IDENTIFIOITUMINEN KANSAKUNTAAN
2.2 Sosiaalisen identiteetin traditio
2.2.3 Sosiaalisen identiteetin tradition arviointia
Kaikista antireduktionistisista kontekstista lähtemisen vaatimuksista huolimatta (vrt. Israel ja Tajfel 1972) sosiaalisen identiteetin teorioiden ryhmät ovat käytännössä melko abstrakteja. Minimiryhmätutkimus vei huomiota pois ryhmäjäsenyyden erityisistä piirteistä, mikä on sangen ironista alkuperäisiin eksplisiittisiin lähtökohtiin nähden. Mielenkiinto siirtyi ryhmäjäsenyyden seurauksiin eikä ryhmäjäsenyyden luonteen alkuperään. (Deaux 1992, 12.) Kategorioinnin avainasema Turnerin teoriassa siirtää vieläpä huomiota kognitiivisten mallien yksilöllisiin puoliin, koska Turnerin (1987) itsekategorioinnin teoria antaa suurem-man prioriteetin minälle kuin ryhmäsuhteita painottanut Tajfel. "Ryh-myyttä" uhrataan abstraktille minälle. (Deaux 1992, 12.)
Myös Reicherin, Hopkinsin ja Condorin (1996) mukaan teorioissa tarkastellaan seikkoja vasta, kun ryhmä on jo annettu, ja sitä, mitä sen seurauksena tapahtuu. Tämä pätee niin kategorioiden valintaan kuin niiden määrityksiin. Siis kategoriat otetaan epäproblemaattisesti valmiik-si annettuina. Heidän mukaansa vallitsee mekaaninen realismi, jonka mukaisesti psykologiset kategoriat heijastavat henkilöiden aktuaalista kategorioihin jakautumista melkein automaattisen prosessoinnin tulokse-na. Eli jos näemme ihmiset kansallisuuden mukaan, se johtuu siitä, että
"maailma on organisoitunut kansallisten rajojen mukaan". Tällöin
kielle-tään ihmisen toiminnan vaikutus. Nationalismin ja kansallisuuden osalta tämä on erityisen ongelmallista, koska nationalismin mukainen tietoisuus ei seuraa suoraan sosiaalisesta todellisuudesta vaan tämä todellisuus on aktiivisten toimijoiden aikaansaannos sosiaalisten suhteiden muuttami-seksi tietyissä historiallisissa oloissa. Noissa ihmisten suhteista toisiin kansakunnan jäseniin ja sen huomattaviin edustajiin on haluttu tehdä mahdollisimman merkityksellisiä.
Erityisesti itsen kategorioinnin teoriassa oletetaan, että maailma on välittömästi ja automaattisesti ilmeinen ihmisille. Siksi samassa konteks-tissa ihmisten pitäisi nähdä maailma samoin (tosin nähdään olevan yksi-löiden välisiä eroja kategorioiden saatavuuksissa). (Reicher ym. 1996.) Myöskään Abramsin (1992, 75) mukaan teoria ei jätä tilaa yksilökohtai-selle variaatiolle silloin, kun tietty sosiaalinen identiteetti erottuu. Kogni-tioiden ja käyttäytymisen katsotaan seuraavan välittömästi tietyn minä-kuvan erotuttua (Turner ym. 1987).
Mekaaninen realismi, jonka mukaan ryhmän määritysten oletetaan olevan yhdenmukaisia ja konsensuaalisesti hyväksyttyjä, on siis ongel-mallista identiteettien sisältöjä määriteltäessä. Vaikka stereotypiat eivät ole kiinteitä vaan muuttuvat vertailuyhteyksissä, painotetaan kuitenkin sitä, että ne ulottuvuudet, joilla määritelmät vaihtelevat, säilyvät vakioina ja että ryhmäjäsenet lähestyvät samaa ryhmäprototyyppiä. (Haslam ym.
1992, Oakes ym. 1994; Turner ym. 1987.) Eli ryhmää ja sen rajoja mää-rittävät ulottuvuudet pysyvät aina samoina, ja niiden rajat vain siirtyvät.
