Varallisuuden maksimoin käsite

Yksilön valintaa eri vaihtoehtojen välillä kuvataan taloustie-teessä rationaalisen valinnan teorian avulla. Rationaalisen valinnan teoria on mikrotaloustieteen ydinmalli, jonka avul-la yksilöiden päätöksentekoa voidaan mallintaa ja tehdä en-nustuksia yksilöiden markkinakäyttäytymisestä.¹⁶⁶ Tarkkaa analyysia varten rationaalisuusoletukselta puuttuu kuiten-kin yksi, yleisesti hyväksytty määritelmä. Epämuodollisen määritelmän mukaan voidaan todeta, että valinta on ratio-naalinen, jos se on harkittu ja johdonmukainen.

165 Rowley (2005), 17–18.

166 Katso rationaalisen valinnan teoriasta Stigler (1950), Arrow (1951, 1986, 1987), Becker (1976) ja Ulen (2000).

Formaalin määritelmän mukaan yksilö voi tehdä rati-onaalisen valinnan vain tiettyjen edellytysten vallitessa.

Ensimmäisenä edellytyksenä rationaaliselle valinnalle on se, että yksilöllä on täydellinen tietämys (informaatio) va-linnan kohteista, ja hän myös kykenee vastaanottamaan ja prosessoimaan informaatiotaan. Toisena edellytyksenä on se, että yksilö kykenee muodostamaan vakaan preferens-sijärjestyksen. Yksilön preferensseillä tarkoitetaan yksilön mieltymyksiä eri vaihtoehtojen suhteen ja preferenssijärjes-tyksellä niiden paremmuusjärjestystä¹⁶⁷. Kolmantena edel-lytyksenä rationaaliselle valinnalle on se, että yksilö valit-see sen saatavilla olevan vaihtoehdon, joka maksimoi hänen hyötynsä. Yksilö maksimoi hyötynsä valitsemalla hänen preferenssijärjestyksessään korkeimmalla sijalla olevan vaihtoehdon, johon hän budjettinsa rajoittamana ylettyy.¹⁶⁸ Syynä siihen, miksi yksilö ei saata kyetä valitsemaan par-haimmalla sijaluvulla olevaa preferenssiä, on yksilön bud-jettirajoite, jolla tarkoitetaan lähinnä yksilön käytettävissä olevien tulojen asettamaa rajoitetta valinnoille¹⁶⁹.

167 Preferenssit ovat rationaalisia, silloin kun ne ovat transitiivisia, täydellisiä, reflek-siivisiä sekä jatkuvia. Täydellisyys edellyttää lopputilojen yksikäsitteisyyttä siten, että yksilö pystyy vertaamaan keskenään kaikkia mahdollisia hyödykekoriyhdis-telmiä ja järjestämään ne sen jälkeen paremmuusjärjestykseen. Transitiivisuudella ilmaistaan preferenssien rationaalinen järjestys ja se edellyttää sitä, että jos hyö-dykekori A on parempi kuin hyöhyö-dykekori B ja B on parempi kuin hyöhyö-dykekori C, tällöin myös A:n on oltava parempi kuin C. Preferenssit ovat refleksiivisiä, jos mikä tahansa hyödykekori A on ainakin yhtä hyvä kuin se itsessään. Lisäksi, jotta preferenssijärjestys voitaisiin esittää hyötyfunktion avulla, tulee preferenssien olla myös jatkuvia. Hyötyfunktio U = u(x, y) kuvaa yksilön hyötyä u, jonka hän saa eri hyödykekoriyhdistelmillä hyödykkeitä x ja y. Jatkuvuusehto vaatii, että jokaiselle lopputilalle on jokin todennäköisyysjakauma P, minkä avulla eri lopputilat voi-daan samanarvoistaa. Jatkuvuutta voivoi-daan kuvata siten, että hyödykekorin sisällä on mahdollista lisätä vähitellen yhden hyödykkeen määrää ja vähentää vastaavasti toisen hyödykkeen määrää niin, että yksilö on indifferentti valintojen suhteen.

