Kosketuksen ja artikuloinnin suhde

Hermann Keller edustaa vielä 1960-luvulla Saksan urkujenuudistuksen piirissä yleistä käsitystä, jonka mukaan legato voidaan nähdä uskonnollisen yhteyden vertauskuvana. Siksi se liittyy myös vanhaan polyfoniseen musiikkiin ja erityisesti urkujensoittoon. ¹⁵⁸ Kellerin mielestä artikulointi on vanhalle musiikille (die ältere Musik) tärkeämpi kuin sointiväri, dyna­

miikka ja tempo.

Herbert Kelletat pohdiskelee vuonna 1934 Musik und Kirche -lehdessä urkumaisen (orgelgemäB) kosketuksen (Anschlag), artikuloinnin ja fraseerauksen ongelmia. Hän ottaa vertauskohtina esille cembalolle ja klavikordille ominaiset kosketustavat. Kosketukseen liittyy myös käsite "Betonung" (painotus). Kelletat kiinnittää huomiota myös vanhojen lähteiden mukaisiin sormijärjestyksiin, vaikka arveleekin oman aikansa sormi järjestysten vain epäolennai­

sesti poikkeavan J.S. Bachin käyttämistä (Kelletat 1934). Hänen esittämiään ajatuksia pidettiin nähtävästi uusina, koska Giinther Ramin kommentoi kyseistä artikkelia samassa lehdessä (Ramin 1934) ja muistuttaa koneistotyyppien vaikutuksesta kosketukseen. Hän toteaa mm.

Regerin musiikin vaativan soittotekniikkaa, joka ei merkittävästi eroa pianonsoitosta. Raminin mielestä kosketustapoja on pääasiassa kaksi: "Gebundenes und ungebundenes Spiel (legato und non legato)". Näistä non legato (reines Fingerspiel) on sopiva soiton tekniseksi perustaksi.

Erilaisista painotuksista syntyvien välimuotojen nimityksinä kirjoittaja erottaa termit leggiero, staccato, marcato ja portato. Hän pitää tärkeänä sormi järjestysten yksilöllisyyttä ja vaatii arti­

kuloinnin ja fraseerauksen selkeää erottamista toisistaan. Fraseeraus tarkoittaa musiikillisten kokonaisuuksien jakautumista osiin ("fraaseihin", säkeisiin), joita artikulointi pyrkii elävöit­

tämään ja tuomaan esiin niiden musiikillisia korostuksia. ¹⁵⁹ Julkaisemassaan kokoelmassa Das Organistenamt (1931) Ramin painottaa fraseerauksen merkitystä straubemaisin sanan­

kääntein.

"' MGG 1962, hakusana Anikulation: Im Zuge der immer gröBeren Vergeistigung der Musik wird das äuBere lega10 bald Sinnbild för die innere Bindung besonders auch irn religiösen Sinn (Religion von religare = binden). So ist das Legato dem gröBeren Teil der älteren polyphonen Musik angemessen, insbesondere gilt ein makelloses legato als die Seele des Org.-Spiels.

'" Ramin 1934, 130: Phrasierung bedeutet die Einteilung musikalischer Zusammenhänge in Perioden, innerhalb deren dann die Artikulation durch Hervorheben der wesentlichen Schwerpunkte die Lebendigkeit der kiinstlerischen Darstellung einer Phrase ergibt.

Kelletatin tavoin Max F. Schneider (1934) painottaa klavikordin merkitystä 1700-luvun urkureiden soittotavalle. Heidän esittämänsä ajatukset eivät kuitenkaan näytä vielä 1930-luvul­

la saavuttaneen vastakaikua.

