Pelkkä erilaisuus ei vielä yksin tee kenestäkään ulkopuolista; ulkopuoliseksi tulee vasta, kun kulttuurin rakenteet tekevät ihmisestä näkymättömän tai sulkevat hänet sisäpiirin ulkopuolelle. (Rhodes 2004, 16.)
Vammaisuuden ja taiteen diskursseihin liittyvät myös käsitteet outsider-taide, ITE-taide ja erityistaidetoiminta, joita käytetään lähinnä kuvataiteen kentällä. Outsider Art -käsitettä (”ulkopuolinen taide”) on käytetty ensimmäisen kerran 1972, kun Roger Cardinal käänsi englanniksi Jean Dubuffet’n 1940-luvun puolivälissä kehittämän ranskankielisen käsitteen art brut (”raaka taide”). Outsider-taiteilijat ovat itseoppineita ja taidemaailman perinteisten käytäntöjen ulkopuolisia taiteilijoita, jotka eivät täytä valtakulttuurin asettamia
normaaliuden kriteerejä. Yleensä heidät suljetaan ulos valtavirtataiteen kentältä. Outsider-taiteilijoina pidetään hyvin moninaista taiteilijaryhmää. Heitä yhdistää se, että heidät on leimattu epänormaaleiksi esimerkiksi patologiaan, rikollisuuteen, sukupuoleen tai
seksuaaliseen suuntautumiseen liittyvien määritelmien vuoksi. Lisäksi heitä saatetaan pitää väärään aikakauteen syntyneinä, jälkeenjääneinä tai kehittymättöminä. (Solvang 2018, 241–242; Rhodes 2004, 7–8, 15.)
Mielenterveysongelmia pidetään outsider-taiteessa yhtenä merkittävänä taiteellisen toiminnan elementtinä. Varhaisimmissa outsider-taiteen määritelmissä korostuvat psykiatriset potilaat, itseoppineet visionäärit ja meediot. Art brut ymmärrettiin alkujaan nimenomaan ”mielisairaiden” ihmisten taiteeksi. Psyykkisesti normista poikkeavien taiteilijoiden ja kansantaiteilijoiden teosten ajateltiin edustavan aidointa luovuutta, spontaaniutta ja vilpittömyyttä, sillä taidekoulutus ja ”kulttuuri” eivät olleet vaikuttaneet niihin. Aitous tai ”puhtaus” on edelleen yksi outsider-taidekäsityksen merkittävimmistä
41 arvoista. Outsider-taiteilijoiden pääasiallisena roolina on siis olla erilainen ja
taidemaailman, ehkä jopa yhteiskunnan ulkopuolella. Konventionaalisen taidemaailman keräilijöillä ja kuraattoreilla on kuitenkin valta määritellä outsider-taide: heidän tekemänsä
”löydöt” ja antamansa arvostus ovat olennaisia outsider-taiteelle. Jos taiteen tekijää ei ole
”löydetty”, hän ei ole taiteilija. Kuten muustakin taiteesta, outsider-taiteesta tulee taidetta vasta kun se sellaiseksi nimetään. (Rhodes 2004, 8, 16, 19, 44–45, 149; Solvang 2018, 241–242, 245.) Aitous ja löytäminen liitetään usein myös kehitysvammaisten ihmisten tekemään taiteeseen (Mattila 2013, 27–28, 37). Joskus outsider-taiteen keräilijöistä on tullut tunnetumpia kuin itse taiteilijoista – kaikista taiteilijoista ei tiedetä edes nimeä (Hämäläinen 2006, 19).
Outsider-taiteilijat eivät Rhodesin (2004, 13–14) mukaan välttämättä itse määrittelisi omaa taidettaan outsider-taiteeksi eivätkä outsider-taiteilijat muodosta yhtenäistä ryhmää.
Outsider-taiteilijat eivät hänen mukaansa myöskään yleensä tunne toisiaan. Nykyään on kuitenkin olemassa kansainvälisiä outsider-taiteen verkostoja, joiden kautta muihin taiteilijoihin ja kentän toimijoihin pääsee tutustumaan. Tällaisia ovat esimerkiksi Nordic Outsider Art Network (NOA) ja European Outsider Art Association.
