Lappeenrannan teknillinen korkeakoulu ei halunnut passiivisesti sopeutua 1970-luvulla vallinneeseen uuteen korkeakoulupoliittiseen tilanteeseen, jota il-mensi vahva valtiojohtoisuus, erityisesti vahvistuneen opetusministeriön pyr-kimys rajoittaa teknillis-taloudellisten tieteenalojen vapautta tehdä yhteistyötä elinkeinoelämän kanssa. Korkeakoulu vastusti muiden teknillisten korkeakoulu-jen ja kauppakorkeakoulukorkeakoulu-jen tavoin äänekkäästi valtiovallan vuonna 1971 teke-mää päätöstä siirtää korkeakoulut kauppa- ja teollisuusministeriön alaisuudesta opetusministeriön ”holhoukseen”. Erityisen kipeä päätös oli korkeakoulun reh-tori Erkki Kinnuselle, joka oli ennen rehreh-torinimitystään toiminut korkean tason virkamiehenä kauppa- ja teollisuusministeriössä. Henkilökohtaisten antipati-oiden lisäksi korkeakoulun asennetta määrittelivät myös yleisemmät ideologi-set yhteensovittamattomuudet. Rehtorin johdolla354 korkeakoulu ilmaisi varsin näkyvästi ja kuuluvasti vastenmielisyytensä valtion monopoliin perustuvaa ta-lousjärjestelmää kohtaan, joka uhkasi korkeakoulujen autonomiaa ja elinkeino-elämän vapausintressejä.355
Skaalapuheessaan korkeakoulu kritisoi keskusta-vasemmistolaisten halli-tusten pyrkimyksiä kehittää valtiotilan reuna-alueita kehittyneempien alueiden kustannuksella. Erityisen tärkeää korkeakoululle oli, että se itse saisi kehittyä vapaasti pienehköksi mutta mahdollisimman tehokkaaksi erikoiskorkeakou-luksi, jonka opetus- ja tutkimustehtävä skaalattaisiin vastaamaan kansallista insinöörikysyntää ja kansainväliseen kauppaan suuntautuvien (suur)yritysten tarpeita. Erikoistumis- ja tehokkuusvaateet merkitsivät ennen kaikkea sitä, että korkeakoulu halusi välttää useita ristiriitaisesti skaalautuneita logiikoita. Tämä tarkoitti käytännössä mahdollisimman vähäistä paikallisesti tai alueellisesti skaalautuneiden tehtävien määrää.356 Korkeakoulun näkemykset ja sen harjoitta-ma skaalatyö eivät olisi voineet olla juuri enemmän ristiriidassa suoharjoitta-malaisessa yhteiskunnassa tuolloin vallinneen, territoriaalista eheyttä painottaneen
suun-354 Lappeenrannassa noudatettiin 1970-luvun puoleenväliin professorivetoista hallintoa, johon kuiten-kin opiskelijat poikkeuksellisesti pääsivät täysipainoisesti osallistumaan. Näin ollen, kun korkeakou-lussa siirryttiin monien muiden korkeakoulujen tapaan vuonna 1975 kiintiöperiaatteeseen pohjau-tuvaan ja demokraattiseksi miellettyyn kolmikantahallintoon (opettajat/tutkijat, muu henkilökunta, opiskelijat), ei muutos aikaisempaan ollut suuren suuri. Ks. Michelsen 1994, 125–127.