168 Ulen (2000), 791.

169 Mackaay (2000b), 408–409. Budjettirajoite voidaan ymmärtää myös tuloja laa-jemmin. Tällöin sen katsotaan sisältävän kaikki ne rajoitteet, jotka estävät yksilöä pääsemästä korkeammalle hyödyn tasolle. Rajoitteita voivat siten olla käytettävissä olevat tulot, aika tai kognitiiviset resurssit. Ulen (2000), 792.

Yksilön valintaa epävarmuuden vallitessa¹⁷⁰ kuvataan ta-loustieteessä odotetun hyödyn teorian (expected utility the-ory)avulla¹⁷¹. Odotetun hyödyn teoria kuuluu rationaalisen valinnan teorian heikompiin versioihin, joka tarkoittaa sitä, ettei teorian avulla voida ennustaa yksilön tulevaa käyttäy-tymistä. Sen sijaan teoria yksilöi keinot eli päätöksenteko-prosessin, jonka avulla yksilö yrittää saavuttaa tavoitteensa.

Odotetun hyödyn teoriaa sovelletaan oikeustaloustieteessä sen vuoksi, että se tarjoaa normatiivisen mallin rationaali-sesta valinnasta.¹⁷²

Odotetun hyödyn teorian mukaan yksilö maksimoi hyö-tynsä valitsemalla sen vaihtoehdon, jonka odotettu hyöty on suurin. Odotettu hyöty saadaan siten, että yksilö laskee ensin kullekin valittavana olevalle vaihtoehdolle sen tuotta-man hyödyn odotusarvon. Odotusarvo saadaan kertomalla vaihtoehdon tuottama hyöty sen toteutumisen todennäköi-syydellä.¹⁷³ Koska yksilö ei kuitenkaan maksimoi pelkästään vaihtoehtojen rahallisia odotusarvoja, hän muuttaa vaih-toehtojen odotusarvot vielä henkilökohtaisiksi odotetuiksi hyödyiksi, joiden perusteella hän tekee valinnan. Yksilön kustakin vaihtoehdosta saama henkilökohtainen odotettu hyöty on riippuvainen hänen suhtautumisestaan riskiin.¹⁷⁴

170 Valinnalla epävarmuuden vallitessa kuvataan tilannetta, jossa tulevat olosuh-teiden muutokset ovat ennakoimattomia, eivätkä niiden toteutumisen todennä-köisyydet ole tiedossa. Esimerkiksi harkitessaan palovakuutuksen ottamista va-kuutuksenottaja joutuu päättämään valitseeko hän pienen rahasumman varman menetyksen (vakuutusmaksu) vai pienellä todennäköisyydellä tapahtuvan suuren summan menetyksen (talon arvo). Valinta epävarmuuden vallitessa voidaan pe-riaatteessa erottaa riskinalaisesta päätöksenteosta, jossa päätöksentekijä tekee valinnan eri vaihtoehtojen välillä, jotka toteutuvat tietyillä todennäköisyyksillä, mutta joista jokin vaihtoehto toteutuu varmuudella. Jaottelun esitti Frank Knight teoksessaan Risk, Uncertainty and Profit (1921). Friedman ja Savage (1948), 279.

Koska useimmat päätöksentekotilanteet ovat näiden kahden olotilan välimaastossa, voidaan päätöksentekoa epävarmuuden vallitessa ja riskinalaista päätöksentekoa kuitenkin käsitellä yhdessä. Runesson (1996), 21.

171 Odotetun hyödyn teorian isänä voidaan pitää Daniel Bernoullia (1738), myö-hemmin von Neumann ja Morgenstern (1944) kehittivät odotetun hyödyn teoriaa.

Starmer (2000), 333. Odotetun hyödyn teoria voidaan johtaa kolmesta aksioomasta:

järjestettävyydestä, jatkuvuudesta ja riippumattomuudesta. Järjestettävyys tarkoit-taa sitä, että lopputilat voidaan asettarkoit-taa täydellisyysehdon mukaiseen yksikäsittei-seen paremmuusjärjestykyksikäsittei-seen. Ollakyksikäsittei-seen rationaalinen paremmuusjärjestyksen on oltava transitiivinen. Jatkuvuusehto vaatii, että jokaiselle lopputilalle on jokin todennäköisyysjakauma p, joka samanarvoistaa lopputilat. Riippumattomuus tar-koittaa sitä, että kahden eri lopputilan preferenssijärjestys on riippumaton kolman-nesta lopputilasta. Friedman ja Savage (1948), 287–288.

