Postmoderni filosofiana, yhteiskunnallisen tutkimuksen käsitteenä sekä toisaalta postmodernismi taiteissa ovat herättäneet paljon keskustelua. Postmoderni oli 1980-luvulla laajasti käytössä ollut ”muotiteoria”, ja vuosikymmenen lopulta alkaen arveltiin, että sen aika on jo ohi.46 Miksi sitten enää käyttää käsitettä?
Termin problemaattisuutta ja toisaalta kiinnostavuutta osoittaa se, kuinka se
46 Hotinen 2002, 69.
ylittää pelkän periodinimityksen ja tyylisuunnan rajat. Umberto Eco on todennut postmodernin luonteesta, ettei se ole vain kronologisesti määriteltävä trendi, vaan ennemminkin toiminnan tapa:
Actually, I believe that postmodernism is not a trend to be chronologi-cally defined, but, rather, an ideal category – or better still, a Kunstwol-len, a way of operating. We could say that every period has its own postmodernism --47
Kirjallisuudentutkija Ihab Hassanin mukaan postmoderni on käsitteenä peh-meä ja jatkuvassa muutoksen tilassa. Hän toteaa kuinka sen käsitteellisen ym-märtämisen tulisi olla laaja, sillä se sisältää sekä kronologisen että teoreettisen, historiallisen ja typologisen ulottuvuuden: postmodernismi on romantiikan tai modernismin tapaan sekä periodi että myös kokoelma transhistoriallisia piirtei-tä.48 Tällaisiksi piirteiksi voidaan lukea esimerkiksi ironia ja intertekstuaalisuus, jotka ovat olleet läsnä taiteissa eri aikoina. Hassan on myös todennut, että voi-dakseen keskustella postmodernista ei voida jäädä odottamaan riittävän tarkkaa määritelmää modernista.49
Jo itse modernin50 käsite on hyvin laaja, monimerkityksellinen ja epäselvä, ja monet ovat todenneet tämän ristiriitaisuuden siirtyneen myös postmodernista käytyyn keskusteluun.51 Modernista kirjoittaneet ovat painottaneet sen paradok-saalista luonnetta: modernin elämän idean ja modernin käsitteen muotoilijana tunnettu Charles Baudelaire luonnehti sen olevan yhtäaikaa katoava ja ikuinen sekä muuttumaton ja muuttuva, ja moderni on liikkunut näiden kahden välisen jännitteen välillä.52
Postmodernin käsitteestä ei siis ole olemassa yksiselitteistä teoriaa eikä määritel-mää, ja myös sen ajoitus, sisällöt ja arvostus vaihtelevat kirjoittajasta riippuen.
Ollaan postmodernista ja sen merkityksestä mitä mieltä tahansa, vallalla on kuitenkin jonkinlainen yhteisymmärrys siitä, että modernin jälkeen eri alueilla on tapahtunut laajempi käsitteen tai herkkyyden muutos.53
On esitetty, että postmoderni on reaktiota nimenomaan maailmansotien jälkei-sen täysmodernismin (high modernism) arvoja ja muotoja vastaan.54 Harveyn mukaan toisen maailmansodan jälkeen vallinnut täysmodernismi oli tavallaan paluuta valistuksen ajan modernin ajatuksiin, joihin kuuluivat muun muassa ra-tionalismi, optimistinen tiedeusko, universaali moraali ja laki sekä autonominen taide, joka perustui sen sisäiseen logiikkaan. Tämän vastakohtana postmodernille
47 Eco 1983, 66.
48 Hassan 1988, 21.
49 Ibid.
50 Tässä yhteydessä ei ole mahdollista käsitellä laajemmin modernia. Ks. yleisesittely esim. Harvey 1990; Calinescu 1990; myös Kotkavirta & Sironen 1989.
51 Ks. Kotkavirta ja Sironen 1989, 23–34; Manning TDR 1988, Vol 32, no 4, 37; Levin 1990, 209; Harvey 1997, 7; Lintinen 1989, 9.
