Spatiaalisen keynesiläisyyden periaatteita noudattanut ”sosiaalisesti ankku-roitu liberalismi”, kuten david Harvey keynesiläis-fordistista aikakautta ni-mittää, ajautui vallitsevana poliittis-taloudellisena järjestelmänä kriisiin Länsi-Euroopassa 1970-luvulle tultaessa.40 Uskoa keynesiläis-fordistisen järjestelmän toimivuuteen horjutti yhtä aikaa vallinnut korkea työttömyys ja inflaatio, mikä pakotti valtiot nostamaan verotusta kattaakseen kasvavat sosiaalikulut. Kriisin myötä valtiovetoista taloudellista sääntelyä haastamaan nousi uusi ajattelutapa, joka peräänkuulutti vapautta (työ)markkinoille ja liike-elämään.41
Bob Jessopin mukaan 1970- ja 1980-luvuilla alkoi laajasti läntisiä teollisuus-maita koskettanut siirtyminen kohti tänäkin päivänä vaikuttavaa post-fordis-tista yhteiskuntajärjestystä tai ”schumpeterilaista työvaltiota” (Schumpeterian Workfare State, SWS), jonka ideologisena perustana tai koossa pitävänä liimana toimi joustava uusliberalismi.42 SWS:n tunnuspiirteinä on pidetty jälkikansallista hallintatapaa, jossa itseorganisoituvan hallinnan osuus korostuu ja valtion rooli muuttuu suorittajasta toimintojen koordinoijaksi. Samalla ensisijainen toiminta-kenttä muuttuu monipuolisemmaksi ja toiminnan skaalapainotuksista käydyt kamppailut lisääntyvät yhteiskuntaa läpileikkaavan kilpailukykydiskurssin yleistyessä. Talouspolitiikassa fokus painottuu uusiin teknologisiin innovaati-oihin ja kilpailukykyyn avoimessa, kansainvälisessä tai globaalissa taloudessa.
Samalla sosiaalipolitiikka alistuu osaksi talouspolitiikkaa, kun hyvinvointioike-uksia karsitaan ja muutetaan kannustavammiksi.43
37 Ns. hallinnan analytiikasta ks. tarkemmin esim. Foucault 1978; dean 1999; Kangas 2013.
38 Opetusministeriön profiilin noususta vuodesta 1966 lähtien ks. Autio 1993.
39 Eheytyksen politiikasta tarkemmin ks. Moisio 2012, 71–107.
40 Harvey 2008, 19–21.
41 Brenner 2004b, 464–476.
42 Jessop 1992; Jessop 2002.
43 Jessop 2002, 59, 252; Heiskala 2006, 24–25.
Neal Brenner on nähnyt yleiseurooppalaisen kehityksen samansuuntai-sesti. Hänen mukaan länsieurooppalainen poliittinen ilmasto siirtyi taloudel-lisen laskusuhdanteen myötä osittain jo 1970-luvun aikana mutta viimeistään 1980-luvun alussa oikealle johtaen siihen, että konservatiivihallitukset pääsivät toteuttamaan uusliberalistisiksi miellettyjä politiikkaohjelmiaan. Nämä ohjel-mat tähtäsivät monien julkisten palvelurakenteiden purkamiseen ja yksityistä-miseen, rahapolitiikan korostumiseen työllisyyspolitiikan sijasta, julkisen sään-telyn purkuun ja tarjonnan taloustieteeseen44 nojaavan yrittäjyyden tukemiseen.