355 Kohvakka 2015a; ks. myös Michelsen 1994, 140–148; vrt. Vesikansa 1993; Tarkka 2002.
356 Kohvakka 2015a.
nittelulogiikan ja alueellisten sidosryhmien toiveiden kanssa357. Olihan korkea-koulu alun perin suunniteltu nimenomaan alueelliselta pohjalta kansalliseen ylioppilastulvaan vastaavaksi korkeakouluksi358 ja valtiovallan käytössä olevak-si työkalukolevak-si, jolla se vahvistaiolevak-si otettaan valtiotilan itä- ja kaakkoisoolevak-sista.359
Ensinäkemältä voi pitää yllättävänä, että nuori, rakenteeltaan keskeneräinen korkeakoulu ryhtyi – institutionaalisen teorian ja resurssiriippuvuusteorian vastaisesti – aktiivisesti protestoimaan sekä yhteiskunnassa vallitsevaa norma-tiivista järjestystä että organisaation tärkeintä rahoittajaa, opetusministeriötä vastaan.360 Mutta jos jälleen kerran otetaan huomioon se, että korkeakoulut ovat juurtuneet osaksi relationaalista (verkostomaista) järjestelmää, ja että tutkijan täytyy ottaa huomioon tämä relationaalinen konteksti, muuttuu Lappeenrannan teknillisen korkeakoulun käyttäytyminen heti paljon ymmärrettävämmäksi.361 Kuten edellä on käynyt ilmi, korkeakoulu ei suinkaan protestoinut yksin, vaan se muodosti tiheän, tavoitteiltaan ja toimintatavoiltaan suhteellisen yhtenäisen skaalavastarintaa harjoittaneen verkoston muiden teknillis-kaupallisten korkea-koulujen kanssa. Niitä ajoivat eteenpäin aikaisemmat, historiasta kummunneet suhteellisen myönteiset kokemukset yhteistyöstä kauppa- ja teollisuusminis-teriön kanssa. Näiden kokemusten ja muistojen synnyttämä, organisaatioiden käyttäytymistä ohjaava voima oli vahvempi kuin edelleen suhteellisen tuoreen auktoriteetin, opetusministeriön ukaasit.362
Toinen selittävä tekijä skaalavastarinnalle löytyy teknillis-kaupallisten kor-keakoulujen omaperäisen ja vahvan identiteetin symbolisesta ja strategises-ta merkittävyydestä. Kuten rehtori Erkki Kinnunen asian ilmaisi, teknilliset korkeakoulut muodostivat tyystin erilaisen entiteetin verrattuna muihin yli-opistoihin.363 Tällaisesta identiteettiperusteisesta perspektiivistä katsottuna korkeakoulut kokivat oman profiilinsa puolustamisen niin tärkeäksi, että ne olivat valmiit ryhtymään – rationaalisen valinnan teoriasta poiketen364 – vas-tarintaan tilanteessa, jossa odotetut rationaaliset (materiaaliset) hyödyt olivat vähäiset ja vähintäänkin epävarmat. Toisaalta korkeakoulut kokivat saavansa vastarinnasta symbolista hyötyä, joka vähensi instrumentaalisten saavutusten tarvetta. Tämä teki skaalavastarinnasta nimenomaan ilmaisuvoimaista; vasta-rinta ilmaisi ennen kaikkea toimijoiden identiteetille ja sitä ylläpitäville erikois-tumis-, tehokkuus- ja markkinalogiikoille antamaa suurta arvoa.365
357 Esim. korkeakoululaitoksen kehittämissuunnitelmissa ja opetusministe-riössä tehdyissä komiteanmietinnöissä korostuivat korkeakoulujen alueelli-seen kehittämialueelli-seen tähtäävien toimenpiteiden tukeminen. KLKS 1970; KLKS 1976;
KLKS 1979; ks. myös Komiteanmietintö 1972; Komiteanmietintö 1976.
358 Nevala 1983, 20–38; Michelsen 1994, 28–29, 32, 159.
359 Vrt. Moisio 2012, 15.
360 Vrt. Thompson 1967; Meyer & Rowan 1977; diMaggio & Powell 1991; Oliver 1991; Pfeffer & Salancik 2003.
361 Ks. myös Granovetter 1985.
362 Ks. myös Pinheiro 2012.
363 Kohvakka 2015a.
364 Esim. sosiologi Peter M. Blau korosti 1970-luvun alussa, kuinka yliopistot ovat nimenomaan rationaaliseen toimintaan ja päätöksentekoon perustuvia organisaatioita. Ks. Blau 1973.
365 della Porta & diani 1999; Rowley & Moldeveanu 2003.
