Korkeakoulututkimus on aina ollut eräällä tavalla levoton, joskin salliva genre.
Se ei ole tieteenala, vaan pikemminkin elohopeamainen tutkimuskohde, joka on avoin useille eri teemoille, lähestymistavoille, teorioille ja metodeille. Tämä institutionaalinen juurettomuus on merkinnyt sitä, että korkeakoulututkimuk-sen piirissä on vallinnut yhtä aikaa useita eri koulukuntia.87 Korkeakoulututkijat Elias Pekkola, Jussi Kivistö ja Seppo Hölttä ovat päätyneet tiivistämään kor-keakoulututkimuksen moniääniseksi tutkimukseksi, jossa korkeakoulujen pii-rissä tapahtuvat moninaiset prosessit linkittyvät tiiviisti osaksi moniulotteista toimintaympäristöä, ympäröivää yhteiskuntaa.88 Korkeakoulutuksen ja korkea-koulupolitiikan historiaan perehtynyt Arto Nevala määrittelee korkeakoulu-tutkimuksen samansuuntaisesti tutkimukseksi, joka käsittelee jollain tavoin yliopisto- ja korkeakoulutason ilmiöitä: toimijoita, käytäntöjä sekä rakenteita ja yhteiskunnallisia kytkentöjä.89 Näin ollen korkeakoulututkijan on perehdyttävä paitsi akateemisen maailman sisäiseen dynamiikkaan myös laajempiin poliitti-siin, taloudellipoliitti-siin, kulttuurillisiin ja sosiaalisiin ilmiöihin.
Tutkimuskentän laajuus on merkinnyt sitä, että historioitsijoiden ohella se on houkutellut luokseen myös muita ihmis- ja yhteiskuntatieteilijöitä, kuten antro-pologeja, sosiologeja, kasvatustieteilijöitä, hallintotieteilijöitä, taloustieteilijöitä, politiikantutkijoita ja maantieteilijöitä. Korkeakoulututkija Malcolm Tightin kar-kean jaottelun mukaan heidän tutkimuksensa ovat koskettaneet niin opetusta ja oppimista, opiskelijoiden kokemuksia, korkeakoulujen ja korkeakoulutuksen laatua, korkeakoulupolitiikkaa, korkeakouluinstituutioita ja niiden johtamista, akateemista työtä sekä tietoa ja tutkimusta.90 Keskityn seuraavaksi esittelemään tiiviisti tutkimustehtäväni kannalta relevanttien historiallisten, sosiologisten ja maantieteellisten tutkimussuuntausten annin ja suhteuttamaan tutkimustehtä-väni niiden määrittämään kehykseen.
Niin Suomessa kuin Euroopassa ylipäänsä koulutustutkimus ja siihen lin-kittyvä korkeakoulututkimus ovat seurailleet yleistä yhteiskunnallista kehitys-tä. Toisen maailmansodan jälkeen tämä on tarkoittanut käytännössä (korkea) koulutuksen kasvun suhteuttamista hyvinvointivaltioagendan määrittelemiin