172 Korobkin ja Ulen (2000), 1061–1062.

173 Friedman ja Savage (1948), 303.

174 Starmer (2000), 334.

Yksilöt voidaan luokitella riskinottohalukkuuden perus-teella kolmeen ryhmään, riskinkaihtajiin, riskineutraaleihin sekä riskin rakastajiin.¹⁷⁵ Yksilön suhtautumista riskiin voi-daan havainnollistaa esimerkiksi palkkatulojen hyötyfunkti-on avulla. Riskiä kaihtavan yksilön tuloista saama rajahyöty on laskeva, joka tarkoittaa sitä, että tulotason kasvaessa jokai-sesta lisäeurosta saatava hyöty pienenee. Riskiä kaihtava yk-silö valitsee sen tähden mieluummin varman rahamääräisen saatavan, kuin odotusarvoltaan samansuuruisen epävarman saatavan¹⁷⁶. Riskineutraalin yksilön tulojen rajahyöty on sen sijaan vakio eli jokaisesta lisäeurosta saatava rajahyöty on sa-mansuuruinen kuin edelliset. Koska riskineutraalin yksilön odotettu hyöty on laskennallisen odotusarvon suuruinen, on riskineutraali yksilö välinpitämätön sen suhteen, valitseeko hän varman saatavan vai odotusarvoltaan samansuuruisen epävarman saatavan. Riskiä rakastavan yksilön tulojen ra-jahyöty on puolestaan kasvava, jolloin tulotason kasvaessa jokaisesta lisäeurosta saatava rajahyöty on entistä suurempi.

Tämä tarkoittaa sitä, että riskiä rakastavan yksilön odotettu hyöty on laskennallista odotusarvoa suurempi. Sen vuoksi riskiä rakastava yksilö valitsee mieluummin epävarman saa-tavan, kuin varman saatavan.¹⁷⁷

Oikeustaloustieteessä on myös oletuksena yksilön rati-onaalinen käyttäytyminen. Oletus on usein implisiittinen, eikä oikeustaloustieteilijöiden keskuudessa vallitse yksi-mielisyyttä siitä, mikä muodostaa rationaalisen käyttäy-tymisen.¹⁷⁸ Posnerin (2003a) mukaan sillä, että yksilö on rationaalinen omien etujensa maksimoija, tarkoitetaan ai-noastaan sitä, että yksilö valitsee eri vaihtoehtojen joukosta sen, joka tuottaa hänelle suurimman hyödyn (utility). Mitä suuremman hyödyn jokin hyödyke yksilölle tuottaa, sitä

pa-175 Katso yleisesti yksilön suhtautumisesta riskiin Milgrom ja Roberts (1992), 210–211.

176 Jos esimerkiksi tarjolla on 50 %:n mahdollisuus voittaa 100 euroa, on tarjouksen odotusarvo 50 euroa. Koska riskiä kaihtava yksilö kohtaa hyötyfunktion, jonka ra-jahyöty on laskeva, on tarjouksen odotettu hyöty hänelle pienempi kuin 50 euroa.

Riskinrakastajan hyötyfunktiossa rajahyöty on nouseva, joten hänen odotusarvon-sa on korkeampi kuin 50 euroa. Riskineutraalin yksilön hyötyfunktiosodotusarvon-sa rajahyöty on lineaarisesti kasvava, joten hänen kohdallaan odotettu hyöty on odotusarvon suuruinen eli 50 euroa. Katso esim. Posner (1985), 87.

