Aamurusko N:o 25 1899 · DIGI

Aamurusko.

N:o

33.

Tortawalnn

gwankelisen

Teuran Lehtisiä

^lapsille.

^N:o

^{23^}

Aamurusko.

98

l i

osoita minulle tie.

»"l»ll'

^{osoita, oi Jumala,}

Tie, jotatulee tiiudä.

Su» »cuwuttas eu loton

Vln etsymäinen löuda.

Mu» jnlinui Sn ^jnl,dnta,

)ie tielle sille ^saate, loil°^{ei moimaurnkohdata:}

Oi Herr,', lastas ^niitä!

Jos

^{yksi» jnänuin}liiltemnnn.

En tutiuinatn löydä:

Vtuu rnlitan etsytsissä»vaan Korivessa ^{täytyy tiiudä.}

Siis tartu. Herrn, ^käteeni, Munluolses' ^totiin

snntn.

Pois ^poistakaikki hätäni

:

Oi Herrn, lastas a»tn!

Eewn.

Rohtea nuorntaincn.

(Tähä» tuma)

Ihunussu Smeitsiu uiaussn

^meni

köyhä

äiti

sylilupsiueeu

muoriyrttiä ko- koilemauu.

Sllumuttunau someliuusen

puittaan, laski

hau

lapseusu nurmikolle erään

kullioseinäu

suojiin lepäämään ja ryhtyi

sitte

^työhönsä.

Vähitellen

^poistui

hän ^yhä kuueminnksi rauhallisesti

^nukku-

masta

lapsestaan. Mutta äkkiä kuuli

hän

^takaapäin

^towan suhiunu. Hau

kääntyi sinnepäin

— ^oi, kauhistusta!

suuri

kotka oli tarttuuut

häueu

^lupseensn

ju leijaili

nyt

sen kanssa ilmassa.

^Äiti

päästi

sydäntä särkemän huuoahtuksen.

Sen

kuuliwllt läheisyydessä

oleskelemat puimenet ju

kiiruhtiivut

^paikalle.

He

euuättimät juuri

uäkemää»,

kuinka koita

lensi

^lapsen

kanssa

^{am»liottaman kuilun}

yli, jonku

läheisyydessä

sillä

^urmuteukiu

oli pesänsä. ^Nyt oli

neuivukkuisuus

^ju

rohkeus

^turpeen.

Msi ^heistä kiiruhtikin heti

^köyttä

hakemaan, toiset

jäimäi

hiljaa tottua

martioimaan. Kmi kaikki näytti

rauhalliselta, uskalsi ^totta

lentää pe-

säänsä,

jonne lasti lupien kynsistään.

Juuri siinä

silmänräpäyksessä päästimät

paimenet koivun

huudon, joku

tarkoitti kolkan ^{pesäslääu.}

Eräs paimenista,

Josef ^nimeltään,

¹⁷

»onodeu

mauhu, hnnkiisi silloin

^määrälli-

selle relkelle peluöiamuau lastu. Va- rustettuun

muorisuumulluan

ju luottaen

Jumalaansa hän

ultoi kiimetä muoren- rinnetiä ylös. Työ ei ollnt helppo.

Sillä tie oli jyrkän

Mktu

^ju

toisin

^pui-

koiu uiiu kaita että tuskin oli juluusijau,

sen ohessa ^koita,

^jota

huomasi

^paimenen

pesäänsä lähestymän, yritti nlinomaa

hyökkäämään hänen

kimppuunsu.

Itse

ei

hau

^iuuiuui

eusiukääu

puolustuidu.

Semouoksi häueu lomeriusn usettuimat

sopimiin paikkoihin, jois>u

he heittäen

kimiä ja

huutaen

^torjuimut

mihustuneen

pedon hyökkäyksiä. Mitä

lähemmäksi

Josef

tuli peiää,

sitä

^enemmän

ahdisteli

häntä

poikiaan suojelema kotka ja

sitä Mllikeamniatsi

kämi kulku.

Vihdoinkin

saapui

Josef

penille ju mielä oli lapsi

siellä

mahiugoitiumnttu. Muttu

nyt

juuri olikin

määrällisin hetki käsissä.

