perustamis-prosessi 1960-luvun alkupuoliskolla ja niiden toiminnan käynnistyminen syksyl-lä 1969 asettuivat koko syksyl-läntistä Eurooppaa koskettaneen ”keynesisyksyl-läis-fordistisen”
hyvinvointivaltioprojektin syvimpään vaiheeseen. Sitä värittivät keskusjohtoiset valtiojärjestelmät sekä panostukset (fordistiseen) paikkaan sidottuun teolliseen massatuotantoon ja tulonsiirtoihin nojaavaan kollektiiviseen kulutukseen.5 Tämän toisen maailmansodan jälkeen luodun valtiomuodon lukuisat kansalliset sovellukset tähtäsivät 1930-luvun laman tapaisten taloudellisten katastrofien ehkäisyyn ja tuhoisiin sotiin johtavien geopoliittisten vastakkainasettelujen patoamiseen. Uudet kansainväliset instituutiot, kuten Yhdistyneet kansakunnat, maailmantalouden ja valuuttakurssien vakauteen pyrkinyt Bretton Woods -järjestelmä, Maailmanpankki ja Kansainvälinen valuuttarahasto (IMF) toimivat uuden maailmanjärjestyksen ”ylätason liimana”.6
Kansallisella tasolla avainsanana oli vahvan valtion johdolla ylläpidetty yh-teiskuntarauha, joka nähtiin parhaiten saavutettavan rakentamalla – usein sosi-aalidemokraattivaltaisten – hallitusten ohjauksessa erinäköisiä kompromisseja pääoman ja työvoiman välille. Käytännössä tämä tarkoitti pyrkimystä talouskas-vun ohella täystyöllisyyteen ja julkisesti tuotettujen palvelujen laajaan tarjontaan.
Valtiovallan oli myös tarpeen mukaan suitsittava markkinamekanismeja ja lasku-kausina puolustettava työllisyyttä John Maynard Keynesin mukaan nimetyn key-nesiläisen talous- ja rahapolitiikan talouden elvytystä korostavin keinoin.7 Tässä mielessä aikakautta voidaan nimittää myös sääntelyvaltiollistumisen kaudeksi.
Keynesiläisen talouspolitiikan ohella on mahdollista puhua myös keyne-siläisyyden tilallisista ilmentymistä. ”Spatiaaliselle keynesiläisyydelle”, kuten Neil Brenner 1950-luvun lopulta 1970-luvun alkuun ulottuvaa ajanjaksoa nimit-tää, oli tyypillistä laaja kirjo valtiojohtoisia strategioita, jotka tähtäsivät talous-kasvun edistämiseen valtiotilan tasapainoisen kehittämisen kautta.8 Niin Iso-Britanniassa, Irlannissa, Ranskassa, Italiassa, Länsi-Saksassa, Beneluxmaissa kuin Pohjoismaissa jaettiin näkemys siitä, että epätasainen tilallinen (spatiaali-nen) kehitys oli este vakaalle teolliselle kasvulle. Kansallista taloutta edistettäisiin
