Gillin ja Sandahlin (2009, 2, 19–21) mukaan vammaisuuden stereotypiat vaikuttavat sekä taidealan ammattilaisten että yleisöjen asenteisiin, sekä median tapaan käsitellä vammaisia taiteilijoita tai heidän työtään. Myös Basasin (2009, 614) mukaan asenteet ovat yksi suurimmista vammaisten taiteilijoiden työllistymisen esteistä. Vammaisille ihmisille asetetaan alemmat työllistymisen tavoitteet, ja vammaisia ihmisiä pidetään vain taiteen yleisönä eikä tekijöinä. Vammaisen ihmisen työllistämistä pidetään riskinä. Lisäksi kielteiset asenteet johtavat vammaisten taiteilijoiden epäarvostukseen ja sivuuttamiseen sekä alentavat heidän itseluottamustaan. (Mt., 614, 617, 622, 636, 661, 664, 667.) Myös tämän tutkimuksen aineistossa tuli esiin, että vammainen henkilö kohtaa
yhteiskunnassamme monia ennakkoluuloja. Aineistosta selviää, että vammaisen ihmisen taitoja ja osaamista epäillään. Tätä tapahtuu elämän eri vaiheissa lapsuudesta alkaen:
S: Millaista oli, kun olit pieni ja menit kouluun?
H: Se oli vähän niin ja näin. On invalidi ja ne katsovat ja miettivät, että tämä ihminen on ihan hullu. He sanoivat, että olen hullu! Ihmiset, jotka eivät tunteneet minua. Silloin sanoin, että ”Miettikääs vähän mitä sanotte!” Silloin tulin kyllä vihaiseksi ja mietin, että keksivätkin jotain tällaista. Tämä ihminen ei tiedä mitään etkä osaa mitään etkä tiedä mitään. Mutta minä tiedän enemmän kuin mitä ihmiset luulevat, että tiedän.64 (D4H, suomennos OS)
Yksi haastateltava nosti heti haastattelun alussa ennakkoluulot tärkeäksi kysymykseksi, ja kysymykseen palattiin haastattelun edetessä:
O: Joo ja alussahan sä puhuit vähän sanoit ennakkoluulot mutta sitte sä sanoit H: niin
O: et niit ei hirveesti enää oo mutta onko?
H: on niitä on niit viel mut ei niitä ihan hirveesti kai oo
64 Alkukielellä: S: Hur var det när du var liten och gick du i skola?
D4: Det var nog lite si och så. Man var invalid och dom titta på en och tänkte att den här människan är inte klok. Dom sa att jag inte var klok! Folk som inte känd igen mig. Så sa jag att ”Tänk på vad ni säger o lite!” Då blev jag nog arg och tänkte att hitta på sånt här så.
Den här människan vet ingenting och du kan ingenting och du vet ingenting. Men jag vet mer än vad folk tror att jag inte vet. (D4H)
181 O: joo
H: En tiiä. Mä luulen et niillä ryhmillä kenellä ei niin sanotusti omassa perheessä tai suvussa oo kehitysvammasii niin mä luulen että
O: niin
H: niillä mä luulen vähän et niil on enemmän O: niin niin
H: niitä ennakkoluuloja mutta taas niillä kenel- kenellä on tai et ne on muuten vaan niitten kans tekemisis vaikka niil ei itellään oliskaan tai mitään suvus, mut jos ne on niitten kans tekemisis mä luulen et sitä kautta niillä on häipyny ehkä toi
ennakkoluulot pois ja sit ne on voinu taas kertoo kaverin kaverin kaverille niin tää on vaan sitä kautta nää on lähteny levii se homma sitte parempaan suuntaan.