86 Tilly 1981; Giddens 1984; Baker 1984; Bastié 1999; Baker 2003.
87 Rothblatt 1997; Ahola & Hoffman 2012; Tight 2012.
88 Pekkola, Kivistö & Hölttä 2014, 22–23.
89 Nevala 2006, 306.
90 Tight 2012; ks. myös Brennan & Teichler 2008, 261; Suomen osalta ks. Ahola & Hoffman 2012.
tavoitteisiin. Hyvin yleinen niin historioitsijoita kuin sosiologejakin kiinnosta-nut tutkimusteema on ollut koulutusjärjestelmän rakenteiden ja opiskelijavirto-jen keskinäinen suhde, eritoten opiskelijoiden taustaan, valikoitumiseen ja si-joittumiseen fokusoitunut analyysi. Näissä tasa-arvokysymyksiin porautuvissa tutkimuksissa on pyritty selvittämään harjoitetun politiikan onnistumista sekä kysymystä siitä, ketkä ovat päässeet korkeakoulutuksen piiriin ja menestyneet siinä ja ketkä puolestaan ovat pudonneet pois.91
Toinen merkittävä mielenkiintoa yli tieteenalarajojen herättänyt tutkimustee-ma on muodostunut koulutus- ja korkeakoulureformien ja niiden yhteiskunnal-listen reunaehtojen tarkastelun ympärille. Näissä tutkimuksissa näkökulma on usein ollut järjestelmätasolla. Tutkimuksissa on pyritty selvittämään eri aikoina modernisoinnin nimissä toteutettujen politiikkareformien vaikutusta kansalli-siin korkeakoulujärjestelmiin.92 Ydinkysymyksenä on ollut, miten eri toimijoiden keskinäiset asemat ovat muuttuneet korkeakoulukentän muuttuessa. Kuinka voittajat erottuvat häviäjistä korkeakoulujärjestelmän ollessa jatkuvasti alttiina myllerryksille?93 Näin tehdessään tutkijat ovat keskittyneet ennen kaikkea muu-toksen aikaansaaneisiin ulkoisiin impulsseihin.94 Tällöin vähemmälle huomiolle on jäänyt yliopiston perusluonne monimutkaisena organisaationa, jolla on oma-laatuinen rakenne, kulttuuri ja tapa toimia.
Organisaatio- tai instituutioperspektiivi on korostunut erityisesti historian-tutkimuksen kentällä sekä organisaatiososiologiassa. Kansallisesta kontekstista riippumatta hyvin yleinen käytäntö korkeakouluhistorioissa on ollut näkökul-ma, jossa muutokset yliopisto-organisaatiossa analysoidaan pikkutarkasti – toi-sinaan jopa tiedekunta tiedekunnalta ja laitos laitokselta.95 Näiden tutkimusten vahvuus lepää niiden syvällisessä, lähestulkoon kaiken kattavuuteen pyrkiväs-sä totaalihistoriallisessa otteessa. Ne ovat toimineet tärkeinä perustutkimuk-sina, joiden varaan muut tutkijat voivat rakentaa oman tutkimusasetelmansa.
Toisaalta totaalihistoriallista otetta voidaan kritisoida yhtäältä siitä, että se ei huo-mioi riittävän monipuolisesti korkeakoulujen ulkopuolisia yhteistyökumppanei-ta ja sidosryhmiä eikä toisaalyhteistyökumppanei-ta ruohonjuuriyhteistyökumppanei-tasolla yhteistyökumppanei-tapahtuneiyhteistyökumppanei-ta valyhteistyökumppanei-takamppailu- valtakamppailu-ja liittyen korkeakoulun kehittämiseen valtakamppailu-ja toiminnan painopisteiden muutoksiin.
Kolmanneksi ”perinteisessä” korkeakouluhistoriassa on jäänyt paitsioon myös episteeminen eli tiedon luonnetta koskeva näkökulma, joka on korostunut kor-keakouluhistoriaa kansainvälisempänä pidetyssä tieteenhistoriassa96.
Organisaatiososiologiassa on perinteisesti keskitytty siihen, kuinka kor-keakoulut selviävät toimintaympäristön muuttuessa ympärillä.97
Organisaatio-91 Shavit & Blossfelt 1993; Ahola 1995; Nevala 1999; Archer et al. 2003; vrt. Nevala 2006, 309; Välimaa 2012, 33–36.
92 Autio 1993; Kivinen et al. 1993; Autio 1997; Kogan & Bauer 2000; Tommila 2002; Välimaa 2005; Rinne 2010; Rüegg 2011; Rinne et al. 2015.
93 Musselin 2001; Amaral et al. 2003; Fumasoli & Stensaker 2013.
94 Fumasoli & Stensaker 2013.
95 Salo & Lackman 1998; Nykänen 2007a; Nykänen 2007b; Nevala 2009; Collett 2011; ks. myös Nevala 2006; dhondt 2014.
96 dhondt 2014, 5; Ahlbäck & Hollsten 2015, 105; ks. episteemiset ja tieteenhistorialliset näkökulmat huomioivasta korkeakouluhistoriasta Suomen osalta kuitenkin esim. Michelsen 2001.
