Joensuun korkeakoulun paikallis- ja aluetason sidosryhmiä – lääninhallitusta, maakuntaliittoa, kuntia ja jopa elinkeinoelämää – yhdisti 1970-luvulla pyrkimys hyödyntää yhteiskunnassa vallinnutta poliittis-taloudellista ilmapiiriä, jonka konkreettisin ilmentymä oli valtiovallan harjoittama tulonsiirto- ja kehitys-aluepolitiikka. Edes maakunnan porvaripiireille, kuten liberaalin markkinata-louden puolestapuhujana pidetylle kauppakamarille ei tuottanut vaikeuksia ra-kentaa skaalapuheen keinoin pohjoiskarjalaista, taloudellista jälkeenjääneisyyttä ja alueen kehitysaluestatusta korostavaa negatiivissävytteistä diskurssia. Tämä oli merkittävä poikkeama esimerkiksi piilososialisoinnista huolta kantaneen Keskuskauppakamarin ja Elinkeinoelämän valtuuskunnan linjasta334. Pohjois-Karjalasta muodostuikin valtiokeskeisyyttä, julkisia investointeja ja tulonsiirtoja painottaneen hyvinvointi- tai sääntelylogiikan yksi tärkeimmistä puolustajista.
Skalaarisessa mielessä tämä logiikka perustui tasaiseen aluekehitykseen ja ter-ritoriaaliseen eheyteen, kansallisen skaalan keskeisyyteen. Myös pienempien kuntien oli helppo ryhmittyä vallinneen logiikan taakse, sillä teollistava kehi-tysaluepolitiikka oli modernisoinut ja vaurastuttanut varsin tasaisesti Pohjois-Karjalaa 1960-luvun puolivälistä lähtien.335
333 Kohvakka 2013b.
334 Ks. Vesikansa 1993, 272–336; Okkonen 2013.
335 Kohvakka 2013b.
Verrattain laaja yksimielisyys kasvatti Pohjois-Karjalassa korkeakoulun si-dosryhmien muodostaman verkoston institutionaalista tiheyttä. Korkea tiheys ei olisi ollut mahdollinen, mikäli selvä enemmistö alueen organisaatioista ja insti-tuutioista ei olisi jakanut samaa tavoitetta ja luottanut riittävästi toisiinsa tämän tavoitteen saavuttamiseksi. On mielenkiintoista havaita, että Joensuun korkea-koulun rakenteellinen kehittäminen näyttäytyi alueellisten sidosryhmien sil-missä osana kehitysaluepolitiikkaa. He toivoivat valtiojohtoisen aluepolitiikan kehittävän korkeakoulun mahdollisimman suureksi monitieteiseksi yliopistoksi.
Pohjois-Karjalan korkeakoulu- ja alueaktiivien valttikortti lepäsi tiiviissä ja kor-keakoulun rakenteelliseen kasvuun positiivisesti suhtautuneessa vaikuttajaver-kostossa. Se ei ollut vain paikallinen ja alueellinen, vaan sen säikeet ja sidokset ulottuivat valtiotasolle asti336. Verkosto kattoi merkittävät aluepolitiikkaan myön-teisesti suhtautuneet hallituspuolueiden edustajat sekä keskeiset opetusministe-riön virkamiehet, joille oli syntynyt kotipaikan kautta tai muusta syystä vahva tunneside alueeseen ja halu sen kehittämiseen.337
Verkoston institutionaalinen tiheys alkoi kuitenkin heti rakoilla, kun huo-mio siirrettiin korkeakoulun rakenteellisesta kehittämisestä sen toimintaan.
Joensuun korkeakoulun alkutaipaleen historiaa tutkineet Arto Nevala ja Alina Kuusisto ovat tutkimuksissaan hyvin osoittaneet, kuinka Pohjois-Karjalan – erityisesti Joensuun – konservatiiviset porvaripiirit vierastivat nuoren korkea-koulun näkyvää, jyrkän vasemmistolaiseksi miellettyä imagoa, jota rakensi ope-tus- ja tutkimustoiminnan uudenlainen yhteiskuntaorientoituneisuus. Lähinnä yhteiskunta- ja kasvatustieteiden piirissä vaikuttanut, uusmarxilaisesta tiedekä-sityksestä ammentanut yhteiskuntakriittinen ilmapiiri herätti vastustusta niis-sä, jotka olivat oppineet arvostamaan korkeakoulua edeltänyttä, tyystin toisen-laista käytännönläheistä yhteiskuntafilosofiaa edustanutta opettajaseminaaria.
