Sosiaalisten representaatioiden teoria

Sosiaalisten representaatioiden teoriassa tarkastellaan ihmisten yhteisiä tulkintoja maailmasta ja siten se käsittelee yhteisöllistä identiteettiä.

Moscovici (1984) näkee sosiaaliset representaatiot sosiaalipsykologialle ominaisina analyysiyksikköinä, joiden tarkastelu dynaamisina erottaa tutkimusotteen sosiologiasta. Moscovici viittaa Emile Durkheimin kol-lektiivisten representaatioiden sosiologiseen määrittelyyn, jossa ne ovat staattisia, taustalla olevia, valmiiksi annettuja "sosiaalisia faktoja".

Representaation käsite perustuu termiin "presentaatio" merkityksessä

”läsnä olevaksi tekeminen”. Representaatiolla on kaksi merkitystä: 1) edustaa (stand for) ja puhua puolesta sekä 2) kuvata (depict). Esim. nämä toimivat yhdessä nykyisessä poliittisessa käytännössä: edustaakseen kansakuntaa pitää poliitikon myös kuvata kansakunta. "Meidän" intres-simme mainitsemalla samalla määritellään "meidät". (Billig 1995, 96;

Williams 1976, 222-5.)

Sosiaalisten representaatioiden teoria on teoria sosiaalisesta ajattelus-ta ja kommunikaatiosajattelus-ta. Sosiaalisen represenajattelus-taation käsitteellä pyritään rakentamaan siltaa yksilöllisten ja sosiaalisten maailmojen välille. Mos-covicin peruslähtökohtana on, ettei ole olemassa sisällyksettömiä meka-nismeja, jotka voitaisiin mielivaltaisesti irrottaa mentaalisista ja so-siaalisista yhteyksistään. Keskeisiä ovat mielen sisällöt, jotka muodosta-vat ajatusten ja kommunikaation raaka-aineen. Yksilön ajattelu perustuu hänen yhteisölleen ominaisiin määritelmiin. Representaatiot johdattavat ihmistä siihen, mikä on näkyvää, mihin on reagoitava ja mikä ylipäänsä määrittää todellisuutta. (Moscovici 1984, 5-6.)

Representaatiot ovat sekä käsitteitä, jotka abstrahoivat merkityksiä maailmasta ja antavat sille järjestyksen, että kuvia, jotka reprodusoivat maailman merkityksellisellä tavalla (Moscovici 1984, 17). Lippman (1922, 55) kirjoittaa:

Ulkomaailman kasvavasta ja kohisevasta sekamelskasta poimimme sen, minkä kulttuurimme on jo meille määritellyt.

In the great booming, buzzing confusion of the outer world we pick out what our culture has already defined for us.

Tämä toteamus luonnehtii sosiaalisten representaatioiden teoriaa. Ne ovat tietyllä tavalla ekvivalentteja myyteille ja uskomuksille (Moscovici 1981, 181). Ne edustavat kollektiivista muistia, ja niissä on mukana menneisyyden ajatuksia, kieleen kätkeytyneitä kuvia, tulkintoja ja tuntei-ta, jolloin "kuolleet osallistuvat elävien ajatuksiin ja vuoropuheluihin enemmän kuin haluammekaan" (Moscovici 1984b, 950.) ja menneisyys on monessa mielessä todempi kuin nykyisyys (Moscovici 1984, 10).

Mitä vähemmän representaatioiden alkuperästä ollaan tietoisia, sitä enemmän ne vaikuttavat. (Mt., 13-14.) Kiteytynyt perinteinen represen-taatio on menettänyt historian koettelemana esittävän luonteensa. Se on käsitteellisen ja konkreettisen yhdisteenä "aistein havaittua" todellisuutta.

(Mt., 56.) Esim. "suomalaisuus" voidaan kokea näin.

Moscovici kuvaa yhteistä tulkintaa, sosiaalisia representaatioita, ajat-telun ympäristönä. Niillä on kaksi roolia. Ensiksi representaatiot määrit-tävät kohtaamamme esineet, tapahtumat ja ihmiset. Niiden avulla luoki-tetaan, vertaillaan ja selitetään asioita ja tapahtumia sekä suunnataan havaintoja. Toiseksi representaatiot objektivoivat asiat osaksi sosiaalista ympäristöä. Valmiina traditionaalisina ajattelurakenteina ilmenevät rep-resentaatiot - esimerkiksi teoriat persoonallisuudesta, taloudesta, nuori-sosta, mielisairaista - integroituvat jokapäiväisiin toimintatapoihin ja muovaavat sosiaalisia ympäristöjä. Tällöin huomiota on suunnattava

myös yhteiskunnallisiin oloihin, joissa representaatiot muodostuvat.