5 Jessop 1992; Brenner 2004b.
6 Harvey 2008, 16–17.
7 Jessop 1992; Brenner 2004b, 458–463; Harvey 2008, 16–18.
8 Brenner 2004b, 462.
parhaiten hajauttamalla väestöä, teollisuutta ja kriittistä infrastruktuuria urbaa-neista keskuksista kohti alikehittynyttä periferiaa. Näin kyettäisiin ulottamaan standardoidut taloudelliset kilpailuvaltit, investoinnit ja julkiset hyödykkeet kat-tamaan koko valtioalue, joka nähtiin nyt tärkeänä strategisena resurssina.9
Eripuolille läntistä Eurooppaa perustettiin kansallisia aluesuunnittelujärjes-telmiä, maksettiin yrityksille syrjäseuduilla toimimiseen kannustaneita tukiaisia sekä panostettiin valtiovetoisiin paikallistason investointeihin ja tulonsiirtoihin perustuviin aluepolitiikan muotoihin. Tämän kehitysmaapolitiikan strategioista ammentavan ”kansallisen developmentalismin” (national developmentalism)10 taustalla oli uskomus, että kansallista taloutta oli kehitettävä tiukan integroitu-neena territoriaalisena yksikkönä ylhäältä alaspäin siten, että paikallis- ja alue-hallinto oli kiinteästi sisällytetty keskitetyn valtiojohtoisen kontrollin piiriin.11 Kansallisen skaalan korostuminen poliittis-taloudellisissa prosesseissa ei luon-nollisestikaan ollut itsestäänselvyys, vaan erilaisten sosiopoliittisten kamppai-lujen tulosta.12 Perifeeristen alueiden esittämien valtioapupyyntöjen lisääntymi-nen kasvatti valtion ydinalueiden tyytymättömyyttä resurssien jakopolitiikkaan, mutta samanaikaisesti se myös nostatti kiistelyä siitä, mikä valtion poliittisen vallan skaalapainotuksen tulisi ylipäätään olla. Erityistä polttoainetta valtiotilan jatkuva uudelleenmuokkauskamppailu sai 1970-luvun alussa, jolloin globaalin taloudellisen taantuman synnyttämät kansalliset ja paikalliset julkisen talouden kriisit lisäsivät länsieurooppalaisissa maissa näkemyseroja taloudellisen kasvun ja varallisuuden (alueellisen) uusjaon välisestä suhteesta.13
Suomen kohdalla keynesiläis-fordistisesta hyvinvointivaltiosta puhumiseen on syytä liittää joitain varauksia. Harjoitetun talouspolitiikan suhteen Suomi ei ole 1990-luvun alun murrosta lukuun ottamatta edustanut puhdasta keyne-siläisyyttä. Tässä mielessä esimerkiksi yhteiskuntatutkija Bob Jessopin tapaa käyttää Länsi-Euroopan yhteydessä laajasti keynesiläisen hyvinvointivaltion (Keynesian Welfare State, KWS) käsitettä voidaan kritisoida paikka- tai maa-kohtaisten eroavaisuuksien huomioimattomuudesta.14 Kuten Juhana Vartiainen ja Jukka Pekkarinen ovat uskottavasti osoittaneet, Suomessa noudatetun myö-täsyklisen budjettipolitiikan taustalla vaikutti epäluuloinen suhtautuminen keynesiläiseen suhdannesäätelyyn, valtion velanottoon sekä julkisen talouden kasvuun. Keynesin oppien vallitessa Länsi-Euroopassa 1950- ja 1960-luvuil-la Suomessa vannottiin edelleen konservatiivisesti menokurin nimiin etenkin silloin kun verotulot kääntyivät laskuun. Suhdannevaihteluita ei suoranaisesti vieroksuttu eivätkä poliitikot ja virkamiehet pitäneet niiden tasaamista harjoite-tun talouspolitiikan ylimpänä päämääränä. Tärkeintä oli korostaa talouskasvua ja teollistumista sekä vaalia, erityisesti devalvoinnin keinoin, metsä- ja metalli-teollisuuden kilpailukykyä. Tämä kansainvälisen kilpailukyvyn merkitystä
ko-9 Brenner 2004b, 460; Breatnach 2010, 1187–1188.
10 Ks. esim. Sabel 1994, 126.
11 Stöhr 1989; Brenner 2004a; Breatnach 2010.
12 Jones 1999.
13 Brenner 2004b, 479.
14 Ks. Jessop 2002; vrt. esim. Saari 2006b, 95.
rostanut ideologinen valinta tapahtui Keynesin oppien vastaisesti tarvittaessa vaikka täystyöllisyyden ja vakauden kustannuksella.15
