Proaktiivisuutta, sopeutumista
vai vastarintaa?
Dissertations in Social Sciences and Business Studies No 124
mikko kohvakka
Proaktiivisuutta,
sopeutumista vai vastarintaa?
Lappeenrannan teknillinen korkeakoulu ja Joensuun yliopisto osana valtion ja korkeakoulujärjestelmän
tilallista muutosta Suomessa 1960-luvulta 1990-luvun alkuun
Publications of the University of Eastern Finland Dissertations in Social Sciences and Business Studies
No 124 Itä-Suomen yliopisto
Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta Joensuu
2016
Juvenes Print - Suomen Yliopistopaino Oy Tampere, 2016
Vastaava toimittaja: professori Kimmo Katajala Toimittaja: FM Eija Fabritius
Myynti: University of Eastern Finland Library ISBN: 978-952-61-2183-3 (NId.)
ISBN: 978-952-61-2184-0 (PdF) ISSNL: 1798-5749
ISSN: 1798-5749 ISSN: 1798-5757 (PdF)
Kohvakka, Mikko
Proactivity, adaptation or resistance? The Lappeenranta University of Technology and the University of Joensuu as part of the spatial change of the state and the higher education system in Finland from the 1960s to the early 1990s, 153 p.
University of Eastern Finland
Faculty of Social Sciences and Business Studies, 2016 Publications of the University of Eastern Finland,
Dissertations in Social Sciences and Business Studies, no 124 ISBN (nid.): 978-952-61-2183-3
ISSN (nid.): 1798-5749 ISSN-L: 1798-5749
ISBN (PdF): 978-952-61-2184-0 ISSN (PdF): 1798-5757
Dissertation aBSTRaCT
In the wide field of higher education research, there are only a few studies combining historical research and human geography. This doctoral thesis combines the methodological framework and concepts of geography with the conception of time and sources typically used in historical research. The theoretical framework of the thesis rests on a theory of state transformation, more specifically on the strategic-relational approach. This study aims to find out how the establishment and development of the University of Joensuu and the Lappeenranta University of Technology were seen in relation to the welfare or regulatory state and the competition state that emerged in the 1980s to undermine it. The results of the thesis suggest that higher education institutions were both open systems in interaction with the environment and functionally relatively autonomous entities. On the one hand, higher education institutions were constantly re-creating themselves in relation to the society, but on the other hand, they were also protecting their fundamental ideas that were based on education and research, as well as the spatial structures that they considered valuable.
These structures also had their own spillover effects that were reflected in the transformation of the state. depending on the time and place, higher education institutions were therefore either proactive, adaptable or resisting actors.
Keywords: universities, history, human geography, scale, state transformation
Kohvakka, Mikko
Proaktiivisuutta, sopeutumista vai vastarintaa? Lappeenrannan teknillinen korkeakoulu ja Joensuun yliopisto osana valtion ja korkeakoulujärjestelmän tilallista muutosta Suomessa 1960-luvulta 1990-luvun alkuun, 153 p.
University of Eastern Finland
Faculty of Social Sciences and Business Studies, 2016 Publications of the University of Eastern Finland,
Dissertations in Social Sciences and Business Studies, no 124 ISBN (nid.): 978-952-61-2183-3
ISSN (nid.): 1798-5749 ISSN-L: 1798-5749
ISBN (PdF): 978-952-61-2184-0 ISSN (PdF): 1798-5757
Väitöskirja aBSTRakTi
Korkeakoulututkimuksen laajalla kentällä ei ole juurikaan tehty historiantutki- musta ja ihmismaantiedettä yhdistäviä tutkimuksia. Tässä väitöskirjassa maan- tieteen menetelmäperusta ja käsitteet yhdistyvät historiantutkimukselle tyypilli- seen aikakäsitykseen ja lähteiden käyttöön. Tutkimuksen teoreettinen viitekehys nojaa valtiomuutosteoriaan, tarkemmin sanottuna strategis-relationaaliseen lähestymistapaan. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, kuinka Joensuun yliopiston ja Lappeenrannan teknillisen korkeakoulun perustaminen ja kehit- täminen suhteutuivat hyvinvointi- tai sääntelyvaltioon ja sitä 1980-luvulla hor- juttamaan nousseeseen kilpailuvaltioon. Väitöskirjan tulokset antavat viitteitä siitä, että korkeakoulut olivat samanaikaisesti sekä avoimia, ympäristön kanssa vuorovaikutuksessa olleita systeemejä että toiminnallisesti suhteellisen autono- misia entiteettejä. Korkeakoulut yhtäältä tuottivat jatkuvasti itseään suhteessa yhteiskuntaan, mutta toisaalta turvasivat opetukseen ja tutkimukseen nojaavaa perimmäistä ideaansa sekä arvokkaiksi kokemiansa tilallisia jäsennyksiä. Näillä jäsennyksillä oli myös omat valtiomuutokseen heijastuvat seurannaisvaikutuk- sensa. Korkeakoulut olivat siis ajasta ja paikasta riippuen joko proaktiivisia, so- peutuvaisia tai vastarintaa harjoittavia toimijoita.
Avainsanat: korkeakoulut, historia, ihmismaantiede, skaala, valtiomuutos
Esipuhe
Olen koko tähänastisen elämäni elänyt kiertolaisena vaihtaen asuinpaikkaa säännöllisin väliajoin. Näin ollen minulle ei ole kehittynyt paikkaan sidottua identiteettiä. En myöskään koe kuuluvani selkeästi mihinkään akateemiseen heimoon. Historioitsijan koulutuksesta huolimatta olen aina kokenut viehtymys- tä yhteiskuntatieteiden monivivahteiseen ja -ääniseen kenttään. Uteliaisuuttani historian lähitieteisiin vain lisäsi se, että päädyin työskentelemään useamman vuoden ajaksi monitieteiseen tutkimusyksikköön, Lappeenrannan teknillisen yliopiston yhteydessä vuoteen 2015 asti toimineeseen Etelä-Karjala-instituuttiin eli Ekiin. Inspiroivien työkavereideni kautta opin tuntemaan, mitä kaikkea mie- lenkiintoista kulttuuriantropologia, organisaatioviestintä tai vaikkapa rajatutki- mus pitävät sisällään.
Päädyin aikanaan Ekiin täysin sattumalta. Niin ikään onnellisten sattumus- ten summana voidaan pitää Itä-Suomen yliopiston perustamisen yhteydessä tapahtunutta historian ja maantieteen oppiaineiden yhdistymistä Historia- ja maantieteiden laitokseksi. HiMan piirissä järjestetyt poikkitieteelliset semi- naarit ja työpajat tutustuttivat minut moniin maantieteen käsitteisiin ja me- netelmiin. Uskallan väittää, että väitöskirjani nykymuoto on pitkälti näiden poikkitieteellisten keskustelujen tulosta. Tahtoisinkin tässä yhteydessä kiittää historioitsijoista ohjaajaani dosentti Arto Nevalaa, historian jatko-opiskelijase- minaareja vetänyttä professori Kimmo Katajalaa sekä itse seminaarilaisia hy- vistä kysymyksistä ja vinkeistä. Lisäksi Arto ansaitsee erityiskiitoksen siitä, että olen saanut toteuttaa tutkimusideoitani ja satunnaisia harharetkiäni kaikessa rauhassa. Maantieteilijöistä kiitoksen ja kumarruksen avunannosta ansaitsevat puolestaan yhteiskuntamaantieteen professori Perttu Vartiainen sekä Helsingin yliopiston aluesuunnittelun ja -politiikan professori Sami Moisio.
Väitöskirjani lopullista versiota ovat tarkalla silmällä lukeneet ja rakentavin lausunnoin kommentoineet esitarkastajina ja vastaväittäjinä toimineet Suomen ja Skandinavian historian dosentti Matti Salo sekä aluekehityksen ja aluepolitii- kan professori Toni Ahlqvist Oulun yliopistosta. Lausun heille tässä yhteydessä lämpimät kiitokset. Kiitoksen ansaitsevat myös enemmän tai vähemmän tunte- mattomiksi jääneet arvioitsijat, jotka auttoivat minua hiomaan nippuväitöskirja- ni artikkelit terävämmiksi.
Minulla on ollut onni myötä, että olen saanut prosessin aikana tasaisin vä- liajoin epävirallista sparrausta, kannustusta ja kommenttia sekä ekiläisiltä työto- vereiltani Kristiinalta, Virpiltä, Lauralta ja Sarilta että varnitsalaisilta ystäviltäni Joonakselta, Jounilta ja Tuomakselta. Heille tahtoisin tässä yhteydessä todeta, että hyvät työkaverit ja ystävät ovat kuin lyhtyjä polun varrella – he eivät lyhen- nä matkaa mutta tekevät siitä huomattavasti miellyttävämmän. Työtäni on niin
ikään helpottanut suunnattomasti saamani rahoitus. Kiitos siis luottamuksesta Karjalaisen Kulttuurin Edistämissäätiölle ja Suomen Kulttuurirahastolle sekä suosittelijana toimineelle professori Tapio Hämyselle. Aivan lopuksi tahdon kiit- tää vanhempiani. Heiltä saamani materiaalinen ja henkinen tuki on ollut vähin- täänkin riittävää viimeisen 35 vuoden aikana.
