Jäsentävät ulottuvuudet

Edellä kuvattujen viittauskohteita kokoavien viittauskokonaisuuksien määrän ja käsitteellisen risteävyyden johdosta on syytä koettaa jäsentää viittaukset muutamalle kokoavalle ulottuvuudelle.

Ensiksi: kansallisen identiteetin, erityisenä esimerkkinä suomalai-suuden, viittauskohteiden perusulottuvuutena voidaan pitää niiden lähei-syyttä inhimilliseen kokemukseen, ns. elämismaailmaan. Viittauskohteet

sijoittuvat (spatiaalisesti) läheltä etäälle siirtyen esim. seuraavien viitta-usten järjestyksen mukaisesti: yksilö - yhteisö - kulttuuri - yhteiskunnal-liset rakenteet - asema maailmassa. Kysymys on siis mittakaavan valin-nasta. Suomalaisuuteen voidaan viitata läheltä katsoen ihmisten luon-teenpiirteinä ja tapoina sekä hieman etäämmältä yleisempinä arvoina ja kauimpaa yhteiskunnallisina käytäntöinä ja instituutioina sekä instituuti-oiden toimintana suhteessa ulkoiseen maailmaan (Suomi kokonaistoimi-jana).

Pienen mittakaavan viittauskohteilla täytyy olla kytkentä suuren mit-takaavan viittauksiin. Tämä liittyy kysymykseen siitä, kuinka kansakun-nasta tulee yhteisö? "Ruuista, puvuista ja murteista jalkapallo-otteluihin, oopperataloihin, BKT:hen ja pitkiin siltoihin" kuinka syntyy suuri yhtei-sö, joka sidotaan paikallisiin yhteisöihin? Paikallisista ilmauksista tulee kansallisen identiteetin ilmauksia. Paikallisen ja kansallisen välillä on oltava välittävä kerros (Grew 1986, 42).

Toinen perusulottuvuus on edellisessä jäsennyksessä omana tasonaan pidetty ajallinen syvyys: Tällöin omassa ajassa eläviä viittaus-kohteita sijoitellaan traditionaalisuutensa ja modernisuutensa mukaan.

Kansallinen identiteetti saa erityistä latausta siteestä menneisyyteen ja sen sukupolviin. Jo kadonnut muinaisuus on myös kytkettävissä osaksi identiteetin viittamaa perinnettä. Traditiot ovat side menneestä nykypäi-vään. Ne ovat luonteeltaan partikulaarisia. Modernisuus on taas luonteel-taan universaalien, yleispätevien muotojen etenemistä perinteisen ja partikulaarisen (kansankulttuuri) kustannuksella.

On huomattava, että myös menneisyydessä on ollut omat nykyaikai-set määrityksensä (Knuuttila 1994). Olisiko sama, vähemmän syvänä koettu epäerityisyys koko modernin ajanjakson piirre? Kaikkina aikoina, ei vain tässä ajassa, on hetkellisiä ei-erityisiä identiteetin määrityksiä.

Menneisyys ei ole siis pelkkää traditiota, vaikka suhteemme siihen on traditioiden määrittelemä. Samoin myös nykyajassa syntyy uusia traditi-oita. Modernisuus on kuitenkin luonteeltaan ei-erityistä, standardoitua ja rationaalista. Moderni erityisyys on kuitenkin väistämättä olemassa

yh-teiskunnan fragmentoitumisessa ja sen yhä eriytyneemmissä osissa, mut-ta tämä erityisyys on toisenlaismut-ta kuin traditionaalinen.

Kolmanneksi viittauskohteet voidaan nähdä sosiaalisesti määrittävän arvotuksen mukaisesti matalan ja korkean asteikolla, kansanomaisuudes-ta viralliseen nationalismiin. Makansanomaisuudes-tala merkitsee "välittömyyttä" vaskansanomaisuudes-takoh- vastakoh-tana korkeaan liittyvälle suuremmalle välittyneisyydelle. Selvimmin asetelma on huomattavissa taiteessa, jossa alhaisenakin pidetty kohde voi muuttua korkeakulttuurisen välittyneen ilmaisun kautta ylevöitetyksi.

Tämä arvoa ilmentävä ulottuvuus on samansuuntainen kuin ulottu-vuus yksilöistä rakenteisiin. Matala ja läheinen ilmentävät yhdessä arki-suutta. Korkea ja suurimittakaavainen ilmentävät yhdessä juhlavuutta ja kokonaisuutta "edustavasti" edustamaan pyrkivää virallista arvokkuutta.

On siis esim. kyse "herrojen" ja kansan suomalaisuuksista. Kansanomai-nen on mukana virallisessa kansallisessa identiteetissä esim. Runebergin ja Topeliuksen idealisoimissa muodoissa, mutta kansanomaisuus sisältää myös siihen kelpaamatonta rahvaanomaisuutta, ja toisaalta kansa muovaa itse omaa identiteettiään tai irtautuu annetuista määrityksistä (vrt. Väinö Linna (1980)). Kansallinen eliitti esiintyy laajamittaisten valtiollisten tunnusten välittämänä ja juhlistamana.

Bloomin mukaan (1990, 62) kansakunnan symboliset edustukset voivat olla muodollisia yksilöitä, instituutioita ja ajatuksia - kuten kunin-kaallisia, etujen tuottamisen järjestelmiä ja perustuslakeja. Ne voivat olla myös epämuodollisia yksilöitä, instituutiota ja ideoita - kuten ”kapakka-patriootteja, jalkajousia ja balladeja”. Symbolit täytyy liittää selvästi valtioon. Valtioon liitetty symboli voi olla huomattava yksilö, tai se voi olla yleisemmän sosiaalisen ryhmän representoimia monimutkaisempia käyttäytymisarvoja. Tällaiseen symboliin identifioituminen voidaan vahvistaa muodollisissa tai epämuodollisissa sosiaalisissa rituaaleissa, joissa ihmiset kommunikoivat keskenään identiteetistään.