Outsider-taiteeseen liittyy ITE-taiteen käsite. ITE-taide on suomalaista, visuaalista
nykykansantaidetta. ITE on lyhenne, joka on jäänyt elämään outsider-taiteen kartoituksesta Itse tehty elämä vuodelta 1999. ITE-taiteilijoilla ei ole taidealan koulutusta ja ITE-taidetta voidaan pitää outsider-taiteen alalajina. Kansantaiteeseen liittyy yleensä yhteisöllisyys, mutta taiteilijat ovat usein itsenäisiä ja heidän taiteessaan korostuu yksilöllisyys. ITE-taide syntyy taiteilijoiden omassa arjen ympäristössä ja usein sitä myös esitetään siellä.
(Itenet.fi 2018; Sederholm 2004, 233; Suomen Kuvalehti 2017, 57.)
Outsider-taiteeseen liittyvät myös käsitteet erityistaidetoiminta ja erityistä tukea tarvitsevat taiteilijat. Erityistaidetoimintaan kuuluu kehitysvammaisten ja autismin kirjon henkilöiden sekä sellaisten henkilöiden, joilla on laaja-alaisia oppimishäiriöitä, visuaalinen
taidetoiminta. Sana ”erityistaidetoiminta” kuvaa toiminnan rakenteita ja ympäristöä, jossa taide syntyy. Itse taiteilijoita tai taidetta ei tule kuvailla etuliitteillä. (Kettuki 2018.) Esimerkiksi taiteellinen työskentely ja sen tukeminen kehitysvammaisten ihmisten taidestudiossa on siis erityistaidetoimintaa, mutta siellä tuotettua taidetta ei kutsuta
”erityistaiteeksi” tai taiteilijoita ”erityistaiteilijoiksi”.
42
”Erityisyys”, ”erityinen tuki” ja ”erityiset tarpeet” ovat epämääräisiä käsitteitä. Saloviidan (2006, 132–135) mukaan käsite ”erityinen tuki” on kehäpäätelmä: erityistä tukea tarvitseva ihminen on ihminen, joka tarvitsee erityistä tukea. Vehmaksen (2005, 94) mukaan käsitettä
”erityinen tarve” käytetään hyvin laajasti mutta se yleensä jätetään määrittelemättä, ja se on ”kiertoilmauskieltä ilman merkittävää sisältöä”. Monien kirjoittajien mielestä
”erityisyydestä” puhumisella yritetään oikeuttaa syrjivää kohtelua. Mairian Corkerin (1998a, 82) mukaan kuuroja lapsia voidaan ”erityiseksi” kutsumalla oikeutetusti kohdella eri tavalla kuin muita. Laddin (2003, 442) mukaan niin kauan kuin kuuroja pidetään vammaisina ja ”erityisten tarpeiden” ihmisinä, ohitetaan se, että he tarvitsisivat vain omakielisen yhteisön ja koulutuksen. ”Erityisistä tarpeista” puhuminen vahvistaa
Beauchamp-Pryorin (2012, 188) mukaan ajatusta siitä, että vammaisuus on jotakin muuta kuin normaalia. Vehmaksen (mt., 93–94) mukaan ”tarvekieltä” puhutaan varsinkin erityispetukseen liittyen, ja se heijastaa perinteistä jakoa ”normaaliin” ja ”poikkeavaan”, vaikka käsite vaikuttaakin korrektimmalta kuin poikkeavista yksilöistä puhuminen.