(Moscovici 1984, 7-10, 15.)

Asioiden, ilmiöiden ja henkilöiden tutuksi tekeminen eli representaa-tion muodostaminen niistä tapahtuu kahdessa ajattelumekanismissa, jotka perustuvat muistiin ja valmiisiin päätelmiin. Nämä ovat ankkurointi ja objektivointi. (Mt., 29.)

Ankkurointi yhdistää oudot ajatukset tuttuun kontekstiin. Ne redu-soidaan tavallisiin kategorioihin ja mielikuviin. Ankkurointi siirtää ne omalle alueellemme, jolla voimme vertailla ja tulkita niitä. Moscovici esittää esimerkkinä kylätutkimusta, jossa paljastui, että kehitysvammais-ten vuosia jatkuneesta läsnäolosta ja päivittäisestä kanssakäymisestä huolimatta asukkaat näkivät kehitysvammaiset vieraina. Annetuista oh-jeista huolimatta traditionaalinen vammaisrepresentaatio määräsi kylä-läisten suhtautumisen heihin. Asukkaat arvioivat vammaisia perinteisen idiootteihin ja kulkureihin liittyvän standardin kautta ja sijoittivat heidät tällaisten "kelmien" (rogues) joukkoon. (Moscovici 1984, 26-27.)

Ankkurointi on sitenluokittelua janimeämistä. Kun jokin vieras, siis ei-reaalinen, asia saadaan sijoitetuksi johonkin luokkaan ja nimetyksi, se ei ole enää niin uhkaava. Samalla se arvotetaan valmiiseen hierarkiaan.

(Mt., 29-30.) Tuntemattoman henkilön esittäytyminen esimerkiksi oman kylän poikana tai hänen ammattinsa auttaa ankkuroimaan hänet näihin kategorioihin.

Luokittelussa yksittäisiä tapauksia vertaillaan luokan prototyyppiin.

Esimerkiksi De Gaulle voi olla Ranskan kansakunnan edustaja ja proto-tyyppi (mt., 32). Sosiaalisten käsitteiden ja skeemojen kannalta se klassi-nen näkemys objektien luokittelusta on väärä, että on olemassa välttä-mättömät ja riittävät yleiset ominaisuudet käsitteen määrittämiseen. Sosi-aaliset skeemat ovat vailla selviä rajoja olevia kategorioita, joilla ei ole tarkkoja määrittäviä attribuutteja. Ne ovat perheyhteysrakenteita, joissa tietyn prototyypin ympärillä on enemmän tai vähemmän prototyypin mukaisia jäseniä. (Lindeman-Viitasalo 1989, 21.) Esimerkiksi sinisilmäi-sen ja vaaleatukkaisinisilmäi-sen suomalaisinisilmäi-sen prototyyppi sopii sekä pelkästään

sinisilmäiselle että pelkästään vaaleatukkaiselle, vaikkei näillä olekaan käsitteellisesti yhteistä ominaisuutta.

Nimeäminen on kulttuurin identiteettimatriisiin sijoittamista. Kun asia nimetään, siitä voidaan keskustella ja sitä voidaan kuvailla; nimetys-tä asiasta tulee muista erillinen ja käynimetys-täntöjen kohde niiden välille, joilla on sama käytäntö. Neuroosin ja kompleksin nimeäminen teki "hulluu-den" ja "tervey"hulluu-den" välillä olevista psyykentiloista vakavasti otettavia ja vähemmän häiritseviä. Psykoanalyyttiset sanat ankkuroitiin normaalin elämän piiriin. (Moscovici 1984, 34-35.) Tarasti (1990, 198) mainitsee, että Suomen kulttuurihistoriassa ovat kiintoisia kulttuurin keinot se-miotisoida suomalaisiksi eli muuttaa suomalaisiksi ulkoisia vaikutteita, joita Suomi kulttuuria vastaanottavana osapuolena ottaa omakseen.

