Tässä väitöskirjassa olen pyrkinyt selvittämään, kuinka kahden 1960-luvul-la synnytetyn suoma1960-luvul-laisen korkeakoulun perustamisprosessi, kehittäminen ja toiminta ovat rakentaneet niiden aluesuhteita, ja kuinka nämä aluesuhteet ovat osaltaan jäsentäneet valtiotilan muutosta Suomessa 1960-luvulta 1990-lu-vun alkuun. Lappeenrannan teknillisen korkeakoulun perustaminen, kehittäminen ja sen harjoittama opetus- ja tutkimustoiminta olivat alusta lähtien schumpe-terilaisen kilpailukykylogiikan kyllästämiä. Korkeakoulun perustamisesta vastanneet tahot perustelivat hankettaan tarpeella tukea suhteellisen vauraan Kaakkois-Suomen suurteollisuuden kansainvälistä kilpailukykyä. Tämä nähtiin kansantaloudellisesti järkevämpänä kuin alueellisen eheyden logiikkaan perustunut rajallisten resurssien hajauttaminen valtiotilan alikehittyneille reuna-alueille. Korkeakoulun edelleen kehittämisestä kiinnostunut sidosryh-mäverkosto käytti myös tämän jälkeen skaalapuheessaan kansantaloudellisia tehokkuusargumentteja. Se näki korkeakoulun Kaakkois-Suomen kilpailukyky-edellytyksiä merkittävällä tavalla parantavana instrumenttina.
Paradoksaalista kyllä korkeakoulu itse ei kokenut kokonsa kasvattamista, tie-teenalapohjan laajentamista ja sitoutumista Itä- ja Kaakkois-Suomen kehittämi-seen kilpailukykyä lisäävänä kehityssuuntana. Päinvastoin, se halusi noudattaa hyvin tarkkaa erikoistumisstrategiaa, jossa korkeakoulun toiminta skaalattaisiin muutamissa oppiaineissa kansallisesti ja myöhemmin myös kansainvälisesti kilpailukykyiseksi. Valinta oli jyrkässä ristiriidassa valtiovallan korkeakou-lulle alun perin räätälöimän tehtävän kanssa. Korkeakoulun odotettiin ennen kaikkea osallistuvan Itä- ja Kaakkois-Suomen elintason kohottamiseen erilaisten suorien ja epäsuorien taloudellisten ja kulttuurillisten vaikutusten kautta. Nämä jännitteet purkautuivatkin molemminpuolisina skaalavastarinnan osoituksina.
Kilpailukykyhakuisuus ei ollut kuitenkaan kaikkialle ulottunut ja joka puolel-la näkynyt ilmiö. Esimerkiksi opetuksessa ja tutkimuksessa ei ollut havaittavissa mitään tehokkuus- ja tulosvastuupaineita vaan opetuskursseja sai suunnitella ja tutkimusideoita kypsytellä hyvin rauhassa. Toisaalta korkeakoulun – tässä vai-heessa vielä harvalukuiset – tutkimushankkeet sekä opetuksen painopistealat skaalasivat korkeakoulua vahvasti teknologisesti kehittynyttä ja hyvin urbaania Etelä- ja Länsi-Suomea tukevaksi toimijaksi. Se palveli kouluttamiensa
diplomi-insinöörien kautta ennen kaikkea Helsingin metropoliseutua, jossa monet kan-sainväliseksi ja globaaliksi toimintansa skaalanneet (suur)yritykset sijaitsivat.
Keskimäärin hieman alle puolet valmistuneista löysi työpaikkansa pääkaupun-kiseudulta tai sen välittömästä ympäristöstä ja enemmilläänkin vain vajaa kol-masosa jäi valmistuttuaan töihin Kaakkois-Suomeen, Kymen läänin alueelle (ks.
Taulukko 1.).
Taulukko 1. Lappeenrannan teknillisestä korkeakoulusta ja Joensuun yliopistosta valmistuneiden sijoittuminen (%) vuosina 1976–1989.
Yliopisto Sijoittuminen 1976–80 1983 1985 1987 1989
LTKK Pääkaupunkiseutu Kymen lääni
44 % 25 %
40 % 28 %
43 % 31 %
47 % 24 %
37 % 28 % JoY Pääkaupunkiseutu
Pohjois-Karjala
20 % 20 %
17 % 24 %
19 % 27 %
16 % 36 %
18 % 34 %
Lähde: Antikainen & Jolkkonen 1994, 253.