Nuorten, radikaalien ja ei-pohjoiskarjalaisten tutkijoiden ja opettajien pelättiin yhteiskunnallisesti näkyvällä toiminnallaan vaarantavan paitsi korkeakoulun myös maakunnan maineen ja suotuisan kehityksen.338 Toisin sanoen porvari-piireissä nähtiin korkeakoulun radikaalin maineen vaarantavan maakunnan eräänlaisen privilegioaseman, jonka se oli saanut keskustalaisten ja sosialide-mokraattien harjoittamassa spatiaalisen keynesiläisyyden aluepolitiikassa.
Tällä ristiin menevien ideologioiden ja tiedekäsitysten sekä epärealistis-ten odotusepärealistis-ten ympärille syntyneellä vastakkainasettelulla ei lopulta ollut hei-kentävää vaikutusta Pohjois-Karjalan asemaan 1970-luvun aluepolitiikassa.
Päinvastoin, korkeakoulun sidosryhmät jatkoivat yhtenevää skaalapuhetta, jossa korostettiin ”kansallisen” ja ”alueellisen” välistä kohtalonyhteyttä eli kansalli-sen eheyden nimissä harjoitettua aluepolitiikkaa, kehitysalueiden taloudellista jälkeenjääneisyyttä ja valtion ensisijaista vastuuta tämän epäkohdan korjaami-sessa. Joensuun korkeakoulun tieteenalaprofiilin laajentaminen näytteli kes-keistä osaa tässä strategiassa. Tämän vuoksi aktiiviverkosto ajoi korkeakoulun
336 Vrt. Häkli 2008.
337 Kohvakka 2013b; ks. myös Pohjois-Karjalan lääninhallitus 1977.
338 Nevala 2009; Nevala 2012; Kuusisto 2014; Kuusisto 2015.
yhteyteen uusiksi tieteenaloiksi metsätieteitä, sosiaalitieteitä, ortodoksista teo-logiaa ja oikeustieteitä. Näistä hankkeista lopulta toteutuivat kaikki muut paitsi viimeksi mainittu, jonka sai uusi, Rovaniemelle vuonna 1979 perustettu Lapin korkeakoulu.339
Metsätieteiden merkitystä perusteltiin spatiaalisen keynesiläisyyden hen-gessä tarpeella tukea Pohjois-Karjalan ”luontaisia edellytyksiä” toimia maa-, metsä-, ja puutalouteen nojaavana maakuntana ja vastavoimana eteläiselle teol-lisuus-Suomelle. Metsätieteiden katsottiin myös tuovan alueelle lisää kansallista skaalaa vahvistavaa valtio-omisteista metsäteollisuutta. Tämä puolestaan hillit-sisi ”kansallisomaisuudeksi” lasketun puuraaka-aineen karkaamista etelään.
Toisin sanoen alueelliset korkeakouluaktiivit näkivät metsätieteet vaihtoehtoise-na instrumenttivaihtoehtoise-na saavuttaa ne (taloudelliset) tavoitteet, jotka eivät olleet toteu-tuneet 1960-luvulla, kun teknilliset tieteet lipuivat läpi sormien Etelä-Karjalaan.