177 Katso lähemmin Cooter ja Ulen (2004), 50–53.

178 Katso lähemmin Ulen (2000), 791.

rempana yksilö pitää kyseistä hyödykettä. Hyöty on siten vain käsite, jonka avulla yksilön preferenssit voidaan aset-taa paremmuusjärjestykseen.Hyödyn käsitteen ongelmana on kuitenkin se, että periaatteessa kaikkea käyttäytymistä voidaan selittää hyödyn maksimoimisena, jolloin päädytään kehäpäätelmään. Lisäksi hyödyn maksimoinnin käsitteen käyttäminen aiheuttaa ongelmia eri maailmantilojen parem-muuden arvioinnissa, sillä hyödyn käsitettä ei voida käyttää yksilön kokeman hyödyn absoluuttiseen mittaamiseen vaan sen avulla voidaan asettaa vaihtoehdot vain paremmuusjär-jestykseen. Eri yksilöiden kokemaa hyötyä ei myöskään voi-da verrata keskenään, sillä hyöty on subjektiivinen käsite.¹⁷⁹ Hyödyn maksimoinnin käsitteen sijaan käytetään oi-keustaloustieteessä varallisuuden maksimoinnin periaa-tetta (wealth maximization), sillä sen avulla voidaan välttää hyödyn käsitteen ongelmat, koska varallisuuden maksi-moinnin periaatteessa hyötyä mitataan maksuhalukkuuden avulla. Maksuhalukkuudella tarkoitetaan sitä, paljonko yk-silö on valmis maksamaan hyödykkeestä hankkiakseen sen tai, jos yksilö jo omistaa hyödykkeen, millä rahamäärällä hän on valmis luopumaan siitä. Maksuhalukkuuden käyt-tämistä hyödyn mittarina voidaan perustella sillä, että täl-löin hyödyn määrää voidaan verrata eri yksilöiden kesken.

Maksuhalukkuutta on kuitenkin kritisoitu siitä syystä, ettei se sovellu hyvin kuvaamaan yksilön preferenssijärjestystä, sillä vaikka yksilö arvostaisi jotakin hyödykettä korkeam-malle kuin joku toinen, ei hänellä saata olla varaa maksaa siitä niin paljon. Maksuhalukkuuden käyttämistä hyödyn sijaan voidaan kuitenkin perustella sillä, että muiden seik-kojen pysyessä ennallaan, useimmat ihmiset pitävät parem-pana saada enemmän rahaa kuin vähemmän.¹⁸⁰

Varallisuuden maksimoinnin periaatteen mukaan voima-varojen uudelleen jakautumista voidaan pitää taloudellisesti tehokkaana, jos uudelleen jakamisen avulla voidaan lisätä koko yhteiskunnan hyötyä eli tuottaa yhteiskunnalle lisäar-voa. Myös Kaldor-Hicks -tehokkuuskriteerissä edellytetään tehokkaalta resurssien uudelleenjakamiselta sitä, että se

179 Posner (2003), 3-4. Katso myös Posner (2005).

180 Kerkmeester (2000), 387. Katso myös varallisuuden maksimoinnin periaatteen kritiikistä Dworkin (1980).

tuottaa niin suuren lisäarvon, että sen avulla voidaan korva-ta hävinneille osapuolille aiheutunut korva-tappio ja kasvatkorva-taa silti yhteiskunnan kokonaisvarallisuutta. Varallisuuden mak-simoinnin periaate on siten tavoitteiltaan yhdenmukainen Kaldor-Hicks -tehokkuuskriteerin kanssa.¹⁸¹

Oikeustaloustieteessä ei sen sijaan oteta kantaa siihen, miten sopimusosapuolet jakavat keskenään sopimuksen tuottaman lisäarvon, sillä jos sopimus tuottaa lisäarvoa, se on taloudellisesti tehokas, vaikka toinen osapuoli saisi sen kokonaan.¹⁸² Varallisuuden maksimoinnin periaatteen ei kuitenkaan voida katsoa olevan ristiriidassa oikeudenmu-kaisuuden periaatteen kanssa, sillä sen tavoitteena on suosia vain niitä transaktioita, jotka kasvattavat yhteiskunnan ko-konaisvarallisuutta. Kun yhteiskunnan kokonaisvarallisuus on maksimoitu, on yhteiskunnan jäsenten kesken jaettavak-si tuleva osus suurin mahdollinen.¹⁸³ Tämän jälkeen yhteis-kunnassa voidaan valita ne keinot, joiden avulla varallisuus voidaan jakaa kansalaisten kesken oikeudenmukaisesti.