Tässä mielessä korkeakoulu oli hyvin vahvasti keskitettyä ja urbaania valtiotilaa ja eteläiseen Suomeen painottuneen kansallisen tuotannon kilpailukykyä edis-tävä – ja samalla spatiaalista keynesiläisyyttä vastustava – toimija käytännössä koko tarkastelujakson ajan. Alueellista skaalapuhetta harjoittaneen sidosryhmä-verkoston paineen synnyttämät uudet tieteenalat (tietotekniikka ja kauppatie-teet) ja painopistealat (puun kemiallinen ja mekaaninen tekniikka) eivät vielä 1990-luvun alkupuoliskolla suuressa määrin näkyneet korkeakoulun toiminnan uudelleenskaalautumisena paikallisemmaksi. Tästä on hyvänä osoituksena Etelä-Karjalan ydinalueneuvottelukunnan kokouksessa vuonna 1996 esitetyt kannanotot, joissa Imatran ja Lappeenrannan virkamiehet toivat esille petty-myksensä siihen, että ”yhteistyö ei ole tyydyttävä LTKK:n ja maakunnan välillä”, ja siihen että ”monet professorit eivät tunnusta maakunnan tarpeita”.455 En kui-tenkaan väitä korkeakoulun suhtautuneen vihamielisesti sijaintialueeseensa. Se pikemmin uskoi kehityskulkuun, jossa kilpailukyvyn takaamasta kansallises-ta ja kansainvälisestä menestyksestä ”läikkyisi” aikanaan hyvää myös korkea-koulun lähiympäristöön.456
Joensuun korkeakoulun/yliopiston perustamista puolestaan ajettiin 1960-luvulla hyvin vahvasti spatiaalista keynesiläisyyttä (re)institutionalisoivin argumen-tein. Korkeakoulusta toivottiin nimenomaan Itä-Suomessa sijaitsevien taloudel-lisesti jälkeenjääneiden valtiotilan reuna-alueiden elvyttäjää ja samalla myös
”vuosisataisen” karjalaisen kulttuurin pelastajaa. Samankaltaiset alueellisen
455 ”LTKK:n ja Etelä-Karjalan ydinalueen yhteistyön kehittäminen 4.10.1996”. Ca: 7. Etelä-Karjalan ydinalue. Neuvottelukunnan pöytäkirjat 1990–1997.
456 Ks. myös. Kyläheiko 1998.
Korkeakoulun logiikoiden uudelleenmuokkaus
insinöörien kautta ennen kaikkea Helsingin metropoliseutua, jossa monet kan-sainväliseksi ja globaaliksi toimintansa skaalanneet (suur)yritykset sijaitsivat.
Keskimäärin hieman alle puolet valmistuneista löysi työpaikkansa pääkaupun-kiseudulta tai sen välittömästä ympäristöstä ja enemmilläänkin vain vajaa kol-masosa jäi valmistuttuaan töihin Kaakkois-Suomeen, Kymen läänin alueelle (ks.
Taulukko 1.).
Taulukko 1. Lappeenrannan teknillisestä korkeakoulusta ja Joensuun yliopistosta valmistuneiden sijoittuminen (%) vuosina 1976–1989.
Yliopisto Sijoittuminen 1976–80 1983 1985 1987 1989
LTKK Pääkaupunkiseutu
Lähde: Antikainen & Jolkkonen 1994, 253.
