Fennomaanien talonpoikaisihanne ja liberaalien city-kulttuuricity-kulttuuri

Talonpoikaisuudesta tuli 1800-luvun jälkipuolella suomalaisuuden kiinteä symboli. Jo Topeliuksen Välskärin kertomusten Aaron Perttilä ja myöhemmät fennomaanien nuijasotanäkemykset huokuivat talonpoikien aatelisvastaista herravihaa. Talonpoikaisuus nähtiin suomalaisuuden synonyymina. Ihanteena oli bonapartistinen kansan ja kuninkaan liitto.

(Klinge 1982, 146 ja 149.)

Maailmankuvan muutos vuosisadan loppupuoliskolla oli yhteydessä teollistumiseen - mutta ei niinkään Suomen teollistumiseen. Venäjä avau-tui Krimin sodan jälkeen läntisille, kulttuurisille, yhteiskunnallisille eikä vähiten taloudellisille vaikutuksille. Suomi astui toden teolla rahatalou-den ja kapitalismin piiriin, kun sen puutavara 1860- ja 1870-luvulla nousi ennenaavistamattomaan arvoon ja maatalous alkoi modernisoitua. (Klin-ge 1982, 167.) Yhteydet maan eri osien välillä vilkastuivat. Valtioraken-ne kehittyi, kun Suomi sai säätyvaltiopäivät ja oman rahayksikön. Insti-tuutioiden myötä kansallinen identiteetti alkoi yhteiskunnallistua.

Nationalismi on ideologia, jonka avulla väestö saatiin samastumaan valtioon Länsi-Euroopassa. Monikansallisen Venäjän liepeillä sen sijaan etniset yhtäläisyydet johtivat kansalliseen tietoisuuteen ennen valtion luomista. Luokkarakenteeltaan Suomi oli läntinen. Paikallinen ja

valtiol-linen eliitti oli suomalaisperäistä toisin kuin muualla Itä-Euroopassa.

Siksi identiteetin elementit ja ihanteet voitiin löytää riippumattomasta,

”vapaasta talonpoikaisuudesta". Yläluokan asema ei perustunut emä-maasta riippuvaan maanherruuteen ja sen tarjoamiin alistusmahdolli-suuksiin vaan virkamiesten asemaan lujittuvassa valtiossa. Siksi ruotsin-ja kaksikielisellä yläluokalla oli poikkeuksellisen vahvoruotsin-ja syitä omaksua tai hyväksyä väestön suuren enemmistön kieli ja kulttuuri ja tehdä laa-joista joukoista, aluksi ennen muuta talonpojista, lojaaleja rakennettaval-le valtiolrakennettaval-le. (Alapuro ja Stenius 1987, 11-12.) Kansalaisyhteiskunta piti kiinnittää valtioon. Suomessa liikkeet loivat kansalaisyhteiskunnan (esi-merkkejä SKS välitysorganisaationa, Kansanvalistusseura, työväenpuo-lue joukkoliikkeenä). Suomen nationalismi on ollut sekoitus vapautuslii-kettä ja valtion kansalaisuskontoa. (Mt., 18, 23.)

Talonpoikiin nojaavalla liikkeellä oli menestymisen edellytykset. Ta-lonpoikien ja papiston suomenkielisten säätyjen ideologia, fennomania, korosti talonpoikaisia vaatimattomuuden ja pidättyvyyden hyveitä kau-punkien synnillisyyttä vasten. Fennomania vastusti ulkoisia, erityisesti vahvoja läntisiä vaikutteita. Suomen haluttiin kehittyvän itselliseksi yk-sikieliseksi ja -mieliseksi maatalousvaltioksi. Koulujärjestelmä toimi fundamentaalisen kansallisen tiedon yhdistäjänä ja jakajana (Klinge 1984, 133). Fennomaanien Kansanvalistusseura ja heidän hegemonisesti hallitsemansa kansakoululaitos oli vapauttava kansassa sisäsyntyisenä piilevää kansallista ja henkistä olemusta. (Klinge 1982, 131, 177.) Fen-nomaanien ihanne, itsenäinen maata omistava talonpoika, oli elävä todis-tus muinaisuuden agraarista jatkuvuudesta, ikään kuin ulkoisista valtiol-lisista vaiheista riippumattomasta itsenäisyydestä (Klinge 1975, 20).

Fennomaani Yrjö-Koskinen halusi luoda historiallisen jatkuvuuden suo-menkieliselle kulttuurille. Hän kehitti uuden historianperspektiivin, Suomen kansan historian. Siinä menneisyys selitettiin tarpeista, jotka olivat johtaneet suomalaisen nationalismin syntyyn ja voimistumiseen.

(Klinge 1984, 131.)

Porvariston ja aateliston kaupunkilainen liberalismi tunnusti valtion vain vapaan kansalaisyhteiskunnan takaajaksi. Liberaalit hyväksyivät Runebergin kuvan kansasta ja isänmaasta mutta halusivat historiallistaa sitä. He korostivat Suomen instituutioiden, lakien, kulttuurin, jopa us-konnon jatkuvuutta, joka yhdisti Suomen Ruotsiin ja yleensä länteen.

