Käsite ”kuurojen kulttuuri” on monitulkintainen. Lisäksi eri aikoina se on tarkoittanut erilaisia asioita. (Salmi & Laakso 2005, 381.) Kuurojen kulttuuri -käsitettä on alettu
48 käyttää Suomessa 1950-luvulla Kuurojen valtakunnallisten kulttuuripäivien yhteydessä.
Tuohon aikaan käsite miellettiin suppeammin kuurojen taiteeksi. (Pokki 2011, Salmi &
Laakso 2005, 382.) Paddy Laddin (2003, xvii, 233) mukaan englanninkielistä Deaf culture -käsitettä on alettu käyttää vasta 1970-luvulla, aluksi pääasiassa kuulevien akateemisissa piireissä. Kuurojen kulttuuri -käsitteestä keskustellaan jatkuvasti sekä tutkijoiden kesken että kuurojenyhteisössä (Salmi & Laakso 2005, 381). Se on määritelty esimerkiksi prosessiksi, joka siirtää kuurojen kulttuurin arvot, uskomukset, tavat ja
käyttäytymismuodot sukupolvelta toiselle; käyttäytymistä ohjaavaksi ja todellisuutta selittäväksi symbolijärjestelmäksi, ja visuaalisuuteen ja kieleen perustuvaksi yhteisön elämäntavaksi.10 Lisäksi kuurojen kulttuurin on katsottu muodostuvan yhteisestä
historiasta ja omista kouluista, organisaatioista sekä verkostoista. Kuurojen kulttuuri ei ole vammaiskulttuurin alakulttuuri, sillä kieli jakaa viittomakieliset erilleen vammaisista ihmisistä, aivan kuten muistakin kuulevista ihmisistä. Lisäksi viittomakieliset henkilöt identifioituvat useimmiten kieli- ja kulttuurivähemmistöksi, eivätkä
vammaisvähemmistöksi. (Barnes 2003, 11; Barnes & Mercer 2001, 522–523; Gill &
Sandahl 2008, 26; Korhonen 1993, 2; Ladd 2003, xvii; Salmi & Laakso 2005, 381–382;
396; Scully 2012, 111, 115.)
Osa kuuroista ihmisistä ajattelee, ettei ole olemassa yhtenäistä kuurojen kulttuuria (Scully 2012, 112). Laddin (2003, 401, 406) mukaan kuurojen yhteisöillä ympäri maailman voidaan katsoa olevan yhteinen kuurojen kulttuuri, sillä niillä on paljon yhteisiä piirteitä.
Kuurojen kulttuuri saa kuitenkin vaikutteita asuinmaan valtakulttuurista ja joskus myös muista vähemmistökulttuureista, ja usein sitä voitaisiin kutsua maansa alakulttuuriksi.
(Ladd 2003, 406; Lane ym. 1996, 417–418.)
Yleensä kuurous on kuurojen mielestä ainoastaan myönteinen asia.11 (Lane ym. 1996, 411.) Myönteiseen suhtautumiseen ja ylpeyden tuntemiseen vaikuttaa kuitenkin se, kuinka
10 Maailmassa on yli 200 viittomakieltä (Ladd 2003, 401–402). Viittomakielet ovat syntyneet luonnollisesti samoin kuin puhututkin kielet. Suomen kansalliset viittomakielet ovat suomalainen ja suomenruotsalainen viittomakieli. Lisäksi maahan muuttaneiden kuurojen mukana Suomeen on tullut muitakin viittomakieliä. (Kuurojen Liitto 2019.)