Tässä mielessä korkeakoulu oli hyvin vahvasti keskitettyä ja urbaania valtiotilaa ja eteläiseen Suomeen painottuneen kansallisen tuotannon kilpailukykyä edis-tävä – ja samalla spatiaalista keynesiläisyyttä vastustava – toimija käytännössä koko tarkastelujakson ajan. Alueellista skaalapuhetta harjoittaneen sidosryhmä-verkoston paineen synnyttämät uudet tieteenalat (tietotekniikka ja kauppatie-teet) ja painopistealat (puun kemiallinen ja mekaaninen tekniikka) eivät vielä 1990-luvun alkupuoliskolla suuressa määrin näkyneet korkeakoulun toiminnan uudelleenskaalautumisena paikallisemmaksi. Tästä on hyvänä osoituksena Etelä-Karjalan ydinalueneuvottelukunnan kokouksessa vuonna 1996 esitetyt kannanotot, joissa Imatran ja Lappeenrannan virkamiehet toivat esille petty-myksensä siihen, että ”yhteistyö ei ole tyydyttävä LTKK:n ja maakunnan välillä”, ja siihen että ”monet professorit eivät tunnusta maakunnan tarpeita”.455 En kui-tenkaan väitä korkeakoulun suhtautuneen vihamielisesti sijaintialueeseensa. Se pikemmin uskoi kehityskulkuun, jossa kilpailukyvyn takaamasta kansallises-ta ja kansainvälisestä menestyksestä ”läikkyisi” aikanaan hyvää myös korkea-koulun lähiympäristöön.456
Joensuun korkeakoulun/yliopiston perustamista puolestaan ajettiin 1960-luvulla hyvin vahvasti spatiaalista keynesiläisyyttä (re)institutionalisoivin argumen-tein. Korkeakoulusta toivottiin nimenomaan Itä-Suomessa sijaitsevien taloudel-lisesti jälkeenjääneiden valtiotilan reuna-alueiden elvyttäjää ja samalla myös
”vuosisataisen” karjalaisen kulttuurin pelastajaa. Samankaltaiset alueellisen
455 ”LTKK:n ja Etelä-Karjalan ydinalueen yhteistyön kehittäminen 4.10.1996”. Ca: 7. Etelä-Karjalan ydinalue. Neuvottelukunnan pöytäkirjat 1990–1997.
456 Ks. myös. Kyläheiko 1998.
Korkeakoulun logiikoiden uudelleenmuokkaus eheyden logiikkaan nojanneet odotukset säilyivät myös 1970-luvulla
korkea-koulun aloitettua toimintansa. Korkeakoulu oli valmis vastaamaan näihin odo-tuksiin mutta toisinaan – erityisesti radikaalin vasemmistolaisiksi miellettyjen kasvatus- ja yhteiskuntatieteiden piirissä harjoitetut – keinot koettiin konser-vatiivisemmin ajattelevien keskuudessa vääränlaisiksi, jopa Pohjois-Karjalan mainetta uhkaaviksi.
Korkeakoulun toimintalogiikkaan kohdistetusta kritiikistä huolimatta sen harjoittama kasvuhakuinen rakenteellisen kehittämisen strategia sai laajan hy-väksynnän sidosryhmäverkostossa. Pyrkiessään kasvamaan mahdollisimman kokonaisvaltaiseksi (humboldtilaiseksi) tiedeyliopistoksi korkeakoulu myötäi-li ja tuki skaalatyössään parhaansa mukaan hajautetun hyvinvointi- tai sään-telyvaltion rakenteita ja toimintaperiaatteita. Tähän työhön liittyi myös monia alueellisiksi ja paikallisiksi skaalautuneita ilmentymiä, kuten huolehtiminen Pohjois-Karjalan opettajapulan ratkaisemisesta 1980-luvun alkuun mennessä457. Hallintojohtaja Matti Halosen mukaan korkeakoulu sopeutui hyvin 1970-luvun ideologiseen ilmapiriin ja se halusi varmistaa, että korkeakoulun toiminta oli-si mahdollioli-simman hyvin linjassa käynnissä olleiden valtiollisten hankkeiden kanssa. On hyvä painottaa, että sopeutuminen ei ollut suinkaan vain passiivista vaan toisinaan hyvin (pro)aktiivista, mistä yhtenä esimerkkinä voidaan maini-ta toimiminen pilottiorganisaationa 1970-luvun alussa alkaneessa avoimen yli-opiston kansallisessa kokeilussa.458 Strategia tuotti myös tulosta, sillä 1980-luvun alkuun tultaessa korkeakoulu oli kasvanut monitieteisen yliopiston mittoihin.
Siitä oli samalla tullut hyvin vahvasti julkisen sektorin työvoimakysynnästä ja ylipäätään hajautetun hyvinvointi/sääntelyvaltion logiikoista riippuvainen toi-mija.