Lappeenrannassa kesäkuussa 2016 Mikko Kohvakka
Sisällys
1 Johdanto ... 11
2 Valtiomuutoksen lyhyt historia ... 13
2.1 Hyvinvointi- ja sääntelyvaltion esiinmarssi ... 13
2.2 Kohti “schumpeterilaista” kilpailukykyvaltiota? ... 18
3 tutkimusasetelma ... 24
3.1 Lähtökohtana tieteidenvälisyys ... 24
3.2 Tutkimusperinne ... 26
3.3 Tutkimustehtävä ja artikkelien esittely ... 31
3.4 Analyyttinen lähestymistapa ja keskeisimmät käsitteet ... 34
3.4.1 Verkosto suhteiden kenttänä ... 36
3.4.2 Skaala käytännön kategoriana – skalaariset logiikat ja skaalatyö ... 37
3.4.3 Periodisointi tapana jäsentää historiallista aikaa ... 41
3.5 Tutkimustapaukset, aineisto, metodi ja analyysiprosessi ... 44
3.5.1 Tutkimustapausten valinta ... 44
3.5.2 Tutkimusaineiston esittely ... 52
3.5.3 Tutkimusmenetelmästä ja analyysiprosessista ... 57
4 Perustamisen PoikkeaVat Polut ... 62
4.1 Lappeenranta: Elinkeinoelämän ja kilpailukyvyn puolesta ... 62
4.2 Joensuu: Karjalaisuuden ja opettajankoulutuksen ehdoilla ... 64
4.3 Tulkinnat ja yleistykset ... 66
5 sidosryhmäVerkostoJen VaihteleVa ohJausVoima ... 69
5.1 Lappeenranta: Hapuilusta vahvistuvaan verkostoon ... 69
5.2 Joensuu: Tiiviistä verkostosta rintaman rakoiluun ... 74
5.3 Tulkinnat ja yleistykset ... 78
6 korkeakoulut osana Valtiotilan muutosta ... 80
6.1 Lappeenranta: Skaalavastarinnasta muutoksen ytimeen ... 80
6.2 Joensuu: Ytimestä uudelleenskaalaukseen ... 84
6.3 Tulkinnat ja yleistykset ... 89
7 tieteenalakulttuurien erot Ja yhtäläisyydet ... 91
7.1 Lappeenranta: Yhden logiikan osastot ... 91
7.2 Joensuu: Monilukuisten- ja äänisten logiikoiden laitokset ... 96
7.3 Tulkinnat ja yleistykset ... 101
8 muutoksen koko kuVa laaJemmassa kontekstissa ... 103
8.1 Lappeenranta ja Joensuu osana korkeakoulukenttää ... 103
8.2 Käsitteellistämistä jatkotutkimuksen pohjaksi ... 109
lähteet ... 115
liitteet ... 151
artikkelit ... 153
asetelmat
Asetelma 1. Korkeakoulujen päätöksentekojärjestelmät Suomessa
1980-luvulla ... 22 Asetelma 2. Tieteenalajaottelu tiedon ja tieteenalakulttuurin luonteen
mukaan ... 49 Asetelma 3. Aineistosta esiin nousseita esimerkkejä argumenteista ja
vasta-argumenteista koskien alueellisen tasapainon logiikkaa ... 61
taulukot
Taulukko 1. Lappeenrannan teknillisestä korkeakoulusta ja Joensuun
yliopistosta valmistuneiden sijoittuminen (%) vuosina 1976–1989 ... 104
kuViot
Kuvio 1. Strategis-relationaalinen lähestymistapa valtiotilan
muokkauspyrkimyksiin ... 41 Kuvio 2. Korkeakoulun ja toimintaympäristön skalaaristen logiikoiden
välinen dynamiikka ... 112
1 Johdanto
Korkeakoulujen rooli yhteiskunnallisina toimijoina on korostunut jo pidemmän aikaa niin poliittisissa kuin akateemisissa piireissä. Viimeistään 1900-luvun jäl- kipuoliskolta lähtien korkeakoulujen harteille on sälytetty paljon vastuuta sekä alueellisesta että kansallisesta (taloudellisesta) kehityksestä. Kiinnittyessään kansainväliseen tiedeyhteisöön ja tehdessään koulutus- ja tutkimusyhteistyötä globaaleilla markkinoilla toimivien yritysten kanssa korkeakoulut ovat puo- lestaan osallistuneet paitsi oman myös edustamansa kansallisvaltion kansain- välisen tunnettuuden lisäämiseen. Tiiviisti ilmaisten korkeakoulut ovat olleet eturintamassa vaikuttamassa moniskaalaisiin aluesuhteiden muutosten ja talo- udellisen kehityksen ilmentymiin.1
Korkeakoulujen moniroolisuus, joka on saanut amerikkalaisen korkeakoulu- tutkija Clark Kerrin nimittämään niitä termillä ”multiversity”, tekee opinahjoista väistämättä poliittisia toimijoita.2 Tutkijat ja opettajat ovat olleet usein suorasti tai epäsuorasti vastuussa modernien ideologioiden, aatteiden, ajatusten ja toimin- taperiaatteiden luomisesta, vahvistamisesta, heikentämisestä ja levittämisestä eteenpäin. Tällä työllä on ollut omat poliittisiin järkeilyihin vaikuttavat seuraa- muksensa, jotka puolestaan ovat heijastuneet yhteiskunnan kautta takaisin kor- keakouluihin, niiden organisaatiorakenteeseen ja toimintaan erilaisten odotus- ten ja vaatimusten muodossa.
Korkeakoulujen kehitys sekä niiden yhteiskuntarakenteeseen ja aluesuhtei- siin kohdistamat vaikutuspyrkimykset ovatkin aina tapahtuneet ulkoisen toi- mintaympäristön ja siinä operoivien sidosryhmien3 ehdollistamana. Muutokset institutionaalisessa toimintaympäristössä, kuten toista maailmansotaa seuran- nut hyvinvointivaltiollistumisen kausi ja sitä 1980-luvulta lähtien haastamaan noussut kilpailuvaltiollistumisen eetos, ovat vaikuttaneet koulutus-, korkea- koulu- ja tiedepolitiikkaan monin tavoin. Kun hyvinvointi- tai sääntelyvaltion kaudella puhuttiin korkeakoulujenkin yhteydessä suunnittelusta, tasa-arvosta ja demokratiasta, nousivat 1980-luvulta lähtien pinnalle uudet rakenteelliset ja institutionaaliset muutosvoimat. Ne korostivat suuremman tuottavuuden, kan- sallisen ja kansainvälisen kilpailukyvyn sekä markkinaehtoisen valinnanvapau- den merkitystä.4 Voidaankin perustellusti väittää, että niin kansainvälisesti kuin
1 Bender 1991; Kerr 1994 [1963]; Claval 1998; Tommila 2002; Rüegg 2011. Viittaustekniikkani nou- dattelee yhteiskuntatieteiden tapaa tehdä viittauksia. Viitatessani koko teokseen tai useisiin kohtiin teoksessa mainitsen tekijän sukunimen sekä teoksen julkaisuvuoden. Viitatessani yhteen yksittäiseen kohtaan teoksessa käytän myös sivunumeroita.
2 Kerr 1994 [1963].
3 Määrittelen sidosryhmät (stakeholders) tässä tapauksessa organisaatioiksi, järjestöiksi, ryhmiksi tai yksilöiksi, joilla on joko saavutettavaa tai menetettävää liittyen korkeakoulun toimintaan. Ks. Allen 1988.
4 Rüegg 2011; Kettunen & Simola 2012.
kansallisesti tarkasteltuna korkeakoulut ovat käyneet läpi lukuisia merkittäviä muutoksia ja reformeja, jotka ovat muokanneet niiden logiikoita, ymmärrystä ja käytäntöjä. Kehityskulku on luonut hedelmällisen tutkimusasetelman, jossa ko- rostuvat korkeakoulujen toimintaa ohjaavat enemmän tai vähemmän vastakkai- set ja keskenään ristiriidassa olevat institutionaaliset vaatimukset ja poliittisen järkeilyn muodot.
Tässä väitöskirjassa tarkastelen, kuinka korkeakoulujen aluesuhteet ovat muuttuneet eri aikoina. Konkreettisemmin ilmaistuna tarkoitukseni on sel- vittää, kuinka vuonna 1969 toimintansa aloittaneiden Joensuun korkeakoulun ja Lappeenrannan teknillisen korkeakoulun perustaminen ja kehittäminen suhteutuivat hyvinvointi- tai sääntelyvaltioon ja sitä 1980-luvulla horjutta- maan nousseeseen kilpailuvaltioon. Lähestymistapaani ohjaa ajatus siitä, että korkeakoulujen rakenteellinen ja toiminnallinen kehittäminen on luonteeltaan mitä suurimmassa määrin tilallinen prosessi ja sitä kautta sidoksissa maantie- teeseen. Toisin sanoen korkeakoulujen kehittämiseen liittyvillä neuvotteluilla ja päätöksillä on omat seurausvaikutuksensa paitsi valtion alueelliseen muotoon myös siihen, millaisen aseman erilaiset paikallisesti, alueellisesti, kansallisesti, kansainvälisesti tai globaalisti skaalautuneet sosiaaliset, taloudelliset, poliittiset ja kulttuurilliset prosessit saavuttavat eri aikoina ja eri paikoissa.
Väitöskirjani etenee seuraavasti. Toisessa pääluvussa esittelen tutkimuskon- tekstin eli vertaan, miten siirtyminen ”keynesiläisestä hajautetusta hyvinvoin- ti- tai sääntelyvaltiosta” kohti ”schumpeterilaista kilpailukykyvaltiota” näkyi yhtäältä läntisessä Euroopassa ja toisaalta pohjoismaista hyvinvointivaltiomallia seurailleessa Suomessa. Tämän jälkeen kolmannessa pääluvussa kuvaan tar- kemmin tutkimusasetelmani: tutkimukseni peruslähtökohdat, tutkimusperin- teen ja oman tutkimustehtävän sekä keskeisimmät käsitteet, aineiston, metodin ja analyysiprosessin.
Varsinaisen empiirisen osan olen jakanut päälukuihin neljä, viisi, kuusi ja seit- semän. Niiden anti perustuu neljään vertaisarvioituun artikkeliin. Pääluvuissa neljä ja viisi tarkastelen ulkoisen toimintaympäristön ja sidosryhmien vaiku- tusta sekä korkeakoulujen perustamiseen 1960-luvulla että niiden edelleen ke- hittämiseen 1970- ja 1980-luvuilla ja sitä kautta valtiomuutokseen Suomessa.