Vaikka Keynesin ja hänen hengenheimolaistensa, kuten Tukholman koulu-kunnan, talouspoliittinen ajattelu korostuikin Suomessa lähinnä vain akateemi-sissa keskusteluissa16, Suomi oli spatiaalisesti ajateltuna toisen maailmansodan jälkeen hyvin keynesiläinen maa. Jo 1950-luvun lopulta lähtien ympäri valtioalu-etta perustetulla valtio-omisteisella metalli- ja metsäteollisuudella, kemianteol-lisuudella ja energiayhtiöillä oli vahva aluepoliittinen rooli17; niiden kautta aika-kauden johtavat maalaisliittolaiset ja sosialidemokraattiset poliitikot presidentti Urho Kekkosen johdolla ja virkamieskunnan tukemana ulottivat valtiovallan ot-teen kattamaan valtiotilan reuna-alueet Itä- ja Pohjois-Suomessa. Maantieteilijä Sami Moision mukaan päätösten taustalla vaikutti tuon ajan poliitikkojen, eri-tyisesti Kekkosen, halu rakentaa kansallisesta politiikkaprosessien keskeisin skaala, mikä edellytti reuna-alueiden tasavertaista kohtelua. Toisin sanoen kan-sallinen ja alueellinen kietoutuivat tiiviisti toisiinsa, kun kankan-sallinen eheytys sai erityiset alueelliset ilmenemismuotonsa. Moisio nimittää tätä 1950-luvulla alka-nutta ja 1980-luvulle asti jatkualka-nutta poliittisen järkeilyn muotoa termillä ”hajau-tettu hyvinvointivaltio”.18
Hajautettu hyvinvointivaltio ilmensi suunnittelukulttuurin läpimurtoa Suomessa. Vuonna 1956 perustetut valtakunnansuunnittelutoimisto ja -neu-vosto toimivat Moision mukaan uuden valtioaikakauden symbolina, jossa ki-teytyi usko suunnitteluun talouskasvun synnyttämisessä, usko yhteiskuntaa hyödyttävään positivistiseen soveltavaan tutkimukseen sekä usko keskusjoh-toiseen poliittiseen ohjaukseen.19 Teollisuuspolitiikka oli yksi tärkeimmistä ja eittämättä näkyvimmistä keinoista toteuttaa alueellisesti kattaviin teollisuuden investointeihin ja muihin infrastruktuurihankkeisiin pohjautuvaa hajautettua hyvinvointivaltiopolitiikkaa, spatiaalisen keynesiläisyyden suomalaista sovel-lusta. Toisaalta teollistamispolitiikalla oli hajauttamisulottuvuuden ohella myös oma keskittämistä korostava tavoitteensa, sillä sen kautta pyrittiin hyödyntä-mään reuna-alueiden käyttämättömiä voimavaroja, etunenässä luonnonvaroja.20 Näin ollen luontoarvoistaan tunnetuissa Itä- ja Pohjois-Suomessa yhdistyivät 1950–70-luvuilla mielenkiintoisella tavalla positiivinen modernisoimisen eetos ja negatiiviseksi miellettävä ”ryöstötalous” tai «ekologinen kolonialismi”, kuten Ilmo Massa kutsuu luonnon valjastamista palvelemaan kansallisia taloudellisia tarpeita eli toisin sanoen pääasiassa eteläisessä teollisuus-Suomessa sijainneen puunjalostusteollisuuden raaka-ainekysyntää.21
15 Pekkarinen & Vartiainen 1995; ks. myös Böckerman & Kiander 2006a, 145–146. Päivi Uljas on väi-töskirjassaan kuvannut, kuinka kansalaisliikehdintä yhdessä elinkeinorakenteen muutoksen kanssa haastoi 1950–60-lukujen taitteessa konservatiivisen menokurin, mikä hänen tulkintansa mukaan johti 1960-luvun lopulla aiempaa ekspansiivisempaan, hyvinvointivaltiollistumista tukevaan talouspoli-tiikkaan. Ks. Uljas 2012; ks. myös Heikkinen & Tiihonen 2009.
16 Pekkarinen 1993, 269.
17 Pitkänen & Sauramo 2005, 18; Böckerman & Kiander 2006b, 142–143.
18 Moisio 2012, 79–87.
19 Moisio 2012, 129–138; ks. myös Jalava et al. 2012, 70–74.
20 Vartiainen 1998, 3–4.
21 Massa 1994; ryöstötaloudesta (Raubwirtschaft) ks. esim. Friedrich 1904; suomeksi Raumolin 1982.
Reuna-alueilla tapahtunut voimakas elinkeinorakenteen murros johti 1960-lu-vun puolivälissä uuden kehitysaluelainsäädännön syntyyn. Ensimmäisten ke-hitysaluelakien keskeisimpinä instrumentteina olivat reuna-alueille sijoittuville teollisuusyrityksille myönnettävät verohuojennukset ja korkotuki. Seuraavalla vuosikymmenellä kehitysaluelainsäädännön takaamia rahoitusinstrumentteja uudistettiin ja laajennettiin siten, että 1970-luvun jälkipuoliskolla Suomessa pu-huttiin jo yleisesti (laaja-alaisesta) aluepolitiikasta. Viimeistään tuolloin syntyi myös tilanne, jossa valtion interventioihin ja julkisiin tulonsiirtoihin vahvasti tukeutuneet kehitysalueet muodostivat selvän vastinparin vientiyritysten kan-sainvälisestä kilpailukyvystä ensikäden huolta kantaneelle eteläiselle teollisuus-Suomelle.22
Siinä missä teollistava kehitysaluepolitiikka rakensi kovaa infrastruktuuria suhteellisen tasaisesti ympäri valtiotilaa, edustivat 1950–70-luvuilla perustetut (maakunta)korkeakoulut hajautetun hyvinvointivaltioprojektin pehmeää infra-struktuuria. Korkeakoulupolitiikassa uusien korkeakoulujen perustaminen aset-tui niin kutsutun ”akateemisen perinteen doktriinin” ja sitä 1960-luvulla haas-tamaan nousseen ”valtiojohtoisen kehittämisen doktriinin” murrosvaiheeseen.
