Tutkimustapausten valinta

Vertailu on aina ollut osa historiantutkimusta. Saksalainen sosiaalihistorioitsija Heinz-Gerhard Haupt on todennut, että kaikki historioitsijat vertailevat vähin-täänkin epäsuorasti tutkiessaan aikaisempia tapahtumia suhteessa myöhempiin tapahtumiin tai jonkin historiallisen ilmiön yleisempiä piirteitä suhteessa spesi-fimpiin ominaispiirteisiin.¹⁹⁸ Jo kauan ennen häntä ranskalainen annalisti Marc Bloch oli valmis jopa väittämään, että ei ole olemassa todellista ymmärrystä ilman jonkinasteista vertailua.¹⁹⁹ Vertailulla tarkoitan tässä yhteydessä kahden tai useamman ilmiön yhtäläisyyksien ja erojen tarkastelua systemaattisesti siten,

193 Tällaisesta abduktiivisesta lähestymistavasta ks. esim. Tuomi & Sarajärvi 2009, 117.

194 Megill 2007.

195 Vrt. Harvey 1996, 234–247; Jessop 2000; Ahlqvist & Moisio 2014; ks. myös Harrison 2008, 936.

196 Hajautetusta hyvinvointivaltiosta ks. Moisio 2012, 71–162; suunnitteluvaltiosta tai -yhteiskunnasta ks. Heiskala & Luhtakallio 2006a.

197 Hajautetusta kilpailuvaltiosta ks. Moisio 2012, 163–194; siirtyminen suunnitteluyhteiskunnasta kilpailukyky-yhteiskuntaan sekä suunnittelutaloudesta kilpailutalouteen ks. Heiskala & Luhtakallio 2006a.

198 Haupt 2007, 697; ks. myös Baldwin 2004, 7, 18.

199 Bloch 2003 [1949].

että tietyt intellektuaaliset tavoitteet saavutetaan.²⁰⁰ Vertailun kautta voidaan kir-kastaa yksittäistä tutkimustapausta asettamalla se rinnakkain toisten tutkimus-tapausten kanssa. Sen kautta voidaan myös testata paikallisten kehityskulkujen usein perusteettomasti saamaa uniikkiuden leimaa ja nostaa esiin poikkeavuuk-sia erilaisten yleistysten synnyttämistä säännönmukaisuuksista.²⁰¹

Yhteiskuntatieteissä vertailtaviksi tutkimustapauksiksi on ollut tapana valita joko toisiaan hyvin paljon muistuttavia tapauksia (most similar cases) tai vaih-toehtoisesti toisistaan mahdollisimman paljon poikkeavia tapauksia (most dif-ferent cases).²⁰² Historiantutkimuksessa erilaisuutta tutkimustapausten välillä on perusteltu irrottautumisella dogmaattisen ennalta-arvattavuuden kahleista, mikä mahdollistaa vakiintuneiden totuuksien haastamisen.²⁰³ Lisäksi joillekin tutkijoille keskeisintä on se, että vertailun todellinen tavoite on selvästi määritel-ty ja perusteltu etukäteen. Tällöin korostuu erimääritel-tyisesti tutkimustapausten mää-rän rajaaminen riittävän pieneksi; mitä useampia vertailun kohteita, sitä vaike-ampaa on primäärilähteisiin perustuva tutkimus, jolloin tarve nojata jo olemassa olevaan tutkimukseen ja sen valmiiksi tehtyihin tulkintoihin kasvaa.²⁰⁴

Olen pysyttäytynyt tässä väitöskirjassa kahdessa tutkimustapauksessa, mikä mahdollistaa tukeutumisen primäärilähteisiin ja mielestäni riittävän määrän historiantutkimukselle tyypillistä yksityiskohtaista kuvailua ja kontekstointia.²⁰⁵ Valitessani tutkimustapauksia kiinnitin huomiota ensisijassa korkeakoulujen toisistaan poikkeaviin organisaatio- ja tieteenalakulttuureihin.²⁰⁶ Kuten edellä on käynyt jo ilmi, korkeakoulut eivät ole kulttuurisesti ja institutionaalisesti mo-noliittisia entiteettejä, vaan pikemminkin lukemattomiin ”pieniin maailmoihin”

tai ”akateemisiin heimoihin” eli tiedekuntiin, laitoksiin ja tutkimusryhmiin ja-kaantuneita sosiaalisia tiloja, joita erottavat erilaiset episteemiset perinteet, ska-laariset logiikat, resurssilähteet, toimintaympäristöt ja sidosryhmäsuhteet.