Pääluvuissa kuusi ja seitsemän näkökulmani on korkeakouluorganisaatioissa sekä niiden tieteenalakulttuureiltaan enemmän tai vähemmän erilaisissa opetus- ja tutkimusyksiköissä. Tarkoituksenani on analysoida, missä määrin tarkastelemani korkeakoulut kykenivät omaehtoisesti vaikuttamaan erilaisiin institutionaalisiin rakenteisiin ja sitä kautta, vähintään epäsuorasti, valtiomuu- tokseen 1970-luvulta 1990-luvun alkuun. Päätän väitöskirjani yhteenveto- ja pohdintalukuun, jossa tarkastelen tuloksiani osana laajempaa korkeakoulu- kenttää. Lisäksi pohdin tulosteni pohjalta korkeakoulujen tilallisuuden ja alue- suhteiden käsitteellistämistä, ja tarjoan sitä kautta aineksia jatkotutkimuksen lähtökohdaksi.
2 Valtiomuutoksen lyhyt historia
2.1 hyvinvoinTi- ja SäänTelyvalTion eSiinmaRSSi Joensuun korkeakoulun ja Lappeenrannan teknillisen korkeakoulun perustamis- prosessi 1960-luvun alkupuoliskolla ja niiden toiminnan käynnistyminen syksyl- lä 1969 asettuivat koko läntistä Eurooppaa koskettaneen ”keynesiläis-fordistisen”
hyvinvointivaltioprojektin syvimpään vaiheeseen. Sitä värittivät keskusjohtoiset valtiojärjestelmät sekä panostukset (fordistiseen) paikkaan sidottuun teolliseen massatuotantoon ja tulonsiirtoihin nojaavaan kollektiiviseen kulutukseen.5 Tämän toisen maailmansodan jälkeen luodun valtiomuodon lukuisat kansalliset sovellukset tähtäsivät 1930-luvun laman tapaisten taloudellisten katastrofien ehkäisyyn ja tuhoisiin sotiin johtavien geopoliittisten vastakkainasettelujen patoamiseen. Uudet kansainväliset instituutiot, kuten Yhdistyneet kansakunnat, maailmantalouden ja valuuttakurssien vakauteen pyrkinyt Bretton Woods -järjestelmä, Maailmanpankki ja Kansainvälinen valuuttarahasto (IMF) toimivat uuden maailmanjärjestyksen ”ylätason liimana”.6
Kansallisella tasolla avainsanana oli vahvan valtion johdolla ylläpidetty yh- teiskuntarauha, joka nähtiin parhaiten saavutettavan rakentamalla – usein sosi- aalidemokraattivaltaisten – hallitusten ohjauksessa erinäköisiä kompromisseja pääoman ja työvoiman välille. Käytännössä tämä tarkoitti pyrkimystä talouskas- vun ohella täystyöllisyyteen ja julkisesti tuotettujen palvelujen laajaan tarjontaan.
Valtiovallan oli myös tarpeen mukaan suitsittava markkinamekanismeja ja lasku- kausina puolustettava työllisyyttä John Maynard Keynesin mukaan nimetyn key- nesiläisen talous- ja rahapolitiikan talouden elvytystä korostavin keinoin.7 Tässä mielessä aikakautta voidaan nimittää myös sääntelyvaltiollistumisen kaudeksi.
Keynesiläisen talouspolitiikan ohella on mahdollista puhua myös keyne- siläisyyden tilallisista ilmentymistä. ”Spatiaaliselle keynesiläisyydelle”, kuten Neil Brenner 1950-luvun lopulta 1970-luvun alkuun ulottuvaa ajanjaksoa nimit- tää, oli tyypillistä laaja kirjo valtiojohtoisia strategioita, jotka tähtäsivät talous- kasvun edistämiseen valtiotilan tasapainoisen kehittämisen kautta.8 Niin Iso- Britanniassa, Irlannissa, Ranskassa, Italiassa, Länsi-Saksassa, Beneluxmaissa kuin Pohjoismaissa jaettiin näkemys siitä, että epätasainen tilallinen (spatiaali- nen) kehitys oli este vakaalle teolliselle kasvulle. Kansallista taloutta edistettäisiin
5 Jessop 1992; Brenner 2004b.
6 Harvey 2008, 16–17.
7 Jessop 1992; Brenner 2004b, 458–463; Harvey 2008, 16–18.
8 Brenner 2004b, 462.
parhaiten hajauttamalla väestöä, teollisuutta ja kriittistä infrastruktuuria urbaa- neista keskuksista kohti alikehittynyttä periferiaa. Näin kyettäisiin ulottamaan standardoidut taloudelliset kilpailuvaltit, investoinnit ja julkiset hyödykkeet kat- tamaan koko valtioalue, joka nähtiin nyt tärkeänä strategisena resurssina.9
Eripuolille läntistä Eurooppaa perustettiin kansallisia aluesuunnittelujärjes- telmiä, maksettiin yrityksille syrjäseuduilla toimimiseen kannustaneita tukiaisia sekä panostettiin valtiovetoisiin paikallistason investointeihin ja tulonsiirtoihin perustuviin aluepolitiikan muotoihin. Tämän kehitysmaapolitiikan strategioista ammentavan ”kansallisen developmentalismin” (national developmentalism)10 taustalla oli uskomus, että kansallista taloutta oli kehitettävä tiukan integroitu- neena territoriaalisena yksikkönä ylhäältä alaspäin siten, että paikallis- ja alue- hallinto oli kiinteästi sisällytetty keskitetyn valtiojohtoisen kontrollin piiriin.11 Kansallisen skaalan korostuminen poliittis-taloudellisissa prosesseissa ei luon- nollisestikaan ollut itsestäänselvyys, vaan erilaisten sosiopoliittisten kamppai- lujen tulosta.12 Perifeeristen alueiden esittämien valtioapupyyntöjen lisääntymi- nen kasvatti valtion ydinalueiden tyytymättömyyttä resurssien jakopolitiikkaan, mutta samanaikaisesti se myös nostatti kiistelyä siitä, mikä valtion poliittisen vallan skaalapainotuksen tulisi ylipäätään olla. Erityistä polttoainetta valtiotilan jatkuva uudelleenmuokkauskamppailu sai 1970-luvun alussa, jolloin globaalin taloudellisen taantuman synnyttämät kansalliset ja paikalliset julkisen talouden kriisit lisäsivät länsieurooppalaisissa maissa näkemyseroja taloudellisen kasvun ja varallisuuden (alueellisen) uusjaon välisestä suhteesta.13
Suomen kohdalla keynesiläis-fordistisesta hyvinvointivaltiosta puhumiseen on syytä liittää joitain varauksia. Harjoitetun talouspolitiikan suhteen Suomi ei ole 1990-luvun alun murrosta lukuun ottamatta edustanut puhdasta keyne- siläisyyttä. Tässä mielessä esimerkiksi yhteiskuntatutkija Bob Jessopin tapaa käyttää Länsi-Euroopan yhteydessä laajasti keynesiläisen hyvinvointivaltion (Keynesian Welfare State, KWS) käsitettä voidaan kritisoida paikka- tai maa- kohtaisten eroavaisuuksien huomioimattomuudesta.14 Kuten Juhana Vartiainen ja Jukka Pekkarinen ovat uskottavasti osoittaneet, Suomessa noudatetun myö- täsyklisen budjettipolitiikan taustalla vaikutti epäluuloinen suhtautuminen keynesiläiseen suhdannesäätelyyn, valtion velanottoon sekä julkisen talouden kasvuun. Keynesin oppien vallitessa Länsi-Euroopassa 1950- ja 1960-luvuil- la Suomessa vannottiin edelleen konservatiivisesti menokurin nimiin etenkin silloin kun verotulot kääntyivät laskuun. Suhdannevaihteluita ei suoranaisesti vieroksuttu eivätkä poliitikot ja virkamiehet pitäneet niiden tasaamista harjoite- tun talouspolitiikan ylimpänä päämääränä. Tärkeintä oli korostaa talouskasvua ja teollistumista sekä vaalia, erityisesti devalvoinnin keinoin, metsä- ja metalli- teollisuuden kilpailukykyä. Tämä kansainvälisen kilpailukyvyn merkitystä ko-
