Kansallisen identifioitumisen mallit

Kansalliselle identifikaatiolle voidaan nimetä seuraavia erityisiä ja va-kiintuneita kulttuurisia muotoja; ne ovat alustavia hahmotelmia erilaisista relevanteista identifioitumisen tavoista, joita on havaittavissa ainakin suomalaisessa kulttuurissa. Kukin identifioitumisen tapa liittyy luonnolli-sesti erilaisten vallitsevien kansallisuuskuvien ja viitteiden l. identiteetti-representaatioiden sisäistämisiin. Edellä esitellyt identifikaation asteet (tasot) liittyvät ainakin seitsemällä eri tavalla näihin kansakuntaan identi-fioitumisen kulttuurisiin malleihin.

1. Yhtäläisyys toisten kanssa eli yksilöiden samanlaisuus annettuun kan-sallisen kulttuurimalliin nähden

Tämä on kansallisen kulttuurin välittämän arvomaailman ja normis-ton omaksumista. Nämä eivät ole kuitenkaan yhtenäisiä vaan pikemmin-kin jaettua erimielisyyttä. Samanlaisuuteen perustuvaa identifioitumista voidaan kutsua mallin omaksumiseksi ja mallinmukaisuudeksi (saman-laisuudeksi). Se on kansallisen identifioitumisen arkipäiväinen muoto.

Yksilö tunnistaa itsessään kansallisuuteensa liitettyjä ominaisuuksia ja toimii "meikäläisten" tavoin. "Olen suomalainen" kuvaa tätä identifikaa-tion muotoa.

Viite: ihmiset ja luonnestereotypia, arvot

2. Isänmaallisuus: lojaalisuus kansallisvaltiota, kansaa tai vaihtoehtoises-ti kansakunnan sosiaalista järjestystä tai kansakuntaa johtavia ja edusta-via henkilöitä kohtaan.

Isänmaallisuus on arvolatautuneisuudessaan kiistanalainen termi. Se ymmärretään ehkä prototyyppisimmin maanpuolustustahdoksi, jolloin se liittyy vahvasti kansallisen identiteetin valtiolliseen nationalististen tee-mojen aspektiin. Se on myös "kansakunnan edun" asettamista oman edun edelle. Isänmaallisuus on erityisissä muodoissaan kansallisvaltion sosiaa-lista järjestystä tukeva ideologia ja sen legitiimisyyttä vahvistava ajatus-tapa. "Tätä maata kannattaa puolustaa." Suomalaisten isänmaallisuudesta ja sen yhteyttä maanpuolustustahton ovat tutkineet Nurmela (2005) sekä Huhtinen ja Sinkko (2004). Lipun sekä veteraanien kunnioitus on isän-maallista 86 ja 87 prosentin mielestä (Nurmela 2005, 95)

Tässä isänmaallisuus käsitetään erityiseksi kansallisen identifioitu-misen muodoksi siitä näkökulmasta, joka käsitteellä on jokapäiväisessä kielenkäytössä, ei patriotismina erotuksena nationalismista, kuten edelli-sessä luvussa.

Isänmaallisuudella on yhtymäkohtia valtion lisäksi kaikkiin muihin kansakunnasta esitettyihin viitteisiin, kuten ihmisiin, luontoon ja kulttuu-riin ja myös yhteiskunnalliseen toimintaan ja talouteen.

Isänmaallisuu-dessa ne esitetään kansakunnan kokonaisuudelle alisteisina kansallisen pyhityksen saaneessa ylevöitetyssä muodossa. Esimerkiksi isänmaalli-suuden kulttuurinen aspekti antaa käyttövoimaa valtiollis-poliittiselle isänmaallisuudelle. Kansakunta koetaan todelliseksi ja arvokkaaksi il-mentämänsä kulttuurin kautta. Isänmaallisuudessa on kyse vahvan emo-tionaalisen siteen solmimisesta tiettyihin kansakuntaa edustaviin merki-tyksiin, ja tällä siteellä on yhtymäkohtansa esim. luontoon ja maahan sekä tiettyyn elämäntapaan ja yksilöllisiin, ihannoituihin piirteisiin, mer-kittävimpänä velvoittavana piirteenä itse "isänmaallisuus" ja sille annet-tujen dispositioiden sisäistäminen.