Organisaatiokulttuurin näkökulmasta kiinnostavaa on nimenomaan korkeakouluinstituutioiden tai -organisaatioiden kehitys ja toiminta kokonai-suutena; se miten ne enemmän tai vähemmän itsenäiseen toimintaan kykene-vinä määrittävät institutionaalista toimintaympäristöänsä, tehtäväkenttäänsä ja strategiaansa.²⁰⁷ Tieteenalakulttuurin näkökulmasta on puolestaan mahdollista havaita, kuinka ihmisten ja ideoiden välinen vuorovaikutus toimii.²⁰⁸ Sen kautta kyetään saamaan parempi ymmärrys korkeakoulumaailman sisällä vaikutta-vasta vaihtelusta ja näkökulmaeroista paitsi tieteenalojen välillä myös niiden si-sällä. Näkökulma tarjoaakin hyödyllisen intellektuaalisen välineen, jonka

avul-200 Kocka 2003, 39–41.

201 Kocka 2003, 39–41; Tosh 2010, 166.

202 Arminen & Alapuro 2004, 9; della Porta 2008, 214–217.

203 Fredrickson 1997; Petrusewicz 2004.

204 Haupt & Kocka 2004.

205 Haupt & Kocka 2004, 26.

206 Tässä tapauksessa kulttuurilla viitataan vakiintuneisiin arvoihin, asenteisiin, ideologioihin, normeihin, logiikkoihin ja toimintaperiaatteisiin, joita tietyssä kontekstissa toimivat ihmisryhmät jatkuvasti ilmaisevat ja sitä kautta vahvistavat. Ks esim. Välimaa 1998, 120–121; Becher & Trowler 2001, 23; Tierney 2008, 27.

207 Tierney 1988; Tierney 2008.

208 Becher & Trowler 2001.

la voidaan löytää eroavaisuuksia ensisilmäyksellä homogeeniselta vaikuttavasta ilmiöstä.²⁰⁹ Yhdessä nämä näkökulmat täydentävät toisiaan ja auttavat luomaan kokonaisvaltaisempaa kuvaa korkeakouluista.

Tutkijan olettamukset, arvostukset ja omakohtaiset kokemukset määrittävät usein tutkimustapausten valintaa. Tätä ei voi käytännössä välttää, eikä histori-oitsija voi ”rankelaisesti” ilmaistuna ikään kuin sammuttaa itseään ja unohtaa kokonaan omia mieltymyksiään.²¹⁰ Hän voi ja hänen pitää kuitenkin tiedostaa nämä valintaa ohjaavat voimat. Usein tutkijoita kehotetaan objektiivisuuden ni-missä valitsemaan sellaisia tutkimuskohteita, joihin heillä ei ole omakohtaista kosketuspintaa.²¹¹ Toisaalta onnistuneen vertailun yhtenä keskeisenä edellytyk-senä on riittävän syvällinen vertailtavien kohteiden tuntemus.²¹²

Valitessani Joensuun yliopiston ja Lappeenrannan teknillisen korkeakoulun tutkimuskohteiksi viimeksi mainittu seikka painoi paljon vaakakupissa. Olen suorittanut maisterin tutkinnon Joensuun yliopistossa ja työskennellyt tutkija-na Lappeenrantutkija-nan teknillisessä yliopistossa, mutta en ole ollut asianosaisetutkija-na niiden kehitysprosesseissa 1970–80-luvuilla. Näin ollen kykenen säilyttämään riittävän ammatillisen ja ajallisen etäisyyden tutkimuskohteeseen.²¹³ Lisäksi säi-lyttämällä jatkuvan refleksiivisen ja (itse)kriittisen epäilevän otteen tulkintoihini ja tuomalla sen julki pyrin entisestään vahvistamaan riittävää etäisyyttä ja lisää-mään tutkimukseni luotettavuutta.²¹⁴