9 Brenner 2004b, 460; Breatnach 2010, 1187–1188.
10 Ks. esim. Sabel 1994, 126.
11 Stöhr 1989; Brenner 2004a; Breatnach 2010.
12 Jones 1999.
13 Brenner 2004b, 479.
14 Ks. Jessop 2002; vrt. esim. Saari 2006b, 95.
rostanut ideologinen valinta tapahtui Keynesin oppien vastaisesti tarvittaessa vaikka täystyöllisyyden ja vakauden kustannuksella.15
Vaikka Keynesin ja hänen hengenheimolaistensa, kuten Tukholman koulu- kunnan, talouspoliittinen ajattelu korostuikin Suomessa lähinnä vain akateemi- sissa keskusteluissa16, Suomi oli spatiaalisesti ajateltuna toisen maailmansodan jälkeen hyvin keynesiläinen maa. Jo 1950-luvun lopulta lähtien ympäri valtioalu- etta perustetulla valtio-omisteisella metalli- ja metsäteollisuudella, kemianteol- lisuudella ja energiayhtiöillä oli vahva aluepoliittinen rooli17; niiden kautta aika- kauden johtavat maalaisliittolaiset ja sosialidemokraattiset poliitikot presidentti Urho Kekkosen johdolla ja virkamieskunnan tukemana ulottivat valtiovallan ot- teen kattamaan valtiotilan reuna-alueet Itä- ja Pohjois-Suomessa. Maantieteilijä Sami Moision mukaan päätösten taustalla vaikutti tuon ajan poliitikkojen, eri- tyisesti Kekkosen, halu rakentaa kansallisesta politiikkaprosessien keskeisin skaala, mikä edellytti reuna-alueiden tasavertaista kohtelua. Toisin sanoen kan- sallinen ja alueellinen kietoutuivat tiiviisti toisiinsa, kun kansallinen eheytys sai erityiset alueelliset ilmenemismuotonsa. Moisio nimittää tätä 1950-luvulla alka- nutta ja 1980-luvulle asti jatkunutta poliittisen järkeilyn muotoa termillä ”hajau- tettu hyvinvointivaltio”.18
Hajautettu hyvinvointivaltio ilmensi suunnittelukulttuurin läpimurtoa Suomessa. Vuonna 1956 perustetut valtakunnansuunnittelutoimisto ja -neu- vosto toimivat Moision mukaan uuden valtioaikakauden symbolina, jossa ki- teytyi usko suunnitteluun talouskasvun synnyttämisessä, usko yhteiskuntaa hyödyttävään positivistiseen soveltavaan tutkimukseen sekä usko keskusjoh- toiseen poliittiseen ohjaukseen.19 Teollisuuspolitiikka oli yksi tärkeimmistä ja eittämättä näkyvimmistä keinoista toteuttaa alueellisesti kattaviin teollisuuden investointeihin ja muihin infrastruktuurihankkeisiin pohjautuvaa hajautettua hyvinvointivaltiopolitiikkaa, spatiaalisen keynesiläisyyden suomalaista sovel- lusta. Toisaalta teollistamispolitiikalla oli hajauttamisulottuvuuden ohella myös oma keskittämistä korostava tavoitteensa, sillä sen kautta pyrittiin hyödyntä- mään reuna-alueiden käyttämättömiä voimavaroja, etunenässä luonnonvaroja.20 Näin ollen luontoarvoistaan tunnetuissa Itä- ja Pohjois-Suomessa yhdistyivät 1950–70-luvuilla mielenkiintoisella tavalla positiivinen modernisoimisen eetos ja negatiiviseksi miellettävä ”ryöstötalous” tai «ekologinen kolonialismi”, kuten Ilmo Massa kutsuu luonnon valjastamista palvelemaan kansallisia taloudellisia tarpeita eli toisin sanoen pääasiassa eteläisessä teollisuus-Suomessa sijainneen puunjalostusteollisuuden raaka-ainekysyntää.21
15 Pekkarinen & Vartiainen 1995; ks. myös Böckerman & Kiander 2006a, 145–146. Päivi Uljas on väi- töskirjassaan kuvannut, kuinka kansalaisliikehdintä yhdessä elinkeinorakenteen muutoksen kanssa haastoi 1950–60-lukujen taitteessa konservatiivisen menokurin, mikä hänen tulkintansa mukaan johti 1960-luvun lopulla aiempaa ekspansiivisempaan, hyvinvointivaltiollistumista tukevaan talouspoli- tiikkaan. Ks. Uljas 2012; ks. myös Heikkinen & Tiihonen 2009.
16 Pekkarinen 1993, 269.
17 Pitkänen & Sauramo 2005, 18; Böckerman & Kiander 2006b, 142–143.
18 Moisio 2012, 79–87.
19 Moisio 2012, 129–138; ks. myös Jalava et al. 2012, 70–74.
20 Vartiainen 1998, 3–4.
21 Massa 1994; ryöstötaloudesta (Raubwirtschaft) ks. esim. Friedrich 1904; suomeksi Raumolin 1982.
Reuna-alueilla tapahtunut voimakas elinkeinorakenteen murros johti 1960-lu- vun puolivälissä uuden kehitysaluelainsäädännön syntyyn. Ensimmäisten ke- hitysaluelakien keskeisimpinä instrumentteina olivat reuna-alueille sijoittuville teollisuusyrityksille myönnettävät verohuojennukset ja korkotuki. Seuraavalla vuosikymmenellä kehitysaluelainsäädännön takaamia rahoitusinstrumentteja uudistettiin ja laajennettiin siten, että 1970-luvun jälkipuoliskolla Suomessa pu- huttiin jo yleisesti (laaja-alaisesta) aluepolitiikasta. Viimeistään tuolloin syntyi myös tilanne, jossa valtion interventioihin ja julkisiin tulonsiirtoihin vahvasti tukeutuneet kehitysalueet muodostivat selvän vastinparin vientiyritysten kan- sainvälisestä kilpailukyvystä ensikäden huolta kantaneelle eteläiselle teollisuus- Suomelle.22
Siinä missä teollistava kehitysaluepolitiikka rakensi kovaa infrastruktuuria suhteellisen tasaisesti ympäri valtiotilaa, edustivat 1950–70-luvuilla perustetut (maakunta)korkeakoulut hajautetun hyvinvointivaltioprojektin pehmeää infra- struktuuria. Korkeakoulupolitiikassa uusien korkeakoulujen perustaminen aset- tui niin kutsutun ”akateemisen perinteen doktriinin” ja sitä 1960-luvulla haas- tamaan nousseen ”valtiojohtoisen kehittämisen doktriinin” murrosvaiheeseen.
Näistä doktriineista ensimmäinen korosti yliopistojen autonomiaa, opetuksen ja tutkimuksen vapautta sekä professioiden vahvaa asemaa. Valtion holhouksesta suhteellisen vapaa yliopisto keskittyikin 1960-luvulle asti kouluttamaan lähinnä virkamieseliittiä valtion avainpaikoille, eikä sen harjoittamalle tutkimustoimin- nalle asetettu juuri odotuksia välittömästä taloudellisesta hyödystä.23
Tilanne alkoi vähitellen muuttua 1960-luvun aikana, jolloin valtio ryhtyi vahvistamaan valvovaa otettaan. Valtiojohtoisen kehittämisen doktriini, jota koulutuspolitiikkaa tutkinut historioitsija Arto Nevala on nimittänyt koulutus- kumouksen toiseksi vaiheeksi, näki korkeakoulutuksen ja koulutuksen ylipään- sä taloudellisen hyvinvoinnin keskeisenä välineenä.24 Yhteiskuntaan levinnyt voimakas koulutusoptimismi eli luottamus korkeaan koulutukseen sosiaalisen nousun väylänä sekä samanaikaisesti tapahtunut siirtyminen agraariyhteis- kunnasta teollisuus- ja palveluyhteiskuntaan lisäsivät koulutetun työvoiman kysyntää.25 Heti sotien jälkeen syntyneiden suurten ikäluokkien ryntäys oppi- kouluihin ja lukioihin – erityisesti maan reuna-alueilla – lisäsi painetta kasvat- taa korkeakouluverkkoa. 1950-luvun puolivälistä 1970-luvun loppuun ulottunut laajentumiskausi synnytti yhteensä yhdeksän uutta tiedekorkeakoulua Pohjois-, Itä- ja Länsi-Suomeen.26 Uusille opinahjoille asetettiin tarkat koulutustavoitteet, jotka puolestaan alistettiin sosiaali-, alue- ja työvoimapoliittisille tavoitteille.27
Uusien korkeakoulujen ohella toinen merkittävä koulutuspoliittinen uudis- tus liittyi peruskoulujärjestelmän suunnitteluun ja toteuttamiseen. Vuonna 1963 tehty periaatepäätös yhtenäiskoulusta ja sitä vuonna 1968 seurannut peruskou-
22 Vartiainen 1998, 4–7; Moisio 2012, 97–107; ks. myös Kalela 2005, 215–219.
23 Kivinen et al. 1993, 16–40; Rinne et al. 2015.
24 Nevala 2008, 98–99.
25 Kalela 2005, 205–224; Nevala 2008, 104–105.
26 Kivinen et al. 1993, 193; Strömberg 1990, 518–586; Nevala 2008, 93, 96–100.
27 Kivinen et al. 1993, 41–132; Kettunen & Simola 2012; Rinne et al. 2015.
lulaki olivat tärkeältä osaltaan muokkaamassa Suomea myös koulutuksellises- sa mielessä valtiokeskeiseksi sekä yhteiskunnallisesti tasapainoiseksi.28 Kaikki tämä tähtäsi yhteiskunnassa vallinneiden alueellisten ja sosiaalisten erojen ta- soittamiseen, joka kriitikkojen silmissä taasen näyttäytyi sivistyksen tasoa uh- kaavana tasapäistämisenä ja rajallisten resurssien tehottomana hajauttamisena.29 Tässäkin suhteessa Suomi noudatti spatiaalisen keynesiläisyyden hengessä monien muiden Länsi-Euroopan maiden, etunenässä Ruotsin, Norjan, Ranskan ja Iso-Britannian esimerkkiä, joissa jokaisessa siirryttiin eliittiyliopistoista koh- ti massakorkeakoulutusta.30 Tärkeänä kansainvälisenä esikuvana Euroopassa toimi brittiläinen ns. Robbinsin korkeakoulutusta tutkinut komitea, joka vuosien 1961–1963 välisenä aikana ajoi suunnitteluvaltaistumista korkeakouluihin sekä suositteli uusien korkeakoulujen perustamista ympäri valtiotilaa, jotta yhä tärkeämmäksi tuotannontekijäksi noussutta korkeakoulutusta kyettäisiin tarjoamaan yhä suuremmalle joukolle nuorisoa.31 Perustamalla uusia korkea- kouluja alueille, missä niitä ei ennestään ollut, voitiin samanaikaisesti lisätä ih- misten sosiaalista ja maantieteellistä pääsyä korkeakoulutuksen piiriin. Uusien korkeakoulujen odotettiin myös yleisesti olevan perinteisiä yliopistoja kokei- lunhaluisempia ja vastaanottavaisempia paikallisyhteisöjen erilaisia tarpeita kohtaan.32
Yhtenevästä kehityssuuntauksesta huolimatta kansalliset erityispiirteet nä- kyivät niin uusien korkeakoulujen määrässä ja statuksessa kuin niiden alueellis- tamisen laajuudessa. Määrällinen kasvu suhteessa aikaisempaan oli huomattavaa erityisesti Belgiassa, Länsi-Saksassa, Ranskassa ja Suomessa.33 Korkeakoulujen statuksesta puhuttaessa Iso-Britanniassa, Länsi-Saksassa, Norjassa ja Ruotsissa panostettiin niin kutsuttuun binäärijärjestelmään eli alempitasoisten korkea- koulujen (polytechnic/fachhochschulen/høgskolen/högskolan) perustamiseen yliopistojen rinnalle. Niiden pääasiallisena tehtävänä pidettiin ammattiin johta- vaa opetusta, eikä niiden piirissä harjoitettu Länsi-Saksaa lukuun ottamatta juu- rikaan tutkimusta tai tutkijakoulutusta.34 Sitä vastoin Portugalissa, Ranskassa ja Suomessa uusille korkeakouluille myönnettiin pääasiassa tiedekorkeakoulus- tatus. Tiheimmin koko valtiotilan kattaneen korkeakouluverkon loivat Norja, Ranska ja Suomi. Näissä maissa nimenomaan maantieteellä ja alueellisella ke- hittämisellä oli keskeinen asema uusia korkeakouluja synnytettäessä.35 Norjassa ja Suomessa korkeakouluilla oli oma roolinsa myös turvallisuuspolitiikassa, sil- lä sitouttamalla korkeakoulujen kautta kansalaisia tasaisesti ympäri valtiotilaa kyettiin edistämään aluepuolustukseen nojautuvaa kokonaismaanpuolustuksen doktriinia.36
28 Ahonen 2012.
29 Kettunen & Simola 2012; Rinne et al. 2015.
30 Trow 1974; Neave 2011, 48–52.
31 Shattock 2012, 43–67; ks. myös Allardt 1990, 622.
32 Kyvik 2004, 397–398.
33 Neave 2011.
34 Kyvik 2004, 398–403.
35 Hölttä 1988; Dahllöf & Selander 1994; Neave 2011, 41–54.
36 Kettunen 2006, 240; Moisio 2009, 160.
Robbinsin komitean suositukset näkyivät myös siinä, miten valtiovalta ympäri läntistä Eurooppaa ikään kuin monopolisoi korkeakoulujen hallinnan itselleen.