Uusia vertailu-ulottuvuuksia ei luoda. Tajfelin näkemyksillä on tässä suhteessa enemmän tulkintavoimaa.
Abramsin (1992, 61) mukaan teorioissa oletetaan implisiittisesti ryhmien välisen käyttäytymisen olevan selittävissä individualistisesti.
Näin on vaarana jättää huomiotta muita tärkeitä prosesseja. Sosiaalinen kategoriointi ei ole välttämättä ryhmäkäyttäytymisen syy. Identiteetin erottuvuus on välttämätön mutta ei riittävä ryhmän jäsenen käyttäytymis-tä selitkäyttäytymis-tävä prosessi. Ryhmät ja sosiaaliset identiteetit tarvitsevat teoreet-tista huomiota todellisina ja dynaamisina kokonaisuuksina (tätä
perään-kuulutetaan muutoinkin paljon). Ihminen voidaan nähdä kategorioiden erottuvuuden kautta myös pelkkänä sosiaalisen kentän havainnoinnin rajoittamana kognitiivisena automaattina. (Abrams 1992, 61.)
Itsekategorioinnin teoria selittää käyttäytymistä kategorian erottu-vuudella. Jos selitys ei pädekään eikä kategoriointia tapahdu, "erottuvuus ei ollut tarpeeksi vahva". Malli on näin kuvaileva ja potentiaalisesti tau-tologinen (Abrams 1992, 61). Selityksissä voidaan viitata toisiin kritee-riattribuutteihin, kategorioiden ja ärsykkeiden yhteensopimattomuuteen tai sopimattomien kategorioinnin tasojen erottuvuuteen (mt., 63). Sosiaa-lisen identiteetin teoriaa käytettäessä se, ettei ennustettuja kategorioinnin vaikutuksia saatukaan, voidaan taas selittää persoonallisen identiteetin erottuvuudella, vaihtoehtoisilla itsensä arvioinnin tavoilla ja sosiaalisten uskomusten rakenteilla (ks. Hinkle ja Brown 1990).
Ideologian tai identifikaation painottumista käsiteltiin luvussa 2.1.2.
Michael Billig (1995) on kritikoinut teoksessaanBanal nationalism sosi-aalipsykologisia identiteettiteorioita liiasta psykologisoinnista ja metodo-logisesta individualismista. Billigin mukaan sosiaalipsykologiset teoriat latistavat kuvaa identiteetistä. Sosiaalisen identiteetin teoria olettaa psy-kologisten piirteiden olevan oleellisia ryhmäkäyttäytymisessä. (Mt., 65.) Tästä hän ottaa esimerkiksi Tajfelin (1981, 229) toteamuksen kansallises-ta identiteetistä: kansakunnat ovat olemassa vain, kun joukko ihmisiä tuntee olevansa kansakunta. Tajfel (1981, 256) esittää toisaalla myös yleispätevän motiivin kaikkien ryhmäidentifikaatioden takana: "Ihmiset pyrkivät pääsemään ryhmän jäseneksi tai pysymään ryhmän jäsenenä, jos tällä ryhmällä on antaa jokin positiivinen kontribuutio yksilön sosiaali-selle identiteetille.”
Billig korostaa voimakkaasti identiteettien (kollektiivisten) konstru-oitua tekstuaalista ja sosiaalis-yhteiskunnallista luonnetta. Kansalliseen identiteettiin välttämättä liittyvä psykologinen puoli jää hänellä silloin vähäiselle huomiolle. Ilman Tajfelin toteamaa psykologista aspektia eli identifioitumista ei kansallisuuksia rakentavia tekstejä ja diskursseja voi reaalisesti liittää kansallisen identiteetin ilmiöihin. Sosiaalipsykologinen
identiteetin tarkastelu on kuitenkin lähtenyt ikään kuin siitä, että se ei halua käsitellä omalle pätevyysalueelle kuulumattomiksi katsottuja ky-symyksiä, mihin identiteettien muodostumisen problematiikan varsinkin laajojen sosiaalisten kategorioiden osalta katsotaan ilmeisesti kuuluvan.
