Merkityksen hakeminen motiivina

Itsetunto, etenkään omalle ryhmälle edullisiin vertailuihin perustuva itsetunto, ei ole ainoa tai välttämättä tärkein motiivi ryhmien välisessä käyttäytymisessä eikä sosiaalisten identiteettien omaksumisessa. Alistei-siin vähemmistöihin kuuluvilla ei ole välttämättä huono itsetunto (Ab-rams 1992, 67). Lisäksi Ab(Ab-rams (1992) arvioi, että on ehkä tärkeämpää luoda koherentti ja merkitsevä itsensä määrittely ryhmän jäsenenä. Siten kysymys "kuka minä olen" on tärkeämpi kuin kysymys "kuinka hyvä minä olen". Eli kun on ensin saatu itselle sosiaalinen kategoria, voidaan ryhtyä pohtimaan, missä suhteessa se on edullinen tai haitallinen ja mitä

voidaan tehdä. Identiteetti voi olla positiivinen ilman vertailuja (Abrams 1992, 67; Hinkle ja Brown 1990).

Hogg ja Abrams (1990, 42-43) erittelevät itsen arvioimisen ryhmä-prosessien (yksilöllis-)sosiaalisena motivaationa itsetuntemukseksi ja merkityksen hakemiseksi. Hogg ja Abrams (1990, 47) esittävät, että merkityksen hakeminen motivoisikin ennen muita ryhmiin liittyvää käyt-täytymistä. Samoin Deaux (1992, 26) toteaa, että tarve itsensä tuntemi-seen, merkitykseen ja toiminnan ohjaamiseen on yhtä tärkeä motivatio-naalinen tila kuin itsetuntoa pönkittävä vertailu. Erityisesti annettujen identiteettien tapauksessa merkityksen ja itsetuntemuksen motiivit ylittä-vät itsetunnon. Tästä ovat esimerkkejä varhainen sukupuoli- ja etnisen identiteetin kehitys.

Cantril (1941) selitti kaikenkattavien ideologioiden ilmaantumista sosiaalisen epävakauden aikana sillä, että ne tarjoavat integroituneita minän sisältäviä selittäviä viitekehyksiä. Näitä voidaan kutsua identitee-teiksi. Sosiaalisen identiteetin emotionaalinen merkitys tarvitsee huomio-ta.

Psykodynaaminen näkemys identiteetistä pohjautuu Freudin löytä-mään tiedostamattomaan, jolla on erilainen logiikka kuin ”järjellä” (Hall 1992, 287). Identiteetin tarkastelulle on muitakin kuin kognitiivisia pe-rusteita. Psykodynaamista näkökulmaa tarvitaan tässä kahdesta syystä:

Ensiksikin identiteetin luonne kaipaa laajempaa ymmärtämistä kuin mo-dernistinen, rationaalisuutta korostava kognitiivinen näkökulma identi-teeteistä auttaa näkemään. Toiseksi on koetettava hakea kaikkia mahdol-lisia tulkitsevia selityksiä sille, miksi jotkin symbolisina ilmenevät identi-fikaation objektit voivat vedota vahvasti identifioitujaan.

Hall (1992) muistuttaa monien muiden ohella, että identifikaatio on jatkuva prosessi eikä valmista identiteettiä siten ole. Identiteetti ei nouse ihmisen sisällä olevasta valmiista identiteetin täyteydestä vaan kokonai-suuden puutteesta, jota täytetään meidän ulkopuoleltamme, sen pohjalta, miten kuvittelemme muiden näkevän meidät. (Mt., 286.)

Eriksonin (1980, 22) mukaan egoidentiteetti merkitsee minän pysy-vyyttä muille. Ei ole tunnetta elossa olemisesta ilman sitä (mt., 95). Li-sääntynyt identiteetin tunne ilmenee hyvinvoinnin tunteena (mt., 127).

Eriksonin egoidentiteetti ei ole varsinainen tiedostettu ja reflektoitu iden-titeetti, kuten identiteetti on ymmärretty aiemmissa luvuissa, vaan tietoi-suudesta riippumaton psyykentila, joka liittyy kokemukseen toisten tun-nustamasta olemassaolosta. Tällaisenaan se on lähempänä koherenssin tunteen kaltaisia käsitteitä kuin minäkäsitystä.