Poliittisen hallinnan kautta valtio pyrki erilaisia politiikkaohjelmia hyödyntäen sääntelemään ja uudistamaan yliopistoja ja korkeakouluja haluamallaan taval- la.37 Suomessa opetusministeriön merkitys nousi korkeakoulutuksen suunnitte- lusta ja ohjaamisesta vastaavana tärkeimpänä toimijana 1960-luvun jälkipuolis- kolta lähtien.38 Opetusministeriön johdolla valtiovallan oli tarkoitus varmistaa, että korkeakoulut – ja erityisesti Joensuun korkeakoulun ja Lappeenrannan tek- nillisen korkeakoulun tapaiset uudet korkeakoulut – skaalaisivat opetus- ja tut- kimustoimintaansa kansallisia ja alueellisia prosesseja tukevaan suuntaan, jotta inhimilliset resurssit tulisivat valjastetuiksi alueellisesti tasapainoisella tavalla palvelemaan niin sanottua eheytyksen politiikkaa.39
2.2 kohTi ”SChumpeTeRilaiSTa” kilpailukyky- valTioTa?
Spatiaalisen keynesiläisyyden periaatteita noudattanut ”sosiaalisesti ankku- roitu liberalismi”, kuten david Harvey keynesiläis-fordistista aikakautta ni- mittää, ajautui vallitsevana poliittis-taloudellisena järjestelmänä kriisiin Länsi- Euroopassa 1970-luvulle tultaessa.40 Uskoa keynesiläis-fordistisen järjestelmän toimivuuteen horjutti yhtä aikaa vallinnut korkea työttömyys ja inflaatio, mikä pakotti valtiot nostamaan verotusta kattaakseen kasvavat sosiaalikulut. Kriisin myötä valtiovetoista taloudellista sääntelyä haastamaan nousi uusi ajattelutapa, joka peräänkuulutti vapautta (työ)markkinoille ja liike-elämään.41
Bob Jessopin mukaan 1970- ja 1980-luvuilla alkoi laajasti läntisiä teollisuus- maita koskettanut siirtyminen kohti tänäkin päivänä vaikuttavaa post-fordis- tista yhteiskuntajärjestystä tai ”schumpeterilaista työvaltiota” (Schumpeterian Workfare State, SWS), jonka ideologisena perustana tai koossa pitävänä liimana toimi joustava uusliberalismi.42 SWS:n tunnuspiirteinä on pidetty jälkikansallista hallintatapaa, jossa itseorganisoituvan hallinnan osuus korostuu ja valtion rooli muuttuu suorittajasta toimintojen koordinoijaksi. Samalla ensisijainen toiminta- kenttä muuttuu monipuolisemmaksi ja toiminnan skaalapainotuksista käydyt kamppailut lisääntyvät yhteiskuntaa läpileikkaavan kilpailukykydiskurssin yleistyessä. Talouspolitiikassa fokus painottuu uusiin teknologisiin innovaati- oihin ja kilpailukykyyn avoimessa, kansainvälisessä tai globaalissa taloudessa.
Samalla sosiaalipolitiikka alistuu osaksi talouspolitiikkaa, kun hyvinvointioike- uksia karsitaan ja muutetaan kannustavammiksi.43
37 Ns. hallinnan analytiikasta ks. tarkemmin esim. Foucault 1978; dean 1999; Kangas 2013.
38 Opetusministeriön profiilin noususta vuodesta 1966 lähtien ks. Autio 1993.
39 Eheytyksen politiikasta tarkemmin ks. Moisio 2012, 71–107.
40 Harvey 2008, 19–21.
41 Brenner 2004b, 464–476.
42 Jessop 1992; Jessop 2002.
43 Jessop 2002, 59, 252; Heiskala 2006, 24–25.
Neal Brenner on nähnyt yleiseurooppalaisen kehityksen samansuuntai- sesti. Hänen mukaan länsieurooppalainen poliittinen ilmasto siirtyi taloudel- lisen laskusuhdanteen myötä osittain jo 1970-luvun aikana mutta viimeistään 1980-luvun alussa oikealle johtaen siihen, että konservatiivihallitukset pääsivät toteuttamaan uusliberalistisiksi miellettyjä politiikkaohjelmiaan. Nämä ohjel- mat tähtäsivät monien julkisten palvelurakenteiden purkamiseen ja yksityistä- miseen, rahapolitiikan korostumiseen työllisyyspolitiikan sijasta, julkisen sään- telyn purkuun ja tarjonnan taloustieteeseen44 nojaavan yrittäjyyden tukemiseen.
Brenner on puhunut ”valtion glokalisaatiosta”, jolla hän viittaa valtioiden uu- delleenskaalautumiseen siten, että ylikansalliset valtakoneistot lisäävät vaiku- tusvaltaansa yhdessä suurempien, globaalisti verkottuneiden kaupunkiseutujen kanssa, joita sääntelyvallastaan pitkälti luopunut valtio omin tietoisin toimenpi- tein tukee. Tällaisia toimenpiteitä ovat historian saatossa olleet mm. globaaliksi toimintaansa skaalaavien yrityspuistojen ja teknologiakeskusten perustaminen ja niissä toimivien yritysten toimintaympäristön muokkaaminen mahdollisim- man houkuttelevaksi esimerkiksi verotusta alentamalla.45
Suomessa ja muualla Pohjoismaissa 1970-luvun talouskriisiin vastattiin aluk- si vahvistamalla ja laajentamalla hyvinvointi- tai sääntelyvaltiota, ja esimerkiksi sosiaalimenot jatkoivat voimakasta kasvuaan suhteessa bruttokansantuottee- seen.46 Seuraavalla vuosikymmenellä järjestelmä joutui kuitenkin haastetuksi, kun markkinajohtoisuuteen, kaupunkikeskeisyyteen ja valtiovetoisuutta hor- juttaneeseen hajaantuvaan hallintojärjestelmään nojaava ”kilpailuvaltiokapita- lismi” ryhtyi vähitellen valtaamaan alaa merkityksellisenä diskurssina. Risto Heiskala ja Pertti Alasuutari ovat esittäneet, että aineksia siirtymiselle kilpai- lukyky-Suomeen löytyi jo 1980-luvun taloudelliselta nousukaudelta, jolloin, Heiskalaa lainatakseni, ”suunnittelutaloudellisen diskurssin marginaalissa”
kehittyi siihen kriittisesti suhtautuneita, koko yhteiskunnan kilpailukykyä ko- rostaneita ajattelutapoja, mikä mahdollisti ”kulttuurisen käänteen kohti kilpai- lutaloutta”, kuten Alasuutari asian ilmaisee.47
Sami Moision mukaan 1980-luvulla oli ensi kertaa havaittavissa vaihe, jol- loin ”keynesiläinen hyvinvointidiskurssi” ja ”hayekilais-schumpeterilainen kil- pailukykydiskurssi” kohtasivat ja asettuivat limittäin moniaikaisina poliittisina toimintaperiaatteina. Hän määrittelee kyseisen ajanjakson ”hajautetun hyvin- vointivaltion” ja ”hajautetun kilpailuvaltion” väliseksi murroskohdaksi, jolloin valtiovetoisuuden, tasaisen aluekehityksen, tulonsiirtojen ja julkisten investoin- tien sijasta alettiin arvostamaan kaupunki- ja innovaatiokeskeistä taloudellista kehittämistä, markkinasääntelyn purkamista, finanssisektorin vapauttamista sekä yleistä kilpailukyky- ja kasvupolitiikkaa.48
44 Tarjonnan taloustieteessä painottuu ajatus siitä, että markkinoiden tehostaminen kiihdyttää talous- kasvua. Käytännössä tämä on näkynyt suosituksina alentaa tulo- ja yritysveroja.
45 Brenner 2004b, 464–479; ks. myös Moisio 2012, 37.
46 Erikson et al. 1987; Uusitalo 1990; vrt. Alber 1988.
47 Alasuutari 2006, 48; Heiskala 2006, 24; vrt. kuitenkin aikalaistutkimukset, jotka eivät nähneet suun- nittelu- tai hyvinvointivaltion tulleen tosissaan haastetuksi 1980-luvulla. Esim. Pöntinen & Uusitalo 1988; Uusitalo 1990.