Esitellyt teoriat ovatkin jääneet sivuun identiteettejä koskevassa laajassa nykykeskustelussa hakiessaan tunnustusta lähinnä yleispäteviä psyykki-sen toiminnan lainalaisuuksia etsivän psykologian ja psyykki-sen metodologian suunnasta.
Reicher, Hopkins ja Condor (1996, 82) toteavat, että tarvitaan mallia subjektin sosiaalisesta luonteesta - sellaista, joka ottaa huomioon annettu-jen identiteettien erityisen ja aina muuttuvan luonteen, mikä voi samaan aikaan selittää noita kilpailevia konstruktioita; sellaista, joka ei ole psy-kologisesti imperialistinen eikä nihilistinen; sellaista, joka on avoin arki-päivän todellisuudessa muotoutuvan identiteetin roolille, mikä myös selittää identiteettiasioiden herättämät suuret intohimot.
2.2.3 Identiteettiprosessiteoria
Breakwell (1986) ei käytä paljoakaan Tajfelin teoriaa tutkiessaan uhattu-ja identiteettejä identiteettiprosessiteoriansa kautta. Prosessi, joka muo-vaa identiteettejä, on tärkeämpi kuin identiteetin sisällöt. Breakwellin näkökulma tuo esiin aikaperspektiivin. (Lyons 1996, 34.)
Breakwell lähtee samasta kuin aiemmissa luvuissa on esitetty: ryh-millä on kollektiiviset identiteettinsä, jotka ovat enemmän kuin pelkkä jäsentensä identiteettien summa. Ryhmäidentiteetti viittaa identiteetin sisältöön ja prosesseihin, joita ryhmän jäsenet liittävät ryhmään, mikä ei välttämättä heijasta heidän yksilöllisiä identiteettejään tai ei heijasta niitä samassa määrin. (Lyons 1996, 33) Identiteetti nähdään sekä rakenteena että prosessina (mt., 35). Breakwell muistuttaa ajallisesta ulottuvuudesta.
Jatkuvuus ohjaa muistoja, kun ryhmässä selvitetään ryhmän nykyistä identiteettiä menneisyyden johdonmukaisilla konstruoinneilla. (Mt., 36.)
Identiteettiprosesseja ohjaa neljä pääperiaatetta, jotka määrittävät sen, mitkä lopputulokset ovat haluttavia identiteetin lopputuloksia: itse-tunto, jatkuvuus, erottuvuus ja pystyvyys. Ryhmän tasolla assimilaatio-akkomodaatio ja evaluaatio ovat todennäköisesti neuvotteluprosesseja.
Niitä käydään ryhmän jäsenten keskuudessa, instituutioissa, mediassa ja niin edelleen. Ryhmäidentiteettiprosessissa on lisäksi mukana vielä ko-heesion periaate. Mainitut periaatteet ovat historiallisesti spesifimpejä ryhmäidentiteeteille kuin yksilöidentiteeteille. (Lyons 1996, 35.)
Kun ryhmän identiteettiä uhataan haastamalla ryhmän arvoja ja sille ominaisia asioita, jatkuvuuden ja kohesivisuuden periaate hallitsevat, ja siksi painotetaan menneisyyttä ja identiteetin suojaamista. Kun toiset uhkaavat ryhmän identiteettiä jättämällä tunnustamatta sen olemassaolon, silloin erottuvuusperiaate korostuu. Kun on tarve saada ryhmä toimi-maan, korostuu pystyvyysperiaate.
Muistamisen roolia ryhmäidentiteettien rakentamisessa voidaan tut-kia niissä konteksteissa, joissa sosiaalista muistia rakennetaan, kuten perheen jokapäiväisissä keskusteluissa ja vertaisryhmissä. On pystyttävä myös selittämään, miksi tietyt ryhmät käyttävät tiettyä diskurssia men-neisyyttään rakentaakseen jonkin toisen muotoilun sijaan. Lisäksi muis-tot ilmenevät kansallisissa symboleissa ja artefakteissa, sosiaalisessa toiminnassa, rituaaleissa, muistoseremonioissa, yleisinä juhlapäivinä, koulutusohjelmissa ja mediassa. (Lyons 1996, 38.) Breakwellin näke-mykset auttavat selittämään identiteetin muuttumista.