Brenner on puhunut ”valtion glokalisaatiosta”, jolla hän viittaa valtioiden uu-delleenskaalautumiseen siten, että ylikansalliset valtakoneistot lisäävät vaiku-tusvaltaansa yhdessä suurempien, globaalisti verkottuneiden kaupunkiseutujen kanssa, joita sääntelyvallastaan pitkälti luopunut valtio omin tietoisin toimenpi-tein tukee. Tällaisia toimenpiteitä ovat historian saatossa olleet mm. globaaliksi toimintaansa skaalaavien yrityspuistojen ja teknologiakeskusten perustaminen ja niissä toimivien yritysten toimintaympäristön muokkaaminen mahdollisim-man houkuttelevaksi esimerkiksi verotusta alentamalla.45
Suomessa ja muualla Pohjoismaissa 1970-luvun talouskriisiin vastattiin aluk-si vahvistamalla ja laajentamalla hyvinvointi- tai sääntelyvaltiota, ja ealuk-simerkikaluk-si sosiaalimenot jatkoivat voimakasta kasvuaan suhteessa bruttokansantuottee-seen.46 Seuraavalla vuosikymmenellä järjestelmä joutui kuitenkin haastetuksi, kun markkinajohtoisuuteen, kaupunkikeskeisyyteen ja valtiovetoisuutta hor-juttaneeseen hajaantuvaan hallintojärjestelmään nojaava ”kilpailuvaltiokapita-lismi” ryhtyi vähitellen valtaamaan alaa merkityksellisenä diskurssina. Risto Heiskala ja Pertti Alasuutari ovat esittäneet, että aineksia siirtymiselle kilpai-lukyky-Suomeen löytyi jo 1980-luvun taloudelliselta nousukaudelta, jolloin, Heiskalaa lainatakseni, ”suunnittelutaloudellisen diskurssin marginaalissa”
kehittyi siihen kriittisesti suhtautuneita, koko yhteiskunnan kilpailukykyä ko-rostaneita ajattelutapoja, mikä mahdollisti ”kulttuurisen käänteen kohti kilpai-lutaloutta”, kuten Alasuutari asian ilmaisee.47
Sami Moision mukaan 1980-luvulla oli ensi kertaa havaittavissa vaihe, jol-loin ”keynesiläinen hyvinvointidiskurssi” ja ”hayekilais-schumpeterilainen kil-pailukykydiskurssi” kohtasivat ja asettuivat limittäin moniaikaisina poliittisina toimintaperiaatteina. Hän määrittelee kyseisen ajanjakson ”hajautetun hyvin-vointivaltion” ja ”hajautetun kilpailuvaltion” väliseksi murroskohdaksi, jolloin valtiovetoisuuden, tasaisen aluekehityksen, tulonsiirtojen ja julkisten investoin-tien sijasta alettiin arvostamaan kaupunki- ja innovaatiokeskeistä taloudellista kehittämistä, markkinasääntelyn purkamista, finanssisektorin vapauttamista sekä yleistä kilpailukyky- ja kasvupolitiikkaa.48
44 Tarjonnan taloustieteessä painottuu ajatus siitä, että markkinoiden tehostaminen kiihdyttää talous-kasvua. Käytännössä tämä on näkynyt suosituksina alentaa tulo- ja yritysveroja.
45 Brenner 2004b, 464–479; ks. myös Moisio 2012, 37.
46 Erikson et al. 1987; Uusitalo 1990; vrt. Alber 1988.
47 Alasuutari 2006, 48; Heiskala 2006, 24; vrt. kuitenkin aikalaistutkimukset, jotka eivät nähneet suun-nittelu- tai hyvinvointivaltion tulleen tosissaan haastetuksi 1980-luvulla. Esim. Pöntinen & Uusitalo 1988; Uusitalo 1990.