11 Kuurouteen liittyy käsite Deaf Gain. Brittiläinen performanssitaiteilija Aaron Williamson on pohtinut, miksi hänen lääkärinsä aina kertoivat hänelle, että hän on menettämässä kuulonsa. Lääkärit eivät koskaan maininneet, että hän oli saavuttamassa kuurouden (gaining Deafness). Monille kuuroille kuuroudessa ei ole kyse kuulon
puutteesta vaan tietystä tavasta olla maailmassa. Heille avautuu näkökulmia ja oivalluksia,
49 viittomakieleen ja kuurouteen on suhtauduttu kuuron lapsen kasvuympäristössä. Jos kuuro lapsi kasvaa ilman kuurojen yhteisöä ja saa heikot valmiudet viittomakielessä, hänen identiteettinsä, itsetuntonsa ja jopa mielenterveytensä voi olla heikoissa kantimissa.
Aiheesta on kirjoittanut esimerkiksi Juhana Salonen (2017).
90 prosenttia kuuroista lapsista syntyy kuuleville vanhemmille, mikä vaikuttaa hyvin merkittävästi kuurojen kulttuuriin. Tällaisessa tilanteessa kulttuuri ei siirry suoraan
sukupolvelta toiselle. Riskinä on, että kuuleville vanhemmille syntyvä kuuro lapsi ei pääse oppimaan viittomakieltä tarpeeksi varhain. (Ladd 2003, 35; Rutherford 1993, 86–87; Salmi
& Laakso 2005, 77; Scully 2012, 111–112.)
Viittomakieliset yhteisöt syntyivät, kun kuuroille luotiin omia viittomakielisiä kouluja.12 Suomessa tämä tapahtui 1840-luvulla. Viittomakieli kehittyi, kun suurempi joukko kuuroja alkoi tavata toisiaan kouluissa. (Salmi & Laakso 2005, 16, 53, 464.) Kuurojen kouluilla onkin yhdessä kuurojenyhdistysten kanssa merkittävä rooli kuurojen historian välittäjänä, sekä kulttuurin ja viittomakielten ylläpitäjinä (Bauman & Murray 2014b, xvii; Ladd 2013, 321; Lane ym. 1996, 125; Padden & Humphries 2005, 6; Salmi & Laakso 2005, 77, 178–
180).13 Koska kuurojen koulut ovat niin merkittäviä kuurojen kulttuurille, yksi
näkyvimmistä vammaisliikkeen ja kuurojenyhteisön välisistä eroista on suhtautuminen koulutuksessa tapahtuvaan segregaatioon, integraatioon ja inkluusioon. Siinä missä
jotka eivät ole kovin yleisiä kuulevien keskuudessa. Kuurouden biologiset, kulttuuriset ja sosiaaliset seuraukset voidaan määritellä puutteiden sijaan eroiksi tai joissakin tapauksissa hyödyksi (gain). Deaf Gain on monitieteinen käsite, jolla tarkoitetaan ainutlaatuisia kognitiivisia, luovia ja kulttuurisia hyötyjä, jotka ilmenevät kuurojen tavoissa olla maailmassa. (Bauman & Murray 2014b, xv, xxxix, xxiii.)
12 Aluksi kuurojen koulut olivat viittomakielisiä, mutta 1800-luvun lopusta alkaen puheopetus alkoi syrjäyttää viittomakielen kouluissa. 1970-luvulla alettiin käyttää niin sanottua simultaanimenetelmää, jossa opettaja puhui ja viittoi yhtä aikaa. Kyseessä ei kuitenkaan ole viittomakieli vaan viitottu suomi, jolloin esimerkiksi sanajärjestys ei vastaa viittomakielen rakenteita ja viittomakielisen on vaikea ymmärtää viittomista. Viittomakieli alkoi hitaasti palata suomalaiseen kuurojenopetukseen 1980-luvulla. Viittomakielestä tuli oma oppiaine kouluihin vasta vuonna 1993. Kuitenkin viittomakieli eli ja levisi kouluissa myös puheopetuksen aikakaudella, kun oppilaat viittoivat keskenään salaa. (Salmi &
Laakso 2005, 144, 151, 173, 178, 353–357, 364.)
13 Esimerkiksi Tanskassa viittomakielisen opetuksen väheneminen on johtanut siihen, että joitakin kuuroja on muuttanut ”kielipakolaisina” Ruotsiin (Bauman & Murray 2014b, xvii).
