Jouko Kunnas keskustelun virittäjänä

Pariisi oli jo 1920-luvulta lähtien alkanut vakiintua urkurien uudeksi opintomatkojen kohteeksi Leipzigin rinnalle. Seuraavalla vuosikymmenellä Jouko Kunnas aloitti voimakkaan kampanjan Dupren edustaman soittotavan puolesta ja samalla Elis Mårtensonin linjaa vastaan.

Arvioidessaan Pariisissa opiskelleen Taneli Kuusiston konserttia hän toteaa tämän soittaneen Bachin Preludin ja fuugan h-molli totuttua nopeammin ja "poiketen rohkeasti Strauben roman­

tisoivasta ja jo omassa maassaankin vanhentuneesta esitystavasta" (nimim. J.K., US 1.12.1935).

Erityisesti Straubeen liittyväksi mielletty levoton sormioiden ja äänikertojen vaihto alkaa Kunnaksen mielestä tuolloin olla jo "kappale menneisyyttä" (SML 1/1936). Hän moittii myös Mårtensonin urkuoppilaan Bach-esityksen hitautta ja ylikorostettua staccato-artikulointia :³⁰¹

Ihmettelemään jäi kuitenkin fuugan hidasta tempoa ja sen outoja staccato-kulkuja. Lienee kai tunnettua, että nykyajan urkurimaailman edustavimmat nimet niin Ranskassa kuin Saksassakin pyrkivät Bach-soitossaan suoraviivaiseen, mahdollisimman yksinkertaiseen, mutta sulavaan esitykseen, eikä vain dynamisesti, vaan fraseerauksessakin.

Heikki Klemetti taas vertaa Kunnaksen omaa Bach-soittoa vuosisadan alussa oppimaansa saksalaiseen perinteeseen, jonka artikulointi näyttää olleen kuultua staccatopitoisempaa - hänen käyttämänsä sana "äärittää" tarkoittanee jäsentelyä (US 31.1.1937):

Jouko Kunnas esitti sen yksinkertaisin värein, selvästi äärittäen. Käsitys poikkesi hieman vanhan saksalaisen traditsion säilyttämästä. Toccatan lopukkeiden tenutot ovat viimeksimainitussa jonkinverran rauhallisemmat, samoin nopeakuvioiset resitatiivit. Joka tapauksessa se oli vakuuttavampi kuin monet uudenaikaisen levotto­

mat harhatulkinnat. Edelleen hra Kunnas oli myönteisesti rytrnivarma suurta C-molli passacagliaa hallitessaan. Se oli myös ammattimuusikolle selvä ääritykseltään. Mutta ehkä suurta yleisöä varten ei olisi haitaksi jaksoittaa vieläkin terävämmin silloin tällöin; nimenomaan kun on siksi hidasliikkeiset urut kuin Johanneksenkirkon. "Suuressa" g-molli fuugassa se on miltei välttämättömyys. Pääaihe on näet, paitsi vanhemman ajan urkuesityksistä, myös aikoinaan paljon soitetun Abertin orkesterisovituksen nojalla syöpynyt mieliin vähän staccatomaisesti reippaampana. - - Pääasiassa aina normaalisoitteinen ja väriltä kohtuullinen tulkinta.

301 nimim. K-s, konservatorion oppilasnäyte, ASu 25.5.1936 150

Kunnaksen vuoden 1937 konsertti herätti arvostelijat tavallista laajempiin pohdintoihin.

Hänen osittaista luopumistaan "puhtaasti urkumaisesta legatosta" (det rent orgelmässiga legatot) muotoilun plastisuuden ja karakteristisuuden hyväksi pidettiin mielenkiintoisena (nimim. N.P., Hbl 31.1.1937). Heikki Aaltoila arvioi "ranskalaisittain, kepeissä aikamitoissa, kimmoavin ryt­

mein ja tulkinnalta silti tavattoman selkeästi ja kuulaasti" etenevää soittoa Albert Schweitzerin Bach-kirjasta tutuin luonnehdinnoin (nimim. A-la, ASu 1.2.1937):

- - Taidokkain dynaamisin ja agoogisin keinoin loihti taiteilija Kunnas rytmillisesti tehokkaissa kohdissa korviimme aksentin, jota urkujen äänenannossa ei todellisuudessa esiinny ja kirkon mahdottoman ala1stiikan hän useimmiten voitti määrätietoisella hienovaraisuudella.