O: Joo
H: Mutta kyllä niitä on mutta senki eteen pitää tehdä töitä että niitä sais mahollisimman lähelle nollaa. Niitä ennakkoluuloja
O: Mm
H: Kylhän niitä aina löytyy että O: Joo
H: Mut ehkä suhteessa aika vähän kuitenki (H2)
Ammattiuran kannalta erityisen merkittäviä ovat asenteet, jotka vaikuttavat taiteilijan työllistymis- ja koulutusmahdollisuuksiin:
Asenteet ovat niin vaikeasti muutettavissa, minun on aina oltava 200 % parempi kuin näkevä verrokki, jotta saan paikan. (T8)
Taiteilija voi työssään joutua kohtaamaan myös yleisön ennakkoluuloja:
Pystyn kävelemään tuettuna hieman, ja siirtymään esimerkiksi tuolille laulamaan keikan ajaksi, tämä on myös aiheuttanut kummeksuntaa ihmisissä. Pyörätuoli tuo ennakkoluuloja, ja usein ajatellaan, että ihminen, joka siinä istuu, on täysin halvaantunut. Olen myös törmännyt ihmetteleviin kommentteihin siitä, kun istun keikalla tuolissa. Jotkut ovat luulleet laulajan olevan humalassa, kun tarvitsee tuolia.
Myös se, että käytän keikalla nuottitelinettä ja sanoja muistin tueksi, saa ihmiset hämmästelemään. (T7)
T7:n kertomuksessa voidaan nähdä yleisön ableistinen oletus siitä, että esiintyvä taiteilija seisoo, eikä hänen kuuluisi käyttää nuotteja tai muistilappuja. Nämä eivät kuitenkaan ole esityksen onnistumisen kannalta olennaisia asioita, vaan normatiivisia olettamuksia.
Ennakkoluulot ja kielteiset asenteet voivat vaikeuttaa esillä olemista, jota usein vaaditaan taiteilijan työssä. Kaikki eivät jaksa tai halua olla niitä, jotka ”rikkovat rajoja” ja toimivat tienraivaajina. Tätä pohdittiin aineistossa:
Onneksi olen ollut rohkea ja lähtenyt rikkomaan rajoja. Uskon että monelle vammautuneelle esiintymään tai kameran eteen meno voi olla vaikeaa, kun oma
182 kroppa on muuttunut. Myös ennakkoluulot vammaisia ihmisiä kohtaan tekevät kynnyksen meistä joillekin. (T7)
Vammaiselta tai kuurolta ihmiseltä vaaditaankin ehkä enemmän uskallusta, itsevarmuutta ja riskinottoa toimia taiteilijana kuin muilta ihmisiltä:
Pitää kasvaa todella vahvaksi, jotta uskaltaa olla esillä kaikkine puutteineen: vasta sen jälkeen pystyy esittämään omia teoksiaan. (T6)
Thomas (1999) on kirjoittanut siitä, että disablismilla on myös psyko-emotionaalisia ulottuvuuksia. Disablismi vaikuttaa muun muassa siihen, millaisia vammaiset ihmiset kokevat voivansa olla tai millaisiin yhteiskunnallisiin asemiin he pyrkivät. (Mt., 46–48.) Esimerkiksi tieto tai pelko siitä, että taiteilijana saa jatkuvasti kohdata ihmisten
ennakkoluuloja, voi estää joitakin ihmisiä pyrkimästä taiteilijan ammattiin. Toisaalta esimerkiksi Solvang (2012, 185) esittää, että vammaisille taiteilijoille esiintyvänä taiteilijana toimiminen on luonnollista, koska he ovat niin tottuneita julkisissa tiloissa tapahtuvaan tuijotukseen ja ruumiinsa tarkasteluun esimerkiksi lääkärissä. Epänormaalina pidetty ruumis kiinnittää huomiota ja aiheuttaa uteliaisuutta (Garland-Thomson 2009, 20, 37, 46, 116). Vammaiselle taiteilijalle esiintyminen on myös tapa ottaa tuijotus omaan hallintaan ja opettaa tuijottajille uusia tapoja katsoa ihmistä (mt., 175–176, 194–195).