52 Harvey 1990, erit. 10–12. Calinescu 1990, 4–5.
53 Harvey 1990, 41–42; Calinescu 1990, 266–267; Thomas 1996, 67.
54 Harvey 1990, 7–9, 39–40; Thomas 1996, 68; Jameson 1988, 13–14.
on taas ollut keskeistä heterogeenisuus, fragmentaarisuus, häilyvyys sekä epäluot-tamus universaaleihin ja totalisoiviin diskursseihin.55
Brittiläinen historioitsija Arnold Toynbee oli ensimmäisiä, joka käytti postmo-dernia laajana perioditerminä kuvaten sillä länsimaiden historiassa 1870-luvulla alkanutta kulttuurista tilaa, mutta hänen negatiivinen ja epäselvä näkemyksensä jäi kuitenkin ohimeneväksi. Samoihin aikoihin Toynbeen näkemyksen kanssa, mutta siitä irrallisena, termiä käytettiin Yhdysvalloissa 1940–50-luvuilla uuden runouden yhteydessä. 1960-luvulla postmodernin optimistinen tulkinta sai paik-kansa vastakulttuuriliikkeiden moderninvastaisessa retoriikassa. 1970–80-luvuil-la termi levisi Yhdysvaltojen ulkopuolelle, kun postmoderni 1970–80-luvuil-laajeni tieteeseen ja historiallis-teoreettiseen keskusteluun ja tuli yleiseen käyttöön erityisesti arkki-tehtuurin ja kirjallisuuden kautta.56
Postmoderni on tuonut mukanaan muutoksia ajattelutapoihin sekä filosofiaan.
Keskeisiin ranskalaisiin poststrukturalisteihin kuuluvat Jean Baudrillard, Roland Barthes, Jacques Derrida, Michel Foucault ja Jean-Francois Lyotard, joita yhdis-tää kielen, vallan ja tiedon käsitteiden tutkiminen. Heille postmoderni tarkoitti ennen kaikkea rakenteiden, merkkien, ajan, rationaalisuuden, subjektiviteetin ja universaaliuden hajoamista. Tätä kielifilosofian ja merkkijärjestelmien näkö-kulmaa ei ole kuitenkaan valittu tässä tutkimuksessa keskeiseksi tanssiteosten tulkintatavaksi.57
Myös sosiologisessa yhteiskuntaa ja kulttuuria käsittelevässä tutkimuksessa post-modernista on muodostunut keskeinen käsite, jolla on omat sisältönsä. Tosin siellä siitä käytetään useinmiten nimitystä jälkimoderni tai myöhäismoderni ja sen merkitystä käsitellään suhteessa laajempiin yhteiskunnallisiin rakenteisiin.58 Ensimmäisiä postmodernin estetiikasta 1970-luvun alussa kirjottaneita oli Has-san, jolle postmoderni oli kirjallis-filosofinen lähtökohta.59 1980-luvun alussa hän muotoili taulukon, joka toimii modernismin ja postmodernismin välisten erojen tarkastelun lähtökohtana. Taulukon vasemmassa reunassa on modernis-min ja oikeassa postmodernismodernis-min keskeisiä piirteitä. Vastapareja siinä ovat esi-merkiksi: suljettu muoto – avoin muoto, järki – leikki, suunnitelma – sattuma, hierarkia – anarkia, mestaruus / järki – tyhjentyminen / hiljaisuus, etäisyys – osallistuminen, totalisaatio – dekonstruktio, juuri – rihmasto, narratiivi – an-tinarratiivi, fallos – androgynia ja metafysiikka – ironia. Modernismille tyypil-liseksi Hassan näkee valmiin taideteoksen, kun taas postmodernille ominaista on prosessi, performanssi tai happening. Modernismi painotti myös genreä ja
55 Harvey 1990, 8–38.
56 Calinescu 1990, 267–268.
57 Lansdale (2008) on pohtinut poststrukturalistisen ajattelun mahdollisuuksia tanssintutkimuksessa ja ehdottaa avauksessaan Merce Cunninghamin työn lähestymistä Derridan ajattelun kautta, kun aiemmin modernia tanssia on tulkittu erityisesti formalististen ja ekspressionististen näkemysten valossa. Derrida on hedelmällinen lähtökohta myös teatterissa kielen, merkin ja tekstin kaltaisten käsitteiden keskeisyyden takia ks. Hotinen 2002. Poststrukturalismin ja postmodernin suhteesta ks. Rossi 1999.
58 Sosiologiassa keskeinen käsite on refleksiivinen modernisaatio. Sen suhteesta postmoderniin ks. Beck, Giddens & Lash 1996.
Myös esim. Zygmunt Bauman on käsitellyt tuotannossaan ns. jälkimodernia yhteiskuntaa.