Lappeenrannan teknillinen korkeakoulu joutui kuitenkin maksamaan hintaa skaalavastarinnastaan. Opetusministeriö yritti nuoren radikaalin opetusminis-teri Ulf Sundqvistin (SdP) johdolla ja Lappeenrannan kaupunginjohtaja Jarmo Kölhin vähintäänkin epäsuoralla tuella syrjäyttää hankalana pidetyn rehtori Kinnusen. Syrjäytysyritys kaatui juridisiin kiemuroihin, mutta painostus pakot-ti lopulta rehtorin eläkkeelle 1970-luvun puolivälissä ja korkeakoulun muutta-maan suuntaansa lähemmäksi suunnittelulogiikan ja territoriaalisen eheyden logiikan ympärille rakentunutta hajautettua hyvinvointivaltiota. Konkreettisina ilmentyminä korkeakoulun toiminnan skaalaamisesta alueellisemmaksi ja pai-kallisemmaksi olivat alueellisen neuvottelukunnan perustaminen vuonna 1978 korkeakoulun yhteyteen sekä sidosryhmien, etunenässä Lappeenrannan kau-pungin vaatimuksesta vuonna 1975 synnytetty, Suomen ja Neuvostoliiton vä-listä (raja)kauppaa ja sen vaikutuksia Kaakkois-Suomelle tutkinut SEV-kaupan tutkimusryhmä.366
Olen kuitenkin valmis väittämään, että nämä myönnytykset ja sopeutumisen eleet olivat pääasiassa symbolisia tai seremoniallisia, eräänlaisen luottamuspe-lin ilmentymiä, joilla tuotettiin ainoastaan hyvin pintapuolista organisatorista samaistumista ulkopuolisten sidosryhmien tahtoon.367 Alueellisella neuvotte-lukunnalla ei ollut sanavaltaa korkeakoulun sisäisessä päätöksenteossa ja SEV-ryhmä ei noussut 1970-luvulla korkeakoulun strategiseen fokukseen, mistä oli osoituksena se, ettei korkeakoulu toistuvista lupauksista huolimatta ollut valmis kasvattamaan pienen, vain muutaman tutkijan muodostaman tutkimusryhmän kokoa. Toisin sanoen korkeakoulu tietoisesti irrotti nämä alueelliseen logiikkaan perustuvat symboliset rakenteet organisaation kehittämisen kannalta keskeisek-si luetusta ytimestä.368 Kaikki tämä osoittaa, että korkeakoulu onnistui suunnitel-missaan säilyttämään perimmäisen skalaarisen logiikkaansa eli halun ja pitkälti myös kyvyn pysyttäytyä deterritoriaalisena, Kaakkois- ja Itä-Suomen ulkopuo-lelle kurkottavana ja erikoistuvaan tehokkuuteen pyrkivänä yritysmäisenä toi-mijana, kuten vuonna 1977 rehtorina aloittanut tuotantotalouden professori Juhani Jaakkola (rehtorina 1977–1998) asian useaan otteeseen ilmaisi369.
Kuten edellä on jo käynyt ilmi, 1980-luvulla Lappeenrannan teknillinen kor-keakoulu joutui Kaakkois-Suomen työttömyyskriisin ja kasvaneen ulkoisen pai-neen (sidosryhmäverkoston institutionaalisen tiheyden) vuoksi integroimaan alueellisen/paikallisen logiikan tiiviimmäksi osaksi korkeakoulun kehittämis-suunnitelmia. Toisaalta teknillisten korkeakoulujen saama suosituimmuusase-ma uudessa tiede- ja teknologiapolitiikassa sekä hallitusten päätökset edistää korkeakoulujen ja yritysten välistä kanssakäymistä merkitsivät eräänlaista kul-takautta Lappeenrannan teknilliselle korkeakoululle. Parantuneen resurssitilan-teen vuoksi korkeakoulu oli aikaisempaa valmiimpi huomioimaan myös alueel-listen sidosryhmien tarpeet – etenkin kun alueellisen kehittämisen yhteydessä ryhdyttiin puhumaan entistä useammin korkeakoulun jo pitkään ajamista
ska-366 Kohvakka 2013b; Kohvakka 2015a; ks. myös Michelsen 1994, 145–147; Kohvakka 2009, 98–125.
367 Pfeffer 1983; Zucker 1987.
368 Greenwood et al. 2008, 6.
369 Ks. Jaakkkola 1998.
laarisista teemoista, kuten julkisten ja yksityisten organisaatioiden kansainväli-sestä kilpailukyvystä ja tuottavuudesta.370
Toisaalta korkeakoulu piti edelleen huolen siitä, ettei alueellisesti skaalautu-nut logiikka syrjäyttäisi erikoistumiseen sekä kansalliseen ja kansainväliseen vaikuttavuuteen tähtäävää keskeisintä logiikkaa. Korkeakoulu osallistui lopulta kahteen merkittävään alueellisesti skaalautuneeseen hankkeeseen, kun se vuon-na 1984 lupasi panoksensa Lappeenranvuon-nan kaupungin perustamaan teknologia-keskukseen (Kareltek) ja perusti itse vuonna 1987 korkeakoulun erillislaitokseksi koulutus- ja kehittämiskeskuksen. Näitä molempia hankkeita yhdisti se, että ne olivat korkeakoulun johdon mielestä riittävän kustannustehokkaita, eivätkä ne vieneet suuria määriä resursseja korkeakoulun ydintehtävästä, kansalliseen ja kansainväliseen vaikuttavuuteen tähtäävästä opetuksesta ja tutkimuksesta.371