Myös yhteiskunnan yleiset vaatimukset työntekijää ja kansalaista kohtaan nousivat esiin sekä työhön liittyvissä kysymyksissä, että muiden ihmisten suhtautumisissa. Tietynlainen suorituskyky on yksi näistä vaatimuksista:
Vuonna [2001] siirryin sitten eläkeläiseksi. Tuota päätöstä eivät monetkaan läheiset ymmärtäneet, entiset työkaverit vähiten. Tietysti muiden suhtautuminen toi minulle paineita, kun en enää ollut ”yhteiskuntakelpoinen” suorittaja. (T4)
Työntekijän suorituskyvyn kriteerejä ovat esimerkiksi työtehtävistä selviytymisen nopeus ja itsenäinen toiminta:
Kokeilin yhtä ja toista työtä, mutta kukaan ei halunnut antaa minulle ”oikeaa palkkaa” vaan [kuntayhtymältä] tuli pieniä summia, koska en voinut suoriutua siitä mitä yhteiskunta vaatii työntekijältä, olin liian hidas ja tarvitsin liikaa apua.65 (T2, suomennos OS)
65 Alkukielellä: Nå jag prova lite de ena jobbet och de andra, men ingen ville ge en "riktig lön" åt mig utan de blev små summor från [samkommun] för jag kunde inte prestera de
183 Susan Wendellin (1996, 37–38) mukaan oletus nopeasta elämän tahdista ja odotukset suorituskyvystä vaikuttavat vammaisuuden sosiaaliseen konstruktioon ja vammaisuuden ilmiön syntymiseen. Wendell käyttää esimerkkinä osatyökykyisen ihmisen tilannetta. Jos työmäärää lisätään, työntekijän tarve osa-aikaisuuteen kasvaa, vaikka todellisuudessa hänen työkykynsä pysyisi samana. Lisäksi vammattomat ihmiset ottavat nopean tahdin usein itsestäänselvyytenä ja ovat kärsimättömiä, jos sitä yritetään hidastaa. (Mt., 37–38.) Kevin Paterson (2012) on kirjoittanut samasta teemasta puhevammaisen ihmisen
näkökulmasta. Yhteiskunnassamme on ableistisia ajan normeja, jotka vaikeuttavat
puhevammaisten ihmisten osallistumista sosiaaliseen kanssakäymiseen. Kun kaikki hitaus on ajanhukkaa, on myös kommunikointi puhevammaisen ihmisen kanssa ajanhukkaa.
Hitautta pidetään myös merkkinä henkilön kyvyttömyydestä ja taitamattomuudesta. (Mt., 166, 168.)
Vammaisuuteen liitetään toisaalta oletuksia kyvyttömyydestä, toisaalta myyttejä erityistaidoista. T5:n mielestä stereotypiat, joissa tiettyyn vammaan liitetään automaattisesti taiteellinen lahjakkuus, ovat ärsyttäviä:
Lisäksi en ymmärrä myyttiä siitä, että kaikki näkövammaiset olisivat joitakin hemmetin steviewondereita, että he tykkäisivät musisoimisesta, mitä
näkövammaisen lapsen vanhempi, myös ajatteli, mutta niin se ei aina kyllä ole, vaan myös näkövammaiset ovat yksilöitä, joilla ei aina tarvitse olla jotakin harrastusta, taideharrastusta tai muutakaan harrastusta --66 (T5, suomennos OS)
Taide nähtiin kuitenkin myös yhtenä mahdollisuutena muuttaa asenteita ja ennakkoluuloja:
Olisi tärkeää saada lisää ja lisää sellaisia ihmisiä katsomaan, jotka luulevat, että kehitysvammaiset eivät osaa mitään. Suurin osa muuttaa mielipidettään, kun on nähnyt DuvTeaternin.67 (D7V, suomennos OS)
som samhälle kräver av en arbetare, jag var för långsam och behövde för mycket hjälp.
(T2)
66 Alkukielellä: Även, förstår jag inte mig på myten om, att alla synskadade, skulle vara några sjuttons Stevie Wondrar, alltså tycka om att musicera, vilket en förälder till en synskadad, även tänkte, men så är det ju inte, utan även synskadade är individer, som inte alltid behöver ha någon hobby, inom konsten, eller annat heller -- (T5)
67 Alkukielellä: Det skulle vara viktigt att få mer och mer sådana människor att titta, som tror att utvecklingsstörda inte kan någonting. De flesta ändrar nog sin åsikt efter att ha sett DuvTeatern. (D7V)
184 Gillin ja Sandahlin (2009, 3, 16, 21) mukaan vammaiset taiteilijat pyrkivät usein
monipuolistamaan ihmisten mielikuvaa vammaisten ihmisten tekemästä taiteesta ja
muokkaamaan ammattilaisuuden standardeja. He joutuvat pyristelemään irti taideterapiaan mielikuvasta ja siihen liittyvästä epäammattimaisuuden leimasta. Gillin ja Sandahlin tutkimukseen osallistuneista suurin osa oli sitä mieltä, että jos taidealan toimijat tuntisivat paremmin vammaisuuden historiaa, he arvostaisivat enemmän myös vammaisia taiteilijoita (mt., 26–28). Taiteilijayhteisön ja taidekentän instituutioiden asenteet ovatkin
avainasemassa. Jos taidekenttä hyväksyy vammaiset ja kuurot taiteilijat osaksi yhteisöä, on heillä mahdollisuus taiteensa kautta vaikuttaa myös laajemmin vammaisuutta ja kuuroutta koskeviin asenteisiin.