59 Calinescu 1990, 280; Carlson 2005, 198.
rajoja, postmodernismi sen sijaan on kiinnostunut itse tekstistä ja intertekstu-aalisuudesta. 60
Hassan tuo esiin, että taulukossa olevat teemat eivät ole keskenään samanarvoi-sia ja ne tulevat eri tutkijoilta ja tutkimusaloilta kuten kielitieteestä, filosofiasta, psykoanalyysistä ja teologiasta. Se minkä taulukosta voi hänen mukaansa havaita postmodernia yhdistävän, on jonkilainen pyrkimys määrittelemättömyyteen.61 Taulukko sisältää kuitenkin monia keskeisiä postmodernin teemoja, jotka nou-sevat esiin tässä työssä käsiteltävien tanssiteosten kohdalla.62
Postmodernin merkitys konkretisoitui varsinaisesti arkkitehtuurissa, ja sieltä se levisi vähitellen myös yleiseen käyttöön.63 Postmoderni arkkitehtuuri hylkäsi mo-dernismin rationaalisen toiminnallisuuden, puhtauden ja yhtenäisyyden vaati-mukset: sen pluralismi salli jälleen koristeellisuuden, ja menneisyyteen ei enää suhtauduttu kieltäen.64
Modernismin geometrisuus, rationalismi ja funktionaalisuus olivat merkinneet arkkitehtuurissa myös monotonisuutta. Postmodernismi merkitsi paluuta or-namentteihin ja koristeelliseen ilmaisuun: Mies van Der Rohen modernismin tunnuslause ”Less is more” muuttui postmodernissa arkkitehtuurissa Robert Venturilla muotoon ”Less is a bore”. Postmoderni arkkitehtuuri sisälsi myös ideologista kritiikkiä modernismin askeettisuutta ja utopioita kohtaan. Kaupun-kisuunnittelussa historian uusi esiinnousu merkitsi, että kaupungeilla oli jälleen
”muisti” ja menneisyys.65
Postmodernin arkkitehtuurin keskeisiä käsitteitä oli kaksoiskoodaus, jolla arkki-tehti ja teoreetikko Charles Jencks kuvasi sellaista arkkitehtuuria, joka miellytti tietoisesti niin suurta yleisöä kuin oman alan asiantuntijoita.66 Modernismin
”yksöiskoodauksen” sijaan kaksoiskoodaus tarkoitti myöskin sitä, että postmo-dernismi ei kokonaan hylännyt mopostmo-dernismia, vaan se sisälsi sen ohella myös monia muita erilaisia piirteitä.67
Roger Copeland on kirjoittanut 1980-luvun alussa kuinka juuri arkkitehtuuria ja tanssitaidetta on yhdistänyt se, että postmodernilla on ollut niissä tärkeä tehtävä.
Näihin molempiin se ilmaantui toisistaan riippumatta jo ennen kuin siitä tuli yleisesti muodikas termi. Molemmissa on ollut myös selkeä ”modernin” traditio sekä tunnistettava ryhmä teoksia, jotka määrittyvät modernille vastakkaisiksi.
Kuitenkin postmoderni arkkitehtuuri hylkäsi askeettisuuden ja minimalismin,
60 Hassan PAJ No1 / 1981, 34–35. Lyhyessä artikkelissaan Hassan nimeää keskeiset teemat, mutta ei kuitenkaan laajenna aiheiden käsittelyä ja siksi olen käyttänyt muiden teoreetikoiden tekstejä (esim. Hutcheon ja ironia) teosanalyysilukujen yhteydessä.
61 Hassan PAJ No1 / 1981, 34–35.
62 Tämäntyyppinen monimutkaisten käsitteiden jaottelu kahteen vastakkaiseen kategoriaan on jo itsessään postmodernin pluralistisen luonteen vastaista kuten mm. Hutcheon (1988, 20), Harvey (1990, 42) ja Carlson (2006, 198) ovat todenneet.
63 Calinescu 1990, 280–281; Carlson 2006, 207.
64 Calinescu 1995, 281–283; Copeland 1983, 36–37. Postmodernista ja arkkitehtuurista laajemmin ks. Harvey 1990, erit. 66–98.
65 Calinescu 1995, 281–284.
66 Carlson 2005, 207; Calinescu 2005, 283; Banes 1994, 302.
67 Calinescu 1990, 283.
jotka olivat varhaisen amerikkalaisen postmodernin tanssin olennaisia tyylipiir-teitä. Sen sijaan 1980-luvulla monien postmodernista tanssista ammentaneiden koreografien teoksissa oli läsnä postmodernille arkkitehtuurille ominainen ”epä-puhtaus” ja kiinnostus populaariin modernismin vakavuuden, koruttomuuden ja persoonattoman universalismin sijaan.68
Postmodernismin keskeisiin ominaisuuksiin luetaan usein parodia, ironia sekä intertekstuaalisuus. Kirjallisuudentutkija Linda Hutcheon (1988) on keskittynyt tähän näkökulmaan, jota hän kutsuu historiografiseksi metafiktioksi. Se on hä-nen mukaansa luonteeltaan itse-refleksiivistä ja intertekstuaalista. Siinä korostuu suhde historian ja autenttisuuden kaltaisiin käsitteisiin, mutta parodian kaut-ta menneisyys voi saada uudenlaisen läsnäolon. Hutcheonin mielestä postmo-dernismia luonnehtii modernismin absoluuttisuuden sijaan ristiriitaisuus, joka hylkää universaalit totuudet, siistit, binaariset oppositioasetelmat sekä niiden hierarkiat keskittyen sen sijaan kysymyksiin ja eroihin.69
Postmoderni on esiintynyt laajasti myös teatteriin, esitystaiteeseen ja performans-siin liittyvissä kirjoituksissa, mutta Marvin Carlsonin mukaan se ei ole vakiin-tunut määrittelemään tiettyä lähestymistapaa tai esiintyjäryhmää, sillä alalla ei ole ollut Sally Banesin tai Charles Jencksin kaltaisia tutkijoita, jotka olisivat tuottaneet tietyn tavan käyttää termiä – oli se sitten kiistelty tai ei.70 Nykyesi-tysten luonteeseen kuuluu monia postmodernin ominaisuuksia kuten ironia, refleksiivisyys, satunnaisuus ja epävakaus.71 Carlson käsittelee kirjassaan esitystä ja esittämistä monimuotoisena ja laajana käsitteenä. Hän avaa sitä paitsi per-formanssitaiteen näkökulmasta, mutta myös yhteiskunnallisena, teoreettisena, kulttuurisena ilmiönä.72 Nykytanssia ja nykyteatteria voidaan molempia tutkia myös esityksinä (performances).