Pesu

^{oli symäu} kuilun pnrtuullu ju

siiuä juuri

olimnt

tottuu

hyökkäykset ankarim- mat. Muttu

Josef

^oli

Jumalaa

^pelkää-

mäiueu

uuorittuiueu, hau ^tiesi,

^{mikä apu}

oli

suutnmissa.

„Herra,

^älä

hylkää

lasta ja minua

! Olethan ^{sanonut: „Awuksi} huuda

^mi-

nna

hädässäsi,

niin minä

tahdon

^auttaa

sinua

^ja

^siuuu

pitää kmiuioiltainun mi-

uuu". Oi,

Herrn,

^uuta

siis!

^Oi,

Herra,

cimia meueslystä!" Näin

hän rukoili,

eikä

häueu uskonsa ^ju

^luotta-

muksensa

häpeään joutuneet.

Tosin

^oli

oli

hänellä

uukuru ottelu kotkan

kanssa

ja kerran

hän

ju koiypastuikin »iin ^pa-

hasti,

että oli syöstä

kuiluun,

^mutta

Herru

^auttoi.

^Josefin

onnistui antaa tutkalle kuolin iötu ja peto syöksyi nyt

itse siihen ^kuiluun,

^josm

sev lukuisaiii uh-

rien lunt ivalleuimut.

Waurullinen wiholliueu

^oli

^luottettu,

^{muita ainoas-}

taan

osu rohkeasta

yrityksestä oli täy-

tetty. Miten pelastua lapsen

kuussa?

losefiu

tomerien täytyi

kulliokielekkeeltä

yläpuolelta pesä»

heittää

^köysi,

sen

Aamurusko.

⁹⁹

loses ^sttoi

ympärilleen, otti lapsen syliinsä ja antoi

tomeriensa hinata hei-

dät ylös.

Sydämellisellä rukouksella

uskoi

Josef ^{itsensä, sekä}

^lupseu

Her-

ruu käteen ju untoi

sitte hinuusmerlin.

Äintta

siinäkin

turwittiin paljon

roh-

keutta ja moimain ponnistustn. Köysi näet

heilui ^siuue

^tänue llmniottnivuu kuilun päällä

ju Josef

kuormineen oli jota

lietti »vaarassa

tulla heitetyksi kcttliu-

seiuää

^{masten. Siinä}

hän sai

^mielä

tehdä

^työtä

^ankarasti, mälttääksensä

voitu wuaroja.

Vihdoinkin

^pääsimät

he onnellisesti

ylös ja

Josef

sai lnskeu lapsen

onnellisen

^{äidin syliin,} sydämestään kiittäen

sitä ^Jumalaa,

^{joka ei}

^hylkää mitä,

jotka

häneen ^turmuumut.

Mitä usko on?

Eräs hymin tunnettu

opettaja

Schmeitsissä ^Kristian Zeller

^puhui

^Jou-

luun lupsille

snuoistu: ^„Teille

^on

tänä päimänä

syntynyt Vapahtaja".

Hau tahtoi tehdä

lapsille oikein

selmaksi,

mitä usko on ja kuiittn

hurmat

^ueomnt,

jotka

ustossu

ottamat mastaan uuluu-

den.

Hän seisoi luthederissu ^ja

^piti,

kerrottuaan

Joulun emunkeliumin,

hopeu-

kellousa kädessään. „Minä lnhdou", sanoi hän, „untun

pois tainan

kellon,

teille on

se

^uunettu.

^Jota

^ottau

sen

mustnun,

suu sen".

Ei yksikään

noussut

^ylös

sttä

^ottu-

mnnii. Silloin usiui

Zeller

^alus

tuihe-

derista ja kämi

joka

penkkirimin

»välilse ojentuen kelloansa

lapsille

yhdelle

loi-

seusu

^perästä.

Ihinetelleu

ju hymyille»

klttselimnt

lnpset

toisiuusu:

^{mulin ei}

^tu-

knnn

uoussiil

^ulillmnnu »vnslunu kelloa.

Vihdoin ^uskalsi

^{pieui tyttö astuu}

^esiiu

ju ojentaa

kätensä.

^{Se oli}

hänen

^oma

pieui ^tyttärensä

Therese,

„Nyt, lnp-

seui", sanoi ^ha»,

^„o»kello

simui uniasi.