Soitosta saattoi kuitenkin puuttua "ylhäistä ja kohottavaa rauhallisuutta" verraten nopeiden tempojen ja "hieman pakotetun ja hermostuneen" rytminkäsittelyn vuoksi (nimim. ^{A.V., HS} 31.1.1937).

Monet arvostelijat havaitsivat Dupreltä omaksutun pyrkimyksen selkeyteen, "att låta kompositionerna tala för sig själva, eftersträvande största möjliga klarhet" (B.B-t, Sv. Pr.

1.2.1937). Sulho Ranta, joka osoitti omassa sävellystuotannossaankin kiinnostusta histo­

riallisiin esikuviin, alkoi näinä vuosina pohtia arvosteluissaan urkumusiikin ajankohtaisia ky­

symyksiä (nimim. Särrä, IS 1.2.1937):

Hän [Kunnas! lähtee Bachiin nähden ylimalkaan paljon askeettisemmasta, pelkkää musiikkia alleviivaavasta tulkinta-asenteesta, kuin mihin meillä yleensä on totuttu. Niinpä ei varsinaisesta registeröinnistä sanan värittävässä mielessä voi juuri puhua. Käsitystapa oli toisin sanoen historiallinen, stilisoiva, mikseipä arkaisoivakin.

Kunnaksen syksyn 1938 konsertti samoin kuin iltamusiikki 1941³⁰² innoittivat arvosteli­

joita dupremäisen soittotavan kiittävään analyysiin:

Jouko Kunnas antoi eilen Johanneksenkirkossa urkukonsertin, joka on parhaita siellä milloinkaan kuulemista­

ni, eräässä suhteessa suorastaan ainutlaatuinen. Tarkoitan tapaa, jolla hän ylivoimaisesti kumosi väitteen, ettei mainitun kirkon akustiikassa voi soittaa selkeästi. Jouko Kunnas saa kuvioonsa ensinnäkin alku­

kimmon, joka muistuttaa klaverin äänenantoa, klaverimaisella loistolla ja helmeilevän kirkkaasti hän myös 302 nimim. Ehr., Vanhan kirkon iltamusiikki, Hbl 26.1.1941: - - den överskädliga frasindelningen, det mångskif­

tande anslaget

-vyöryttää nopeimmankin kuvion vaikkapa täydessä fortissimossa niin, että jokainen sävel saa täsmällisen oman aikansa, jona korva ennättää tajuta ainoastaan sen eikä yhdenkään naapurin samanaikaisesti soivan kirkon holveissa. Ryhdikäs, luistava, turhia fennaattieffektejä ja muita tehoja karttava esitys, jolla on kerrankin tilaisuus pohjata täydelliseen teknilliseen taitamiseen, tarjoaa todella parasta, mitä meillä tällä alalla saa kuulla.

Rohkenen otaksua, ettei meillä kukaan kykene ylittämään esimerkiksi Bachin riemullisella virtuo­

siteetilla soitettua F-duuri Toccataa. Tavattomista teknillisistä vaikeuksistaan huolimatta se oli kevyt kuin raikkaana kohiseva puro. Tätä kuunnellessa oli mahtava alkunumero, Bachin c-molli preludi ja fuga, miltei unohtua. 303

Tämän jälkeen kukaan urkuri ei enää voi syyttää kirkon kaikuisuutta kuvion puuroutumisesta ja sointi­

laavojen kaoottisuudesta. - - On viehättävää, että Kunnas ei "registreeraa" Bachia, vaan antaa sen ikäänkuin soinnittautua omin hopioin. 304

5.4.2.5. Urkujenuudistuksen vaikutus

Ensimmäinen, joskin vähättelevä viittaus Saksan 1920-luvun uusiin ajatuksiin sisältynee Arvo Laitisen toteamukseen Elis Mårtensonista (Kotimaa 15.2.1924):

Paljon tärkeämpänä kuin saivartelevia kiistoja Bach-tyylistä pitää hän suuren Tuomaskanttorin hengen kos­

millisen olemuksen kirkastamista. Johtopäätökset niistä periaatteista, joista esitystavan valinta riippuu, ovat silloin selvät: Varokaa tekemästä kosmillisesta Bachista historiallista muumiota!

