Rekisteröinti ja sormioiden käyttö

Helsingissä esiintyneet urkurit tyytyivät 1920 - 1940-luvuilla soittamaan ajanmukaisimmiksi koetuilla uruilla. Urkujenrakennukseen ja urkujen äänikertavalikoimaan liittyvät kysymykset tulivat hämmästyttävän vähän esiin konserttien arvosteluissa. Poikkeavasti sentään Sulho Ranta toteaa, ettei pyrkimys historiallisten esikuvien noudattamiseen onnistu Mikael Agricolan kirkon uruilla (ASu 6.9.1933). Syynä äänikertakeskustelun vähyyteen lienee ollut yksinker­

taisesti se, etteivät arvostelijat olleet juuri kuulleet muita kuin Helsingissä arvostettuja Walckerin ja Riegerin rakentamoiden soittimia. Vasta Finn Vider�n kieltäytyminen soittamasta helsinkiläisillä uruilla vuonna 1950 herätti yleisen urkujensuunnittelua koskevan keskustelun.

1930-luvulla oli kysymys lähinnä kotimaisten tai ulkomaisten rakentajien suosimisesta. Kan­

gasalan Urkutehtaan Helsinkiin rakentamat soittimet, mm. Paavalin kirkkoon rakennettu, eivät houkutelleet urkureita konsertoimaan.

Konserteissa käytetyt urut tuntuivat mukautuvan riittävästi soittajien toiveisiin. Agricolan kirkon saksalaista "kompromissilinjaa" edustava soitin näyttää ainakin kohtuullisesti tyydyttä­

neen myös Ranskassa opiskelleita urkureita.

Elis Mårtensonin varsinkin 1920-luvulla käyttämien rekisteröintien kuvauksista voi tunnistaa Karl Strauben kaltaisen urkujen käsittelyn. Arvostelijat kiinnittivät huomiota värityksen luonte­

vuuteen ja hienovaraisuuteen. Hänen oppilaittensa rekisteröinneistä esitettiin joskus kriittisiä huomioita. Heikki Klemetti totesi Mårtensonin äänikertojen käytössä aluksi eron varhaisem­

paan saksalaiseen perinteeseen, myöhemmin hän vertasi uusia näkemyksiä sekä vanhempaan että uudempaan saksalaiseen tapaan.

Ranskalaisperäinen äänikertojen käytön yksinkertaisuus herätti 1930-luvulla arvostelijoiden huomiota - jo 1925 Arvo Laitinen kertoo Mauno Suomen hakeutuvan Pariisiin: "epäilemättä hän ranskalaisen tekniikan ja tyylin ihannoijana tulee siltä taholta löytämään lopullisen ratkaisun m.m. häntä askarruttaneeseen registreerausprobleemiin" (Kotimaa 23.10.1925). Sulho Ranta ja Heikki Klemetti yhdistivät Jouko Kunnaksen käyttämät rekisteröinnit "historiallisiin

169

pyrkimyksiin". Yleisesti todettiin niiden tyylikkyys ja liioittelemattomuus.³⁵¹ Muutamat arvostelijat kaipasivat uuden tyylin suosijoilta kuitenkin myös "rikkaampaa väritystä". ³⁵²

Saksalaisten esikuvien myötä myös Mårtenson oppilaineen alkoi vähitellen omaksua urkujenuudistuksen sointinäkemyksiä. Rekisteröintikäytännöt olivat luonnollisesti sidoksissa urkuihin, ja Agricolan kirkon ja Sibelius-Akatemian salin Rieger-soittimet oli jo suunniteltu saksalaisten "universaaliurkujen" tapaan.

Vaikka Gtinther Ramin oli Taneli Kuusiston mielestä Agricolan kirkon "urkujen ääressä vaatimaton ja hillitty, tuntuupa toisinaan turhankin asialliselta", "koloristina oli nuori urku­

mestari erittäin mielenkiintoinen" (1939).

1940-luvulla "asialliset" rekisteröinnit Sulho Rannan havainnon mukaan yleistyivät. Mm.

Olavi Pesonen ja Janne Raitio tuomitsivat vanhan "tilkkumattomaisen"³⁵³ rekisteröintitavan ja iloitsivat mm. Venni Kuosman käyttämistä "aidoista Silbermann-urkujen väreistä"^354• Kuitenkin ainakin Kuosma ja Kunnas näyttävät pysyttäytyneen paljolti aikaisemmissa käytän­

nöissään. Kuosma valitti usein, kuten myös mm. Sulho Ranta, Uuno Klami ja Otto Ehrström, uudentyyppisen äänikertojen käytön värittömyyttä. Kuosman vuonna 1940 pitämän konsertin arvosteluissa arvostelijat kertoivat, kylläkin hieman epäröiden,juuri hänen vaihtelevista rekiste­

röinneistään:

I synnerhel fugan, spelad i ganska rörligl tempo men ladelfritt klart, gjordes med ovanligl omväxlingsrik, rentav underhällande färgläggningskonsl. C-mollfugan åler - en avgjord kontrasl mol den föregående - fick en i sitt slag lika kara1eris1isk lolkning."'