Eriksonin (1968, 133) oma ideologian käsite on lähellä sosiaalisen ja kollektiivisen identiteetin käsitteitä. Se merkitsee identifikaatioiden syn-teesiä, joka vuorostaan valvoo identiteettejä. Ideologian ilmentämän kollektiivisen kulttuurisen merkityksenannon kautta on identifikaation kohteiksi ymmärrettävä erilaiset merkitykselliset symbolisaatiot. Identi-fikaation kohteina olevien symbolien on oltava soveliaita käyttäytymisen ja asenteiden muotoja erityisessä ja todellisessa tilanteessa. (Bloom 1990, 51.)

Shwederin (1990) ajatus kulttuurin ja psyyken saumattomasta yhtey-destä ja siitä, kuinka yksilöt käyttävät kulttuurisia arvojaan muovatak-seen minuuttaan, viittaa siihen, että kulttuuriset arvot sinänsä voivat olla hyviä samastumisobjekteja. (Liebkind 1992, 171.) Symbolisaation poh-jalta voidaan ymmärtää myös, miksi monet yksilölliset piirteet ylittävät asiat muodostuvat identifikaation kohteiksi, koska jokin asia ilmentää ihanteita.

Caputi (1996, 683) esittää, kuinka kansallinen identiteetti auttaa egon muotoutumista. Kansallisen identiteetin yksilölle antama kulttuurinen malli on tärkeä yksilön kehityksessä kohti differentaatiota eli erillisty-mistä. Kansallinen identiteetti on osa yksilön laajempaa kiinnikkeiden perustamisen projektia. Kansalliset identiteetit pyrkivät osoittamaan kiinteitä, selvästi määriteltyjä sellaisten merkitysten järjestelmiä, joita eivät häiritse epäselvyydet ja ambivalenssi. Ne toimivat merkityksellistä-jinä, jotka vapauttavat minuuden häiritsevästä loputtomasta avoimesta

rajattomuudesta. Niillä tuotetaan määritystä, selvyyttä ja sulkeutuvuutta.

(Caputi 1996, 683-684.)

Julia Kristeva sijoittaa tekstinsä "Nations without nationalism"

(1993) väitteet käynnissä olleeseen postmodernistiseen polemiikkiin, joka varoitti kiinteiden identiteettien vaarasta. Hän puolustaa psykologi-sesta näkökulmasta tarvetta rajojen pystyttämiseen, kiinteisiin identiteet-teihin ja selvään tunteeseen ystävistä ja vihollisista. (Caputi 1996, 687.)

Kristevan mielestä kansallista ylpeyttä ei pidä liittää vain rasismiin ja muihin suvaitsemattomuuden ilmauksiin. Hän väittää, että kuten kaikki muutkin kulttuurisen identifikaation muodot kansallisuus ansaitsee tulla vakavasti otetuksi diskurssina, joka tarjoaa fragmentaation ja suhteelli-suuden fundamentaalisesti ahdistamalle subjektille koheesiota ja viitepis-teitä. Kristeva ymmärtää tarpeemme tulla pidetyksi puheen kautta yhdes-sä, tulla sijoitetuksi vakiintuneisiin diskursseihin, joista otamme suuntaa.

(Caputi 1996, 687.) (Tästä näkökulmasta on James Glass kirjoittanut (1993) See his Shattered selves: Multiple personality in a postmodern world.)

Kansallinen identiteetti olisi siis hyvä ja terve narsistisen mielikuvan muoto. Kansalliseen identiteettiin samastuvat ovat kokeneet äidillisen läsnäolon suomaa tyydyttävää empaattista kuvastusta. Kun postmoder-nistit kannattavat subjektin häilyvyyden tunnetta suvaitsevaisuuden, älyllisen rehellisyyden ja kepeyden tunteiden nimissä, Kristeva korostaa tuon häilyvyyden aiheuttamaa surua. (Caputi 1996, 690.)