Asenteisiin liittyy myös se, että vammaisen taiteilijan työn rehellinen arvostelu on ilmeisen haasteellista. Tämä voi johtua erilaisista ennakkoluuloista ja siitä, että vammaisuus on monille taidekriitikoille vierasta. Arvosteluista ja taidekritiikistä ei ollut mainintoja aineistossa, mutta ilmiöön viitataan useissa lähteissä. Suora palaute olisi tärkeää taiteen kehittämiselle, mutta vammainen tai kuuro taiteilija jää siitä helposti paitsi (Liinamaa 1995, 3). Usein arvostelu on pelkkää päähäntaputtelua tai huomio kiinnittyy tekijän vammaisuuteen (Gill & Sandahl 2009, 22; Itkonen 2006, 47). Esimerkiksi Teatteri Totin näytelmiä ei aiemmin ole arvosteltu taideteoksina, vaan mediassa on esimerkiksi
haastateltu näyttelijää tai kerrottu yleisesti teatterin toiminnasta ja viittomakielestä (Wallvik 2005, 44). Williamson (2011) toteaa, että kriitikoiden on ehkä vaikea suhtautua kriittisesti ja ilman sääliä työhön, jonka on tehnyt sosiaalisesti hankalammassa asemassa oleva henkilö. Liinamaan (1995, 59–63) aineistossa vammaisten taiteilijoiden työt saivat enemmän ylistystä kuin kritiikkiä, eivätkä kriitikot osanneet arvostella varsinkaan kehitysvammaisten taiteilijoiden töitä. Tosin Liinamaan aineistossa oli enemmän harrastajia kuin ammattitaiteilijoita koskevia lehtijuttuja, mikä voi osaltaan vaikuttaa arvosteluihin. Lisäksi hänen tutkimuksensa on vuodelta 1995, joten median toiminta on mahdollisesti nykyään erilaista.
Kuitenkin myös 2000-luvulla asiasta keskustellaan: Norðdahl (2014, 74) esittää
toimenpide-ehdotuksissaan, että median tulisi lähestyä kehitysvammaisen taiteilijan työtä ammattimaisesti ja kunnioittaen. Salovaaran (2006, 72) mukaan on aliarvioivaa jättää vammaisen taiteilijan teos kritiikittä. Taiteilija Jenni-Juulia Wallinheimo-Heimonen (2005;
2007, 61) on puhunut ”kiltteysrasismista”, joka tarkoittaa, että vammaisten ihmisten tekemä taide saa usein kiertelevää kritiikkiä tai sitä ei uskalleta korrektiuden nimissä
185 kritisoida lainkaan. Vammaista taiteilijaa ei oteta vakavasti, jos häneltä hyväksytään mitä tahansa (Wallinheimo-Heimonen 2007, 61). Kriitikko saattaa esimerkiksi kehua ”kivoja värejä” tai hyvää mieltä, jonka teoksista saa (Haveri 2016, 17). Vuonna 2018 edesmennyt taidekriitikko Otso Kantokorpi oli yksi ensimmäisistä suomalaisista arvostelijoista, jotka pyrkivät nostamaan kritiikin tasoa tästä näkökulmasta:
Minulle itselleni kohtaaminen ((vammaisuuden kanssa)) on tuottanut halun olla olematta poliittisesti korrekti. Tämä on osin raaka kehityskulku, mutta mielestäni ainoa oikea. Taidemaailmaan liittyen tämä tarkoittaa sitä, että yritän esimerkiksi opetella sanomaan vammaisen tuottamaa epäkiinnostavaa tai huonoa taidetta
epäkiinnostavaksi ja huonoksi olematta silti huono ihminen. (Kantokorpi 2004, 21.)