Vakavasti uhanalaisen suomenruotsalaisen viittomakielen huononi entisestään, kun viimeinen suomenruotsalainen kuurojen koulu lakkautettiin vuonna 1993 (Kuurojen Liitto 2019a; Salmi & Laakso 2005, 357–358).
50 vammaisliike on ajanut erityisopetuksesta luopumista, kuurot pitävät yleensä parempana kuurojen omia viittomakielisiä kouluja tai luokkia. (Barnes & Mercer 2001, 527; Corker 1998a, 31, 38; Lane ym. 1996, 125, 411; Padden & Humphries 2005, 35–36; Vehmas 2005, 126.)
Kuurot ovat kautta historian luoneet itselleen omaa tilaa ja kehittäneet tapoja muokata ympäristöään itselleen sopivaksi. Viittomakielistä ympäristöä kutsutaan usein
DeafSpaceksi. DeafSpace-käsitteellä voidaan tarkoittaa myös arkkitehtuurista mallia tai sellaista rakentamisen tapaa, joka on saanut innoitusta kuurojen sosiaalisen toiminnan tavoista ja tarpeista. (Bauman 2014, 375–377.) DeafSpacessa kuurot ihmiset tuntevat olonsa kotoisaksi ja turvalliseksi, ja heidän on helppo toimia siellä. Esimerkiksi tasainen valaistus on tärkeää. (Mt., 378, 384–385.) DeafSpace voi syntyä myös spontaanisti, kun joukko kuuroja ihmisiä kokoontuu yhteen (Solvang & Haualand 2014, 5).
Kuuroille yhteiset tapahtumat ovat hyvin tärkeitä. Kokoontumisilla on sekä sosiaalista, kulttuurista että psykologista merkitystä. Tapahtumat luovat kulttuurisen keskuksen hajallaan oleville viittomakielisille ihmisille ja niissä on mahdollista kehittää omia
perinteitä. (Peters 2000, 10, 32, 34; Pokki 2011.) Suomessa muun muassa Kuurojen Liiton järjestämät nuorten kulttuuripäivät ja kuurojen kulttuuripäivät ovat olleet merkittäviä kulttuuritapahtumia 1950-luvulta alkaen. Kulttuuripäivien eri taidelajeihin liittyneistä kilpailuista saatiin lisää tarmoa paikallisten kuurojenyhdistysten taideharrastuksiin, sillä Kuurojen Liitto alkoi muun muassa tarjota kurssimuotoista koulutusta kilpailuesitysten tason nostamiseksi. (Salmi & Laakso 2005, 372–381; Wallvik 2005, 12.)
Kuurojen kulttuuriin kuuluu erilaisia taiteen muotoja, joista osa perustuu viittomakielten ja kuurojen kulttuurin erityispiirteisiin, kun taas toiset niistä heijastelevat valtakulttuuria (Ladd 2003, 48–49; Lane ym. 1996, 138–139). Kuurojen taidetta on tutkittu melko vähän.
Monet viitotut taideteokset ovat olleet vaikeita tallentaa ja siksi historiasta on säilynyt vain vähän esimerkkejä. (Ladd 2003, 49.) Suomessa viittomakielisten taiteesta on kirjoittanut esimerkiksi Aapo Ruuttunen. Ruuttusen (2001, 85–92) mukaan viittomakielisten taide on taidetta, joka on viittomakielisten tekemää, viittomakielistä ja käsittelee
viittomakielisyyttä. Se on kohdennettu viittomakieliselle yleisölle. Petersin (2000, 91) mukaan kuurouden, kuurojen ihmisten ja viittomakielen näkyväksi tekemisestä on tullut monille taiteilijoille poliittinen tavoite. Erilaiset viittomakieliset taiteen muodot ja niiden esittäminen julkisessa tilassa tekevät visuaalista kulttuuria näkyväksi ja ovat samalla
51 vertauskuva itsemääräämisoikeudelle. (Mt., 91.) Silloin, kun kuurojen taide tähtää
poliittisiin tavoitteisiin, se voidaan mielestäni rinnastaa vammaispoliittiseen taiteeseen.