Vasta 1930-luvulla arvosteluissa alettiin puhua "historiallisesta tyylinmukaisuudesta".

Wilhelm Kempffin "värityksen ja muotoilun" todettiin vuonna 1932 poikenneen joskus huo­

mattavasti totunnaisuudesta, "mikä monesta urkurista saattoi tuntua hyvinkin yllättävältä" (Ajan Sana 25.2.1932). Heikki Klemetin arvostelusta ilmenee, että kysymyksessä oli äänikertojen osalta mm. "korkeiden jalkamäärien" käyttö sekä avustajien puuttuminen (US 25.2.1932).

Leipzigin kirkkomusiikkiopiston kuoron vieraillessa Suomessa vuonna 1933 toi urkusolistina toimineen Horst Schneiderin "värittäminen" Sulho Rannan mielestä esiin "uusimmat leipzigiläi­

set urkupyrkimykset", "kuulun Strauben viimeaikaisimman vanhain mestarien tulkinnan", joka rekisteröintien osalta perustui "eräisiin 1600 - 1700-luvun renovoituihin urkuihin". Ranta pitää

303 nimim. A-la, ASu 12.11.1938 304 Arvo Laitinen, Kotimaa 15.11.1938

rekisteröintejä mielenkiintoisina, mutta arvelee, ettei niiden toteutus onnistu Johanneksen kirkon uruilla (ASu 6.9.1933). Selim Palmgren taas olisi jälleen toivonut rikkaampaa väritystä (nimim. S.P-n Hbl 6.9.1933).

Vuonna 1935 oli Paavo Raussin soitto Rannan mielestä "selkeätä ja tervettä" eksymättä äärimmäisyyksiin, joita Ranta vieroksuu seuraavaan tapaan (nimim. Särrä, IS 29.3.1935):

Montako tyyliä ja suuntaa Bach-registeröinnissä lienee ollut sadan vuoden aikana.on vaikea tietää (monesti kai yhtä monta mieltä kuin miestäkin), liioittelua ainakin on ollut ja tulee kai aina olemaan: joko mennään äärimmäisen yksinkertaiseen, kaavaillaan 200 vuotta vanhoja urkuja tai annetaan koko nykyisen äänikerta­

paljouden sanoa kaiken sanottavansa jo pienessä koraali-alkusoitossa.

Toinen arvostelija taas pitää Raussin soiton straubemaisia piirteitä ilmeisesti jo "vanhan­

aikaisen" modemeina (nimim. L.F., Sv. Pr. 18.3.1935).

Arvostellessaan Jouko Kunnaksen "barokkimestareita lähelle pyrkivää soittoa" Heikki Klemetti rohkenee vuonna 1938 jo ennustaa urkujenuudistuksen pikaista läpimurtoa Suo­

messakin (US 12.11.1938). Kunnas ei kuitenkaan yhtynyt uudistusliikkeen ankariin näkemyk­

siin. Näin saattaa päätellä hänen vuoden 1939 konserttinsa arvostelusta, jossa todetaan, ettei hän kaihtanut modernien urkujen "hienostuneisuutta" (raffinemang).³⁰⁵

Kun GUnther Ramin vuonna 1939 vihdoin saapui Suomeen, Kunnas tunnusti hänen ansionsa, mutta pysyi entisellä kannallaan:³⁰⁶

Ramin on urkujen ääressä vaatimaton ja hillitty, tuntuupa toisinaan turhankin asialliselta. Hän karttaa kaikkea, mikä vähänkin vaikuttaa tehokeinoiselta [yksinomaan virtuoosiselta] tahi muuten asiaan kuulumatto­

malla. Tempot Ramin ottaa säännöllisesti verkkaiselta puolelta valiten toisinaan niinkin raskaita aikamittoja, että ne tuntuvat Ranskassa [tunnettujen ranskalaisten taiteilijoiden luona] oppia saaneesta peräti oudoilta (Bachin c-molli Passacaglia).