Isänmaallisuudella on vakiintuneessa kielenkäytössä myönteinen konnotaatio, mutta siihen liittyy käytännössä myös usein oman kansa-kunnan nostamista muiden yläpuolelle. Nationalistinen identifioituminen on luonteeltaan ulospäin poissulkevaa, muut identiteetit alistavaa ja sisäi-seen yhdenmukaisuuteen pakottavaa. Kiihkeästi isänmaallisuuteen ve-toavat ovat nationalisteja. Nationalismi tarkoittaa tässä yhteydessä kan-sallisuusaatteiden kattotermin sijasta oman kansakunnan merkitystä yli-korostavaa asennoitumistapaa. Äärimmillään se on historiallisten vihol-liskansojen nimeämistä. Eksplisiittisesti nationalistiset opit, kuten fasismi tai kansallissosialismi, vetoavat organisoiduissa muodoissaan aina yksi-lön alisteisuuteen kansakunnalle. Yksilö saa merkityksensä ainoastaan yhteydestään kansakuntaan. Geneettisperusteisen kansakunnan ulkopuo-lisille ei tunnusteta erityistä ja omalle kansakunnalle yhtäläisesti oikeu-tettua arvoa. Tämä elementti on mukana myös vähemmän totaalisena esitetyssä kansallisessa mytologiassa. Vahvempien oikeutta ajava totali-taristinen ja autoritaarinen oppi on valinnut juuri kansakunnat (tätä laa-jemmassa mielessä myös 'rodun') viittausperustakseen. Natsit käyttivät käsitteitä ”Blut und Boden”, veri ja maaperä. Eli sukumetafora ja maa ovat käsitteellisiä kiinnekohtia irrationaaliselle kansakuntaan sulautumi-sen kokemukselle.

Viite: valtio, territorio, historia

3. Kansallinen kulttuuri-identifikaatio: omien erityisten ilmaisutapojen ymmärtäminen, luominen ja vaaliminen

Kulttuuri-identifikaatiota voidaan pitää autonomisena identifioitumi-sen orientaationa muiden ryhmien kanssa vertailuun suuntautuvan rela-tionaalisen orientaation sijasta (ks. Brown et al. 1992). Kieli ja kulttuuri tarjoavat ihmisille keinon ymmärtää heidät itsensä osaksi sitä yhteisöä, jonka kulttuurisia merkityksiä he ovat sosialisaatiossaan omaksuneet.

Kansakunnan poliittisen historian ja yhteiskuntahistorian tuntemus antaa aineksia oman identiteetin kansallisen juonteen ymmärtämiseen. Tämä on humanistinen kansallisen identiteetin aspekti, jolle annetaan tältä kannalta myönteinen konnotaatio vastakohdaksi poissulkevalle nationa-lismille. Tosin jotkut pitävät kansallista identiteettiä tässäkin mielessä syrjivänä ja poissulkevana ja siten kansallista identifioitumista aina on-gelmallisena. Eksplisiittinen oman kulttuurin toisia ylempänä pitäminen on mahdollista.

Viite. Korkea- ja populaarikulttuurin kansallisuutta määrittävät piir-teet, kieli, historia, myytit, perinteinen kansankulttuuri

4. Kansalaisuus kansalaisyhteiskunnassa: kansakuntaan tai kansalliseen yhteiskuntaan kuuluminen yhteiskunnallisen tai kansakunnan osana pide-tyssä yhteisössä toimimisen kautta

Kansalaisyhteiskunta ei ole välttämättä luonteeltaan ja merkitysyh-teyksiltään erityisen kansallinen, ja se voi olla monikulttuurinenkin.