Myös Salmi ja Laakso (2005, 396) näkevät näissä käsitteissä yhtäläisyyksiä.
Teatteri on yksi kuurojen tärkeimmistä taidemuodoista (Lane ym. 1996, 144). Suomessa sillä on jo yli satavuotinen historia (Lehtomäki 1993, 67; Barber 2005, 9; Salmi & Laakso 2005, 391). Kuurojen teatteria tai viittomakielistä teatteria on tehty suurin osa sen
historiasta vain kuurolle yleisölle.14 Nykyään kuurojen teatterilla on laajempi yleisö, ja siksi lähes kaikki viittomakieliset teatteriryhmät tulkkaavat esityksensä puhutulle kielelle tai tekevät näytelmistään alun perinkin kaksikielisen. (Padden & Humphries 2005, 101–
102.) Kuurojen taiteen, esimerkiksi teatterin kehitys kytkeytyy laajemmin kuurojen
yhteiskunnalliseen asemaan. Esimerkiksi suomalaisissa teatteriesityksissä viitottiin pitkään suomen kielen sanajärjestyksellä eli viitotulla suomella, mikä kertoo viittomakielen
heikosta asemasta ja arvostuksesta. 1980-luvulla asiasta käytiin kiivasta keskustelua, jonka jälkeen viittomakieli vakiintui esityskieleksi. (Wallvik 2005, 34.)
Myös viittomakielisellä tarinankerronnalla, runoudella ja kirjallisuudella on pitkät perinteet (Ladd 2003, 49; Lane ym. 1996, 153; Padden & Humphries 2005, 133–143; Salmi &
Laakso 2005, 368; Wallvik 2005, 10). Tarinankerronta on kuurojen kulttuurissa erityisen merkittävää siksi, että se välittää eteenpäin kulttuurista tietoa. Viittomakielisten
kerrontaperinnettä voidaan nimittää kirjallisuudeksi, vaikkei viittomakielellä olekaan kirjoitettua muotoa. (Lane ym. 1996, 139, 153; Peters 2000, 17.) Kuurojen kirjallisuutta tallennetaan osittain alkukielellä ja osittain valtakielellä, kuten monen muunkin
vähemmistökielen kirjallisuutta (Lane ym.1996, 155). Kuurojen kirjoitettu kirjallisuus on pitkälti runoutta (Ladd 2003, 52). Viittomakielistä kansankulttuuria ja -kirjallisuutta on
14 Kuurojen teatteriesitykset voidaan Lanen ja kollegojen (1996, 150–151) mukaan jakaa neljään kategoriaan. Ensimmäinen kategoria on kuulevien näytelmät, jotka on käännetty viittomakielelle. Tätä on kutsuttu muun muassa viittomakieliseksi teatteriksi. Toisessa kategoriassa esitetään viittomakielellä tarinoita, jotka sijoittuvat kuurojen kulttuuriin. Tätä Lane ja kollegat kutsuvat nimellä DEAF-WORLD theater (”kuurojen maailman
teatteriksi”). Kolmas kategoria on monikulttuurinen (cross-cultural) teatteri, sillä se yhdistelee elementtejä kahdesta edellä mainitusta. Neljäs ryhmä on kuulevien näytelmät, jotka mukautetaan sisällöltään kuurojen kulttuuriin sopiviksi. (Mt. 1996, 150–151.) Tässä tutkielmassa kuurojen teatteri tai viittomakielinen teatteri tarkoittavat kuitenkin kaikkea kuurojen ihmisten esittämää, viittomakielellä toteutettua teatteria.
52 mahdollista kutsua myös suulliseksi perinteeksi, sillä se perustuu kasvokkain tapahtuvaan vuorovaikutukseen (Peters 2000, 18).