[ - - Soiton ihastuttava puhtaus, kuvion ihmeellinen kuulakkuus ja fraseerauksen luonteva elävyys - - ] Koloristina on nuori urkumestari erittäin mielenkiintoinen. Hän käyttää rohkeasti hyväkseen soittimensa kieliäänikenojen suuna väri rikkautta, lisääpä niihin vielä yläsävelistöjenkin kirjavakajahteisuutta (Bachin Muunnelmasarja), tuoden siten elävästi mieleemme barokkiajan omalaatuiset urut ja soittotavan.

30' nimim. L.F., Sv. Pr. 17.4.1939; Tauno Äikää puolestaan luonnehtii haastattelussaan 6.8.1992 1940-luvulla kuulemaansa Kunnaksen Bach-soittoa "jykeväksi".

306 Nimim. K-s, ASu 17.4.1939; sama arvostelu muokattuna, nimim. J.K .. SML 5/1939, 107 (hakasuluilla varus­

tetut sanonnat ovat alkuperäisestä arvostelusta)

153

Konsertin ohjelma sisälsi etupäässä vanhaa ja luonnollisesti yksinomaan arvokasta [tyyliltään etupäässä raskassävyistä).

Muut arvioinnit olivat varsin positiivisia ja kiinnittivät huomiota mm. "harvinaisen elävään, pienimpiä yksityiskohtia myöten tutkittuun tulkintaan" ja esityksen "selvyyteen ja yksin­

kertaisuuteen, herkkään runollisuuteen ja hehkuvaan voimaan" (HS 17.4.1939). Taneli Kuusisto luonnehtii Rarninia "keskitien edustajaksi" (1939).

Kun urkujenuudistusliikkeeseen liittyvät huomiot olivat 1920 - 1930-luvuilla rajoittuneet lähinnä ulkomaisiin soittajiin, Sulho Ranta pääsi vuonna 1940 jo toteamaan Erkki Kalijärven konsertista tämän rekisteröineen Krebs- ja Bach-osastossa "tahallisen 'avoimesti', niinkuin nykyisin on tapana" (IS 28.10.1940).

Vastaavat, lähinnä rekisteröintiä koskevat havainnot toistuivat pitkin 1940-lukua:

Bach oli eilen tahallisen karu koloriitiltaan, mutta tukeva ja polyfonisesti selkeä. Konservatorion salissa urkusoitto vaatiikin aivan erikoista sormeiluselvyyttä. Toisin kuin kirkkojen usein hwnisevassa akustiikassa täällä jokainen kuvio erottuu ja kuuluu.³⁰⁷

Ei ole näet kysymys urkujensoitosta meikäläisessä vanhassa mielessä, siis sekahälyisestä, paksusta.

tahmeasta. - - Ei jälkeäkään paksusormisesta, rotevajalkaisesta barokista, kaikki on autereista. kevyttä, henkevää. ³⁰⁸

Äänikertojen valinnasta on taiteilijalle vaikea antaa ehdotonta tunnustusta, vissi kirpeys eli kovuus haittasi välistä sointia - -³⁰⁹

Ehkäpä kirkon kaikusuhteilla oli osansa siihen, että jalkion ja manuaalien sävelalueen distanssi kuulosti nyt näissä Bachin sävellyksissä kovin pitkältä, kun pedaalin - niinkuin tuntui - pelkkien 16-jalkais­

ten äänikertojen vastakohtana sormioissa käytettiin hyvin kirkkaita sävyjä.³¹⁰

Ett sympatiskt drag i hans vai av stämmor är dess genomgående orgelmässighet och undvikande av ovidkommande orkesterimitation.³¹¹

Registroinnissaan taiteilija tuntui pyrkivän yhä ankarampaan barokkisävytykseen, joskus suorastaan tuhlaillen alikvot-äänikertoja.³¹²