Kansallinen identiteetti voi korostaa monikulttuurisuutta. Tässä hahmote-tussa identifioitumisen muodossa on kyseessä integroituminen, vastakoh-tanaan vieraantuminen tai segregoituminen yhteisöllis-yhteiskunnallisen toiminnan kautta. Erilaiset järjestöt ja joukkotiedotus toimivat usein kansallisvaltion rajaamalla alueella. Siksi suomalaisuus koetaan todelli-semmaksi kuin eurooppalaisuus, joka ei tarjoa suomalaisuuteen liitetty-jen tai liitettävissä olevien yhteiskunnallisten käytäntöliitetty-jen veroisia kiin-nekohtia.

Giddensin (1981, 45-46) mukaan yhteiskunnallinen identiteetti on toisiin liittymisen ulkoisin raja. Se voi mennä ulommaskin, vaikkakaan sitä ei tarvitse kokea vahvemmin kuin toisia rajoittuneempia ryhmäliit-tymisiä. Konsensusta ei tarvitse olettaa. Tietoisuus siitä, että kollektiivilla on tietty identiteetti, tietoisuus kuulumisesta kollektiiviin, ei ole sama kuin sen normatiivinen hyväksyntä Tietoisuus identiteetistä voi olla dis-kursiivista (refleksiivistä) tai käytännöllistä (jokapäiväistä, vrt. Billigin (1995) banaali nationalismi) (Schlesinger 1987, 251). Tällä viitataan yhteiskunnissa vallitseviin tosiasiallisesti erilaisiin ja ristiriitaisiin intres-seihin, joiden esilletuloa nationalistinen ideologia pyrkii tukahduttamaan.

Viite:yhteiskunta ja sen erityispiirteet, kommunikatiivinen yh-teisö

5. Instrumentaalinen ja sopimuspohjainen kansakuntaan liittyminen Kuulumisesta kansakuntaan seuraa henkilökohtaisia etuja ja hyötyä.

Instrumentaalinen jäsenyys (psykologisia, materiaalisia hyötyjä) on luon-teeltaan heikommin sitoutuvaa. Tästä on kysymys silloin, kun omaan kansakuntaan suhtaudutaan sen tarjoamien hyötyjen ja mielihyvän ko-kemusten perusteella. Esimerkiksi vietetään kesä Suomessa, koska silloin on valoisaa ja lämmintä, tai pohditaan Suomessa asumista sen tarjoamien palvelujen, taloudellisten ja mm. sosiaaliturvaa koskevien etujen ja rasit-teiden kautta. (Vrt. Kelman 1997.)

Viite: utiliteetit

6. Valtion kansalaisuus ja kansalaisoikeudet

Tämä on muodollista kuulumista suomalaisten kategoriaan (citi-zenship). Tässä ei ole kysymys suoraan identifioitumisesta vaan pelkäs-tään yhdestä ja mahdollisesta identifioitumisen edellytyksestä, joskin vieraan maan kansalaisilta edellytetään erinäisiä kansallista osallistumis-ta (ja siten samastumisosallistumis-ta?) ilmentäviä ominaisuuksia, esim. riittävää kielitaitoa, avioliittoa "kantasuomalaisen" kanssa, riittävän pitkää asu-misaikaa valtiossa ym. vakiintunutta suomalaisuutta ilmentäviä tekijöitä,

jotta heille voidaan myöntää kansallisuus. Eivät kulttuuriset sisällöt eikä varsinkaan fyysinen polveutuminen ole tällöin ratkaisevia. Valtion jäse-nyys passin ja kansalaisoikeuksien kautta ilmenevänä kansalaisuutena rinnastuu tällöin minimiryhmään. (Vrt. kahden hyvin erilaisen suomalai-sen tapaaminen ulkomailla.) Äänestäminen ja verojen maksaminen sekä kansalaisuuden edellyttämät velvollisuudet ja takaamat oikeudet ovat kansalaisuuteen perustuvia kansakuntaan kuulumisen muotoja.

7. Kotimaan kokemus

Tässä katsontatavassa kansallinen samastuminen on kotiin ja koti-seutuun liittyvän kiintymyksen kokemista. Tätä voidaan kutsua myös synnyinmaan kokemukseksi.