Varsinkin jos taiteilijan työ liittyy suoraan vammaan tai kertoo vammaisista ihmisistä, hänet saatetaan yksioikoisesti määritellä outsider-taiteilijaksi (Sandahl 2013). Vammaisten koulutettujen taiteilijoiden sijoittaminen outsider-taiteen kentälle on kyseenalaista. Miten määritellään millä koulutuksella, kokemuksella ja millaisella taiteen sisällöllä on
ulkopuolinen ja millä kuuluu sisäpiiriin? Arja Elovirran (2007, 73) mukaan lähes kaikki tosissaan taiteen parissa työskentelevät taiteilijat, jotka ovat mukana
erityistaidetoiminnassa, ovat saaneet ainakin jonkinlaista koulutusta taiteen tekemisestä, taidehistoriasta ja taidemaailmasta. Kuraattori Veikko Halmetoja (2018) pitää syrjintänä sitä, jos taiteilijaa kutsutaan outsider-taiteilijaksi henkilökohtaisen ominaisuutensa, kuten kehitysvammaisuuden vuoksi. Sana ”outsider” ei myöskään tuo mieleen vain positiivisia mielleyhtymiä. Kuka haluaisi olla ulkopuolinen? Esimerkiksi Pertti Kurikan Nimipäivien basistina tunnettu Sami Helle (Helle & Lilja 2017) totesi vammaisuuteen, taiteen ja taidekasvatukseen liittyvässä konferenssissa vihaavansa sanaa outsider.
Käsitteistä onkin käyty Suomessa vilkasta keskustelua. Minna Haveri (2018) on tuonut esiin, että outsider-taide ja erityistaidetoiminta eivät ole parhaita mahdollisia sanoja kuvaamaan tämän hetken toimintaa ja taidetta. Hänen mukaansa niitä kannattaa kuitenkin käyttää siksi, että niiden kautta saa näkyvyyttä. Esimerkiksi kuraattorit löytävät taiteilijat paremmin määritelmillä ”outsider-taide” tai ”erityistaidetoiminta” kuin ilman näitä sanoja.
43 Lisäksi jos erityistä tukea tarvitsevat taiteilijat suljettaisiin ulos outsider-taiteen käsitteestä ja verkostoista, he jäisivät ilman tukea ja vielä varmemmin syrjään taidekentästä. (Mt.) Monet Solvangin (2012, 180, 183) haastattelemista vammaisista taiteilijoista halusivat ottaa etäisyyttä outsider-taiteeseen. Knutes Nyqvistin ja Stjernan (2017) tekemässä tutkimuksessa tulokset olivat hieman erilaisia. He haastattelivat taiteilijoita, jotka
työskentelevät ruotsalaisessa neurologisesti monimuotoisten ihmisten päiväkeskuksessa.
Haastatellut taiteilijat eivät olleet yksimielisiä taiteensa määrittelyistä. Joku kutsui omaa taidettaan insider-taiteeksi, toinen ei osannut tai halunnut määritellä taidettaan ollenkaan.
Kolmas totesi, että hänen taidettaan saa mielellään kutsua outsider-taiteeksi, koska se avaa enemmän mahdollisuuksia esimerkiksi teosten saamiseen esille. (Mt., 969, 974–975.) Outsider-taide- tai erityistaidetoiminta-käsitteitä pidetään siis ainakin jossain määrin leimaavina ja huonoina, mutta niiden käyttö voi olla tietyissä tilanteissa tarpeen ja perusteltua. Helle ja Lilja totesivat konferenssipuheessaan (2017), että Kettuki käyttää erityistaidetoiminta- tai outsider-taide-sanoja ”rakenteen vuoksi”. Haveri (2016, 26) tuo esiin, että joskus on tarpeen täsmentää missä kontekstissa taide on tuotettu. Lisäksi
käsitteiden avulla voi löytää yhteisöjä ja verkostoja, ja täsmälliset sekä yhtenäiset käsitteet auttavat rahoittajille ja tukijoille viestimisessä (mt., 26). Tässä raportissa käytän Kettukin esimerkkiä noudattaen käsitteitä erityistaidetoiminta ja erityistä tukea tarvitsevat taiteilijat.
Erityistaidetoiminnalla viittaan kuvataiteen kentällä tapahtuvaan toimintaan, mutta erityistä tukea tarvitsevilla taiteilijoilla tarkoitan tässä raportissa myös muiden alojen taiteilijoita.