307 nimim. Särrä: V. Kuosma. IS 5.2.1943

308 nimim. H.A.: J. Raitio, ASu 26.4.1944

309 nimim. P.: E. Kalijärvi, Karjala 20.2.1949

310 nimim. V.H-o: E. Kalijärvi, HS 20.2.1949

311 nimim. N.-E.R.: E. Kalijärvi, NP 23.2.1948

312 nimim. J.R-io: E. Kalijärvi, IS 20.2.1949

154

Äänikertojen käyttelyn suhteen taiteilija kumminkin liikkui kovin askeettisella linjalla - - "romantti­

nen" piirre siellä täällä lisänä ei suinkaan olisi ollut tyylin vastaista, vaan pikemminkin sitä täydentävää.'"

Kirjoittajat saattoivat myös antaa "tyylinmukaisen" rekisteröinnin ohjeita:

- - jäi kaipaamaan aitoja barokkiaikojen värisävyjä. Nehän ovat nykyaikaisillakin uruilla toteutettavissa.

Kun dynaamisen voiman lisääjänä turvaudutaan pääasiassa yleispaisuttajaan, kuten eilisen konsertin alkunumeron, Bachin F-duuri-toccatan esityksessä, syntyy häiritsevää urkuhuminaa, josta soiton ja nimen­

omaan Bachille tyypillisen polyfonian kuulakas selkeys ja kuulaus kärsii.'"

Bachin ihastuttava Preluudi ja fuuga (A-duuri) välkkyi Venni Kuosman esittämänä aidoin Silber­

mann-urkujen värein."'

Edelleen on Bachin urkuteoksia esitettäessä tärkeämpää soittimen plastillinen käsittely ja eritoten fuugan pääaiheiden selvä jäsentely, kuin liiallisen huomio kiinnittäminen tilapäisiin voimavaihteluihin ja nyansseihin.'16

Nuori urkuri Janne Raitio rohkenee jo todeta kollegansa tulkinneen Bachia "tavalla, jota nykyään jo yleisesti omaksuttuun barokkisuuntaukseen verrattuna tuskin enää voidaan puolus­

taa". 311

Sulho Ranta puolestaan panee jälleen merkille liiallisena pitämänsä intoilun (nimim. Särrä, IS 24.10.1950):

Kuusisto edustaa Bachin soitossaan nykyistä käsitystä "asiallisesta" Bach-tyylistä. En voi mitään sille, että tällainen käsitys rupeaa pian tuntumaan kaavamaiselta. On hypätty äärimmäisyydestä toiseen. Pitääkö pianistienkin soittaa Wohltemperierteä kuin cembalolla, vain forte ja piano. Tai viuluniekan ottaa käteensä kaari jousi, jotta Chaconnen soinnut soisivat kuin kaksisataa vuotta sitten! Kun uruissa on mahdollisuuksia, miksei niitä käytetä? Oikein teki hyvää, kun koraaliall..1.1soittoa ihan väritettiin, jotta "kaikkivoipa" kuului.

Tietoisen viileä tulkintatapa kiinnitti arvostelijoiden huomiota Enzio Forsblomin ensi­

konsertissa, jossa jopa Max Regerin sonaatti oli vailla tavanomaista romanttista pursuavuutta (nimim. N.-E.R:, NP 18.4.1948). Toisaalta muutamat arvostelijat kaipasivat jatkuvasti

313 Nimim. T.K-la: E. Kalijärvi HS 20.2.1950 314 nimim. O.P.: Jouko Kunnas, US 25.2.1945 315 nimim. O.P.: Venni Kuosma, US 14.2.1947 316 nimim. V.I-nen: Vilho Viikari, SSd 27.10.1947 317 nimim. J.R-io: Vilho Viikari, IS 27.10.1947

155

vapaampaa otetta urkurien soittoon Bachin, "temperamentikkaan improvisoijan", musiikkia esitettäessä. ³¹⁸

5.4.2.6. Finn Videro ja hänen oppilaansa

In document Suomalaisten urkurien Bach-soitto ja sen esikuvat 1920-1950 (sivua 160-166)