Viite: Luonto, maisema ja maa.

Edellä mainitut identifioitumisen muodot ovat vain joitain tavanomai-simpia. Yksi tapa jäsentää kansallista identifioitumista ja saada otetta siitä on jakaa se seuraaviin tarkastelu-ulottuvuuksiin, joita esitellään myös kansallisen identiteetin erilaisten sisältöjen yhteydessä luvussa 1.4

I Kollektiivisesta kansallisesta identiteetistä itsen osaksi omaksut-tujen viittaustasojen ulottuvuudet

a) rakenteellisuus/valtiollisuus - välitön elämänpiiri, b) traditio - nykyaika,

c) juhlavuus/ylevyys - arkisuus.

II Vertailevuus - itseymmärrys

III Identifioitumisen emotionaalinen sitovuus - instrumentalismi Tässä olen kiinnostunut lähinnä I kohdan kollektiivisesta kansallisesta identiteetistä omaksuttujen viittaustasojen eli identiteettirepresentaatioi-den ulottuvuuksista. Kohtaa II vertailevuus - itseymmärrys olen käsitellyt artikkelissa "Onko suomalaisuudessa samastumiskohteena mitään erityis-tä" (Anttila 1996), jossa olen esittänyt myös alustavan teoreettisen hah-motelman käsitteille 'identiteetti itselle' ja 'identiteetti toisille'.

Yksilöiden samastuminen kansakuntaan voi siis olla esim. ”isän-maallisuutta” tai "samanlaisuuden tunnetta muiden kanssa" eli asettumis-ta 'suomalaisen' kulttuurisiin malleihin ja sen menasettumis-taliteetin omaksumisasettumis-ta tai sitten oman kulttuuri- ja elinympäristön tuntemusta ja omaksumista (kulttuurisuomalaisuutta"). Se voi olla myös ylpeyttä tai häpeää suoma-laisten saavutuksista tms. Yksilöt käyttävät kollektiivisen tason merki-tyksiä valikoiden ja eri tavoin painottaen sovittaakseen niitä omiin elä-män rationaliteetteihinsa omissa sosiaalisissa yhteyksissään.

Esimerkiksi ”isänmaallisuus” identifioitumisen sosiaalisena muotona merkitsee suuntautumista rakenteisiin, valtion puolustamiseen, se on ylevöitetty ja saa voimansa traditioon vetoamisesta. "Kulttuurisuomalai-suus", jota Raoul Palmgren (1948) esitti uudeksi suomalaisuuden paino-tukseksi teoksessaan Suuri linja, voi olla ilmiö, joka merkitsee suuntau-tumista elämänpiiriin, ei valtiollisiin tai taloudellisiin rakenteisiin. Usein se on ylevöitettyä vähintään reflektoivan etäännyttämisen mielessä, kuten kansallisen taiteen ja muun kulttuurin omaksumista. Sen suuntautuminen historiaan tekee siitä traditiopainotteisen. Nykyaikaisenakin sen on nivel-lyttävä jotenkin traditioon. Samastuminen suomalaiseksi ja suomalaisiin ihmisiin voi tarkoittaa prototyyppisimpänä ns. "junttisuomalaisuutta" -stereotypianomaisuutta, jonka merkitykset liittyvät ihmisten läheiseen elämänpiiriin, ja ne sijoittuvat arkiseen ja matalaan pikemminkin kuin ylevöitettyyn ja korkeaan. Varsinkin ulkoa ja ylhäältä katsoen tämä iden-tifioitumisen muoto sijoitetaan ajallisesti menneisyyteen. Apo (1998) esittelee sangen vakiintunutta kansan elämänmuotojen kitkemiskäytän-töä, jolla suomalaisia on pyritty vieroittamaan kelvottomista ja vanhasta-vista tavoistaan. Viime vuosikymmenien käsitteessä ”Suomi-kuva” ko-rostuu toivottu moderni taloudellisten toimintojen taso.