Näistä doktriineista ensimmäinen korosti yliopistojen autonomiaa, opetuksen ja tutkimuksen vapautta sekä professioiden vahvaa asemaa. Valtion holhouksesta suhteellisen vapaa yliopisto keskittyikin 1960-luvulle asti kouluttamaan lähinnä virkamieseliittiä valtion avainpaikoille, eikä sen harjoittamalle tutkimustoimin-nalle asetettu juuri odotuksia välittömästä taloudellisesta hyödystä.23
Tilanne alkoi vähitellen muuttua 1960-luvun aikana, jolloin valtio ryhtyi vahvistamaan valvovaa otettaan. Valtiojohtoisen kehittämisen doktriini, jota koulutuspolitiikkaa tutkinut historioitsija Arto Nevala on nimittänyt koulutus-kumouksen toiseksi vaiheeksi, näki korkeakoulutuksen ja koulutuksen ylipään-sä taloudellisen hyvinvoinnin keskeisenä välineenä.24 Yhteiskuntaan levinnyt voimakas koulutusoptimismi eli luottamus korkeaan koulutukseen sosiaalisen nousun väylänä sekä samanaikaisesti tapahtunut siirtyminen agraariyhteis-kunnasta teollisuus- ja palveluyhteiskuntaan lisäsivät koulutetun työvoiman kysyntää.25 Heti sotien jälkeen syntyneiden suurten ikäluokkien ryntäys oppi-kouluihin ja lukioihin – erityisesti maan reuna-alueilla – lisäsi painetta kasvat-taa korkeakouluverkkoa. 1950-luvun puolivälistä 1970-luvun loppuun ulottunut laajentumiskausi synnytti yhteensä yhdeksän uutta tiedekorkeakoulua Pohjois-, Itä- ja Länsi-Suomeen.26 Uusille opinahjoille asetettiin tarkat koulutustavoitteet, jotka puolestaan alistettiin sosiaali-, alue- ja työvoimapoliittisille tavoitteille.27
Uusien korkeakoulujen ohella toinen merkittävä koulutuspoliittinen uudis-tus liittyi peruskoulujärjestelmän suunnitteluun ja toteuttamiseen. Vuonna 1963 tehty periaatepäätös yhtenäiskoulusta ja sitä vuonna 1968 seurannut
peruskou-22 Vartiainen 1998, 4–7; Moisio 2012, 97–107; ks. myös Kalela 2005, 215–219.