Varallisuuden maksimoinnin periaatteen käyttämistä tässä tutkimuksessa sen ennustamiseen, miten yksilöt rea-goivat kohtuuttomien ehtojen sääntelyyn voidaan perustella sillä, että reagoiminen oikeudelliseen sääntelyyn muistut-taa hyvin paljon markkinoilla tapahtuvaa päätöksentekoa¹⁸⁴. Posnerin (1985) mukaan yksilö mittaa myös oikeudellisen sääntelyn asettamien rajoitteiden tai sen tuomien etuisuuk-sien tuottamaa hyötyä muuttamalla haitan tai hyödyn ra-halliseen arvoon, jotta hän voisi tehdä tarkkoja arvioita eri vaihtoehtojen suhteellisesta paremmuudesta.¹⁸⁵

181 Katso Posner (2003), 13–16, jossa hän pitää Kaldor-Hicks -tehokkuutta ja varal-lisuuden maksimoinnin periaatetta tavoitteiltaan yhdenmukaisina.

182 Ulen (2000), 803.

183 Katso esim. Schwartz ja Scott (2003), 5.

184 Valintaa voidaan perustella myös sillä, että varallisuuden maksimoinnin versio kuuluu rationaalisen valinnan teorian vahvimpiin versioihin. Rationaalisen valin-nan teorian eri versiot voidaan jaotella niiden käyttäytymisen ennustuskyvyn mu-kaan heikkoihin ja vahvoihin versioihin. Heikkoihin versioihin kuuluvat puhtaasti määritelmällinen versio (yksilöt ovat tavoitteidensa rationaalisia maksimoijia) sekä odotetun hyödyn versio (yksilöt maksimoivat odotettua hyötyään), sillä näiden ver-sioiden avulla voidaan vain selittää käyttäytymistä jälkikäteen. Vahvempiin versi-oihin kuuluvat sen sijaan oman edun tavoittelun versio sekä varallisuuden mak-simoinnin versio, joiden avulla voidaan lisäksi ennustaa tulevaa käyttäytymistä.

Korobkin ja Ulen (2000).

185 Posner (1985), 87. Katso myös Weinrib (1980).

Varallisuuden maksimoinnin periaatteen käyttämistä voidaan perustella myös sillä, että se avulla voidaan välttää paretotehokkuuden asettamat rajoitteet voimavarojen uudel-leen jakamiselle. Paretotehokkuus on yleisimmin käytetty al-lokatiivisen tehokkuuden mittari, jossa voimavarojen uudel-leen jakamista pidetään tehokkaana, jos sen avulla ainakin yhden osapuolen hyvinvointi paranee ilman, että kenenkään muun hyvinvointi heikkenee. Paretotehokkuus edellyttäisi siis sitä, että voittajat todella kompensoisivat hävinneille näiden kärsimät hyvinvointitappiot.¹⁸⁶ Paretotehokkuutta pidetäänkin Kaldor-Hicks -tehokkuuskriteeriä oikeuden-mukaisempana, sillä Kaldor-Hicks tehokkuudessa on kysy-mys vain teoriassa tapahtuvasta hävinneen osapuolen kom-pensoinnista.¹⁸⁷ Paretotehokkuus ei kuitenkaan sovi hyvin oikeudellisen sääntelyn tehokkuuden mittariksi, sillä oikeu-delliselle sääntelylle ja ratkaisutoiminnalle on ominaista se, että jonkun osapuolen hyvinvointi heikkenee samalla, kun vastapuolen hyvinvointi paranee. Oikeudellisen sääntelyn tehokkuutta arvioitaessa tulee sen sijaan ottaa huomioon sääntelyn aiheuttamat vaikutukset koko yhteiskunnan nä-kökulmasta, sillä voimavarojen uudelleen jakaminen, joka maksimoi yhteiskunnan kokonaisvarallisuutta, koituu lopul-ta yhteiskunnan kaikkien jäsenten eduksi.¹⁸⁸

3.1.2 Rationaalisen valinnan teorian kritiikki ja