48 Moisio 2009, 159–164; Moisio 2012, 163–164.
Moisio on niin ikään esittänyt yhdessä Toni Ahlqvistin kanssa, että kansal- lista kilpailua talouden keskeisillä lohkoilla padonnut ”kartellipolitiikka”49, joka oli vaikuttanut 1960-luvulta lähtien, alkoi 1980-luvun lopulta lähtien vähitellen menettää asemiaan suhteessa nousevaan, kilpailua korostavaan poliittiseen ajat- telu- ja toimintatapaan. Tämä uusi, 1990-luvulla edelleen vahvistunut malli ja eetos, jota Ahlqvist ja Moisio nimittävät yritysmäiseksi poliittiseksi ohjelmaksi (corporate polity), ei nähnyt ongelmana purkaa kilpailua suitsevaa kansallista sääntelyä ja rinnastaa julkisen sektorin organisaatioita, kuten yliopistoja, johta- misperiaatteiden ja resurssien allokoinnin osalta yrityksiin.50 Kansainvälisessä tutkimuksessa korkeakoulupolitiikan tutkija Guy Neave on nimittänyt kyseistä ajanjaksoa ”evaluoivan valtion” (Evaluative State) esiinmarssiksi, jossa painopis- te siirtyi valtiovallan apriorisesta resurssikontrollista korkeakouluissa tehtävän työn tulosten arviointiin.51
Edellä esittämäni murroskohtien merkitystä painottava ja periodista toiseen siirtymistä kuvaava tutkimuksellinen lähestymistapa on mahdollista asettaa kritiikin alaiseksi. Voimme esimerkiksi aiheellisesti kysyä, kuinka Suomi voi siirtyä schumpeterilaiseen kilpailukykyvaltioon, jos kilpailukyvyn merkitys ja antikeynesiläinen ajattelutapa korostuivat harjoitetussa talous- ja vientipolitii- kassa jo 1960- ja 70-luvuilla.52 Emmekö voisi vain puhua Suomesta pohjoismai- sen hyvinvointivaltion yhtenä omaleimaisena kansallisena sovelluksena, jossa kilpailu- ja sääntelyelementit ovat eläneet jatkuvasti rintarinnan, ja jossa on har- joitettu siirtymien sijasta eräänlaista oppivaa sopeutumista vähitellen lisäänty- vään kilpailueetokseen?53 Vastaukseni kysymykseen on kyllä: tällainen hyvin- vointivaltion kestävyyttä korostava näkökulma on mielestäni täysin perusteltu ja oikeutettu, mikäli tutkijan epistemologisessa katsannossa korostuu jatkuvuus.
Mutta kuten tuonnempana periodisointia kuvaavassa alaluvussa totean, mur- rosten korostaminen mahdollistaa näkemykseni mukaan paremmin valtakamp- pailujen ja neuvottelujen tekemisen näkyväksi. Ja nimenomaan näistä prosesseis- ta olen ensisijaisesti kiinnostunut tässä tutkimuksessa. Kilpailuvaltiollistumisen metaforaa ja sen korostamaa murrosta voidaan perustella sillä, että 1980-lu- vulta lähtien kilpailukykypuhunta ulotettiin myös talouspolitiikan ulkopuo- lelle kattamaan koko yhteiskunnan.54 Toisaalta Moisio on korostanut sitä, että kilpailu(kyky)politiikassa hyvinvointiulottuvuus ei ole tyystin merkityksetön kysymys, vaan siihen pyritään tasapäistävien poliittisten hankkeiden sijasta kil- pailuvetoisilla hankkeilla.55 Nämä näkemykset osoittavat mielestäni murroksen ohella myös jatkuvuuden merkitystä.
Konkreettisena osoituksena kilpailu(kyky)logiikan esiinnoususta Suomessa 1980-luvulla näen kilpailulainsäädännön uudistamisen vuodesta 1982 lähtien siten, että se sai kokonaan uuden muotonsa vuonna 1988. Tuolloin siirtyi histo-
49 Ks. myös Kuisma 2010, 96, 117.
50 Ahlqvist & Moisio 2014; Moisio 2012, 106–107.
51 Neave 1988; ks. myös Rüegg 2011; Kogan & Bauer 2000.
52 Ks. esim. Saari 2006b, 96.
53 Ks. esim. Vartiainen 2012, 236.
54 Heiskala & Luhtakallio 2006b, 10–11.
55 Moisio 2012, 168.
riaan kansainväliseen markkinatalouteen huonosti sopinut hintasäännöstely ja hintavalvonta. Samana vuonna toimintansa aloitti myös avointa kilpailukulttuu- ria yhteiskuntaan ajanut kilpailuvirasto.56 Muita kilpailua korostavia muutoksia olivat pääomaliikkeiden ja pankkisektorin vapauttaminen sekä keskitetymmän kaupunkivetoisen taloudellisen kehittämisen vahvistuminen osin maaseu- tualueiden kustannuksella.57 Tämä aluekehitystoimenpiteiden keskittämistä urbaaneihin kasvukeskuksiin vaatinut diskurssi tosin sai vahvan vastavoiman kaikkein ongelmallisimmille alueille suunnitelluista maaseutupoliittisista alueprojekteista.58 Tulkitsenkin, että 1980-luvulla vallitsi tilanne, jossa niin pää- kaupunkiseudun ja keskisuurten kaupunkikeskusten kannattajilla kuin maaseu- tumaisten syrjäseutujen puolustajilla oli omat vaikutusvaltaiset ryhmittymänsä neuvottelemassa valtiotilan (uudelleen)skaalaamisesta eli tarpeesta muokata valtion aluerakenne uuteen uskoon.
Kilpailuvaltiollistumisen vahvistuminen ja kilpailukykylogiikan nou- su näkyivät myös korkeakoulusektorilla niin Suomessa kuin muualla Länsi-Euroopassa. Ajasta ja paikasta riippuen eurooppalaiset yliopistot ko- kivat 1980-luvulla sekä voimakkaita leikkauksia että kasvun kausiakin. Iso- Britanniassa yliopistot kohtasivat ensin vuosikymmenen alussa todella rajun määrärahojen leikkauksen ja sen jälkeen vuosikymmenen lopulla suhteellisen voimakkaan kasvunkauden samalla kun muu julkinen sektori jatkoi supistu- mistaan. Belgiassa ja Hollannissa määrärahojen kiristyksen ohella päädyttiin yhdistämään korkeakouluja ja lakkauttamaan kokonaisia koulutusaloja toimin- nan tehostamisen nimissä. Samansuuntainen kehityskulku oli myös Norjassa, missä 1980-luvun jälkipuoliskolla kannustettiin alueellisesti hajaantunutta kor- keakoululaitosta verkottumaan kustannussäästöjen, yhteistyön ja valtioalueen rationalisoinnin nimissä keskenään. Ruotsi sitä vastoin edusti niitä harvoja Euroopan maita, joissa korkeakoululaitoksen kehittäminen ja resurssit pysyivät suhteellisen vakaina koko 1980-luvun.59
Yhteisenä piirteenä eurooppalaisessa korkeakoulukentässä yleistyi puhunta tarpeesta lisätä yliopistojen laadunvarmistusta ja tilivelvollisuutta eri sidosryh- mien suuntaan. Tämä kehitysvaihe muokkasi yliopiston ja sitä ympäröivän yh- teiskunnan välistä vuorovaikutuksen kenttää ja jätti lähtemättömät vaikutukset myös yliopiston ja valtion väliseen suhteeseen.60 Suomessa 1980-lukua, etenkin sen jälkipuoliskoa, on nimitetty korkeakoulupolitiikan saralla ajanjaksoksi, jol- loin käynnistyi ”tulosvastuullisen ohjauksen ja kilpailun doktriini”.61 Sen tun- nuspiirteinä olivat yhteiskunnan tarpeiden joustava ja innovatiivinen palvelemi- nen, yliopistojen johtaminen saavutettujen tulosten perusteella, kansainvälisen kilpailukyvyn korostaminen ja valtiojohtoisen kilpailun edistäminen sekä mark-
56 Fellman 2010, 156–167.
57 Moisio 2012, 172.
58 Vartiainen 1998, 7–8.
59 de Boer et al. 1999; Kogan & Bauer 2000; Kyvik 2004; de Boer et al. 2005; Taylor 2005; de Boer et al. 2007.
60 Neave 1988.
61 Kivinen et al. 1993; Rinne et al. 2015.
kinalähtöisyys.62 Arto Nevalan mukaan 1980-luvulla käynnistynyttä koulutus- kumouksen kolmatta vaihetta ilmensivät myös koulutusaikojen piteneminen ja niin sanottu ylioppilassuma, kun kasvaneen ylioppilasmäärän muodostama pai- ne ei löytänyt enää yhtä helposti purkautumisväyliä korkeakouluihin.63
Toisaalta painetta helpotti korkeakoulujen resurssitilanteen parantuminen.
Alueellisen laajentumisen kiivain kausi oli takanapäin ja jo 1980-luvun taitteessa siirryttiin korkeakoulutuksen sisäiseen laajentumiseen, jonka myötä korkeakou- luihin tuli uusia tieteenaloja ja oppiaineita. Etenkin uudet 1960- ja 70-luvuilla pe- rustetut korkeakoulut laajensivat ja monipuolistivat opetustarjontaansa. Toinen merkittävä sisäisen laajentumisen muoto oli uusien sivutoimipaikkojen perus- taminen paikkakunnille, joissa ei ollut ennestään tarjolla korkeimman asteen opetusta.64 Resurssitilanne vain parani 1980-luvun edessä. Vuonna 1986 säädetty uusi korkeakoululaitoksen kehittämislaki (1052/1986) lisäsi merkittävällä taval- la paitsi korkeakoulujen perusrahoitusta, myös niiden itsesäätelyyn nojaavaa päätösvaltaa kun rehtorit ja tiedekuntien/osastojen johtajat kykenivät aiempaa vapaammin päättämään henkilöstön työtehtävistä sekä resurssien allokoinnista (Korkeakoulujen päätöksentekojärjestelmästä ks. Asetelma 1).65
Asetelma 1. Korkeakoulujen päätöksentekojärjestelmät Suomessa 1980-luvulla Hallitus Rehtori Tiedekunta-, osasto-