Gotthold Frotscher arvelee E.F. Gerberin kuvauksen perusteella Bachin soittaneen yleensä legato, mutta huomauttaa, että kysymys on mekaanisten listelaatikkourkujen kosketustavasta ja että soitettaessa tällaisella soittimella staccato on nopeassa tempossa yhtä vähän mahdollinen kuin vanhalla cembalolla. Yksinomainen legato pneumaattis- tai sähkökoneistoisilla uruilla olisi hänen mielestään sekin mieletöntä (natilrlich widersinnig). ¹⁶⁰

Marcel Dupren Bach-soitto perustui hänen Bach-perinteen osaksi katsomansa legaton käyttöön.¹⁶¹ Sitomisesta Dupre poikkeaa vain oman, ranskalaiseen perinteeseen pohjautuvaan ja soiton selkeyttä sekä rytmin täsmällisyyttä korostavan sääntöjärjestelmänsä puitteissa. ¹⁶² Poikkeuksiin kuuluvat toistetut sävelet, oktaavihypyt ja sointusarjojen osana esiintyvät forte­

soinnut Kyseinen järjestelmä näyttää muotoutuneen mm. Lemmensin urkukoulun ja Louis Viemen vähän tunnetun Bachin urkuteosten laitoksen myötä.¹⁶³ Se näyttää tuntevan vain legaton ja staccaton, ¹⁶⁴ jolloin artikuloinnin ja kosketuksen pohdinta käy lähes tarpeetto­

maksi. Toisaalta Dupre vaatii legatolta vaikeasti selitettävää elävyyttä pyrkiessään toisaalta selkeyteen, toisaalta melodian emotionaalisuuteen (Murray 1993, 146, 148).

Finn Videro ilmoittaa vuonna 1963 julkaisemansa urkukoulun esipuheessa liittyvänsä legaton suosimisessa ja "keinotekoisen" artikuloinnin välttämisessä Ranskan 1900-luvun suurten urkurien periaatteisiin.¹⁶⁵ Varsinainen staccato ei hänen mielestään kuulu klassiseen urkumusiikkiin: legatosta poikkeamisen tulee olla hienovaraista, "the more or less detached

160 Frotscher (1936, 955) viittaa E.L. Gerberin teokseen Historisch-biographisches Lexicon der Tonkiinstler II, Leipzig 1792, 455.

161 Dupre 1938, i: L'execution des oeuvres d'orgue de Bach exige l'observance exacte des valeurs de notes qui seule assure la clarte indispensable pour faire tout percevoir dans une musique aussi polyphonique.

L 'intervalle de temps compris entre deux notes detachees ou repetees doit etre aussi rigoureusement mesure qu 'un silence irnprime. Ces notes seront, selon Ies cas, dirninuees de la moitie, du tiers ou du quart de leur valeur.

162 Dupre 1927; Dupre 1938; Gavoty 1955, 25

163 ks. Burg 1985; Viemen vuonna 1924 julkaisema laitos sisältää kolme Petersin II-IV vihkoa vastaavaa nidettä.

164 Tätä tukee mm. M.T. Terryn siteeraama amerikkalaisen Clarence Wattersin , tosin Dupren teoksen soittamista koskeva, muistelma (Watters oli opiskellut Dupren johdolla Pariisissa 1926-1927): "I remember starting the B Major prelude & Fugue at a lesson, playing, not staccato, not even detache and being stopped after the first measure with 'There are no dots over those notes'". Dupren staccato ei Wattersin mukaan poikennut pianistisesta staccatosta: "The staccato, in Dupre's performance style, was not to be executed more in the manner of a "sec" or "pizzicato" manner as one might use, för example, at the piano." Ks. Terry 1991.

165 Videril 1963, Preface: Above ali he [the student] should concentrate on acquiring a perfect legato and an irnpeccable rhythm - - through a natural fingering and pedalling rather Ihan subjecting the music to any system of artificial articulation.

playing".166 Säveltoistojen toteuttamista koskevat ohjeet (Videni 1963, 15) ovat samankaltai­

sia kuin Dupren, jonka laitoksen legatosoittoon sopivat sormijärjestykset Vider0 h_yväksyi (Enzio Forsblomin haastattelu 20.10.1992). Kyseisen näkemyksen on katsottu perustuneen urkujenuudistusliikkeen käsitykseen universaalista, "urkumaisesta" soittotavasta sekä Ranskan Bach-tradition merkityksen yliarviointiin (Blomberg 1984, 251-253).

Helmut Walcha vieroksuu vuonna 1938 mm. Raminin käyttämää ja "modernin" soitto­

koneiston mahdollistamaa leggiero-soittoa forte-rekisteröinnillä soitettaessa (im vollen Werk).