Silteu

hän

pulusi

lataisin kuthederiin

^ja

suuoi: „Niiu

se

^o»

ihiuislnsleukin kuussa.

Taimunllinen

Isämme

^lurjoo

meille knikkeiu

suurimman lnhjun. Hau

luhjoitlua meille omn» rukkuuu

Pui- kausu.

Ncultu kutu uskoo

Häueu sano-

jaan? Kuku ottaa mastuuu

Häueu

tarjuomuusa lahjau? Te ette uskoneet, mitä

suuoiu;

^te urmelitte, etteu minä to-

della

lurkoittnnlit,

mitä

sanoin.

Samoin on meillä

ihmisillä

epälnnloiset ajatuk-

set ^Jumalasta

ja olemme »välinpitä- mättömiä

Hänen taimuallisesia ^lahjus-

taan. Mutta

se,

joku uskoo

Imuulau

sunuu

ju ottaa mastan» Vapahtaja»,

se sun Hänen".

«H-

Kuuromykkä-lapsi.

Köyhällä

sepällä oli kuuromykkä- lapsi, jota tuotti

hänelle

^paljon

suruu

ju

murhetta.

Se oli poika, hymä ju ra- kastettu poika. Kun

isä

näki

hänet, tahtoi hänen

sydämmensä haljeta mur-

heesta,

luuttu mitä

hän

^moimuuta

tehdä

kuin rukoilin pojun edestä.

Hän

^oli

silloin

kolmen mnoden

manha, hänen silmänsä tatsoimat

ⁿⁱⁱⁿ ymmärtämäi-

sesti

ulos mnailniaan ikäänkuin

hän olisi

kuitti

täsittäuyl;

ja näytti

siltä

^{tuiu pieui}

pää

ju

sydän

olisimut

^{tätteueet pnljou,}

jota

ei

suu

^Moinut

lausua. Pottu

^oli

paljon hiljaisempi tuin lapset tciwnlli-

sesli

^omat;

hauella

^oli

rutastettama katse,

joka »ii»

ihmeellisesti

^loisti

hänen sinisislä silmistään,

ju muutkin lnpset peltäsimät

tehdä

jotakin pahuu,

tuu hau

^oli läheisyydessä. Tuutui tui»

mykillä

hulilillu olisi

ollut „luomnkuu-

iiau

huokaus",

ja

isä ^{snuoi terran:}

„los

munii

Herrn ^Jesus

^»vielä

^eläisi,

»ii»

meisiu

^lapseni

Häueu

^lytöujn,

Hä>i

marmaantiu

sev

pnrnuinisi!"

— ^„Muttu

eläähäu Herrn

mielä",

snuoi

äiti.

Vaikku poika ei moiuut kuulln mi- tään ääntä, maituiti

häneen

^kuitenkin

se

jumulunpelko,

joku

mallitsi ^häueu

^kodis-

sani!, ju

rukkaus tuuki symemmälle

hä-

nen sydänuneensä niinkuiu unmukuste kuknu terää». Kun

isä

^{uumulln ju il-}

Aamurusko.

100

llttlu luki

siuuaittsen,

piti äiti lusta

sy- lissään,

ja

hän

pani kätensä ristiin.

Ia

joka kerran kun rumettiin syömään,

uousimut

tuikki ja rukoilimctt:

„Tule, Herrn Jesus wieraaksenune

ju

siunaa

meille

einehemme".

^Silloin

seisoi

^mykkä

lupsikiu

luoliusa

takaun eikä ollut otta- nut puluakaan

suuhuusu,

enneukui» oli rukoillut toisteu

kuussa.

Sepän langon

perheessä

oli elämä

toisenlaista. Heidän

perheessään ei

!

ollut

Jumalan sanalla

mitään armoa eitä tulemaista elämää ajateltu. Tämä lnnto

usui läheisessä

tnupungissa, jossa oli taitama

lääkäri,

johon seppä paljon

luotti;

niin että

mihdoin

^päätti

miedä lapsen

sinne, jos mahdollista saa-

dakseen se Parannetuksi.