ja laitosneuvostot Neuvottelukunnat
Hoitaa ylintä hallintoa
Johtaa korkeakoulun suunnittelutoimintaa
Antaa korkeakoulun kehittämistä koskevia lausuntoja
Hyväksyy toiminta- ja taloussuunnitelmat ja muut laajakantoiset suunnitelmat
Jakaa korkeakoululle jakamattomana myönnetyt määrärahat
Toimii hallituksen puheenjohtajana
Tekee aloitteita korkeakoulun kehittämiseksi
Johtaa ja valvoo yleistä toimintaa
Johtaa ja valvoo säännöksiä ja määräyksiä
Kehittää ja johtaa kansainvälistä toimintaa
Johtavat, kehittävät ja ohjaavat yksiköiden toimintaa
Päättävät yksiköille erittelemättöminä myönnettävien määrärahojen käytöstä
Tekevät esityksiä toiminta- ja taloussuunnitelmaksi
Tekevät esityksiä muun kuin (apulais) professorin toimen täyttämiseksi
Jäseniä myös korkeakoulun ulkopuolisista sidosryhmistä
Antavat lausuntoja korkeakoulua koskevista suunnitelmista
Tekevät ehdotuksia korkeakoulun kehittämiseksi
Kehittävät yhteistyötä korkeakoulun ja ympäristön välillä
62 Rinne et al. 2015, 175.
63 Nevala 2008, 99.
64 Nevala & Rinne 2012, 212–213.
65 Hölttä 1995.
Samanaikaisesti korkeakoulujen autonomiaa rajoittanut tulosvastuulli- suus kuitenkin lisääntyi ja se alkoi saada yritys- tai yrittäjämäisempiä piirtei- tä. Markkinahakuisuudesta oli osoituksena se, että korkeakouluilta odotettiin ympäröivän yhteiskunnan palvelemista yhä laajemmassa mitassa.66 Uuden yritys- tai yrittäjämäisen logiikan ohella perinteinen akateemisen professi- on logiikka muuttui yhä moniskaalaisemmaksi, kun kansainvälisen vaikutta- vuuden merkitys korostui opetus- ja tutkimushenkilöstön työssä, ja se asettui kansallisen ja alueellisen tehtävän rinnalle merkitykselliseksi toiminnan kate- goriaksi.67 Tiedekorkeakoulujen kansainvälistymistä helpotti 1990-luvun alus- sa tehty päätös perustaa alueellisesti kattava ammattikorkeakoulujärjestelmä.
Ammattikorkeakoulujen tehtävässä korostui erityisesti alueellinen koulutusteh- tävä ja alueellisen elinkeinorakenteen tukeminen, mikä osaltaan auttoi jakamaan tiedekorkeakoulujen harteilla ollutta alueellisen vaikuttavuuden taakkaa.68
Valinnanvapauden, kansainvälistymisen ja kilpailukyvyn eetokseen liittyi olennaisesti myös se, että aikaisemmin vahvasti valtiojohtoisen tiedepolitiikan rinnalla vahvistettiin yksityiseen sektoriin linkittynyttä teknologiapolitiikkaa.
Kansallisessa kehittämisstrategiassa 1980-lukua voidaankin pitää teknolo- gialähtöisyyden kautena, josta vuonna 1983 perustettu, julkisen ja yksityisen sektorin tutkimusyhteistyötä rahoittava Tekes on ehkä kuvaavin esimerkki.69 Puolalaisen koulutuspolitiikan tutkija Marek Kwiekin ajattelua soveltaakseni:
”keynesiläis-kansallinen” korkeakoulujärjestelmä alkoi myös Suomessa ottaa muun yhteiskunnan tavoin askeleita kohti moniskaalaisempia ja kilpailuky- kypainotteisempia toimintaperiaatteita, jotka vähitellen synnyttivät liberaalin, markkinat huomioivan korkeakoulumallin.70
66 Kivinen et al. 1993, 195, 198.
67 Kivinen et al. 1993, 194–195; Nevala 1999, 57–58, 75, 85; Hakala & Ylijoki 2001, 374; Husso & Raento 2002, 263–265; Kankaanpää 2013, 100–102, 108–109, 114–115.
68 Kettunen et al. 2012, 56–58.
69 Husso & Raento 2002, 263–265; Lemola 2002, 472–473.
70 Kwiek 2013, 146; ks. myös Rinne et al. 2015, 175.
3 Tutkimusasetelma
3.1 lähTökohTana TieTeidenväliSyyS
Väitöskirjani tarkoituksena on kytkeä korkeakoulujen aluesuhteiden kehityspro- sessit osaksi laajempaa valtion tilallista muutosta Suomessa. Tutkimus-kohteeni moniulotteisuuden vuoksi en koe tarpeelliseksi asemoida väitöskirjaani minkään yksittäisen tieteenalan alle. 1900-luvun alkupuoliskolla vaikuttanutta ranskalais- ta annalistihistorioitsija Lucien Febvreä lainatakseni määritän työni ”maantie- teelliseksi historiaksi” tai ”historialliseksi maantieteeksi”, josta on löydettävissä myös sosiologialle tuttuja elementtejä.71 Tällaisen valinnan sudenkuoppana voi pahimmillaan olla tutkimuksen muotoutuminen kieleltään ja mieleltään vai- keaselkoiseksi, ehkä jopa osittain yhteensovittamattomaksi kokonaisuudeksi.
Uuden tavoittelun nimissä olen kuitenkin valmis ottamaan tämän riskin.72 Tieteidenvälisyys, poikkitieteellisyys ja muu tieteenala- ja oppiainerajat ylit- tävä kanssakäyminen ei ole ollut itsestäänselvyys humanistis-yhteiskuntatie- teellisessä tutkimuksessa. Vielä 1900-luvun alussa historioitsijoilla, maantietei- lijöillä ja sosiologeilla oli varsin paljonkin yhteistä.73 1920-luvun jälkipuoliskolta lähtien alkoi kuitenkin pitkään kestänyt ajanjakso, jolloin historia, maantiede ja sosiologia etääntyivät merkittävällä tavalla toisistaan. 74Tähän on löydettä- vissä monia selittäviä tekijöitä. Ensinnäkin sosiologiassa vierastettiin histori- aa ja maantiedettä enemmän nationalistista ajattelua, minkä vuoksi ala koki Euroopassa henkisen lamakauden ja joutui ennen toista maailmansotaa selväs- ti marginaaliin. Sotien jälkeen kuilua levensivät tieteenalojen piirissä tehdyt toisistaan poikkeavat tieteenfilosofiset ja metodologiset valinnat, jotka johtivat eriäviin maailmankuviin ja tekivät tieteiden kielellisen ja ontologisen lähenty- misen vaikeaksi.75
Yhden merkittävän poikkeuksen muodostivat ranskalaiset historioitsijat Lucien Febvren ja häntä seuranneiden toisen sukupolven ”annalistien”, kuten Fernand Braudellin viitoittamana. Aivan kuten Febvrelle, myöskään Braudellille maantiede ei ollut pelkkä historiallisille tapahtumille alisteinen näyttämö.
Puhumalla geohistoriasta (géohistoire) hän halusi tuoda julki näkemyksensä maantieteestä yhteiskuntaa tilallisena konstellaationa tutkivana tieteenalana, jonka anti näkyi hänen vuonna 1949 julkaistussa merkkityössään: La Méditerranée et le Monde Méditerranéen a l’époque de Philippe II. Braudellille geohistoria oli peitte-
71 Febvre 1925, 236, 315, 363, 394.
72 Vrt. Salmela-Mattila 2009, 37.
73 Vartiainen 1990a; Smith 1991; Ruonavaara 2005, 28.
74 Ahtiainen & Tervonen 1996, 19.
75 Vartiainen 1990a; Smith 1991; Ahtiainen & Tervonen 1996, 19–21; Niiniluoto 2001; Ruonavaara 2005, 30; Sinnemäki 2005.
lemätön tapa tehdä historioitsijat tietoisemmiksi maantieteen annista historialle ja maantieteilijät vastaavasti historiallisesti ”herkemmiksi”.76
Vuoropuhelu historian, maantieteen ja sosiologian välillä alkoi toden teol- la lisääntyä vasta 1970–80-luvuilla. Tuolloin sosiologit ja maantieteilijät ikään kuin löysivät laajemmassa mitassa uudelleen historian merkityksen työssään.77 Samalla historiantutkimuksen piirissä kapean taloudellisen, poliittisen ja kult- tuurillisen eliitin yksityiskohtaisen kuvailun rinnalle alettiin pikkuhiljaa hy- väksyä uusia nuorten tutkijoiden edustamia teoriamyönteisiä tutkimussuun- tauksia. Muutos liittyi ennen kaikkea yhteiskuntatieteellisesti suuntautuneen sosiaalihistorian läpimurtoon, jolla oli paljon yhtymäkohtia vallankumouksia, valtiomuutosta ja sosiaalipolitiikkaa tutkineisiin historiallisen sosiologian edus- tajiin.78 Sosiologit Anthony Giddens ja Philip Abrams olivat valmiita jopa pu- humaan kokonaisvaltaisesta yhteiskuntatieteiden lähestymistavasta. Heidän mielestä esimerkiksi historian ja sosiaalitieteiden välillä ei vallinnut mitään pe- rustavanlaatuisia loogisia tai metodologisia eroja.79
Sosiologien ja maantieteilijöiden vahva itsetunto on tarkoittanut heidän ilmes- tymistään entistä useammin historioitsijoiden ”reviirille”.80 Menneisyyden ilmiöt ja prosessit eivät ole enää samalla tavalla historioitsijoiden omaisuutta kuin ehkä aikaisemmin. Tämä kehityskulku on muokannut historiantutkijoiden asennetta.
Aikaisempi ”piiloteoreettisuus” on vähitellen muuttumassa ”teoriaherkkyydek- si”, kuten historioitsija Kari Teräs on asian ilmaissut.81 Myös Suomessa viimei- sen noin kolmen vuosikymmenen ajan erinäköiset tutkimussuuntaukset ovat saaneet kukkia vapaasti82, mikä on mahdollistanut historioitsijoiden vähittäisen osallistumisen teoretisointi- ja käsitteellistämiskeskusteluihin.