Kasvatustieteellis-yhteiskuntatieteelliseltä pohjalta ponnistanut Joensuun korkeakoulu ja yhteen koulutusalaan nojannut Lappeenrannan teknillinen kor-keakoulu poikkesivat lähtökohtaisesti toisistaan niin organisaatio- ja tieteen-alakulttuureihin kuin spatio-temporaalisiin jaksoihin suhteutettuna. Joensuun korkeakoulusta kehittyi 1970- ja 1980-lukujen aikana monitieteinen yliopisto, josta löytyi, Tony Becherin ideaalitilannetta kuvaavia analyyttisia kategorioita lai-natakseni, niin kovia-teoreettisia (hard pure), pehmeitä-teoreettisia (soft pure), pehmeitä-soveltavia (soft applied) kuin pienemmässä määrin myös kovia-so-veltavia (hard applied) tieteitä (ks. Asetelma 2).²¹⁵ Luokitteluja ei luonnollises-tikaan kannata pitää tarkkarajaisina ja ennalta olemassa olevina kategorioina, joiden kautta jokaiselle tieteenalalle löytyy oma pysyvä paikkansa. Kuitenkin tässä kohdin koen hyödylliseksi nostaa esiin joitain apriorisia yleistyksiä, jotka auttavat tukemaan varsinaista analyysia. Oili-Helena Ylijoen sanoin hyödynnän luokitteluja ”viitteellisenä kompassina, joka auttaa suunnistamaan maastossa.”²¹⁶

209 Välimaa 2008, 15.

210 Kalela 2000, 51.

211 Bourdieu 1988, 1–2.

212 Kekkonen 2008, 34.

213 Anteby 2013, 1282; Rahikainen & Fellman 2012, 33.

214 Alvesson & Sköldberg 2000; Locke et al. 2008.

215 Becher & Trowler 2001, 35–36; ks. myös Biglan 1973. Haluan korostaa Becherin luokittelun histori-allisuutta. Hänen luomansa kategoriat kuvastavat erityisesti tieteenalojen tilannetta 1970- ja 1980-lu-vuilla. Tuolloin yliopistojen ja ympäröivän yhteiskunnan (erit. elinkeinoelämän) vuorovaikutus ei ollut yhtä intensiivistä ja kokonaisvaltaista kuin tänä päivänä. Samaten tieteenalarajoja horjuttavalla moni- ja poikkitieteellisyyskeskustelulla ei ollut yhtä vahvaa roolia kuin tänä päivänä. Ks. Becher 1981;

Becher 1987; Becher 1989; vrt. Biglan 1973.

216 Ks. Ylijoki 1998, 62.

Luokittelujen avulla – mutta niitä kriittisen hermeneuttisesti tulkiten – voin luo-da kiinnekohtia moninaisuuden ja sisäisesti eriytyneiden tieteenalojen keskelle.

Joensuun yliopiston osalta tarkastelen tässä työssä fysiikan ja kemian lai-toksia sekä yhteiskuntatieteiden kohdalla yhteiskuntatieteellistä tiedekuntaa ja yliopiston erillislaitoksen, Karjalan tutkimuslaitoksen yhteiskuntatieteellistä osastoa. Yhteiskuntatieteiden kohdalla olen päätynyt edelleen rajaamaan näkö-kulmaani siten, että fokukseni polttopisteessä ovat ne sosiologit, kansantalous-tieteilijät ja yhteiskuntamaankansantalous-tieteilijät, joiden tutkimusintressit sivusivat jollain tavoin aluetutkimusta. Näiden ohella myös sosiaalipolitiikka ja sosiaalityö kuu-luivat analyysini piiriin eräänlaisen kontekstualisoivan peilin roolissa²¹⁷. Ne toi-sin sanoen toimivat keskustelukumppaneina aluetutkimuksen piiristä saamille-ni tuloksille.

Becherin luokitteluissa fysiikka ja kemia – vaikka ne poikkeavatkin mones-sa suhteesmones-sa toisistaan – lukeutuvat pitkälti kovien teoreettisten tieteiden alu-eeseen. Ne ovat jo vuosikymmenten ajan keskittyneet johdonmukaisesti perus-tutkimukseen tavoitteenaan ilmiöiden yleisten lainalaisuuksien selvittäminen.