Sosiaalialan koulutuksen keskeisyyttä Pohjois-Karjalalle perusteltiin puolestaan hajautettuun hyvinvointi- ja sääntelyvaltioon vahvasti linkittyneen julkisen sek-torin roolin merkittävällä kasvulla ja ortodoksista teologiaa – aivan kuten itse korkeakoulun perustamista edellisellä vuosikymmenellä – maakunnan vaali-milla ortodoksis-kareliaanisilla traditioilla.340
Pohjoiskarjalaisten korkeakouluaktiivien lobbaustoimet Joensuun korkea-koulun laajentamiseksi tuottivat tulosta 1980-luvun alkuun tultaessa. Sitä edesauttoi korkeakoulupolitiikassa tapahtunut siirtyminen alueellisesta laa-jentumisesta (uusien) korkeakoulujen sisäiseen laajentumiseen, joka näkyi Joensuun ohella mm. Kuopiossa341. Se, että Joensuun korkeakoulu oli 1980-luvun alussa vahvasti alueensa näköinen, ”yleiskarjalaiseen” kulttuuriin, luonnonva-roihin ja aluetieteisiin keskittynyt koulutuslaitos, osoittaa aktiivien sitoutumista spatiaalista keynesiläisyyttä edustaneeseen alueelliseen tasauspolitiikkaan ja fordistiseen massa-ajatteluun. Siinä perinteisen maa- ja metsätalouden tukemi-nen, puuraaka-aineeseen nojaavan teollisen massatuotannon vahvistaminen ja koko koulutussektorin universaalistaminen nähtiin keinoina, joilla monessa suhteessa alikehittynyt maakunta saataisiin hilattua vähintäänkin lähemmäksi valtakunnallista keskiarvoa.342
Joensuun korkeakoulun voimakas rakenteellinen laajeneminen ja sitä seu-rannut muuttuminen yliopistoksi vuonna 1984 oli monessakin mielessä käänne-kohta. Suomalaisen yhteiskunnan avautuessa ja omaksuessa uusia kilpailullisia piirteitä myös harjoitettu aluepolitiikka alkoi muuttua. Kehitysalueita tukevan teollistavan aluepolitiikan korvautuminen pienten ja keskisuurien yritysten laadullisia toimintaedellytyksiä tukevalla yleisellä aluepolitiikalla uhkasi vie-dä Pohjois-Karjalalta sen nauttiman privilegioaseman valtiovallan papereissa.
Kansallinen skaala ja siihen liittynyt koko valtiotilan kattava alueellinen eheys ei ollut enää yhtä itsestään selvää kuin ehkä aikaisemmin. Pohjois-Karjalassa syntyikin 1980-luvun aikana tilanne, jossa alueellisten ja paikallisten
toimijoi-339 Kohvakka 2013b; ks. myös Komiteanmietintö 1979.
340 Kohvakka 2013b; ks. myös Björn 2014b; Hämynen 2014; Jokinen 2014.
341 Vuorio 2006; Nevala & Rinne 2012, 211–214.
342 Kohvakka 2013b; Björn 2014a, osa II Maa- ja metsätalouden maakunta; Nevala 2009.
den vastuu omasta kehityksestä asteittain lisääntyi. Tämä lisäsi alueen sisäisiä ristiriitoja, kun pienemmät maaseutukunnat kokivat uuden teknologisia inno-vaatioita ja kilpailukykyä korostavan logiikan suosivan skalaarisessa mielessä urbaaneja seutuja – tässä tapauksessa siis Joensuuta. Seurauksena oli toimijaver-koston institutionaalisen tiheyden selvä rakoilu paitsi sisäisten riitojen vuoksi, myös sen takia, että valtiovallan ohjaava ote oli vähemmän kokonaisvaltainen kuin vielä 1970-luvulla. Merkille pantavaa on niin ikään se, että Pohjois-Karjalan kauppakamari otti aikaisempaa selvästi näkyvämmän roolin yliopiston ulkoi-sessa sidosryhmäverkostossa – osin asemiaan menettäneen ja kuntien keskinäi-sestä luottamuspulasta kärsineen maakuntaliiton kustannuksella.343
Pohjoiskarjalaiset sidosryhmät ikään kuin löysivät toisensa – sekä yliopis-ton – uudelleen toden teolla vasta 1980–90-lukujen taitteessa. Verkosyliopis-ton insti-tutionaalista uudelleentihentymistä edelsivät mm. maakuntaliiton käymät tuloksettomat neuvottelut valtio-omisteisen metsäteollisuuden tuotantokapa-siteetin kasvattamiseksi. Lopulta pohjoiskarjalaisille kävi selväksi, että suun-nitelma, jossa kansallisen ja alueellisen skaalan välistä sidosta vahvistettaisiin tukemalla valtion reuna-alueita valtio-omisteisella raskaalla teollisuudella, oli aikansa elänyt. Tämän epäonnistumisen jälkeen pohjoiskarjalaisessa skaalapu-heessa alkoi 1980-luvun viimeisinä vuosina näkyä uudelleenskaalauksen merk-kejä. Erityisesti korostui näkemys siitä, että kansainvälistyminen ja globaalit virtaukset koskettaisivat tulevaisuudessa entistä enemmän Pohjois-Karjalaa.