Ehkä hieman yllättäen kuvataide saattaa olla kuuroille vieraampi taidemuoto,
visuaalisuudestaan huolimatta (Ruuttunen 2001, 96). 1800- ja 1900-luvun vaihteessa menestyneitä kuuroja kuvataiteilijoita oli useita. Ajanjaksoa on kutsuttu suomalaisten kuurojen taiteilijoiden kultakaudeksi. Kun viittomakielen asema heikkeni oralismin myötä, taiteilijoiden määrä väheni. (Lehtomäki 1993, 68; Salmi & Laakso 2005, 368–371.)
Yhdeksi syyksi on esitetty, että oralismin heikentämät kielelliset valmiudet estivät
kuvataiteesta keskustelua ja sen ymmärtämistä. Kun viittomakielten asema on kohentunut, viittomakieliä on tutkittu enemmän ja kuurot ovat voimaantuneet, on myös kuurojen taide puhjennut kukkaan.15 (Kulttuuri kuurojen voimavarana -raportti 1993; Lane ym. 1996, 139; Mirzoeff 1995 Laddin 2003, 50 mukaan.)
Kuurot ovat tehneet jonkin verran, mutta kuitenkin melko vähän elokuvia esimerkiksi runoihin verrattuna (Ladd 2003, 54). Yhdysvaltojen kansallinen kuurojen yhdistys (The National Association of the Deaf, NAD) alkoi tehdä hyvin pian elokuvan keksimisen jälkeen elokuvia, joiden tarkoituksena oli muun muassa säilyttää amerikkalaista viittomakieltä tuleville sukupolville sekä levittää kuurojen ajatuksia ympäri maailmaa (Ladd 2003, 53; Padden & Humphries 2005, 57–58, 164). Nykyään viittomakielistä tarinankerrontaa, taidetta, ihmisten muistoja, luentoja ja työpajoja pyritään tallentamaan videoimalla (Ladd 2003, 54). Suomessa Viittomakielinen kirjasto ja Kuurojen museo tallentavat kuurojen kulttuuriperintöä eri muodoissaan. Lisäksi viittomakielinen kirjasto tuottaa uusia kulttuurituotteita kuten lastenohjelmia sekä välittää tietoa viittomakielellä.
Usein ajatellaan, ettei musiikki kiinnosta kuuroja ihmisiä tai ettei se kuulu heille. Monet kuurot esiintyjät hyödyntävät kuitenkin rytmiä, riimejä ja tempoa työkaluina teoksissaan.
Lisäksi monet kuurot kuulevat vähän ja voivat soittaa ja laulaa tai viittoa lauluja. (Peters 2000, 65.) Varhaisin esimerkki kuurojen laulusta on virsien laulaminen kirkossa (Ladd 2003, 51). Suomessa on esiintynyt viittomakuoroja jo 1800-luvulla (Salmi & Laakso 2005,
15 Esimerkiksi Yhdysvalloissa syntyi 1980-luvun lopulla kuurojen kuvataideliike De’VIA, joka tulee sanoista Deaf View/Image Art. Liikkeen kantava ajatus oli, että kuurous tuo uusia näkökulmia ja hyötyjä luovaan prosessiin. De’VIA on kuvataidetta, joka välittää kuurouden kokemusta. Esimerkiksi kun kuvataan ihmisiä, keskitytään usein kasvoihin ja käsiin. (Deaf Art 2019; Lane ym. 1996, 140; Witteborg 2014, 482.)
53 75; Wallvik 2005, 10). 1970-luvulla Yhdysvalloissa kuurot esiintyvät taiteilijat alkoivat perustaa yhtyeitä ja esittää omia tulkintojaan pop-kappaleista. Kuitenkin vasta 1990-luvulla kuulevien laulujen sanoituksia muokattiin kuurojen kulttuuriin sopiviksi ja alettiin tehdä omaa musiikkia. (Ladd 2003, 51.) Suomessa viittomakieltä ja musiikkia ovat yhdistäneet esimerkiksi rap-artisti Signmark sekä Visual Voice -yhtye.