97 Gumport 2007.
sosiologia rakentuu useiden teoriasuuntausten varaan, joista vahvimpia ja laajimmalle levinneimpiä ovat organisaatioekologia98, institutionaalinen teo-ria99 sekä resurssiriippuvuusteoria100. Näiden teorioiden mukaan korkeakoulut näyttäytyvät usein mukautuvaisina ja reaktiivisina organisaatioina, joilla ei ole käytännössä lainkaan tai parhaimmillaankin vain vähän mahdollisuuksia omaehtoiseen toimintaan101. Tutkimuksissa korostuu yleisesti näkemys siitä, että samankaltaiset (konvergentit) paineet pakottavat korkeakoulut samankal-taiseen sopeutumiseen.102 Sopeutumisen myötä korkeakoulut muokkaavat or-ganisaation rakenteita, suunnittelua ja päätöksentekoa toimintaympäristöstä säteileviä moninaisia vaatimuksia vastaaviksi, minkä vuoksi ne alkavat muis-tuttaa toisiaan.103 Eurooppalaisessa kontekstissa tämä sopeutuminen on liitetty usein valtiovallan (ministeriöiden) esittämiin ohjeisiin ja määräyksiin, jotka ovat nähty korkeakouluja tehokkaasti kahlitsevina institutionaalisina rajoitteina.104 Aivan viime vuosina korkeakouluja käsittelevässä organisaatiososiologiassa on kuitenkin noussut pinnalle suuntaus, joka kyseenalaistaa toimintaympäristön puhtaan deterministisen ohjausvaikutuksen ja tarkastelee korkeakouluja vah-vemmin organisatorisina toimijoina.105
Ennen organisaatiososiologiassa tapahtunutta ”toiminnallista käännet-tä” toimijuus ja muutos näyttäytyivät korkeakoulututkimuksessa vahvimmin tieteenalakulttuureja tarkastelevissa sosiologisissa ja sosiaalipsykologisissa tutkimuksissa. Tieteenalakulttuurinäkökulma tekee näkyväksi yliopiston si-säisen dynamiikan sekä nostaa esiin akateemiset ihmiset ja ihmisryhmät.106 Tutkimussuuntauksen edelläkävijänä Euroopassa on pidetty 1980-luvulla tun-netuksi tullutta englantilaista Tony Becheriä. Hän osoitti, kuinka akateemiset yhteisöt ovat yhtä aikaa epistemologisia ja sosiaalisia yhteisöjä, jotka
rakentu-98 Organisaatioekologian lähtökohtana on näkemys siitä, että organisaatiot ovat toiminnassaan oleelli-sen riippuvaisia toimintaympäristöstään. Näin ollen suuntausta kiinnostavat organisaatioiden väliset suhteet, eivätkä niinkään organisaatioiden sisäinen dynamiikka ja olosuhteet. Ks. Hannan & Freeman 1989, 17, 331–332; Fumasoli & Stensaker 2013, 489.
99 Institutionaalinen teoria on muuttanut muotoaan vuosikymmenten saatossa. 1950-luvulta 1970-lu-vulle asti se keskittyi organisaatioiden sisäiseen dynamiikkaan. Tämän jälkeen 1970–90-luvuilla huo-mio kiinnittyi organisaatioita ohjaileviin ulkoisiin deterministisiin voimiin. Viimeisimmässä, 1990-lu-vun lopulta lähtien vahvistuneessa käänteessä myös valta- ja toimijuuskysymykset ovat saaneet jonkin verran huomiota osakseen. Ks. esim. Selznick 1949; Meyer & Rowan 1977; diMaggio & Powell 1983;
diMaggio & Powell 1991; Greenwood & Hinings 1996; Thornton & Ocasio 1999; Scott 2001.