Tutkimusongelmien ja valideiksi katsottujen tulosten osalta fysiikassa ja kemi-assa vallitsevat tarkat sisäiset kriteerit. Fyysikot ja kemistit painottavat materi-aalisia prosesseja ja minimoivat historiallisen ja kulttuurillisen kontekstin sekä niihin kytkeytyvät arvot²¹⁸. Näiden tieteenalojen edustajat ovat olleet historian saatossa hyvin usein alttiita kilpailulle, sillä fyysikon ja kemistin legitimiteet-ti määrittyy pitkällegitimiteet-ti korkean julkaisumäärän mukaan. Kilpailu on näkynyt jo pitkään myös tutkimusryhmien välisenä ja sisäisenä kilvoitteluna, jota määrit-tää tutkimuksen kiivastahtisuus, eräänlainen ”nopeat syövät hitaat” -asenne.

Tämän nopearytmisyyden vuoksi sekä fysiikka että kemia lukeutuvat niin sa-nottujen urbaanien heimojen joukkoon.

Tutkimuslaboratorioiden kalleuden vuoksi fysiikka ja kemia ovat riippuvai-sia sekä julkisista että yksityisistä rahoituslähteistä, minkä vuoksi niihin kohdis-tuu usein odotuksia yhteiskunnallisesta, etupäässä taloudellisesta relevanssis-ta.²¹⁹ Tätä yhteiskunnallisten ja tieteen sisäisten odotusten välistä (mahdollista) ristiriitaa on nimitetty episteemisen vedon (epistemic drift)²²⁰ ja akateemisen vedon (academic drift)²²¹ ongelmaksi. Joensuussa tätä ristivetoa symboloivat op-tiikan tutkimus fysiikassa ja organokatalyyttien tutkimus kemiassa, jotka toivat soveltavan tutkimuksen (hard applied) elementtejä, kuten tuotekehittelyä ja yri-tysyhteistyötä näihin muuten hyvin teoreettisiin oppiaineisiin²²².

Yleisesti ottaen kovien luonnontieteiden, johon fysiikka ja kemia lukeutuvat, asema Suomessa vaihteli yhteiskunnan ja työelämän muutoksen vanavedessä.

Kun vielä 1970-luvulla luonnontieteiden odotettiin tyydyttävän kroonista opet-tajapulaa kouluissa, siirtyi painopiste 1980-luvun kuluessa vähitellen kohti

yksi-217 Välimaa 2008, 15.

218 Kagan 2009, 3.

219 Becher 1994, 154; Becher & Trowler 2001, 36, 106.

220 Elzinga 1985.

221 Clark 1983, 221–222.

222 Vrt. Becher 1990, 334.

tyisen sektorin kilpailukykytarpeita. Koulutusalan uusien opiskelijoiden osuus pysytteli tämän tutkimuksen tarkastelujaksolla varsin tasaisena ollen noin 15–18 prosenttia.²²³

Niin sosiologia, yhteiskuntamaantiede kuin tietyin varauksin myös kan-santaloustiede nähtiin 1970- ja 80-luvuilla ensikädessä pehmeän teoreettisina eli puhtaaseen perustutkimukseen tähtäävinä ja teoreettisiin selitysmalleihin nojaavina mutta muuten kovista luonnontieteistä erottuvina tieteenaloina.²²⁴ Sosiologiassa ja yhteiskuntamaantieteessä keskeisenä tavoitteena oli tuolloin – ja on toki vielä tänä päivänäkin – ymmärtää ja tulkita yksittäisiä ilmiöitä holisti-sella eli kokonaisvaltaisuutta hahmottavalla otteella. Toisaalta yleinen kiinnos-tus yksittäistapauksiin osana laajempia muodostumia johti individualistisiin toimintatapoihin ja sitä kautta tieteenalojen löyhäsidonnaisuuteen. Sosiologia ja yhteiskuntamaantiede olivat jo tuohon aikaan hyvin väljästi jäsentyneitä ja moniäänisiä niin tutkimusongelmien, teoreettisten selitysmallien kuin meto-dologisten valintojenkin osalta.²²⁵ Tämä vähensi keskinäistä kilpailua, hidasti tutkimus- ja julkaisurytmiä luonnontieteisiin verrattuna vähemmän hektiseksi ja teki tieteenaloista – Becheriä lainatakseni – ”maalaismaisia” (rural).²²⁶ Myös Joensuussa harjoitetussa kansantaloustieteessä oli maalaismaisia piirteitä, sil-lä yliopiston taloustutkijat olivat erikoistuneet aluetaloustieteeseen, joka oli 1990-luvulle asti perifeerinen tutkimusalue taloustieteiden sisällä. Spatiaaliset käsitteet, poikkeava ilmaisutapa (kieli) ja kiinnostus tuotannon ja muiden akti-viteettien maantieteelliseen sijaintiin taloudessa erottivat aluetaloustieteen talo-ustieteiden valtavirrasta, jolloin aluetieteestä (regional science/studies) ja talous-maantieteestä muodostui aluetaloustieteilijöiden lähin viiteryhmä.²²⁷