Tällainen on hänen mielestään yksi osoitus urkujensoiton ajautumisesta luonnottomuuksiin (Entgleisungen aller Art). (Walcha 1938, 198) Vuonna 1952 Walcha vaatii kurinalaista legato­

soittoa perusteluinaan uruille kirjoitetun musiikin polyfonisuus sekä urkujen perimmältään polyfoninen luonne. ¹⁶⁷ Max Regerin pianistinen kirjoitustapa ei hänen mukaansa sovellu uruille.¹⁶⁸ Vaikka Walcha piti legatoa urkujensoiton perustana, hän piti kuitenkin tarpeellise­

na vokaalimusiikin esikuvien mukaista artikulointia. Ainakin 195O-luvulla hän vaati oppi­

laitaan kopioimaan omat artikulointiohjeensa, jotka näyttävät syntyneen lähinnä intuitiivisesti (mm. Bondeman 1991, Lewinski 1991). Juuri Walcha ja hänen ohellaan ranskalainen Andre Marchal lienevät herättäneet urkureita luopumaan Dupre-vaikutteisesta jatkuvan legaton käytöstä. ¹⁶⁹ Helmut Bornefeld piti hänkin absoluuttisen legatosoiton periaatetta luonnotto­

mana ja totesi eri aikoina kirjoitetun musiikin todistavan, ettei "urkumaisuus" sitä vaadi.¹⁷⁰ Hugo Distler oli jo vuonna 1940 esittänyt, laajempia perusteluja esittämättä, Duprehen verrattuna päinvastaisen näkemyksen urkujen peruskosketustavasta. Vanhaan musiikkiin sopii hänen mielestään nimenomaan rytmiä korostava martellato, kun taas "urkulegato" on hänen

166 mt., Preface: 1n playing the classic organ music the staccato proper should never be used. The more or Iess detached playing which is sometimes met with should be approached through the legato and should obtained by shortening the values of the single notes but only as much as the musical expression requires.

167 Walcha 1952, 4: Der Orgelsatz ist grundsätzlich immer ein stimmiger Satz, und zwar einfach deshalb, weil die Orgel ihrem Wesen nach ein polyphones Insnument ist. Das stimmige Spiel verlangt nun äuBerste Disziplin im Legatospiel, und daraus folgt, daB im Orgelspiel eine groBe Verantwonlichkeit dem Fingersatz gegeniiber erforderlich ist, wodurch allein ein gepflegtes und singendes Legatospiel möglich wird.

168 mts. 5: Von verantwortungsvollen Fingersätzen im Sinne eines guten Legatospiels kann hier iiberhaupt nicht mehr die Rede sein. Hier liegt eine akkordliche Schreibweise vor, die nicht nur dem Insnument ungemäB ist, sondern auf der Orgel geradezu eine Klavienechnik erforden.

169 Russell Saundersin haastattelu, Anderson-Disselhorst-Saunders 1991

170 Bomefeld 1952, 49: - - es ist - - ganz unmöglich, för einen angeblichen "klassischen Orgelsatz" die Ausfiihrbar­

keit in absolutem Legatospiel zum Kriterium zu erheben. Es gibt in der Orgelmusik aller Zeiten Bewegungsabläufe, die aus musikalischen, satztechnischen, physiologischen und orgelbaulichen Griinden mit Bestimmtheit eine andere Technik als das vollkommene Legato erfordem, o h n e deshalb aber in geringerem Grad organal zu sein!

73

mukaansa 1800-luvun keksintö.¹⁷¹ Toisaalta hän kuitenkin myös varoitti rikkomasta musiikin virtaa pedanttisilla säkeenrajojen korostamisilla (Phraseneinschnitte). Distlerin martellato-ajatus ei näytä kuitenkaan omana aikanaan juuri herättäneen huomiota. Se lienee pohjautunut urkujenuudistusliikkeelle tyypilliseen teoreettiseen pohdiskeluun, joka ei tukeutunut riittävään historiallisten tosiseikkojen selvittelyyn.