48 Moisio 2009, 159–164; Moisio 2012, 163–164.
Moisio on niin ikään esittänyt yhdessä Toni Ahlqvistin kanssa, että kansal-lista kilpailua talouden keskeisillä lohkoilla padonnut ”kartellipolitiikka”49, joka oli vaikuttanut 1960-luvulta lähtien, alkoi 1980-luvun lopulta lähtien vähitellen menettää asemiaan suhteessa nousevaan, kilpailua korostavaan poliittiseen ajat-telu- ja toimintatapaan. Tämä uusi, 1990-luvulla edelleen vahvistunut malli ja eetos, jota Ahlqvist ja Moisio nimittävät yritysmäiseksi poliittiseksi ohjelmaksi (corporate polity), ei nähnyt ongelmana purkaa kilpailua suitsevaa kansallista sääntelyä ja rinnastaa julkisen sektorin organisaatioita, kuten yliopistoja, johta-misperiaatteiden ja resurssien allokoinnin osalta yrityksiin.50 Kansainvälisessä tutkimuksessa korkeakoulupolitiikan tutkija Guy Neave on nimittänyt kyseistä ajanjaksoa ”evaluoivan valtion” (Evaluative State) esiinmarssiksi, jossa painopis-te siirtyi valtiovallan apriorisesta resurssikontrollista korkeakouluissa painopis-tehtävän työn tulosten arviointiin.51
Edellä esittämäni murroskohtien merkitystä painottava ja periodista toiseen siirtymistä kuvaava tutkimuksellinen lähestymistapa on mahdollista asettaa kritiikin alaiseksi. Voimme esimerkiksi aiheellisesti kysyä, kuinka Suomi voi siirtyä schumpeterilaiseen kilpailukykyvaltioon, jos kilpailukyvyn merkitys ja antikeynesiläinen ajattelutapa korostuivat harjoitetussa talous- ja vientipolitii-kassa jo 1960- ja 70-luvuilla.52 Emmekö voisi vain puhua Suomesta pohjoismai-sen hyvinvointivaltion yhtenä omaleimaipohjoismai-sena kansallipohjoismai-sena sovellukpohjoismai-sena, jossa kilpailu- ja sääntelyelementit ovat eläneet jatkuvasti rintarinnan, ja jossa on har-joitettu siirtymien sijasta eräänlaista oppivaa sopeutumista vähitellen lisäänty-vään kilpailueetokseen?53 Vastaukseni kysymykseen on kyllä: tällainen hyvin-vointivaltion kestävyyttä korostava näkökulma on mielestäni täysin perusteltu ja oikeutettu, mikäli tutkijan epistemologisessa katsannossa korostuu jatkuvuus.
Mutta kuten tuonnempana periodisointia kuvaavassa alaluvussa totean, mur-rosten korostaminen mahdollistaa näkemykseni mukaan paremmin valtakamp-pailujen ja neuvottelujen tekemisen näkyväksi. Ja nimenomaan näistä prosesseis-ta olen ensisijaisesti kiinnostunut tässä tutkimuksessa. Kilpailuvaltiollistumisen metaforaa ja sen korostamaa murrosta voidaan perustella sillä, että 1980-lu-vulta lähtien kilpailukykypuhunta ulotettiin myös talouspolitiikan ulkopuo-lelle kattamaan koko yhteiskunnan.54 Toisaalta Moisio on korostanut sitä, että kilpailu(kyky)politiikassa hyvinvointiulottuvuus ei ole tyystin merkityksetön kysymys, vaan siihen pyritään tasapäistävien poliittisten hankkeiden sijasta kil-pailuvetoisilla hankkeilla.55 Nämä näkemykset osoittavat mielestäni murroksen ohella myös jatkuvuuden merkitystä.
Konkreettisena osoituksena kilpailu(kyky)logiikan esiinnoususta Suomessa 1980-luvulla näen kilpailulainsäädännön uudistamisen vuodesta 1982 lähtien siten, että se sai kokonaan uuden muotonsa vuonna 1988. Tuolloin siirtyi
histo-49 Ks. myös Kuisma 2010, 96, 117.
50 Ahlqvist & Moisio 2014; Moisio 2012, 106–107.
51 Neave 1988; ks. myös Rüegg 2011; Kogan & Bauer 2000.
52 Ks. esim. Saari 2006b, 96.
53 Ks. esim. Vartiainen 2012, 236.
54 Heiskala & Luhtakallio 2006b, 10–11.
55 Moisio 2012, 168.
riaan kansainväliseen markkinatalouteen huonosti sopinut hintasäännöstely ja hintavalvonta. Samana vuonna toimintansa aloitti myös avointa kilpailukulttuu-ria yhteiskuntaan ajanut kilpailuvirasto.56 Muita kilpailua korostavia muutoksia olivat pääomaliikkeiden ja pankkisektorin vapauttaminen sekä keskitetymmän kaupunkivetoisen taloudellisen kehittämisen vahvistuminen osin maaseu-tualueiden kustannuksella.57 Tämä aluekehitystoimenpiteiden keskittämistä urbaaneihin kasvukeskuksiin vaatinut diskurssi tosin sai vahvan vastavoiman kaikkein ongelmallisimmille alueille suunnitelluista maaseutupoliittisista alueprojekteista.58 Tulkitsenkin, että 1980-luvulla vallitsi tilanne, jossa niin pää-kaupunkiseudun ja keskisuurten kaupunkikeskusten kannattajilla kuin maaseu-tumaisten syrjäseutujen puolustajilla oli omat vaikutusvaltaiset ryhmittymänsä neuvottelemassa valtiotilan (uudelleen)skaalaamisesta eli tarpeesta muokata valtion aluerakenne uuteen uskoon.