100 Resurssiriippuvuusteorian mukaan organisaatiot vastaavat taloudellisesti rationaalisella tavalla ulkoapäin tuleviin taloudellisiin vaikutuksiin. Toisin sanoen korkeakoulua rahoittavilla tahoilla on myös vaikutusvaltaa niihin. Resurssiriippuvuudesta ja sen mukanaan tuomista hegemonioista ks.
esim. Slaughter & Leslie 1997; Pfeffer & Salancik 2003.
101 Organisaatioekologia ei anna korkeakouluille käytännössä lainkaan tilaa omaehtoiseen toimintaa, kun taas resurssiriippuvuusteoriassa ja institutionaalisessa teoriassa organisaatioille on perinteisesti varattu hyvin rajattu toimintavapaus. Ks. Reed et al. 2002, xvii; Fumasoli & Steensaker 2013, 489.
102 Meyer & Rowan 1977; Clark 1983; Tolbert 1985; Riddle 1989; Windolf 1997.
103 Yhtenä esimerkkinä voidaan mainita useat kauppakorkeakoulujen ja niiden luomien johtamiskä-sitteiden institutionalisoitumista koskettavat historianäkökulmaan nojaavat tutkimukset. Ne liikkuvat pääasiassa (kansallisella) ylätasolla, ja tarkastelevat kuinka pääasiassa yhdysvaltalaisesta kauppakor-keakoulutraditiosta ammentavien samankaltaistuvien kauppakorkeakoulujen muodostama ”toimi-ala” on kehittynyt vuosikymmenten saatossa. Ks. esim. Locke 1989; Engwall 2009; Seeck & Laakso 2010; Alajoutsijärvi et al. 2012; Kettunen 2013.
104 Gornitzka 1999; Stensaker & Norgård 2001.
105 Krücken & Meier 2006; Whitley 2008; Pinheiro et al. 2012a; Fumasoli & Stensaker 2013, 489.
106 Välimaa 1998.
vat ihmisten ja eri tieteenaloille tyypillisten käsitysten välisessä vuorovaiku-tuksessa.107
Becherin ja samansuuntaista tutkimusta Yhdysvalloissa tehneen Burton Clarkin analyyseista käy hyvin ilmi, kuinka yliopistoissa ja korkeakouluissa val-litsee useita eri kulttuureja ja alakulttuureja, jotka muodostavat Becherin sanoin suhteellisen itsenäisiä tieteenalojen ympärille rakentuneita ”akateemisia heimo-ja”. Näillä heimoilla on paitsi oma mieli ja kieli myös tarkkaan rajattu territorio tai reviiri, jonka sisäpuolelle muiden heimojen edustajien ei usein ole helppo pääs-tä. Clark puolestaan korostaa, kuinka nämä ”pienet erilliset maailmat” tekevät yliopisto-organisaatiosta rakenteeltaan sirpaleisen.108 Suomessa tieteenalakult-tuuriajattelusta ammentaneet Oili-Helena Ylijoki ja Jouni Kekäle ovat niin ikään korostaneet korkeakoulujen sisäistä eriytymistä ja oppiaineiden omaleimaisuut-ta. Mitä monitieteisempi yliopisto on kyseessä, sitä hankalampaa sen johdon on hallita tätä sirpaleista kokonaisuutta.109 Tieteenalakulttuurinäkökulman heikko-utena on kuitenkin sen akateemisen maailman sisään rajautunut katse, joka ei ota huomioon korkeakoulujen ulkopuolisia prosesseja – paikallisia ja kansallisia traditioita ja odotuksia.110
Tätä aukkokohtaa ovat täydentäneet korkeakoulujen alueellista ja valtakun-nallista vaikuttavuutta käsittelevät historialliset ja sosiologiset tutkimukset.