Lanko lupasi ottaa pojan

totiinsa

^ja

isällisesti hoitaa >

sitä. Isä

ivei lapsen

sinne

^{ja pulusi}

seuruumuuna

^{aamuna. Erou}

hetti

^oli

muiteu. Poitllparastu ei tuutuuut mie-

!

raassu

puitussa todittaalia.

Hän

^tämi

!

huoneesta toiseen

ikäänkuin kotia

etsien; !

sitten hän

^alkoi

^itkeä,

^{kun ei}

sitä

^löy-

tänyt. Tuli

sitten

päimällisuika,

ja !

muuhnt setä

^nuoret

söimät

hymällä ruo-

tuhalulln;

mutta kuuromyttä-poiku ei

isttiuut,

mnau

seisoi ^{tuoliusu tutana}

^kä-

det

ristissä. Hän ^katsoi,

^eiivättö

^toiset nousisi

^ylös

rukoilemaan: hän ^katsoi

ympärilleen

ju

tuli

lemottomuksi.

^Silloin

rumettiin

hänelle ^sanoinaan,

^että

häueu

pitäisi syödä,

mutta

ei

se

^{auttanut,poi-}

kahan

^oli kuuromykkä.

Pottu

^tnus

tahtoi

kysyä, eikö täällä rukoiltu; muttu

eihäu hau

^moinut.

Hau

koetti liikkeil- lään näyttää, pitäisi luettaman ruokarukous. Ruokumieraat ymmärsi- wät

sen

^{kyllä; mnttu eimät}

tahtoneet

ymmärtää.

Pottu

^meui

sitte

^yhdestä

toiseen,

pani

heidän ^kätensä

^{ristiin ja}

katsoi heihin

rukoilemalla

katseella.

Tuskallinen häpeä tuli uyt pöydässä

istujaiii

yli, ja

he

^koettimat

rauhoittaa

lnstu,

^muttu eimät moineet.

Pitikö heidän

^{nyt rukoillu? Sitä eimät}

he

olleet koskaan ennen

.tehneet.

^Muttu

lapsi ei autlluut perään, ja

mihdoin

^nou-

semat

mies ja mainio ylös, kun eimät muutu ueumou

tietäueei,

ju muimo ru- koilee mupisemullll äänellä:

„

Tule

Herra

Jesus mieraaksemme

^ja

sivuna

^{meille ei-}

uehemme".

Näin oli

kuuromykkä

kolniemuotius lapsi tullut

Vupuhtujunsa saunusuatta-

jnksi ja

kehoillllmuksi ääneksi

^jumulntto-

mille, joku

kehoitti heitä

ujuttelemuau tuimaan ja niuuu

Herraa.

Lasta ei

tosin

lääkäri moinut paran- tuu, ^inuttu

se sai sittemmin

^opetustn

kuuromytkätoulussn ju oppi myöhemmin tirjansttomista. Kun kerran

hänen ^tou- lussn ollessnan hänen sisarensa

^kämi

hä-

nen liionuun,

huokasi hän

ju ajatteli it-

sekseen:

^„Oi

^miksi

^antoi

Jumala

^mi-

nun syntyä kuuromykkänä, muutoin minä

suarnaisiu lesuksesta

pakanoille". Mutta

tähän

sopii

mustaukseksi Herran sana:

„Milä minä teen,

sitä

^et

sinä

^nyt

^tiedä;

tästedes

sinä saat sen

tietää".

„Tano termeistä hänelle^

Pieni

^{tyttö tuli}

kuulemuisillauu

^ole-

man

leikkitomerinsa

^mnoteen ääreen ja kysyi:

„Minne sinä

menet?"

— ^Kuo-

lema tyttönen

mastllsi: ^„Minä

^menen

lesuksen

^luo".

—

^{Silloin terme lapsi}

kumartui

suutelemaan tomeriansa

^jää-

hymäisitsi ja sanoi: „Kun tulet

Jee- suksen ^luo,

^uiiu

suuo hänelle termeistä

minulta!"

Vtuistolause.

Lapset,

oltnat kuuliaiset ^teidän

^wau°

hemmillenne ^Herrassa, sillä se

^o»

^oiteiu

6, 1).

Wiipurin ilusi Kirjapaino 1899.