Liberaalien keskeiset arvot olivat ulkomaankauppa, teollisuus ja talouden uudelleenjärjestely ja kaupan vapaus. He vaikuttivat tieteessä ja taiteessa, politiikassa ja taloudessa. Kaupunkilaiskulttuuri on jatkanut traditiota henkisesti ja materiaalisesti. (Klinge 1984, 129-131.) Taide-teollisuusyhdistyksen perustaminen vuonna 1875 ilmensi ideologiaa, jossa käytännöllisen koulutuksen korostaminen yhtyi pyrkimykseen nostaa kotimaisen teollisuuden jalostusastetta, mikä liittyi olennaisesti näkemykseen Suomen asemasta suhteessa ulkomaailmaan. Kansallinen identiteetti saattoikin itse asiassa merkitä muuta kuin kieltä ja kansan-runoutta, nimittäinmodernia elinkeinoelämää. (Klinge 1982, 178-179.)

Kansallinen ja yhteiskunnallinen ajattelu yhdistyivät Snellmanilla 1840-luvulla. Hänen tavoitteenaan oli luoda kansalaisyhteiskunta byro-kraattisen rinnalle. Edellytyksenä oli kielen vaihto suomeksi. (Klinge 1984, 128.) Snellmanille valtio on moraalinen normiyhteisö, jossa toteu-tetaan yhteistä etua (Pulkkinen 1987, 65-66). Snellman toteaa esseessään Kansallisuus ja kansallisuusaate mm. näin:“Kansallisuus on kansan sosi-aalinen persoonallisuus, mikä merkitsee sitä, että yhteiskunnallisen elä-män kaikissa äsken mainituissa kohdissaan tulee olla omaperäistä, erota maailman kaikkien toisten kansojen omaperäisyydestä ansaitakseen kan-sallisen nimen.” Hän pitää kulttuuria hegeliläisittäin elollisena organis-mina. (Tarasti 1990, 199.) Snellmanin kansallisuuden representaatio on partikularistinen.

Snellmanista lähtevässä aluksi kansallisdemokraattisesti sosiaalisia uudistuksia vaativassa fennomaanien linjassa korostui Yrjö-Koskisen myötä oikeistohegeliläinen orgaanisen, kansallisesti yhtenäisen valtion ihannointi. (Klinge 1982, 205-206.) Konservatiivis-patriarkaalisessa ideologiassa korostui kansan sivistyksellis-siveellinen kohottaminen

po-liittisen ja yhteiskunnallisen sijaan (Liikanen 1987, 132-133). Fenno-maaneille ja muullekin sivistyneistölle kansa ja työväestö oli kalevalais-karjalaista, loputtoman kestävää, nöyrää, uskollista ja omalla tavallaan syvällistä ihannekansaa. Sivistyneistö oli nähnyt kansan kansanvalistaji-en ihanteidkansanvalistaji-en valossa. Euroopan sivistysmaidkansanvalistaji-en "kansanpsykologiset"

teoriat vahvistivat käsitystä kansan vaatimattomasta olemuksesta. (Turu-nen 1987, 209.) Maaseutuproletariaatin todellista yhteiskunnallista ase-maa sivistyneistö ei ymmärtänyt.

3.2.5 Karelianismi

Suomalaisen kuvataiteen kultakaudella 1880- ja 1890-luvuilla kansa ja maa objektivoitiin runebergiläisin harmonian ihantein - Pariisissa maalat-tuna. Nykyäänkin valokuvissa esiintyy samanlaista maisemankuvausta.

(Klinge 1984, 129-132.) Kalevalasta otettiin vaikutteita kaikkein eniten tänä aikana. Kadut, laivat, rakennukset, teatterit, yhtiöt, tehtaat ja sano-malehdet sekä ihmiset saivat nimensä Kalevalan hahmoista. (Branch 1985; ref. Jones 1985, 18.) Tässä on jo käänteistä ankkurointia vuosisa-dan alun suomalaisuuden antiikkiin rinnastamiseen. Ulkoa tuotuja sivili-saation aineksia liitetään suomalaiseen merkityskenttään. Suomalaisuu-den substanssi on tullut ensisijaiseksi ja vahvaksi.

Vuosisadan vaihteen karelianismi etsi ideaalimaisemaa Karjalasta, kulttuurin kannalta perifeeriseltä alueelta. (Tarasti 1990, 157.) Kulttuurin positiivisia arvotuksia laajennetaan kattamaan näin kulttuurin ulkopuo-lisiakin vyöhykkeitä (mt., 166). Karelianismi oli toiseuden romantisoin-tia. Siinä rajojen ulkopuolinen, ”venäjänuskoinen” Kalevalan kansa nos-tettiin suomalaisuuden alkuperäksi, esikuvaksi ja ihanteeksi, joka vetosi eksoottisuudellaan sivistyneistöön. (Tarkka 1989, 243.) Vanha antropo-loginen näkemys jaloista villeistä on samanlainen romanttinen ajatus luonnonkansoista ihmiskunnan parhaimman ja alkuperäisimmän perin-nön kantajina. (Alho 1988, 48.)

Suomalaisen kulttuurin itsetiedostamisprosessi laati objektikseen ja vetojuhdakseen kuvan kansanomaisesta, karjalaisesta ja kalevalaisesta kulttuurista, jonka suhde luontoon oli vielä elimellinen. (Tarkka 1989, 248.) Kokonaisuudessaan 1800-luvulta suomalaisuus sai sisällökseen Kalevalan, talonpoikaisidyllin ja Runebergin runouden kansasta ja maas-ta. Suomalaisuuden objektiivisiksi merkeiksi tulivat kansallishymni, muistomerkit Porthanille, Runebergille ja Aleksanteri II:lle, lehdistö ja rautatiet. Suomalaisuuden yhteiskunnallisia instituutioita olivat pääkau-punki, hallintoyksiköt, rahayksikkö, parlamentti ja lopulta yleinen ääni-oikeus. (Klinge 1984.)

3.3 Itsenäisyyden alkuvuosikymmenten