Kilpailuvaltiollistumisen vahvistuminen ja kilpailukykylogiikan nou-su näkyivät myös korkeakoulusektorilla niin Suomessa kuin muualla Länsi-Euroopassa. Ajasta ja paikasta riippuen eurooppalaiset yliopistot ko-kivat 1980-luvulla sekä voimakkaita leikkauksia että kasvun kausiakin. Iso-Britanniassa yliopistot kohtasivat ensin vuosikymmenen alussa todella rajun määrärahojen leikkauksen ja sen jälkeen vuosikymmenen lopulla suhteellisen voimakkaan kasvunkauden samalla kun muu julkinen sektori jatkoi supistu-mistaan. Belgiassa ja Hollannissa määrärahojen kiristyksen ohella päädyttiin yhdistämään korkeakouluja ja lakkauttamaan kokonaisia koulutusaloja toimin-nan tehostamisen nimissä. Samansuuntainen kehityskulku oli myös Norjassa, missä 1980-luvun jälkipuoliskolla kannustettiin alueellisesti hajaantunutta kor-keakoululaitosta verkottumaan kustannussäästöjen, yhteistyön ja valtioalueen rationalisoinnin nimissä keskenään. Ruotsi sitä vastoin edusti niitä harvoja Euroopan maita, joissa korkeakoululaitoksen kehittäminen ja resurssit pysyivät suhteellisen vakaina koko 1980-luvun.59
Yhteisenä piirteenä eurooppalaisessa korkeakoulukentässä yleistyi puhunta tarpeesta lisätä yliopistojen laadunvarmistusta ja tilivelvollisuutta eri sidosrmien suuntaan. Tämä kehitysvaihe muokkasi yliopiston ja sitä ympäröivän yh-teiskunnan välistä vuorovaikutuksen kenttää ja jätti lähtemättömät vaikutukset myös yliopiston ja valtion väliseen suhteeseen.60 Suomessa 1980-lukua, etenkin sen jälkipuoliskoa, on nimitetty korkeakoulupolitiikan saralla ajanjaksoksi, jol-loin käynnistyi ”tulosvastuullisen ohjauksen ja kilpailun doktriini”.61 Sen tun-nuspiirteinä olivat yhteiskunnan tarpeiden joustava ja innovatiivinen palvelemi-nen, yliopistojen johtaminen saavutettujen tulosten perusteella, kansainvälisen kilpailukyvyn korostaminen ja valtiojohtoisen kilpailun edistäminen sekä
mark-56 Fellman 2010, 156–167.
57 Moisio 2012, 172.
58 Vartiainen 1998, 7–8.
59 de Boer et al. 1999; Kogan & Bauer 2000; Kyvik 2004; de Boer et al. 2005; Taylor 2005; de Boer et al. 2007.
60 Neave 1988.
61 Kivinen et al. 1993; Rinne et al. 2015.
kinalähtöisyys.62 Arto Nevalan mukaan 1980-luvulla käynnistynyttä koulutus-kumouksen kolmatta vaihetta ilmensivät myös koulutusaikojen piteneminen ja niin sanottu ylioppilassuma, kun kasvaneen ylioppilasmäärän muodostama pai-ne ei löytänyt enää yhtä helposti purkautumisväyliä korkeakouluihin.63
Toisaalta painetta helpotti korkeakoulujen resurssitilanteen parantuminen.