Kilpailuvaltion ja yleisen kilpailukykylogiikan vähittäinen nousu 1980-luvul-la asetti Joensuun yliopiston uuden eteen. Siinä missä Lappeenrannan teknillistä korkeakoulua oli ikään kuin jo ennakolta kehitetty kilpailukykylogiikan ehdoil-la ja urbaanin keskitettyä valtiotiehdoil-laa silmällä pitäen, Joensuun yliopisto joutui miettimään tarkemmin, kuinka vastata haasteeseen. Lopulta yliopisto päätyi useita logiikoita sisältäneeseen moniskaalaiseen strategiseen ratkaisuun, joka pyrki kattamaan samanaikaisesti alueelliset tarpeet ja kansallisen kysynnän sekä turvaamaan myös merkitystään nostaneen kansainvälisen tunnettuuden.
Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että yliopisto tyydytti leijonanosan Pohjois-Karjalan julkisen sektorin työvoimatarpeesta (ks. Taulukko 1.), mutta skaalasi tutkimustoimintansa pääasiassa alueen ulkopuolelle kansallisen ja kansainväli-sen tiedeyhteisön arvioitavaksi. Yliopisto halusi myös jälleen kerran viestiä tär-keimmän rahoittajansa, opetusministeriön, suuntaan halukkuuttaan sopeutua uusiin kilpailullisiin tuuliin ja ilmoittautui vapaaehtoiseksi kokeilemaan uusia yrittäjämäisiä johtamistyökaluja ja resurssien allokoinnin menetelmiä.459
457 Haapakorpi 1989, 79.
458 Ks. myös Nevala 2009.
459 Ks. myös Hölttä 1995; Clark 1998.
Opetuksessa ja tutkimuksessa yliopistosta löytyi yhtäältä kansallisesti ja kan-sainvälisesti toimintansa skaalanneita ”urbaaneja” luonnontieteen laitoksia, joil-la ei juurikaan ollut suhteita alueellisiin elinkeinoelämän verkostoihin. Tämä sai Pohjois-Karjalan yrittäjien puheenjohtaja Kyösti Lehtosen toteamaan yliopiston näyttöjen olleen maakunnallisessa kehittämistyössä vähäiset460. Toisaalta yhteis-kuntatieteiden piiristä löytyi sekä kilpailuvaltiollistumiskehitykseen paremmin sopeutuneita että sitä voimakkaasti kritisoineita, aktiivista skaalavastarintaa harjoittaneita tutkijoita ja opettajia. Tarkemmin sanoen Joensuun yhteiskuntatie-teet kattoivat yhtä lailla syrjäseutujen ja (keskisuurten) kaupunkiseutujen puo-lestapuhujia, mikä takasi tieteenalalle tyypillisen moniäänisyyden. Sitä vastoin luonnontieteissä jännitteiset neuvottelut toiminnan skaalapainotuksista johti-vat tilanteeseen, jossa toiminnan kehittäminen fokusoitui käytännössä yhden dominoivan logiikan, kansallisen ja kansainvälisen kilpailukyvyn ympärille.
Samankaltainen kehityskulku esiintyi laajemmin Lappeenrannan teknillisen korkeakoulun osastoilla, mikä on osoitus korkeakoulun ja Joensuun luonnontie-teiden erikoistumisstrategian voimasta.
Lappeenrannan teknillisen korkeakoulun ja Joensuun yliopiston systemaat-tinen ja luotettava vertaileminen muihin korkeakouluihin edellyttäisi saman-kaltaisen tutkimusasetelman toistamista kuin tässä väitöskirjatutkimuksessa.
Olisikin erityisen toivottavaa, että korkeakoulututkimuksen piirissä tehtäisiin vastaisuudessa useampia empiirisiä tapaustutkimuksia siitä, kuinka erikokoi-set ja eri tieteenaloja edustavat korkeakoulut ovat ottaneet osaa tilallisten suh-teiden, erityisesti valtiomuutoksen, tuottamiseen eri aikoina ja eri paikoissa.
Tässä yhteydessä tyydyn vain lyhyesti ja hyvin karkealla otteella vertaamaan tutkimustapauksiani eräisiin muihin suomalaisiin korkeakouluihin.