23 Kivinen et al. 1993, 16–40; Rinne et al. 2015.
24 Nevala 2008, 98–99.
25 Kalela 2005, 205–224; Nevala 2008, 104–105.
26 Kivinen et al. 1993, 193; Strömberg 1990, 518–586; Nevala 2008, 93, 96–100.
27 Kivinen et al. 1993, 41–132; Kettunen & Simola 2012; Rinne et al. 2015.
lulaki olivat tärkeältä osaltaan muokkaamassa Suomea myös koulutuksellises-sa mielessä valtiokeskeiseksi sekä yhteiskunnallisesti takoulutuksellises-sapainoiseksi.28 Kaikki tämä tähtäsi yhteiskunnassa vallinneiden alueellisten ja sosiaalisten erojen ta-soittamiseen, joka kriitikkojen silmissä taasen näyttäytyi sivistyksen tasoa uh-kaavana tasapäistämisenä ja rajallisten resurssien tehottomana hajauttamisena.29 Tässäkin suhteessa Suomi noudatti spatiaalisen keynesiläisyyden hengessä monien muiden Länsi-Euroopan maiden, etunenässä Ruotsin, Norjan, Ranskan ja Iso-Britannian esimerkkiä, joissa jokaisessa siirryttiin eliittiyliopistoista koh-ti massakorkeakoulutusta.30 Tärkeänä kansainvälisenä esikuvana Euroopassa toimi brittiläinen ns. Robbinsin korkeakoulutusta tutkinut komitea, joka vuosien 1961–1963 välisenä aikana ajoi suunnitteluvaltaistumista korkeakouluihin sekä suositteli uusien korkeakoulujen perustamista ympäri valtiotilaa, jotta yhä tärkeämmäksi tuotannontekijäksi noussutta korkeakoulutusta kyettäisiin tarjoamaan yhä suuremmalle joukolle nuorisoa.31 Perustamalla uusia korkea-kouluja alueille, missä niitä ei ennestään ollut, voitiin samanaikaisesti lisätä ih-misten sosiaalista ja maantieteellistä pääsyä korkeakoulutuksen piiriin. Uusien korkeakoulujen odotettiin myös yleisesti olevan perinteisiä yliopistoja kokei-lunhaluisempia ja vastaanottavaisempia paikallisyhteisöjen erilaisia tarpeita kohtaan.32
Yhtenevästä kehityssuuntauksesta huolimatta kansalliset erityispiirteet nä-kyivät niin uusien korkeakoulujen määrässä ja statuksessa kuin niiden alueellis-tamisen laajuudessa. Määrällinen kasvu suhteessa aikaisempaan oli huomattavaa erityisesti Belgiassa, Länsi-Saksassa, Ranskassa ja Suomessa.33 Korkeakoulujen statuksesta puhuttaessa Iso-Britanniassa, Länsi-Saksassa, Norjassa ja Ruotsissa panostettiin niin kutsuttuun binäärijärjestelmään eli alempitasoisten korkea-koulujen (polytechnic/fachhochschulen/høgskolen/högskolan) perustamiseen yliopistojen rinnalle. Niiden pääasiallisena tehtävänä pidettiin ammattiin johta-vaa opetusta, eikä niiden piirissä harjoitettu Länsi-Saksaa lukuun ottamatta juu-rikaan tutkimusta tai tutkijakoulutusta.34 Sitä vastoin Portugalissa, Ranskassa ja Suomessa uusille korkeakouluille myönnettiin pääasiassa tiedekorkeakoulus-tatus. Tiheimmin koko valtiotilan kattaneen korkeakouluverkon loivat Norja, Ranska ja Suomi. Näissä maissa nimenomaan maantieteellä ja alueellisella ke-hittämisellä oli keskeinen asema uusia korkeakouluja synnytettäessä.35 Norjassa ja Suomessa korkeakouluilla oli oma roolinsa myös turvallisuuspolitiikassa, sil-lä sitouttamalla korkeakoulujen kautta kansalaisia tasaisesti ympäri valtiotilaa kyettiin edistämään aluepuolustukseen nojautuvaa kokonaismaanpuolustuksen doktriinia.36
28 Ahonen 2012.
29 Kettunen & Simola 2012; Rinne et al. 2015.
30 Trow 1974; Neave 2011, 48–52.
31 Shattock 2012, 43–67; ks. myös Allardt 1990, 622.
32 Kyvik 2004, 397–398.
33 Neave 2011.
34 Kyvik 2004, 398–403.
35 Hölttä 1988; Dahllöf & Selander 1994; Neave 2011, 41–54.
36 Kettunen 2006, 240; Moisio 2009, 160.
Robbinsin komitean suositukset näkyivät myös siinä, miten valtiovalta ympäri läntistä Eurooppaa ikään kuin monopolisoi korkeakoulujen hallinnan itselleen.
Poliittisen hallinnan kautta valtio pyrki erilaisia politiikkaohjelmia hyödyntäen sääntelemään ja uudistamaan yliopistoja ja korkeakouluja haluamallaan taval-la.37 Suomessa opetusministeriön merkitys nousi korkeakoulutuksen suunnitte-lusta ja ohjaamisesta vastaavana tärkeimpänä toimijana 1960-luvun jälkipuolis-kolta lähtien.38 Opetusministeriön johdolla valtiovallan oli tarkoitus varmistaa, että korkeakoulut – ja erityisesti Joensuun korkeakoulun ja Lappeenrannan tek-nillisen korkeakoulun tapaiset uudet korkeakoulut – skaalaisivat opetus- ja tut-kimustoimintaansa kansallisia ja alueellisia prosesseja tukevaan suuntaan, jotta inhimilliset resurssit tulisivat valjastetuiksi alueellisesti tasapainoisella tavalla palvelemaan niin sanottua eheytyksen politiikkaa.39
2.2 kohTi ”SChumpeTeRilaiSTa”