Maakunnassa ryhdyttiin puhumaan yleisesti siitä, ettei valtiovallan jakaman tuen varaan voinut laskea yhtä paljon kuin aikaisemmin, vaan kansainvälisty-misen haasteisiin oli vastattava kasvattamalla maakunnan omaa aktiivisuutta ja kilpailukykyä. Tiivistettynä kansallinen skaala alkoi menettää merkityksellisyy-dessään ylivoimaisuuttaan alueellisesti ja kansainvälisesti skaalattujen prosessi-en kustannuksella.344
Pohjois-Karjalan vähittäistä suoraa kytkeytymistä globaaliin talousjärjestel-mään ilmensi vuonna 1990 toimintansa aloittanut Joensuun Tiedepuisto, jonka tehtäväksi asetettiin yliopistossa tuotetun tiedon siirto ja soveltaminen elinkeino-elämän ja julkisen sektorin käyttöön erilaisten koulutus- ja asiantuntijapalvelui-den kautta. Toimintakonsepti levisi Pohjois-Karjalaan Ouluun ja Lappeenrantaan verrattuna selvästi jälkijunassa, kun alueella omaksuttiin ensi alkuun tarkkaili-jan rooli ja varoivainen suhtautuminen riskinottoon. Tiedepuisto tarjosi maa-kunnallisille sidosryhmilleen ohituskaistan kohti kansainvälistymistä. Se oli yhtä aikaa pohjoiskarjalainen ja kansainvälinen hanke. Tiedepuisto – yhdessä kuntien ja elinkeinoelämän yliopistolle lahjoittaman yrityksen taloustieteen apulaisprofessuurin kanssa – olivat lähtölaukaus sille voimistuneelle alueellis-ta kilpailukykyä painotalueellis-taneelle puhunnalle, joka toi Joensuun yliopiston ja sen maakunnalliset sidosryhmät lähemmäksi toisiaan 1990-luvulla.345
343 Kohvakka 2013b; Pohjois-Karjalan lääninhallitus 1985; Rannikko 2014; Vartiainen 2014.
344 Kohvakka 2013b; Eskelinen 2014.
345 Kohvakka 2013b; ks. myös Clark 1998; Vartiainen & Viiri 2002.
5.3 TulkinnaT ja yleiSTykSeT
Sidosryhmien ja korkeakoulujen välistä vuorovaikutusta käsittelevän analyysini tulokset osoittavat sen, kuinka korkeakouluja tuotetaan ja artikuloidaan jatku-vasti uudelleen eri tavoin skaalautuneiden sosiaalisten, poliittisten ja taloudel-listen prosessien kautta. Näin luodaan uusia korkeakouluihin kohdistuvia hal-linnan maantieteellisiä ilmentymiä.346 Nämä uudet hallinnan maantieteelliset ilmentymät osoittavat puolestaan sen, että yliopistoille annetaan merkityksiä laajalle levinneiden poikkiskaalaisten verkostojen puitteissa. Tästä näkökulmasta verkosto näyttäytyy ennen kaikkea hallinnan keskeisenä muotona (network as a form of governance).347 Toisekseen olen pyrkinyt havainnollistamaan sen, kuin-ka verkostoilla on skuin-kalaarisia ulottuvuuksia sekä sen suhteen, miten ne ovat ra-jattu ja määritelty että sen suhteen, miten ne toimivat – puolustavat, horjuttavat tai luovat skalaarisia logiikoita ja diskursseja.348
Mitä tiheämmän ja ylipaikallisemman verkoston korkeakouluaktiivit kyke-nivät luomaan, sitä todennäköisemmin verkoston piirissä harjoitetut käytännöt, poliittinen auktoriteetti ja legitimointipyrkimykset ulottuivat ikään kuin sen toimivallan territoriaalisten rajojen yli.349 Näin ollen on mahdollista – ainakin osittain – hylätä käsitys, että paikalliset ja alueelliset skaalat tai paikallisesti ja alueellisesti skaalautuneet prosessit ovat väistämättä osa skaalojen sisäistä hierarkiaa paikallisesta kohti hierarkian yläpäässä häämöttävää kansainvälistä tai globaalia. Päinvastoin, alun perin paikallisiksi tai alueellisiksi mielletyt pro-sessit ja käytännöt voivat luoda moniskaalaisia järjestelmiä, kuten verkostoja, jotka joko operoivat poikkiskaalaisesti tai jonka puitteissa annetaan merkityksiä eri skaaloille tai eri tavoin skaalautuneille prosesseille.350 Tällaiseen ajatteluun ei esimerkiksi sovi näkemys, jossa hierarkian ylemmällä askelmalla olevat valtio-neuvosto ja ministeriöt seurailevat kansainvälistä poliittis-taloudellista tilannet-ta ja tekevät sen perusteella yhteiskuntilannet-taa, alueitilannet-ta ja korkeakouluja koskettilannet-tavia poliittisia päätöksiä, joihin passiiviset alue- ja paikallistason toimijat sitten so-peutuvat.