Suomalaisista yliopistoista tehtyihin historiantutkimuksiin nojaten uskallan esittää varovaisen tulkinnan, että Joensuun yliopistolla näyttää olleen tilallisessa ja skalaarisessa mielessä yhtymäkohtia muiden maakunnissa sijaitsevien mo-nitieteisten yliopistojen, kuten Oulun, Lapin, Kuopion ja Jyväskylän yliopiston kanssa. Oulun yliopiston ja Lapin korkeakoulun/yliopiston historiaa tutkineen Matti Salon mukaan molemmat paitsi hyödynsivät aluepolitiikkaa kasvupyrki-mystensä realisoimiseksi, myös kokivat alueellisen tehtävän tärkeäksi käytän-nön toiminnan tasolla461. Oulun yliopisto tosin pyrki 1980-luvulla Joensuun yli-opiston tavoin pääsemään irti ”maakuntakorkeakoulun” imagosta ja tavoitteli valtakunnallisesti ja kansainvälisesti tunnustettua asemaa462. Tässä se pitkälti onnistuikin. Jyväskylän yliopiston laajaa kaksiosaista historiateosta kirjoittaneet Kustaa H. J. Vilkuna ja Marko Lamberg puolestaan osoittavat, kuinka monitietei-nen opinahjo halusi olla ja jossain määrin myös kykeni olemaan samanaikaisesti osa ”maakuntaa ja maailmaa”: ”moottori Keski-Suomen (talous)veturissa” ja ”toi-mija kansainvälisillä areenoilla”463.
460 Joensuun yliopiston roolista toivotaan kriittistä keskustelua. Karjalainen 21.10.1987.
461 Salo 2003, 366–395; Salo & Junila 2009, 65–71; ks. myös Linna 2001.
462 Salo 2003, 366.
463 Lamberg 2009, 396–420; Vilkuna 2009, 177–189, 268–287.
Myös kolmas Itä-Suomen korkeakoulu, Kuopion korkeakoulu (vuodesta 1984 yliopisto) oli skalaarisilta logiikoiltaan lähempänä Joensuun yliopistoa kuin Lappeenrannan teknillistä korkeakoulua. Kaija Vuorion kirjoittaman Kuopion yliopiston 40-vuotishistorian mukaan korkeakoulu kyllä aloitti Itä-Suomen lää-käripulaa helpottaneena terveydenhuollon erikoiskorkeakouluna, mutta se lähti nopeasti Joensuun korkeakoulun vanavedessä uusia tieteenaloja havitelleelle kasvu-uralle. 1970- ja 80-lukujen aikana Kuopion korkeakoulu laajeni monitietei-seksi terveys-, ympäristö- ja hyvinvointiyliopistoksi, jossa oli niin paikallisesti, kansallisesti kuin kansainvälisestikin skaalautuneita lääketieteiden, luonnon-tieteiden ja yhteiskuntaluonnon-tieteiden oppiaineita.464
Monitieteisissä yliopistoissa näyttää siis vallinneen pyrkimys useiden ja use-alla eri tavoilla skaalautuneiden logiikoiden rinnakkaiseloon. Monitieteisten yliopistojen eräänlainen kaikenkattavuuteen tähdännyt strategia näyttäisi vies-tivän niiden halusta tasapainoilla hyvinvointi/sääntely- ja kilpailukykyvaltiol-listumisen välimaastossa. Monien erilaisten toimintaa ohjanneiden logiikoiden samanaikaisuus vähensi yliopistojen riskiä, kun niiltä ikään kuin löytyi jonkin-lainen vastaus niin paikallisesti/alueellisesti, kansallisesti kuin kansainvälises-ti tai ylikansalliseskansainvälises-ti skaalautuneisiin ongelmiin, odotuksiin ja vaakansainvälises-timuksiin.
Strategiaan liittyi kuitenkin myös riskejä, kun kilpailukykyisyyden vaatimukset yliopistojen toimintaympäristössä lisääntyivät entisestään 1980-luvun jälkipuo-liskolta lähtien ja yliopistoilta ryhdyttiin vaatimaan selvempää fokusoitumista opetuksessa ja tutkimuksessa. Joensuun yliopiston ohella myös Jyväskylän ja Oulun yliopistot näyttivät joutuneen – ainakin jossain määrin – tämän ongelman eteen 1980-luvulla tai viimeistään 1990-luvun alun suuren laman myötä465. Ehkä juuri monitieteisyydestä johtuen fokusointi-, laadukkuus-, ja tehokkuusvaateet synnyttivät nimenomaan näissä yliopistoissa pidempikestoisempaa keskustelua kuin esimerkiksi jo valmiiksi varsin erikoistuneessa Lappeenrannan teknillises-sä korkeakoulussa, joka tehokkuuden nimisteknillises-sä pyrki parhaansa mukaan välttä-mään uusien suuntautumisvaihtoehtojen ylikorostumista.