Viimeistään 1990-luvulta lähtien myös maantieteilijät ovat tuoneet arvokkaan panoksen tähän näkökulmaan. Kansainvälisessä historiantutkimuksellisessa katsannossa korkeakoulujen ja niitä ympäröivien kaupunkien ja alueiden välinen vuorovaikutus nousi pinnalle 1980-luvulla. Korkeakouluja ryhdyttiin tuolloin katsomaan sosiaalisina ja taloudellisina tiloina, missä moninaista tietoa ja erilai-sia taitoja vaihdettiin ja siirrettiin eteenpäin. Historioitsijat alkoivat myös kiinnos-tua ympäröivän yhteiskunnan yliopistoihin kohdistamista ideologisista hyökkä-yksistä, jotka koskettivat mm. akateemista vapautta ja tieteen yhtenäisyyttä.111 Suomalaisessa historiantutkimuksessa Matti Klingen vuosien 1986–1990 aika-na julkaistua kolmiosaista Helsingin yliopiston historiateosta, Helsingin yliopis-to 1640–1990, on pidetty ennen kaikkea aatehisyliopis-toriallisena taidonnäytteenä.112 Teossarja on kuitenkin myös yhteiskuntahistoriallisen korkeakoulututkimuksen päänavaus Suomessa. Yliopistotraditioiden jatkuvuutta korostavan tutkimuk-sen keskeisin ansio liittyy tapaan tarkastella yhteiskunnallisten ja akateemisten aatteiden välistä vuorovaikutusta yliopiston ja yhteiskunnan keskinäisessä suh-teessa aina Ruotsin vallan ajoilta autonomiakauden kautta itsenäiseen Suomeen.
Toisin sanoen kirjasarja toimii myös valtiomuutoksen ja yliopiston valtakunnal-lisen vaikuttavuuden kuvaajana.
Klingen teoksia seuranneet Mervi Kaarnisen vuonna 2000 julkaistu Tampereen yliopiston historia Murros ja mielikuva: Tampereen yliopisto 1960–2000,
107 Becher 1981; Becher 1987; Becher 1989.
108 Clark 1987; Becher 1989.
109 Kekäle 1997; Ylijoki 1998.
110 Välimaa 1998, 130.
111 dhondt 2014, 6; ks. myös Bender 1991.
112 Michelsen 2001, i-iii; Halonen 2010, 15.
Matti Salon vuonna 2003 julkaisuluvan saanut väitöskirja Pohjoinen Alma Mater:
Oulun yliopisto osana korkeakoululaitosta ja yhteiskuntaa perustamisvaiheista vuoteen 2000 sekä vuonna 2009 julkaistu Piia Einosen, Petri Karosen ja Toivo Nygårdin toimittama kaksiosainen Jyväskylän yliopiston historia 1863–2006 nivovat kyseis-ten yliopistojen kehityksen valtakunnallisen yhteiskunta-, tiede- ja korkeapolitii-kan lisäksi aluepolitiikkaan. Ne tarjoavatkin yksittäisten yliopistojen osalta ehkä kokonaisvaltaisimman panoksen sekä korkeakoulutuksen valtakunnallisen että alueellisen vaikuttavuuden huomioivaan näkökulmaan.113
Yhdysvaltoihin ja Iso-Britanniaan jo 1800-luvulla perustetuista ensimmäi-sistä paikallisesti ja alueellisesti orientoituneista korkeakouluista (Land-Grand Colleges/Civic Universities) sekä Euroopassa 1950-, 60- ja 70-luvuilla alueellisen mandaatin nojalla synnytetyistä uusista korkeakouluista huolimatta niiden alu-eellinen rooli on saavuttanut yhteiskuntatieteilijöiden (ml. sosiologien ja maan-tieteilijöiden) huomion todenteolla vasta 1980-luvulta lähtien.114 Tosin tämän jälkeen onkin julkaistu lukematon määrä tutkimuksia korkeakoulujen merkityk-sestä aluekehitykselle.115 Syynä tutkimusten määrän räjähdysmäiseen kasvuun voidaan pitää jälkiteollisen yhteiskunnan ja tietoperustaisen talouden nousua ja niihin kytkeytyvän alueellisen kilpailukyvyn merkityksen korostumista.
