Sosiaalisen identiteetin teoria

Sosiaalisen identiteetin teorian kohteena on "ryhmä yksilössä" - ei niin-kään yksilö ryhmässä. Teorian psykologiset juuret ovat kognitiivisessa psykologiassa. (Hogg ja Abrams 1988, 17.) Määritelmän mukaan sosiaa-linen identiteetti on se osa yksilön minäkuvaa, joka juontuu hänen tietoi-suudestaan siitä, että hän kuuluu sosiaaliseen ryhmään (tai ryhmiin) yh-dessä tämän jäsenyyden arvon ja emotionaalisen merkityksen kanssa (Tajfel 1978, 63, Tajfel 1974, 69).

Lyhyesti sosiaalinen identiteetti määritellään minäkäsitykseksi ryh-mäjäsenenä (Abrams ja Hogg 1990, 2). Ei ole aina kuitenkaan selvää,

käsitelläänkö, ryhmän näkökulmasta, ryhmän jäsenyyden tuottamaa yleistettyä yksilöiden minäkäsityksien aspektia vai yksilöiden erityisiä minäkäsityksiä monien erilaisten ryhmien jäseninä (myös tietyn saman ryhmän jäsenenä, jolloin yksilöittäin tarkastellen sosiaalisen identiteetin sisältöä ei voi pitää valmiiksi annettuna). Ts. saatetaan puhua siitä, miten yleistetysti käsitetty yhteisöllinen ”me”-identiteetti "suomalainen" sosi-aalinen identiteetti saa siihen identifioituvat käyttäytymään "suomalaises-ti" (vrt. Brewerin (2001) ryhmäperusteinen sosiaalinen identiteetti luvus-sa 1.3.1). Tai sitten voidaan tarkastella kunkin yksilön erityistä sosiaalis-ta identiteettiä suomalaisena osana hänen muisosiaalis-ta ryhmäjäsenyyksiään sekä persoonallista identiteettiään. Tällöin viimeistään on otettava huomioon se, että yksilöillä on omia erityisiä näkemyksiään identiteetin kohteesta tai vähintään eri tavoin painottuneita käsityksiä yhteisen, jaetuksi mielle-tyn identiteetin kohteesta.

Yleisemmin sosiaalisella identiteetillä tarkoitetaan nimenomaan tie-tyn ryhmän jäsenyyksiä ja niiden samankaltaisena nähtyä merkitystä tuohon ryhmään kuuluville yksilöille, esim. sosiaalinen identiteetti har-rastusryhmän jäsenenä tai suomalaisena. Tällöin käsitellään yleisellä tasolla sosiaaliseen kokonaisuuteen luettujen yksilöiden lähtökohtaisesti yhtäläisiä ja toissijaisesti erityisinä nähtyjä suhteita johonkin ryhmäiden-titeetiksi tai sosiaaliseksi representaatioksi miellettyyn merkitysmuodos-telmaan.

Sosiaalisen identiteetin keskeinen prosessi on kategoriointi. Ärsyk-keiden kategoriointi sisältää psykologisen kategorioiden erojen korosta-misen tai kärjistäkorosta-misen (accentuation) ja ryhmän sisällä olevien objektien erojen vaimentamisen. Eroja korostetaan vain niillä ulottuvuuksilla, joi-den uskotaan korreloivan kategorioinnin kanssa. (Abrams ja Hogg 1990, 2-3.)

Ns. minimiryhmäkokeissa 60- ja 70-luvuilla (esim. Billig ja Tajfel 1973) todettiin pelkästään sen seikan, että yksilö tietää jakavansa katego-rian jäsenyyden muiden kanssa, tuottavan hänelle kuulumisen, osallisuu-den ja ylpeyosallisuu-den tunteita jopa ilman, että hänellä on läheisiä

henkilökoh-taisia suhteita ryhmän muihin jäseniin tai että hän saa henkilökohtaista materiaalista hyötyä jäsenyydestä (Abrams ja Hogg 1990, 3). Minimi-ryhmätutkimukset osoittivat, ettei tarvita välttämättä interpersoonallista attraktiota (Billig ja Tajfel 1973). Attraktio ryhmää, tarkemmin sen rep-resentaatiota, kohtaan on sellaisenaan riittävä ryhmänmuodostukselle, ja samastumisesta ryhmään seuraa samastuminen yksilöihin (Hogg ja Mc-Garty 1990, 20). (Vrt. luku 2.1.1 edellä.)

Teorian mukaan sisäryhmän pitämisestä erilaisena ja ulkoryhmää pa-rempana tietyillä ulottuvuuksilla seuraa myönteinen erottuminen, jolloin yksilön sosiaalinen identiteetti vahvistuu. Tajfel (1981) pitää tarvetta myönteiseen minäkuvaan sosiaalisen identifioitumisen keskeisenä motii-vina. Tajfelin teoria käsittelee ennen kaikkea ryhmien välisiä suhteita ja yksilön mahdollisuutta edistää hänen sosiaalista identiteettiään yksilölli-sillä tai kollektiivisilla ratkaisuilla.

Kun sosiaalinen identiteetti erottuu, ryhmä representoituu minäkäsi-tyksessä. Minäkäsityksen sosiaalisen puolen erottuessa yksilö on tietoi-nen niistä piirteistä, jotka erottavat relevantin oman kategorian muista kategorioista. Sosiaalisen identiteetin erottuessa toimitaan ryhmäjäseni-nä. Tästä seuraa teorian mukaan oman kategorian suosimista, vaikkei tiedettäisi sen muita jäseniä eikä jäsenyydestä saataisi palkintoja. (Ab-rams ja Hogg 1990, 4.)