Herr Kuosmas orgelspel är mycket plastiskt; han 1ycks också vara fördomsfri, i del han ime 1vekade att ställvis registrera även Bach pä ett ganska raffineral sätt ulan atl del, ef1er en första förvåning, s1örde åtrninslone undertecknad. 356

Poikkeuksellisen yksityiskohtainen oli Veikko Helasvuon tekemä sormioiden ja jalkion suhdetta koskeva havainto:³⁵⁷

'" esim. nimim. L.F., SvPr 14.11.1938: - - registrerade pä ett slil- och smakfulll sätt utan alla extravaganser.

352 nimim. F-dt, Kunnas, Hbl 15.11.1938: I mitt 1ycke voro Bach-numren för enfärgal registrerade, men del är ju smaksak.

353 nimim. Mr: G. Böckerman, Vapaa Sana 14.3.50 354 nimim. O.P.: V. Kuosma, US 14.2.1947 '" nimim. S.P., Hbl 9.10.1940

356 nimim. L.F., SvPr 9.10.1940

357 nimim. V.H-o: E.Kalijärvi, HS 20.2.1949

170

Ehkäpä kirkon kaikusuhteilla oli osansa siihen, että jalkion ja manuaalien sävelalueen distanssi kuulosti nyt näissä Bachin sävellyksissä kovin pitkältä, kun pedaalin - niinkuin tuntui - pelkkien 16-jalkaisten äänikerto­

jen vastakohtana sormioissa käytettiin hyvin kirkkaita sävyjä.

Agricolan kirkon soittimen äänitystä Venni Kuosma piti "aistikkaana ja suhteellisen mieto­

na".358 Nähtävästi hän vertasi sointia puhdaslinjaisempiin uudistusliikkeen urkuihin, joilla saatettiin soittaa "mitä lie Mixtur- ja Zimbel-musiikkia"359 ja joita hän oli vieroksunut jo käydessään vuonna 1931 Lyypekissä (Kuosma 1931).

Mårtensonin vuonna 1944 julkaiseman Bach-kokoelman rekisteröintiohjeet ja niiden sanonnat liittyvät uudistusajatuksiin: "läpinäkyvä (genomskinlig) väritys", "väritetään luon­

teenomaisin, vanhanaikaisin (karakteristiska, ålderdomliga) äänikerroin", "luonnollisesti itsenäisesti rekisteröity jalkio", "säteilevin, valoisin äänikerroin" (esipuhe, IV-VI). Yleispaisut­

timen käyttöä hän puolustaa seuraavaan tapaan: "Helpottaakseen rekisteröintiä ilman nuotteja soitettaessa, voi loppunousun tehdä yleispaisuttajalla, edellyttäen, että äänikertajärjestys paisut­

tajassa on hyvin punnittu ja että paisutukset tehdään nykäyksittäin (porrastaen) vahvoilla tahtiosilla." Ruotsinkielisessä tekstissä yhteys terassidynamiikka-käsitteeseen on selvempi:

"stegvis 'terassformigt"' (mts. IX). Strauben perinteeseen liittyy joskus akrobatiankaltainen ohje: "5. ja 8. vapaayhdistäjän painonappulat painetaan polvella" (mts. X). Vuoden 1947 ko­

koelmassa rekisteröintiohjeet ovat niukkoja ja neutraaleja. Urkukoulunsa (1949) esipuheessa hän toteaa, että urkujen suunnittelussa kohosi 1920-luvulla vallitsevaksi Saksasta alkanut uudis­

tusliike (s. V). Hänen kuvauksessaan urkujen sointisävystä (s. VI) tuntuvat yhtyvän sekä vanhat että uudet näkemykset. Sulho Ranta löytääkin siitä tuoreeltaan ajanmukaisia uudistus­

liikkeen sanontoja (nimim. Särrä: Uusi urkukoulu, IS 20.10.1949):

Eivät edes nykyhetken innokkaat "uudistusmiehet" - jotka oikeastaan ovat vanhastelevuuden ajajia - pääse kiinni entisen straubelaisen neuvoista. Sillä "ylevä intohimottomuus, hartautta herättävä arvokkuus ja majesteetillinen komeus" kuulunevat heidänkin tavoitteihinsa.

358 nimim. K:ma: G.Böckerman, Karjala 30.10.1949

"' nimim. K:ma: Pohjoismaisten musiikkipäivien kirkkokonsertti, Karjala 17.9.1950 171

Vaikka Mårtenson hyväksyikin "universaaliurut" "karakteristisine" äänikertoineen ja kirkkaat,

"läpikuultavat" soinnit, hänen käytännössään säilyi vanhempia piirteitä. Hän mm. muutti vuonna 1950 rekisteröintejä kesken Bachin G-duuri-sonaatin osien.³⁶⁰

Geo Böckerman ja Enzio Forsblom yhtyivät 1940-luvun lopun konserteissaan ja kirjoi­

tuksissaan Vider0n ja Walchan rekisteröintiä ja sormioiden käyttöä koskeviin näkemyksiin.

Näin he pohjustivat vuoteen 1950 viivästynyttä suurta keskustelua urkujensuunnittelun ja rekisteröinnin kysymyksistä. ³⁶¹ Vider0n "raikkaat" rekisteröinnit ja terassidynamiikka herätti­

vät suomalaisten urkurien huomiota myös Lapualla järjestetyillä koulutuspäivillä 1949.³⁶²