Tehdyissä tutkimuksissa korkeakoulut ovat näyttäytyneet tiedon tuottajina ja alueelliset toimijat puolestaan tuon tiedon omaksujina.116 Niiden yhtenä kiistat-tomana vahvuutena on tapa nostaa esiin kansallisen ja alueellisen kontekstin merkittävyys.
Toisaalta kyseisiä tutkimuksia voidaan kritisoida liian suoraviivaisesta ja yksinkertaistavasta asennoitumisesta korkeakoulun ja yhteiskunnan (alueen) väliseen kanssakäymiseen, joka ei ota huomioon prosessin kontingenttia ja kon-tekstiherkkää luonnetta. Tiiviisti ilmaisten: yhteiskunta, alue sekä yhteiskunnal-linen ja alueelyhteiskunnal-linen vuorovaikutus näyttäytyvät – ajasta ja paikasta riippuen – eri tavoin eri korkeakouluille.117 Oikeastaan vasta aivan viime vuosina ovat yleisty-neet tutkimukset, jotka ottavat huomioon korkeakoulun ja ympäröivän yhteis-kunnan väliseen kanssakäymiseen liittyvät lukuisat dilemmat ja intressiristirii-dat sekä korkeakoulujen moninaiset vastaukset näihin jännitteisiin.118
Toinen edellä mainittujen tutkimusten heikkous lepää niiden eräänlaisessa historiattomuudessa, joka puolestaan johtuu paljolti siitä, että korkeakoulujen ja niiden (alueellisten) sidosryhmien välinen vuorovaikutus on kytketty vah-vasti globalisoitumiskehitykseen ja tietoperäisen oppivan talouden luomiseen
113 Ks. tästä näkökulmasta kuitenkin myös Nevala 1983; Michelsen 1994; Vuorio 2006; Einonen et al.
2009; Kohvakka 2009; Salo & Junila 2009.
114 Aikaisemmista tutkimuksista ks. kuitenkin esim. Neave 1979 ja Suomen osalta esim. Antikainen 1979.
115 Ks. kirjallisuuskatsaus Arbo & Benneworth 2007.
116 Cerych & Sabatier 1986; Jolkkonen 1987; dahllöf & Selander 1994; Goddard & Chatterton 1999;
Chatterton & Goddard 2000; Linna 2001; Harding et al. 2007; Lester & Sotarauta 2007; Goddard &
Puukka 2008; Benneworth & Sanderson 2009.
117 Pinheiro et al. 2015.
118 Ks. esim. Harding et al. 2007; Tomaney & Wray 2011; Kangas & Moisio 2012; Pinheiro et al. 2012a;
Bellina et al. 2013; Koch 2014; Addie et al. 2015.
1990-luvulta lähtien.119 Chatterton ja Goddard esimerkiksi toteavat, että korkea-koulujen ja alueellisten sidosryhmien välinen kasvanut jännite johtuu 1990-lu-vulla vahvistuneista samanaikaisista globalisaatio- ja lokalisaatioprosesseista taloudessa.120 Monet tutkijat kyllä tiedostavat korkeakoulujen ja sen sijaintiym-päristön välisen suhteen pidemmän historian121, mutta he eivät tunnu antavan sille yhtä suurta painoarvoa.
Tästä on osoituksena alue- ja kaupunkitutkimukseen sekä korkeakoului-hin perehtyneiden Alan Scottin ja Alan Hardingin toteamus, jonka mukaan he ovat perillä ylikansallisten, valtiollisten ja alueellisten toimijoiden jo en-nen 1990-lukua tekemistä erilaisista aloitteista korkeakoulujen ja alueellisten sidosryhmien välisen kanssakäymisen lisäämiseksi, mutta he näkevät nii-den merkityksen vain marginaalisena silloisessa korkeakoulupolitiikassa.122 Harvojen poikkeusten joukkoon voidaan lukea Rómulo Pinheiron korostama näkökulma, joka nostaa yliopistojen ja alueen välisen vuorovaikutuksen histori-an ja etenkin sen monimerkityksisyyden yhdeksi niiden välistä jännitteistä suh-detta selittäväksi tekijäksi.123