2.2.1.1 Vertailu

Ryhmäjäsenyys on siis merkityksellistä minäkäsityksen myönteisyyden ja kielteisyyden kannalta. Positiivinen sosiaalinen identiteetti haetaan ryhmäjäsenyydestä ja realisoidaan osallistumalla vertailuihin. Vertailut ovat valikoivia niin aiheiltaan kuin ryhmiltään, samoin kuin niiltä ulottu-vuuksiltaan, joiden perusteella vertaillaan. Positiivinen lopputulos on myönteisen erottumisen saavuttaminen, luominen ja säilyttäminen. (Taj-fel 1980, 122.) Muutokset kategorioinnissa tai identiteetin sisällössä on

ymmärrettävä myönteiseen sosiaaliseen identiteettiin pyrkimisen motii-vin kautta. (Räty 1987, 40.)

Festingerin (1954) mukaan yksilöillä on taipumus vertailla itseään relevanteilla ulottuvuuksilla muihin, jotka ovat samanlaisia tai hieman parempia kuin he itse. Sosiaalinen vertailu mahdollistaa omien kykyjen, mielipiteiden ja kokemusten arvioinnin. Yksilöidenmyönteisen itsearvi-oinnin halu on sosiaalisten ryhmien differentaation motivaatioperusta.

Erilaisena pitäminen on todennäköisesti suurempaa ulottuvuuksilla, joilla on yleinen sosiaalinen arvo tai joilla on partikulaarinen erityinen arvo sisäryhmälle. Sisäryhmän erilaisena ja parempana pitämisestä seuraa myönteinen erottuminen, ja yksilön sosiaalinen identiteetti paranee. Kun kategorisaatiossa haetaan erottavia ominaisuuksia, sosiaalisessa vertai-lussa korostetaan taas valikoiden tiettyjä ryhmien välisiä eroja. (Abrams ja Hogg 1990, 3.) Arviointiulottuvuudet valikoidaan puolueellisesti.

Oman itsetunnon kohottaminen sosiaalisen identifioitumisen motii-vina sekä universaali oletus sisäryhmän suosimisesta ovat teorian vahvo-ja oletuksia, jotka on kuitenkin pystytty kumoamaan monissa asetelmissa (Hinkle ja Brown 1990). Mm. Abrams (1992) ja Deaux (1992, 26) ovat sitä mieltä, että sosiaalisen identiteetin teoria on liioitellut itsetunnon merkitystä. Sosiaaliseen identiteettiin liittyy muitakin lähtökohtia kuin vertailu, myönteinen erottuminen ja niistä lähtevä taipumus diskriminaa-tioon.

2.2.1.2 Ryhmien väliset suhteet

Sosiaalisen identiteetin teoria on erityisesti teoria ryhmien välisistä suh-teista. Alla esitetyillä uskomusrakenteilla voidaan selittää tai tulkita myös kansallisen identiteetin asemaa ihmisten mielessä. Teoria korostaa, että ryhmät ovat statussuhteissa keskenään ja kilpailevat keskenään resurs-seista, oikeuksista ja vallasta. Vahvemmat ryhmät pyrkivät säilyttämään status quon. Teorian mukaan heikomman ryhmän jäsenyys aiheuttaa

negatiivisen sosiaalisen identiteetin, varsinkin, jos vahvemman arvot tai ideologia hyväksytään. (Abrams ja Hogg 1990, 3.)

Tajfel (1974) näkee ryhmien välisissä oleellisesti vertailua ja kilpai-lua sisältävissä suhteissa kaksi perustavaa uskomusrakennetta.

I Sosiaalisen liikkuvuuden uskomusrakenne: Ryhmän rajat ovat läpäise-viä, ja yksilö voi ylittää ne omilla ansioillaan tai yrittämisellään. Tällöin yksilöt hakeutuvat myönteisesti arvioituihin ryhmiin (keiden mielestä myönteisiin on kysymys, jota ei yleensä käsitellä).

II Sosiaalisen muutoksen uskomusrakenne: rajat ovat läpäisemättömiä.

Tällöin on kaksi perusvaihtoehtoa:

a) Jos ei voida löytää kognitiivista vaihtoehtoa status quolle, voidaan käyttää sosiaalisen luovuuden strategiaa:

- uusien vertailu-ulottuvuuksien löytäminen tai

- vallitsevien vertailu-ulottuvuuksien uudelleenmäärittäminen tai

- kokonaan uuden vertailuryhmän ottaminen.

b) Kun kognitiivinen vaihtoehto on ajateltavissa, alemmassa asemassa oleva ryhmä voi ryhtyä sosiaaliseen kilpailuun hallitsevan kanssa ja haas-taa sen paremmuuden tai oikeudet ulottuvuuksilla, jotka määrittävät ryhmän.

Erityisesti sosiaalisen luovuuden strategia on kiinnostava, jos teorian ryhmien välistä vertailua koskevat oletukset otetaan lähtökohdiksi. Kan-sallinen identiteetti on useimmille sangen läpäisemätön, annettu ryhmä-kuuluvuus, ts. se on sosialisaatiosssa annettu eikä kansakuntaan kuulu-mista ja vaihtakuulu-mista voida useimpien kohdalla ottaa harkittavaksi. Täl-löin epäedullisten ominaisuuksien kansallinen identiteetti yksilöllisinä sosiaalisina identiteetteinä on tulkittavissa sosiaalisen luovuuden strate-gioita vasten. Puutteet voidaan nähdä hyveinä. Vastaavasti niillä, joilla on suuremmat mahdollisuudet sosiaaliseen liikkuvuuteen

kansallisuuksi-en välillä esim. kielitaitonsa ja kontaktikansallisuuksi-ensa ansiosta, voi olla erilainkansallisuuksi-en käsitys identiteetin kohteesta ja sitovuudesta.