Karjalan henkistä ja aineellista kulttuuria koskevaa tutkimustyötä varten vuonna 1970 perustettu Karjalan tutkimuslaitos ja sen yhteiskuntatieteellinen osasto olivat yhdessä sosiaalipolitiikan ja sosiaalityön oppiaineiden kanssa sa-manaikaisesti sekä pehmeiden-teoreettisten että pehmeiden-soveltavien tieteiden alueella. Näiden alojen piirissä harjoitetut tutkimushankkeet ja niissä käsitellyn tiedon luonne olivat useasti käytännöllisiä eli ammattikäytäntöjen tai alueellisen osaamispotentiaalin kehittämiseen tähtääviä. Ulospäinsuuntautuneisuus lisäsi kuitenkin paineita siirtymisestä konsultointia muistuttavaan lyhytjänteiseen käytännön yhteistyöhön alueellisten sidosryhmien kanssa.²²⁸ Joensuussa peh-meiden-soveltavien tieteiden alueella operoivat tutkijat ja opettajat joutuivatkin

223 Salo 2015a, 222–224.

224 Ylijoki 1998, 60; Becher & Trowler 2001, 39. (Kansan)taloustieteessä on perinteisesti keskitytty ennustamiseen ja/tai hyvin karkeisiin, ajallisen ja paikallisen kontekstin hylkääviin matemaattisiin yleistyksiin tutkittaessa hyödykkeiden ja palveluiden tuotantoa, kulutusta, työllistymistä, palkkoja, inflaatiota, tuloja ja pääomainvestointeja. Tämän johdosta tieteenala on lähempänä kovia luonnontie-teitä kuin vaikkapa antropologia. Toisaalta (kansan)taloustiede on jakaantunut useisiin koulukuntiin, eikä se yllä yhtä vahvaan konsensukseen teoreettisista pelisäännöistä kuin kovat luonnontieteet. Ks.

Kagan 2009, 174–221

225 Sosiologian moniäänisyydestä ks. Urry 1981; Allardt 1983; Yleiskatsaus maantieteen kansainvä-liseen kehitykseen ja moninaistumiseen ks. dunbar 2001; Suomen osalta ks. erityisesti Vartiainen 1990a; Paasi 2005a.

226 Becher & Trowler 2001, 106.

227 Blaug 1985, 614; Krugman 1991; Tervo 1999.

228 Vrt. Becher 1989.

jatkuvasti tasapainoilemaan teorian (akateemisen) ja käytännön (soveltavan) vä-lillä, mikä lisäsi erilaisten ristiriitojen ja valtakamppailujen todennäköisyyttä.²²⁹ Yleisesti ottaen yhteiskuntatieteiden asema suomalaisessa korkeakoulupoli-tiikassa oli 1970-luvulta 1990-luvulle hyvin vakaa ja koulutusalan uusien opis-kelijoiden osuus pysytteli tasaisesti noin 10 prosentissa. Yhteiskuntatieteistä valmistuneet työllistyivät pääasiassa julkiselle sektorille. He olivat keskeisessä roolissa rakentamassa ja ylläpitämässä hajautetun hyvinvointivaltiovaltion tuki-rankoina toiminutta julkishallintoa sekä sosiaalialaa.²³⁰

Kaiken kaikkiaan Joensuun yliopistoa määrittivät kokonaisvaltainen eli usei-ta eri tieteenaloja katusei-tava akateeminen ydin, yliopistosusei-ta säädetyn lain anusei-tama mahdollisuus kietoa annettu opetus yliopistolla harjoitettuun kansainvälisen tason tutkimukseen sekä lain niin ikään takaama mahdollisuus pysyttäytyä ha-lutessaan tieteenalaorientoituneessa autonomiassa tutkimusaiheita valittaessa.