Mikäli haemme yhtymäkohtia Lappeenrannan teknilliselle korkeakoululle, ne löy-tyvät selvimmin muista teknillis-kaupallisista erikoiskorkeakouluista, tarkem-min sanottuna pääkaupunkiseudulla sijainneista Helsingin kauppakorkeakou-lusta ja Teknillisestä korkeakoukauppakorkeakou-lusta. Ne olivat jo pelkästään sijaintinsa vuoksi keskittyneet kansakunnan talouden moottorina pidetyn pääkaupunkiseudun suotuisan kehityksen tukemiseen.466 Kattavan historiateoksen Teknillisen kor-keakoulun vaiheista kirjoittaneen Panu Nykäsen tulkinnoista saa sen kuvan, että valtiovalta antoi korkeakoululle 1980-luvulla suoritetussa ”korttien uudel-leenjaossa” suunnannäyttäjän roolin. Suurimpana ja kauneimpana teknillisenä korkeakouluna siltä odotettiin paljon suomalaisen yhteiskunnan ja kansanta-louden kilpailukyvyn takaajana.467 Korkeakoulun piiristä esitettiin 1980-luvun aikana myös kannanottoja, jotka vähintään epäsuorasti haastoivat hajautetun
464 Vuorio 2006; ks. myös Antikainen & Jolkkonen 1994, 253.
465 Salo 2003, 407–431; Vilkuna 2009, 268–274.
466 Haapakorpi 1989, 78–81.
467 Nykänen 2007b, 286–349.
aluerakenteen perusperiaatteet. Sähkötekniikan professori Seppo J. Halme totesi vuonna 1983, kuinka “alueelliseen tasa-arvoon tähtäävä korkeakoulupolitiikka ei suo mahdollisuuksia tehokkaimpien yksiköiden tukemiseen.”468 Radiotekniikan professori, kokoomuksen kansanedustaja Martti Tiuri puolestaan vaati 1980-lu-vulla useaan otteeseen tutkimusresurssien keskittämistä Etelä-Suomeen469.
Helsingin kauppakorkeakoulu näyttää olleen Teknilliseen korkeakouluun verrattuna vähintään yhtä äänekäs keskitettyä tehokkuutta ja kilpailukykylo-giikkaa korostanut toimija. Useammasta korkeakoulun historiaa joko suoraan tai epäsuorasti käsittelevästä teoksesta käy ilmi, kuinka sen edustajien mielestä yksityinen jäi turhan usein yhteiskunnallisen ja siihen kytkeytyvät alueellisen jalkoihin.470 Korkeakoulun rehtori Arvi Leponiemi julisti vuonna 1981 lukuvuo-den avajaispuheessaan kansallisten tehtävien sävyttämän periodin olevan ohi.
Hänen mukaansa oli aika tunnustaa tutkimuksen kansainvälisyys ja tähdät-tävä kilpailukykyisinä kansainvälisille foorumeille.471 Helsingissä sijaitsevassa Svenska handelshögskolanissa professorina vuosina 1979–1985 toiminut Björn Wahlroos säesti suomenkielisen sisarkorkeakoulun rehtoria kolme vuotta myö-hemmin Elinkeinoelämän valtuuskunnan tilaisuudessa pitämässään puheessa.
Wahlroos varoitti, ettei kansainvälinen taloudellinen kilpailu sallinut yliopisto-jen jatkaa hiljaiseloaan, jonka edellisen vuosikymmenen opiskelijaradikalismi oli tehnyt mahdolliseksi. Hän ehdotti korkeakoulujen muuttamista julkisiksi lii-kelaitoksiksi ja turhien akateemisten resurssien eliminoimista, jotta korkeakou-lut kykenisivät vastaamaan informaatiovallankumouksen mukanaan tuomaan kilpailuhaasteeseen.472
Tekniikan ja kaupan erikoiskorkeakouluja näytti yhdistävän halu sitouttaa korkeakoulut ja suomalainen yhteiskunta vahvemmin markkinoiden määrittä-miin sääntöihin, joissa valtion poliittinen rooli olisi uudenkaltainen, pikemmin mahdollistava kuin sääntelevä. Markkina- ja kilpailukykylogiikka näkyi tilal-lisessa ja skalaarisessa mielessä aktiivisena kansainvälistämispuheena, jossa niin akateeminen järjestelmä kuin talousjärjestelmä haluttiin liittää globaa-leihin kehitysprosesseihin. Tässä resurssien keskittämistä ja riittävän suurten kaupunkien merkitystä korostavassa ajattelussa ei ollut käytännössä paljoa-kaan sijaa aluepolitiikalle, etenkään sen spatiaalis-keynesiläiselle (hajauttaval-le) sovellukselle.