Kansallinen identiteetti voi olla olemuksellis-transsendentaalinen., jolloin viitataan olemukseltaan ei-ajallisiin ja ei-spatiaalisiin tekijöihin.

(vrt."kansalaisuskonto" (Bellah 1967)). Kansakunnalla on näkymätön,

jopa pyhän kaltainen olemus. Puhutaan kansanluonteesta ja kansallisiin kulttuuriesineisiin, yhteisiin symboleihin (lippu) kieleen ja luontoon liittetään romantisoiva käsitys. Konstruoidaan taiteen, uskonnon, symbo-lien ja vertauskuvallisten tarinoiden välityksellä muodostettuja käsityksiä ja myyttejä.

1.4.3 Ristiriidat

Kansallisen identiteetin määrittämisestä käydään kiistaa. John Shotter (1993, 200) kuvaa nationalismin "argumentaation traditiona". Argumen-toidaan, keitä 'me' olemme. Tästä on olemassa kilpailevia ja siten poliitti-sia näkemyksiä. (Billig 1995, 95.) Se, mikä on “me”, otetaan yhteisenä realiteettina. On aina kilpailevia versioita siitä, mitä on olla brittiläinen, ranskalainen, virolainen jne. (Reicher ym. 1996, 21.)

Kollektiivinen kansallinen identiteetti on kulttuurinen ilmiö. Kulttuu-ri voidaan nähdä välttämättömästi jaettuna välittäjänä, jolloin kulttuuKulttuu-ria ei pidetä kilpakenttänä. Tällöin "kansallista kulttuuria" ei kyseenalaisteta eikä etsitä strategioita ja mekanismeja, joilla ylläpidetään sitä, ja sen roolia tiettyjen ryhmien hallinnan varmistajana yhteiskunnassa. (Schle-singer 1987, 243-244.) Gellner (1983) pitää kansallisten joukkotiedotus-välineiden ohella koulutusjärjestelmää automaattisena identiteetin uusin-tajana. Schlesingerin (1987, 244) mukaan näkemys ei ota huomioon ilmaantuvia differentaation lähteitä teollisten kulttuurien sisällä eikä erilaisten kollektiivisten identiteettien luomista. Kulttuuri on kuitenkin myös kilpakenttä, jolla käydään suuntataisteluja. Ne voivat olla virallisel-le kansalliselvirallisel-le kulttuurilvirallisel-le vastakkaisia. Kansallinen kulttuuri kylläkin muodostaa kiertämättömän viitekohdan asettamalla kansallisen identitee-tin versioiden rajat.

Schlesingerin mukaan, (1987, 250) kollektiivinen representaatio yh-tenäisyydestä pitää kyseenalaistaa. Myös käsitystä yhtenäisestä joukko-tiedotuksen muodostamasta kommunikatiivisesta yhteisöstä voidaan

epäillä. Kansallinen mielikuvituksen sidonnaisuus tiettyihin teemoihin on eri asia kuin sen homogeenisuus. Kansalliset ominaispiirteet eivät ole siten annettuja. Kansalliset kulttuurit eivät ole pelkkiä varastoja jaetuille symboleille, joihin koko väestö suhtautuu identtisesti. Pikemminkin niihin suhtaudutaan kilpakenttinä, joilla kansallinen kulttuuri määritel-lään. On eroteltava historialliset vaiheet, joissa kansalliset kulttuurit ensin perustetaan, ja vaiheet, joissa ylläpito-ongelmat ovat erityisiä. Kan-sallinen kulttuuri on luokittelevien järjestelmien varasto. Sillä voidaan erotella "me" ja "he" myös kansakunnan sisällä, sosiaalisten erojen ja valtasuhteiden sisäisen rakenteen perusteella. (Schlesinger 1987, 260-1.) 1.4.3.1 Tradition ja modernin ristiriita

Käsitykset kansallisen identiteetin sisällöistä ovat, kuten edellä viitattiin, konstruoituja ja historiallisesti muovautuneita. Identiteetin rakentumises-sa on otettava kuitenkin huomioon varhaiset historialliset ja rakenteelliset kontekstit (kuten varhaiset identifikaatiomallit ja kulttuuriset rakenteet), joiden rajoissa kamppailua käsitteistä, symboleista ja attribuuteista käy-dään (esim. Smith 1991, 71; Saukkonen 1996, 16).

Kansallinen identiteetti kehitellään pitkäaikaisessa prosessissa. Kan-sallisen kollektiviteetin nykyhetken ja sen menneisyyden suhde on tär-keä. Knuuttila (1994) on problematisoinut asiaa monipuolisesti historian mahdollisten mutta toteutumattomien kehityskulkujen kannalta. Nykyi-syyden tarpeista luodaan jatkuvasti uudelleen valikoivia traditioita ja sosiaalista muistia. Siksi on kiinnitettävä huomiota niiden kulttuuristen instituutioiden ja käytäntöjen rooliin, joiden avulla menneen ja nykyi-syyden välistä identiteetin ketjua työstetään. Kulttuurin tuottajat konstru-oivat aktiivisesti kansallista identiteettiä. (Schlesinger 1987, 261.)

Kansallisen identiteetin piti ratkaista suhteensa valistuksen ja tuotan-non tehokkuuden vaatimuksiin. Identiteetin romanttisen ja valistuksellis-positivistisen käsitysten välillä on tällainen modernin valistusajattelun sisäinen ristiriita (Grew 1986).