Perinteisen – edelleen hyvinvoivan – idiografisen eli monipuoliseen ku- vailuun keskittyvän historiantutkimuksen83 rinnalle on hivuttautunut yh- teiskuntatieteellisempi historiantutkimuksen suuntaus84, joka ei kaihda rajat ylittäviä loikkauksia (muiden) yhteiskuntatieteiden territorioille. Jotkin histori- oitsijat ovat jopa valmiita väittämään, että samaa teoriaa tai käsitettä voidaan soveltaa niin historiantutkimuksen kuin vaikkapa maantieteen piirissä.85 Tarvittaessa käsitteet ovat ”historiallistettava”, muokattava historialliseen ai- kaan ja paikkaan soveltuviksi, mutta yhä useammin historiatietoiset maantie- teilijät ja sosiologit ovat tehneet sen jo – ainakin osittain – itse. Tämä ei kuiten-
76 Braudel 1972 [1949]; ks. myös Baker 2003, 21–22.
77 Genovese & Hochberg 1989, vi; Vartiainen 1990a; Burke 1992, 18; dunbar 2001; Ruonavaara 2005, 31–32.
78 Kalela 1972, 46; Skocpol 1979; Tilly 1981; Burke 1992, 19; Ruonavaara 2005, 32; Teräs 2005, 136.
79 Giddens 1979, 230; Abrams 1982.
80 Suomalaisessa kontekstissa tällaisista vahvoista esiintuloista ks. maantieteen osalta esim. Paasi 1986 ja sosiologian osalta esim. Alapuro 1994. Yleisemmin suomalaisen sosiologian historiallistumisesta 1980-luvulta lähtien ks. Sinnemäki 2005, 60–73 ja maantieteen osalta Paasi 2005a, 617–620.
81 Teräs 2005, 148–152.
82 Lähteenmäki 2009, 7.
83 Ks. perinteisen historiantutkimuksen puolustajista esim. Evans 1997; Marwick 2001; Lappalainen 2002.
84 Ks. Suomen osalta esim. Peltonen 1988; Sulkunen 1989; Kettunen 1994; Siltala 1994; Haapala 1995;
Teräs 2009.
85 Åmark & Palme 1999, 13; Teräs 2005, 143–145; vrt. kuitenkin Haapala 1989, 15; Burke 1992, 18.
kaan tarkoita sitä, etteivätkö historioitsijat voisi osallistua näiden käsitteiden kirkastamiseen ja kehittelyyn, päinvastoin. Katsonkin, että viime kädessä historia, maantiede ja sosiologia ovat toisiaan täydentäviä lähestymistapoja.86 Ne tarjoavat erilaisia tulokulmia jaettuihin tutkimusongelmiin ja -teemoihin.
Seuraavassa tutkimusperinnettä käsittelevässä alaluvussa tarkastelen, kuinka nämä eri lähestymistavat ovat näkyneet korkeakoulututkimuksen kentällä.
3.2 TuTkimuSpeRinne
Korkeakoulututkimus on aina ollut eräällä tavalla levoton, joskin salliva genre.
Se ei ole tieteenala, vaan pikemminkin elohopeamainen tutkimuskohde, joka on avoin useille eri teemoille, lähestymistavoille, teorioille ja metodeille. Tämä institutionaalinen juurettomuus on merkinnyt sitä, että korkeakoulututkimuk- sen piirissä on vallinnut yhtä aikaa useita eri koulukuntia.87 Korkeakoulututkijat Elias Pekkola, Jussi Kivistö ja Seppo Hölttä ovat päätyneet tiivistämään kor- keakoulututkimuksen moniääniseksi tutkimukseksi, jossa korkeakoulujen pii- rissä tapahtuvat moninaiset prosessit linkittyvät tiiviisti osaksi moniulotteista toimintaympäristöä, ympäröivää yhteiskuntaa.88 Korkeakoulutuksen ja korkea- koulupolitiikan historiaan perehtynyt Arto Nevala määrittelee korkeakoulu- tutkimuksen samansuuntaisesti tutkimukseksi, joka käsittelee jollain tavoin yliopisto- ja korkeakoulutason ilmiöitä: toimijoita, käytäntöjä sekä rakenteita ja yhteiskunnallisia kytkentöjä.89 Näin ollen korkeakoulututkijan on perehdyttävä paitsi akateemisen maailman sisäiseen dynamiikkaan myös laajempiin poliitti- siin, taloudellisiin, kulttuurillisiin ja sosiaalisiin ilmiöihin.
Tutkimuskentän laajuus on merkinnyt sitä, että historioitsijoiden ohella se on houkutellut luokseen myös muita ihmis- ja yhteiskuntatieteilijöitä, kuten antro- pologeja, sosiologeja, kasvatustieteilijöitä, hallintotieteilijöitä, taloustieteilijöitä, politiikantutkijoita ja maantieteilijöitä. Korkeakoulututkija Malcolm Tightin kar- kean jaottelun mukaan heidän tutkimuksensa ovat koskettaneet niin opetusta ja oppimista, opiskelijoiden kokemuksia, korkeakoulujen ja korkeakoulutuksen laatua, korkeakoulupolitiikkaa, korkeakouluinstituutioita ja niiden johtamista, akateemista työtä sekä tietoa ja tutkimusta.90 Keskityn seuraavaksi esittelemään tiiviisti tutkimustehtäväni kannalta relevanttien historiallisten, sosiologisten ja maantieteellisten tutkimussuuntausten annin ja suhteuttamaan tutkimustehtä- väni niiden määrittämään kehykseen.
Niin Suomessa kuin Euroopassa ylipäänsä koulutustutkimus ja siihen lin- kittyvä korkeakoulututkimus ovat seurailleet yleistä yhteiskunnallista kehitys- tä. Toisen maailmansodan jälkeen tämä on tarkoittanut käytännössä (korkea) koulutuksen kasvun suhteuttamista hyvinvointivaltioagendan määrittelemiin
86 Tilly 1981; Giddens 1984; Baker 1984; Bastié 1999; Baker 2003.
87 Rothblatt 1997; Ahola & Hoffman 2012; Tight 2012.
88 Pekkola, Kivistö & Hölttä 2014, 22–23.
89 Nevala 2006, 306.
90 Tight 2012; ks. myös Brennan & Teichler 2008, 261; Suomen osalta ks. Ahola & Hoffman 2012.
tavoitteisiin. Hyvin yleinen niin historioitsijoita kuin sosiologejakin kiinnosta- nut tutkimusteema on ollut koulutusjärjestelmän rakenteiden ja opiskelijavirto- jen keskinäinen suhde, eritoten opiskelijoiden taustaan, valikoitumiseen ja si- joittumiseen fokusoitunut analyysi. Näissä tasa-arvokysymyksiin porautuvissa tutkimuksissa on pyritty selvittämään harjoitetun politiikan onnistumista sekä kysymystä siitä, ketkä ovat päässeet korkeakoulutuksen piiriin ja menestyneet siinä ja ketkä puolestaan ovat pudonneet pois.91
Toinen merkittävä mielenkiintoa yli tieteenalarajojen herättänyt tutkimustee- ma on muodostunut koulutus- ja korkeakoulureformien ja niiden yhteiskunnal- listen reunaehtojen tarkastelun ympärille. Näissä tutkimuksissa näkökulma on usein ollut järjestelmätasolla. Tutkimuksissa on pyritty selvittämään eri aikoina modernisoinnin nimissä toteutettujen politiikkareformien vaikutusta kansalli- siin korkeakoulujärjestelmiin.92 Ydinkysymyksenä on ollut, miten eri toimijoiden keskinäiset asemat ovat muuttuneet korkeakoulukentän muuttuessa. Kuinka voittajat erottuvat häviäjistä korkeakoulujärjestelmän ollessa jatkuvasti alttiina myllerryksille?93 Näin tehdessään tutkijat ovat keskittyneet ennen kaikkea muu- toksen aikaansaaneisiin ulkoisiin impulsseihin.94 Tällöin vähemmälle huomiolle on jäänyt yliopiston perusluonne monimutkaisena organisaationa, jolla on oma- laatuinen rakenne, kulttuuri ja tapa toimia.
Organisaatio- tai instituutioperspektiivi on korostunut erityisesti historian- tutkimuksen kentällä sekä organisaatiososiologiassa. Kansallisesta kontekstista riippumatta hyvin yleinen käytäntö korkeakouluhistorioissa on ollut näkökul- ma, jossa muutokset yliopisto-organisaatiossa analysoidaan pikkutarkasti – toi- sinaan jopa tiedekunta tiedekunnalta ja laitos laitokselta.95 Näiden tutkimusten vahvuus lepää niiden syvällisessä, lähestulkoon kaiken kattavuuteen pyrkiväs- sä totaalihistoriallisessa otteessa. Ne ovat toimineet tärkeinä perustutkimuk- sina, joiden varaan muut tutkijat voivat rakentaa oman tutkimusasetelmansa.
Toisaalta totaalihistoriallista otetta voidaan kritisoida yhtäältä siitä, että se ei huo- mioi riittävän monipuolisesti korkeakoulujen ulkopuolisia yhteistyökumppanei- ta ja sidosryhmiä eikä toisaalta ruohonjuuritasolla tapahtuneita valtakamppailu- ja liittyen korkeakoulun kehittämiseen ja toiminnan painopisteiden muutoksiin.
Kolmanneksi ”perinteisessä” korkeakouluhistoriassa on jäänyt paitsioon myös episteeminen eli tiedon luonnetta koskeva näkökulma, joka on korostunut kor- keakouluhistoriaa kansainvälisempänä pidetyssä tieteenhistoriassa96.
Organisaatiososiologiassa on perinteisesti keskitytty siihen, kuinka kor- keakoulut selviävät toimintaympäristön muuttuessa ympärillä.97 Organisaatio-
91 Shavit & Blossfelt 1993; Ahola 1995; Nevala 1999; Archer et al. 2003; vrt. Nevala 2006, 309; Välimaa 2012, 33–36.
92 Autio 1993; Kivinen et al. 1993; Autio 1997; Kogan & Bauer 2000; Tommila 2002; Välimaa 2005; Rinne 2010; Rüegg 2011; Rinne et al. 2015.
93 Musselin 2001; Amaral et al. 2003; Fumasoli & Stensaker 2013.
94 Fumasoli & Stensaker 2013.
95 Salo & Lackman 1998; Nykänen 2007a; Nykänen 2007b; Nevala 2009; Collett 2011; ks. myös Nevala 2006; dhondt 2014.
96 dhondt 2014, 5; Ahlbäck & Hollsten 2015, 105; ks. episteemiset ja tieteenhistorialliset näkökulmat huomioivasta korkeakouluhistoriasta Suomen osalta kuitenkin esim. Michelsen 2001.
97 Gumport 2007.