Väitöskirjani tuloksia on hyvä peilata lyhyesti myös opetusministeriön roolia tiede- ja korkeakoulupolitiikassa tarkastelevaan tutkimusperinteeseen.
Useissa tutkimuksissa on osoitettu, kuinka opetusministeriöstä kehkeytyi 1960-luvun lopulta lähtien todellinen voimatekijä. Yhdessä valtion menokuris-ta huolmenokuris-ta pitäneen valtiovarainministeriön kanssa se käytti laajenevaa valmenokuris-taa, joka näytti mahdollistavan tiede- ja korkeakoulupolitiikan kehittämislinjojen ja toimintaperiaatteiden lähestulkoon yksipuolisen sanelun. Tässä asetelmassa
468 Seppo J. Halme: Korkeakoulu uudistuu tukemalla tehokkaimpia yksiköitään. HS 21.7.1983.
469 Tiedepolitiikasta aluepoliittinen kina. Uusi Suomi 14.9.1985; ks. myös Nykänen 2007b, 223, 236.
470 Michelsen 2001; Pöykkö & Jalas 2011; Kettunen 2013, 114–139.
471 Kettunen 2013, 125.
472 EVA-päivillä ravisteltiin koko yhteiskuntaa: ”Yliopistojen herättävä”. Uusi Suomi 25.10.1984.
opetusministeriö ja valtiovarainministeriö ovat näyttäytyneet korkeakouluille niiden toimintaa rajoittavina ja ohjaavina instituutioina. Tutkimukset ovat ko-rostaneet valtion tilivirastona toimineiden korkeakoulujen riippuvuutta minis-teriöiden normiohjauksesta ja resursseista, josta on seurannut korkeakoulujen passiivista sopeutumista sekä rakenteellista ja toiminnallista samankaltaistu-mista.473
Edellä mainituilla tutkimuksilla on omat kiistämättömät vahvuutensa ja ansionsa mutta samalla myös katvealueensa. Ministeriöiden ja yleisemmin valtio-ohjauksen roolia korostava näkökulma nimittäin aliarvioi korkeakoulu-jen suhteellisen liikkumavapauden. Väitöskirjani tulokset antavat viitteitä siitä, että korkeakoulut eivät suinkaan aina sopeutuneet ulkosyntyisiin malleihin ja ylhäältä päin annettuihin odotuksiin, paineisiin ja merkityksiin. Päinvastoin, korkeakoulut kykenivät toisinaan joko torjumaan ulkoa päin tulleet vaikutus-pyrkimykset tai muokkaamaan niiden merkitystä, jotta ne soveltuisivat mah-dollisimman hyvin korkeakoulun sisällä toivottuina pidettyihin organisatio-naalisiin puitteisiin. Lisäksi nämä korkeakoulut eivät tyytyneet pelkästään reagoivaan rooliin, vaan toimivat toisinaan myös proaktiivisesti ja strategisesti miellettävällä tavalla. Ne kykenivät kohdistamaan huomion tulevaan kehityk-seen ja tunnistamaan sen tarjoamat mahdollisuudet kehittää itseään – sekä samalla vähintään epäsuorasti myös ympäröivää yhteiskuntaa – oikeana tai legitiiminä pidettyyn suuntaan. Näkemykseni mukaan korkeakoulut ottivat aktiivisesti osaa institutionaalisen kontekstin eli yhteiskunnan ja sen tilalli-sen muodon muokkaamisesta käytyihin neuvotteluihin, eivätkä näin ollen au-tomaattisesti alistuneet ylätason toimijoiden, kuten valtiovarainministeriön ja opetusministeriön määräiltäviksi.
8.2 käSiTTeelliSTämiSTä jaTkoTuTkimukSen