Haluankin korostaa ennen kaikkea sitä, että eri toimijat eivät toimineet mil-tään valmiiksi annetulta skaalalta tai tasolta käsin, vaan pikemmin käyttivät puhunnassaan ja toiminnassaan erilaisia skalaarisia ulottuvuuksia hyväkseen antaen niille eri aikoina erilaisia merkityksiä.351 Tällöin skaalat kietoutuivat kontingentilla tavalla voimakkaasti tosiinsa ja niiden väliset eroavaisuudet ja rajat hämärtyivät. Skaalojen välisten rajojen hämärtyminen näkyi myös siinä, että korkeakoulun kehityksen kannalta merkityksellisten sidosryhmien edustajilla oli jäsenyyksiä useissa organisaatioissa ja instituutioissa, joiden skaaloille antamat merkitykset saattoivat vaihdella huomattavasti. Se, miten
346 Vrt. MacLeod & Goodwin 1999, 505–506; Bulkeley 2005, 882.
347 Ks. dicken et al. 2001, 92.
348 Bulkeley 2005, 888; Brenner 2001.
349 Bulkeley 2005, 895; ks. myös Cox 1998; Jones & MacLeod 2004.
350 Sassen 2003, 4.
351 Mansfield 2005.
paikallinen tuli jännitteiseksi osaksi kansallista ja kansainvälistä ja miten nämä skalaariset ulottuvuudet leimasivat syntyvää ja kehittyvää korkeakoulua, on yksi uusi tulokulma korkeakoulututkimuksen kentälle, jonka haluan tämän tutkimuksen kautta välittää.352
Olen tässä pääluvussa pyrkinyt kuvaamaan, kuinka korkeakoulujen sidos-ryhmien verkostot toimivat korkeakoulujen aluesuhteiden kehitystä ja valtio-tilan muutosta ohjaavina sosiaalisen kontrollin mekanismeina. Seuraavassa pääluvussa fokukseni on korkeakouluorganisaatiossa. Pääluku tarkastelee Lappeenrannan teknillistä korkeakoulua ja Joensuun korkeakoulua/yliopistoa organisaatiotasolta käsin ja keskittyy erityisesti rehtorin johtaman keskushallin-non (hallituksen) päätöksentekoon. Tämä näkökulma on perusteltu sen vuoksi, että erityisesti korkeakoulujen alkuvaiheessa niiden kehittämisestä vastaavalla eliitillä, kuten rehtorilla ja hallintojohtajalla on usein ollut suuri rooli organisaa-tion identiteettien tai toimintaa ohjaavien logiikoiden muokkaamisessa.353
352 Vrt. Alapuro 2010, 153–156.
353 Rehtorien ja hallintojohtajien keskeisestä roolista nuorten korkeakoulujen/yliopistojen kehittämi-sessä ks. esim. Michelsen 1994; Kaarninen 2000, Salo 2003; Nevala 2009; Organisaatioiden sisällä vai-kuttavasta eliitistä tarkemmin ks. esim. Cheney 1991.
6 Korkeakoulut osana valtiotilan muutosta
6.1 lappeenRanTa: SkaalavaSTaRinnaSTa muuTokSen