Se, mikä on abstraktia ja tuntematonta, muuttuu objektivoinnissa konkreettiseksi ja tunnetuksi. Abstraktio siirretään joksikin, mikä jo on olemassa fysikaalisessa maailmassa. Objektivointi on reprodusointia näkyvään ja kontrolloitavaan. Tämä on aktiivisempi prosessi kuin ankku-rointi. Se on erityisesti poliittisten ja intellektuaalisten auktoriteettien taito. Sana asialle muutetaan asiaksi sanalle. Objektivointi on epätarkan ajatuksen tai asian ikonisen laadun löytämistä, käsitteen ja kuvan (image) yhdistämistä. Jumalan vertaaminen isään tekee näkymättömästä näkyvän henkilön. Se on käänteistä animismia: sielulle annetaan konkreettinen hahmo. (Moscovici 1984, 29, 37-38, 41.) Vastaavasti abstraktit käsitteet, esimerkiksi edustuksellinen demokratia, objektivoituvat konkreettisiksi mielikuviksi, kuten eduskuntataloksi ja sen tapahtumiksi (vrt. Jahoda 1988, 198).

Mielikuvista tulee objektivoinnissa todellisuuden eikä vain ajattelun osia. Representaatio ja se, mitä representoidaan, liittyvät yhteen. Mieli-kuvat eivät enää ole erityisasemassa jossain sanojen ja todellisten objek-tien välillä. Mielikuvista tulee "fyysisiä" objekteja, jotka ovat merkityk-sellisiä. Pyrkimyksestä objektivointiin seuraa esimerkiksi sellaisia sosiaa-lisia ilmiöitä kuin kansakuntien, rotujen ja luokkien henkilöiminen sekä

sankarinpalvonta (Moscovici 1984, 40-43) ja erilaiset metaforat, kuten Suomi-neito.

Litton ja Potter (1985) kritikoivat sosiaalisten representaatioiden väi-tettyä yhdenmukaisuutta. Representaatio ei ole mekaanista eikä kaiken kattavaa vaan pikemminkin kilpailevien käsitystapojen jäsentäjä kuin hävittäjä. Representaation rakentama ”turvallisuus” ei perustu jaettuihin käsityksiin vaan argumentaation ja erimielisyyden ennustettavuuteen,

"jaettuun erimielisyyteen". Ryhmät tietävät, että onerilaisia käsityksiä ja niille tunnettuja vaihtoehtoisia näkemyksiä.

Moscovici on pyrkinyt määrittelemään representaatioita suhteessa erilaisiin ryhmiin ja vastaamaan kritiikkiin representaatioiden liiallisesta konsensuaalisuudesta. Hän (1988, 221-222) erottaa yhteisyyden mukaan kolmenlaisia representaatioita: 1) Hegemoniset representaatiot ovat im-plisiittisesti mukana kaikissa symbolisissa tai affektiivisissa käytännöis-sä. Ne näyttävät yhdenmukaisilta ja pakottavilta. 2) Emansipoidut rep-resentaatiot ovat tulosta alaryhmien tietojen tai ideoiden leviämisestä.

Alaryhmät työstävät asioista omat versionsa ja jakavat ne toisten kanssa.

Mielisairauden representaatiot ovat esimerkkinä: keskusteluun osallistu-vat lääkärit, puoliammattilaiset ja maallikot. 3) Poleemiset repre-sentaatiot luodaan sosiaalisissa konflikteissa ja vastakkainasetteluissa, eikä koko yhteiskunta jaa niitä. Ne ilmaistaan usein vastustuksena tai kannattamisena.

Erilaiset sosiaalisten suhteiden muodot ovat Moscovicin mukaan tär-keämpiä kuin kysymykset yksilöllisistä tai sosiaalisista elementeistä representaatioissa. Representaatiot muotoutuvat uudestaan siirtyessään sosiaalisten suhteiden alueelta toiselle - ja nämä siirtymät kuvaavat olen-naisia piirteitä yhteiskunnasta. Esimerkiksi Väinö Linna (1980, 33) ku-vaa sitä, kuinka tavallinen kansa vastaanotti - joskin penseästi - yläluo-kalta Runebergin ylevän runollisen isänmaallisuuden mutta myös käytti sitä esimerkkinä tyhjänpäiväisestä haihattelusta: "puhuu kuin Ruunepe-ri". Sosiaalisten representaatioden teoria toimii enemmän tutkimuksen näkökulmana kuin järjestelmällisenä analyysivälineenä.