Alueellisen laajentumisen kiivain kausi oli takanapäin ja jo 1980-luvun taitteessa siirryttiin korkeakoulutuksen sisäiseen laajentumiseen, jonka myötä korkeakou-luihin tuli uusia tieteenaloja ja oppiaineita. Etenkin uudet 1960- ja 70-luvuilla pe-rustetut korkeakoulut laajensivat ja monipuolistivat opetustarjontaansa. Toinen merkittävä sisäisen laajentumisen muoto oli uusien sivutoimipaikkojen perus-taminen paikkakunnille, joissa ei ollut ennestään tarjolla korkeimman asteen opetusta.64 Resurssitilanne vain parani 1980-luvun edessä. Vuonna 1986 säädetty uusi korkeakoululaitoksen kehittämislaki (1052/1986) lisäsi merkittävällä taval-la paitsi korkeakoulujen perusrahoitusta, myös niiden itsesäätelyyn nojaavaa päätösvaltaa kun rehtorit ja tiedekuntien/osastojen johtajat kykenivät aiempaa vapaammin päättämään henkilöstön työtehtävistä sekä resurssien allokoinnista (Korkeakoulujen päätöksentekojärjestelmästä ks. Asetelma 1).65
Asetelma 1. Korkeakoulujen päätöksentekojärjestelmät Suomessa 1980-luvulla Hallitus Rehtori Tiedekunta-, osasto-
ja laitosneuvostot Neuvottelukunnat
64 Nevala & Rinne 2012, 212–213.
65 Hölttä 1995.
Samanaikaisesti korkeakoulujen autonomiaa rajoittanut tulosvastuulli-suus kuitenkin lisääntyi ja se alkoi saada yritys- tai yrittäjämäisempiä piirtei-tä. Markkinahakuisuudesta oli osoituksena se, että korkeakouluilta odotettiin ympäröivän yhteiskunnan palvelemista yhä laajemmassa mitassa.66 Uuden yritys- tai yrittäjämäisen logiikan ohella perinteinen akateemisen professi-on logiikka muuttui yhä mprofessi-oniskaalaisemmaksi, kun kansainvälisen vaikutta-vuuden merkitys korostui opetus- ja tutkimushenkilöstön työssä, ja se asettui kansallisen ja alueellisen tehtävän rinnalle merkitykselliseksi toiminnan kate-goriaksi.67 Tiedekorkeakoulujen kansainvälistymistä helpotti 1990-luvun alus-sa tehty päätös perustaa alueellisesti kattava ammattikorkeakoulujärjestelmä.
Ammattikorkeakoulujen tehtävässä korostui erityisesti alueellinen koulutusteh-tävä ja alueellisen elinkeinorakenteen tukeminen, mikä osaltaan auttoi jakamaan tiedekorkeakoulujen harteilla ollutta alueellisen vaikuttavuuden taakkaa.68
Valinnanvapauden, kansainvälistymisen ja kilpailukyvyn eetokseen liittyi olennaisesti myös se, että aikaisemmin vahvasti valtiojohtoisen tiedepolitiikan rinnalla vahvistettiin yksityiseen sektoriin linkittynyttä teknologiapolitiikkaa.
Kansallisessa kehittämisstrategiassa 1980-lukua voidaankin pitää teknolo-gialähtöisyyden kautena, josta vuonna 1983 perustettu, julkisen ja yksityisen sektorin tutkimusyhteistyötä rahoittava Tekes on ehkä kuvaavin esimerkki.69 Puolalaisen koulutuspolitiikan tutkija Marek Kwiekin ajattelua soveltaakseni:
”keynesiläis-kansallinen” korkeakoulujärjestelmä alkoi myös Suomessa ottaa muun yhteiskunnan tavoin askeleita kohti moniskaalaisempia ja kilpailuky-kypainotteisempia toimintaperiaatteita, jotka vähitellen synnyttivät liberaalin, markkinat huomioivan korkeakoulumallin.70
66 Kivinen et al. 1993, 195, 198.
67 Kivinen et al. 1993, 194–195; Nevala 1999, 57–58, 75, 85; Hakala & Ylijoki 2001, 374; Husso & Raento 2002, 263–265; Kankaanpää 2013, 100–102, 108–109, 114–115.
68 Kettunen et al. 2012, 56–58.
69 Husso & Raento 2002, 263–265; Lemola 2002, 472–473.
70 Kwiek 2013, 146; ks. myös Rinne et al. 2015, 175.