Toisaalta Joensuun yliopistoon kytkettiin myös vahva alueyliopiston leima. Siltä odotettiin vakavaa panosta yhteiskunnallisiin ja eritoten alueellisiin ongelmiin.

Tämä tarkoitti normatiivisten preferenssien kohdistumista yhteiskunnalliseen relevanssiin ja palvelutoimintaan, minkä vuoksi yliopiston toiminnan oletettiin olevan paitsi universaalia myös kansallisesti ja alueellisesti juurtunutta.

Asetelma 2. Tieteenalajaottelu tiedon ja tieteenalakulttuurin luonteen mukaan Tieteenalajaottelu Tiedon luonne Tieteenalakulttuurin

luonne poikkeavuuk-sista ja laadusta; ymmärtävä ja tulkitseva

229 Ylijoki 1998, 61.

230 Salo 2015a, 218–220.

Lappeenrannan teknillinen korkeakoulu kantoi 1970- ja 80-luvuilla suppeal-la tieteenasuppeal-lavalikoimalsuppeal-la varustetun pienehkön erikoiskorkeakoulun leimaa.

Organisaatiorakenteen vakiintuessa 1980-luvulle tultaessa korkeakoulusta löy-tyi yhteensä viisi laitosta/osastoa: konetekniikan, energiatekniikan, kemian-tekniikan, tuotantotalouden sekä (sovelletun) matematiikan ja fysiikan perus-opetuksesta vastannut yleistentieteiden laitos. 1980-luvun puolivälissä laitos yhdistettiin uuden tietotekniikan koulutusohjelman ympärille perustettuun tietotekniikan osastoon. Tässä tutkimuksessa syvennyn konetekniikan, ener-giatekniikan ja tuotantotalouden alaan. Becherin luokitteluissa ne kuuluvat kovan-soveltavien tieteiden piiriin (ks. Asetelma 2). Toisin sanoen ne ovat luon-teeltaan pragmaattisia ja tähtäävät teorian sijasta institutionaalisen ympäristön hallintaan uusien tekniikoiden, teknologisten sovellusten ja liiketoimintamalli-en kautta. Becherin näkemyksliiketoimintamalli-en mukaan teknilliset tieteet olivatkin jo 1970- ja 80-luvuilla yleisesti ottaen urbaaneja ja kosmopoliittisia, sillä ne pyrkivät tekno-logisten innovaatioiden kautta vaikuttamaan globaaleihin markkinoihin.²³¹

Lappeenrannassa korkeakoulun osastoja yhdisti myös eräänlainen yritys-mäisyys ja markkinahenkisyys, sillä ne olivat suuntautuneet yritysten kanssa tehtävään yhteistyöhön ja niiden henkilöstöstä useammalla oli kokemusta yrit-täjänä ja konsulttina toimimisesta. Tämä näkyi myös erottautumisena erikois-tumisen kautta ja poikkitieteellisyytenä eli tapana yhdistää teknilliset tieteet taloustieteisiin sekä toisaalta käytännönläheisen ja palveluorientoituneen insi-nöörin eetoksena²³², kuten nämä kaksi sitaattia vuosilta 1975 ja 1989 osoittavat:

Insinööri tarvitsee taloustietoa suunnittelutyössä. Hänen on kyettävä punnitsemaan erilai-sia vaihtoehtoja; hänen on kyettävä arvioimaan ratkaisujen pitkän näkymän arvo; hänen on ennustettava suunnitelmiensa vaikutus talouteen. […] Tiedemiehen ja insinöörin ajatte-lutavalla on tietty perusero. Tiedemies on luonteeltaan spesialisti, silloinkin kun hän etsii keinoja yleistääkseen havainnoistaan saamansa tiedon. Insinöörin on puolestaan tajuttava yhteiskunnan vaatimukset ja kerättävä kaikki käytettävissä oleva tieto ratkaistakseen yhteis-kunnan pulmakysymykset. […] Insinööri suunnitellessaan monitahoisia järjestelmiä, jotka välttämättä vaikuttavat sosiaaliseen ja taloudelliseen ympäristöömme, käyttää hyväkseen eri tieteiden – myös taloustieteen – tuloksia. Tästä seuraa taloustieteen keskeinen merkitys insinöörin koulutuksessa. […] Siksi tuotantotalous on pyritty liittämään korkeakoulussam-me insinöörikoulutuksen suunnitelmallisiin ja analyyttisiin tavoitteisiin.²³³