Depression tragedia seuraa siitä, kun yksilö menettää kykynsä identi-fioitua ulkoistamisen kohteeseen eikä pysty olemaan enää yhteydessä hyvään narsistiseen mielikuvaan. Jos tällaista narsistista mielikuvaa tai egoideaalia ei tiedosteta, vähätellään tai halvennetaan, tällöin henkilöä tai ryhmää nöyryytetään ja altistetaan depressiolle." (Kristeva 1993, 52;

Caputi 1996, 687.) Depressio seuraa kun yksilö menettää rakkauden kohteen, johon hän identifioitui. Kristevan (1987) mukaan tämä voi kos-kea yksilön suhdetta ympäröivään kulttuuriin. Kuinka hatara tuon kult-tuurin oikeus totuuteen onkin, sillä on tärkeä rooli tarjotessaan yksilölle

merkitysjärjestelmän, johon täytyy identifioitua. Kun kulttuurin tottu-mukset, tavat ja arvot varustetaan merkityksin, ne osallistuvat vakiintu-neeseen "sanakirjaan", jota akkulturoitunut osaa lukea. (Caputi 1996, 689.) On tunne kotona olemisesta ja toisten tuntemana olemisesta. Vain tällainen identifikaatio tekee yksilölle mahdolliseksi kokea koheesiota (mt., 690).

Tässä identifikaatiossa on kyse psyyken tilasta. Persoonallisuuden eheyttä ja turvallisuutta tuottavat rakenteet ovat tärkeitä tulkittaessa iden-tifikaatioiden saamia muotoja. Viime vuosikymmenet tarjoavat esimerk-kejä siitä, kuinka modernimpien ja häilyvämpien sosiaalisten rakenteiden tarjoamien identifioitumismuotojen sortuessa perimmäistä psykologista turvaa haetaan identifikaatioista, jotka antavat eniten viitteitä primaarisis-ta identifikaatioisprimaarisis-ta ja niiden aikanaan anprimaarisis-tamasprimaarisis-ta turvasprimaarisis-ta. Siksi etniset ja kansalliset identiteetit isällisine tai äidillisine hahmoineen muodostavat hyvin helposti lopullisen perustan sosiaaliselle mobilisaatiolle ja etnis-kansallisten identiteettien edelleen rakentamiselle ja vahvistamiselle.

Toiseksi tässä halutaan korostaa sitä, että identifikaatioiden kollek-tiivista identiteettiä vastaava ideologia ilmennetään yleisinä ihanteina, moraalisina ideaaleina, solidaarisuuden odotuksina sen viittaamaa kollek-tiivia kohtaan sekä kaikenlaisina kollektiivista kokonaisuutta kuvaavina symboleina. Identifikaatio kohdistuu merkityksiin. Se on merkityksellis-ten asioiden, ts. merkitysmuodostelmien, sisäistämistä osaksi omaa itseä eli omaa persoonallisuutta. Hyökkäys näitä identifikaatio-objekteja koh-taan on hyökkäys omaa persoonaa kohkoh-taan. Siksi tärkeiden symbolien häpäiseminen tai kohottaminen on keskeistä, näyttävät ne sivusta katsoen yksilöstä kuinka etäisiltä tai abstrakteilta tahansa. Erilaiset lippurituaalit, lipun puolustaminen tai häpäiseminen, ovat selkein esimerkki tästä.

Identifioitumisen objektit ovat merkityksellisiä symboleja. Kansalli-sen identifioitumiKansalli-sen kohteet voivat olla yksilöitä, instituutiota, ideaaleja ja niiden ilmentymiä erilaisissa rituaaleissa. Nämä edustavat asenteita ja käyttäytymistapoja, joiden omaksuminen vahvistaa yksilöllistä identiteet-tiä ja lisää psykologista turvallisuutta. (Bloom 1990, 61). Motivoijana on

siis tässä itsetunnon sijasta pyrkimys turvallisuuden tunteeseen. Turvalli-suus on itsetuntoa psyykkisesti laajempi käsite. Ylipäätään vain identitee-tin tunne tekee maailmasta merkityksellisen ja koherenidentitee-tin paikan yksilöl-le. Se tarjoaa paikan maailmassa. Identifioitumisella on yksilöä koossapi-tävien psyykkisten funktioiden lisäksi myös ihmisen sosiaalisen luonteen takia välttämättömiä sosiaalisia funktioita.

Merkityksen kokeminen liitettiin edellä sekä ulkoisen maailman kognitiivis-praktisista syistä lähtevään jäsentämiseen että sisäiseen mer-kityksellisyyden, ts. arvokkuuden ja tärkeyden elämykseen.

2.4.5 Kansallinen identiteetti ja individualistinen