Teatterintutkija Hans-Thies Lehmannin on todennut kuinka 1970–90-lukujen eurooppalaista uutta teatteria on määritelty juuri postmodernin käsitteellä. Tä-män laajan ja moninaisen teatterikentän hahmottaminen on hankalaa, ja sitä on kuvailtu monilla erilaisilla ”avainsanoilla”, mutta monitulkintaisina ne jäävät usein yleiselle tasolle eivätkä toimi vain yksin esitettyinä.73 Postmodernista Leh-mann kirjoittaa:
Myös etuliite -post käsitteessä postmoderni on enemmän kuin pelkkä pelimerkki. Se viittaa siihen, että modernin aiemmin itsestään selvänä pidetystä horisontista erkaantui kulttuuri tai taidekäytäntö, joka on kuitenkin vielä jonkinlaisessa suhteessa horisonttiin. Kyse on kuitenkin
68 Copeland TDR vol. 7/ 1983, 27–43.
69 Hutcheon 1988, 42–43.
70 Carlson 2006, 209.
71 Carlson 2006, 198.
72 Maukola (2006b, 303–304) on tuonut esiin esitys-käsitteen kääntämisen haasteet sekä kulttuuriset erot. Performance ei käänny automaattisesti esitykseksi, ja sillä on englannissa myös suoriutumisen ja suorituskyvyn merkitys. Eroja on myös siinä mitä käsitetään performanssitaiteeksi meillä ja muualla.
73 Lehmann 2009, 55–57.
kieltämisen, sodanjulistuksen, vapauttamisen, ehkä vain poikkeamisen tai horisontin takaisilla mahdollisuuksilla leikittelevän tarkastelun horisontista. Voidaan siis puhua jälkibrechtiläisestä teatterista, jolla ei nimenomaan ole mitään tekemistä Brechtin kanssa, vaan joka kokee Brechtin tuotannossa kerrostuneet vaatimukset ja kysymykset omik-seen, mutta ei voi enää hyväksyä Brechtin vastauksia.74
Lehmannin näkemyksen mukaan nykyteatterissa kyse ei siis ole vain modernin kategorisesta torjunnasta, vaan siitä kuinka se saa esityksessä uudenlaisia muo-toja ja vastauksia – uudella on aina jonkinlainen suhde ”vanhaan” horisonttiin.
Myös postmodernin kohdalla on keskusteltu onko se reaktiota modernismiin, radikaali suuri ero siihen vai sen saama uusi muoto.75
Lehmannille postmodernin tekee kuitenkin ongelmalliseksi ja epäilyttäväksi se, että hänen mukaansa se edellyttää aikakauden määrittelemistä kokonaisuutena.
Hän on kollegoineen jo pitkään käyttänyt post- eli jälkidraamallisen teatterin käsitettä ja valinnut sen tietoisesti postmodernin sijaan.76 Lehmannille postmo-derni näyttäytyy siis perioditerminä. Kuten edellä oleva teorian esittely osoittaa postmodernissa ei kuitenkaan välttämättä ole kyse periodista tai edes selkeästä kokonaisuudesta.
Postdraamallinen ja postmoderni voidaan tulkita osin rinnakkaisiksi käsitteik-si. Monet Lehmannin kirjassaan nimeämät ja tarkastelemat draaman jälkeisen teatterin keskeiset teemat kuten synteesittömyys, hierarkiattomuus, merkkien ylenpalttisuus tai vähäisyys, ruumiillisuus, performatiivisuus, tulkinnan avoi-muus sekä toden ja esityksen rajankäynti ovat myös postmodernille kulttuurille, taiteille ja ajalle laajemminkin ominaisia piirteitä.