Lappeenrannan teknillinen korkeakoulu, joka aloitti toimintansa vuonna 1969, on histori-ansa aikana kasvanut vaatimattomasta alusta tämän päivän merkittäväksi teknistaloudel-liseksi opetus- ja tutkimusyksiköksi. Sana ”teknistaloudellinen” on hyvin keskeinen, sillä LTKK:n tärkeimpiin toiminta-ajatuksiin kuuluu perinteisen insinööritaidon yhdistäminen vieraisiin kieliin ja taloudelliseen ajattelutapaan. […] Opetus- ja tutkimustoiminta on mo-nessa suhteessa varsin pitkälle erikoistunutta, minkä ansiosta LTKK:sta on tullut

merkit-231 Becher 1987; ks. myös Ylijoki 1998, 61.

232 Becher & Trowler 2001, 30; Pinheiro et al. 2012b, 26.

233 LTKK 1975, 9–10.

tävä varsinaisen toiminta-alueensa ulkopuolella, tietyillä aloilla jopa kansainvälisesti. […]

Synnytämme synergistä kehitysketjua perustutkimuksesta ja -opetuksesta käytäntöön.²³⁴

Suomalaisessa korkeakoulukentässä teknillisten tieteiden asema korostui sitä mukaa, mitä lähemmäksi 1970-luvulta tultiin kohti 1990-lukua. Kun 1970-lu-vun puolivälissä uusien opiskelijoiden osuus oli 14 prosenttia, oli se kymmenen vuotta myöhemmin noussut massa-alana pidettyjen humanististen tieteiden rin-nalle 16–17 prosentin osuudella. 1990-luvun puoleenväliin tultaessa jo viidesosa uusista opiskelijoista sijoittui teknillisiin tieteisiin, mikä teki alasta suurimman Suomessa.²³⁵

Lappeenrannan teknilliseltä korkeakoululta odotettiin Joensuun yliopiston tapaan alueellisen korkeakoulun ominaispiirteitä. Myös Lappeenrannassa ase-telma antoi mahdollisuuden jännitteiden syntyyn. Kuinka yhdistää opetuksen, soveltavan tutkimuksen ja yritysyhteistyön muodostama yhdysside yhtäältä korkeakoulun haluun olla tarkkaan rajatulla osaamisalallaan kansallisesti ja kansainvälisesti kilpailukykyinen ja toisaalta ulkopuolelta säteilleisiin vaati-muksiin paikallisesta ja alueellisesta herkkyydestä? Tähän kysymykseen ei voi-da vastata tarkastelemalla korkeakoulujen organisaatio- ja tieteenalakulttuureja erillään institutionaalisesta ympäristöstä eli yhteiskunnasta.²³⁶ Jo edellä esitellyn kansallisen kontekstin ohella tämä tarkoittaa paikallisen tai alueellisen konteks-tin (traditioiden) huomioimista.

Alueellisen kontekstin rajaamisessa päädyin noudattamaan sitä käsitystä, joka aikalaistoimijoilla oli Joensuun yliopiston ja Lappeenrannan teknillisen korkeakoulun territoriaalisesta vastuukentästä ja sen laajuudesta. Kuten edellä on käynyt jo ilmi, kansallisesti orientoituneista sidosryhmistä valtioneuvosto ja opetusministeriö pitivät 1970- ja 80-luvulla molempia korkeakouluja koko laajan Itä-Suomen alueen palvelijoina. Paikallisemmin orientoituneet mutta ylipaikal-lisesti verkottuneet sidosryhmät, kuten Pohjois-Karjalan ja Kymen lääninhalli-tukset, Pohjois- ja Etelä-Karjalan maakuntaliitot, kauppakamarit ja säätiöt sekä Joensuun ja Lappeenrannan kaupungit näkivät kuitenkin korkeakoulujen pää-asiallisen toimintakentän rajoittuvan oman läänin tai maakunnan sisälle. Tämän vuoksi olen päätynyt ensisijaisesti tarkastelemaan Joensuun korkeakoulua/yli-opistoa ja Lappeenrannan teknillistä korkeakoulua suhteessa niiden sijaintilää-nin ja -maakunnan sidosryhmien asettamiin toiveisiin ja vaatimuksiin, minkä rinnalla kuljetan valtiovallan hellimää ajatusta korkeakouluista osana laajem-paa Joensuun, Kuopion ja Lappeenrannan korkeakoulujen muodostamaa Itä-Suomen korkeakoulutusaluetta²³⁷.