Kareltekin perustamis- ja ylläpitokustannuksista ja niihin liittyvistä taloudel-lisista riskeistä vastasi Lappeenrannan kaupunki, ja korkeakoulun tehtävänä oli lähinnä siirtää sen synnyttämää (soveltavaa) tutkimustietoa alueella jo toimivien ja siellä toivon mukaan aloittavien uusien yritysten käyttöön372. Korkeakoulu ky-keni Kareltekin kautta skaalautumaan alueellisemmaksi toimijaksi, mutta vielä tärkeämpää sille oli käyttää teknologiakeskusta kansainvälisesti skaalautunutta tutkimuslogiikkaa tukevana instrumenttina. Kareltek nimittäin tarjosi fyysiset toimitilat uudelle, Tekesin rahoittamalle kansainväliselle laserhitsausprojektille, joka uhkasi viivästyä korkeakoulua vaivaavan tilapulan vuoksi.373 Toisin sanoen korkeakoulu manipuloi Kareltekin resurssiksi, jonka kautta se kykeni tukemaan ensisijaista skalaarista logiikkaansa: pyrkimystä päästä kansallisesti ja kansain-välisesti tunnetun ja tunnustetun tiedeyhteisön asemaan.374 Jos korkeakoulun sitoutumista Kareltekiin verrataan vaikkapa Oulun yliopiston sitoutumiseen sikäläiseen teknologiakylään, oli ensiksi mainitun aktiivisuus selvästi maltilli-sempaa ja odotukset varovaisempia. Rehtori Juhani Jaakkolan mukaan korkea-koulu oli ”myötäelämässä hankkeen kanssa, joskaan ei kovin voimakkaasti.”375 Koulutus- ja kehittämiskeskuksen erillislaitoksen status kertoi niin ikään sen sinänsä tärkeästä mutta silti korkeakoulun tavoitteellisen kehittämisen näkökul-masta katsottuna toissijaisesta asenäkökul-masta organisaatiossa. Korkeakoulu käytti or-ganisaation ikään kuin osiin jakavaa menettelytapaa (compartmentalization).376 Toisin sanoen korkeakoulu kyllä tunnusti alueellisesti skaalautuneiden tehtävi-en kasvanetehtävi-en tärkeydtehtävi-en mutta se ei halunnut kytkeä niitä ydintehtäviin,
ope-370 Ks. Komiteanmietintö 1980; Komiteanmietintö 1981; Kohvakka 2009. Myös vuosina 1983 ja 1987 julkaistuissa korkeakoululaitoksen kehittämissuunnitelmissa todettiin, kuinka korkeakoululaitos jou-tuu lähitulevaisuudessa monien muutospaineiden kohteeksi. Kiristyvä kansainvälinen kilpailu edel-lyttikin korkeakoulujen päätöksenteon kehittämistä ja joustavoittamista. Konkreettisena seurauksena tästä oli tavoitteellisen yksilöjohtamisen lisääntyminen 1980-luvun lopulla. Ks. KLKS 1983; KLKS 1987.
371 Kohvakka 2015a; Jaakkola 1998, 84–93.
372 Oulussa sikäläisen Teknologiakylä Oy:n osakepääomasta puolet tuli kaupungilta ja loput teolli-suudelta ja kehitysaluerahasto Keralta. Myös yliopisto liittyi myöhemmin osakkaiden joukkoon. Salo 2003, 385–386.
373 Kohvakka 2015a.
374 Vrt. Sillince 2006, 201.
375 “Teknologiakylä jo ensi vuodeksi.” Etelä-Saimaa 17.5.1984; vrt. Salo 2003, 387.
376 Ks. Pratt & Foreman 2000, 26–28.
tukseen ja tutkimukseen. Tästä olikin seurauksena se, että koulutus- ja kehittä-miskeskuksen ja opetuksesta ja tutkimuksesta vastanneiden osastojen välille ei kehittynyt suuressa mitassa synergiaa ja yhteistyötä. Ensin mainittu keskittyi lä-hinnä aikuiskoulutukseen ja sitä kautta kaakkoissuomalaisten yleisen koulutus-tason nostamiseen, kun taas osastot keskittyivät opetukseen ja tutkimukseen, jolla oli kansallista ja/tai kansainvälistä relevanssia.377 Kaiken kaikkiaan korkea-koulu koki alueellisesti skaalautuneen logiikan olevan pikemmin konfliktissa kuin harmonisessa suhteessa kansallisesti ja kansainvälisesti skaalautuneiden prosessien kanssa. Tämän vuoksi se ikään kuin erotti logiikat tilallisesti ja sym-bolisesti toisistaan, ja asetti ne hierarkkiseen suhteeseen, jossa marssijärjestys oli selvä.
6.2 joenSuu: yTimeSTä uudelleenSkaalaukSeen