Kaiken kaikkiaan ratkaisuni jakaa Itä-Suomi kahtia korostaa tarvet-ta tunnistarvet-taa yhtäläisyyksiä ja eroavaisuuksia kansallisen kontekstin sisällä.

Vertailuasetelma Pohjois- ja Etelä-Karjalan välillä ei kuitenkaan ole täysin tasa-painoinen. Kuten myöhemmin käy tarkemmin ilmi, Pohjois-Karjala muodosti

234 LTKK 1989, 3–4.

235 Salo 2015a, 224–226.

236 Huber 1990; Välimaa 1998.

237 Hänninen et al. 1978.

tuohon aikaan Etelä-Karjalaan verrattuna historiallisesti institutionalisoituneen ja hallinnollisesti eheän kokonaisuuden, koska läänin ja maakunnan toimi-alue oli sama. Samanaikaisesti Etelä-Karjalasta puuttui ”historiallinen syvyys”.

Lisäksi läänin käsite sai maakunnassa tyystin toisenlaisen merkityksen kun sen alle liitettiin myös Kymenlaakson maakunta. Näin ollen voidaan olettaa, että Pohjois-Karjalassa sekä maakuntaliitto että lääninhallitus ajoivat saman alueel-lisen entiteetin etua. Sitä vastoin Kymen lääninhallitus ei voinut kuunnella pel-kästään Etelä-Karjalan maakunnan toiveita, vaan se joutui ottamaan huomioon myös Kymenlaakson maakunnan intressit.²³⁸

Paikallisesti orientoituneista sidosryhmistä puhuttaessa on aina olemassa ris-ki, että vain keskeisimmät ja vahvimmat toimijat alueella saavat äänensä kuulu-viin.²³⁹ Olen pyrkinyt välttämään ongelman ottamalla tarkastelun kohteeksi laajan joukon alueellisia toimijoita sekä Pohjois-Karjalan että Kymen läänin alueelta.

Joensuun ja Lappeenrannan kaupungit ovat perustellusti mukana sen vuoksi, että ne maakuntiensa keskuspaikkoina ja korkeakoulujen kotikaupunkeina olivat väistämättä tiiviissä kanssakäymisessä korkeakoulujen kanssa. Maakuntaliittojen ja alueellisten kauppakamarien kautta tulivat puolestaan edustetuiksi myös muiden kuntien ja niiden elinkeinoelämän intressit. Merkittävät alueelliset säätiöt, kuten Karjalaisen Kulttuurin Edistämissäätiö ry ja Viipurin Taloudellinen Korkeakouluseura ry pitivät itsenäisinä oikeushenkilöinä huolta siitä, että tieteen ja kulttuurin ääni kuului – usein vieläpä säätiöiden toivomalla tavalla.

Näistä varakkaista säätiöistä ensiksi mainittu tuki rahallisesti erityisesti Joensuun yliopiston humanistista ja yhteiskuntatieteellistä tutkimusta ja jälkimmäinen Lappeenrannan teknillisen korkeakoulun taloustieteellistä (myöh.

kauppatieteellistä) opetusta ja tutkimusta. Viimeisenä mutta ei vähäisimpänä lääninhallitukset – yhtäältä valtion keskushallinnon toimeenpanoeliminä ja valvojina sekä toisaalta alueellisten intressien äänitorvena valtion suuntaan – ovat korkeakoulujen kehittämisen näkökulmasta niin ikään keskeisiä toimijoita.

In document Proaktiivisuutta, sopeutumista vai vastarintaa? : Lappeenrannan teknillinen korkeakoulu ja Joensuun yliopisto osana valtion ja korkeakoulujärjestelmän tilallista muutosta Suomessa 1960-luvulta 1990-luvun alkuun (sivua 45-53)