Aamurusko N:o 16 1897 · DIGI

Aamurusko.

A:o

^{16. Sortawalan}

Gwankelisen

^Seuran

Lehtisiä"

lapsille. -H- 1897.

<«

AamurusK

^o.

62

tjrttltarhan haltija.

Hpänt'

aina tapaat yrttitarhassansa, Ei häneenkoske mimmoinen «n sää;

Hän ^{perkaa, kastaa, tukee.} Taimistansa Ei

hoidllttomllks'

^{ainoakaan jää.}

Kun ^{myrsky on,} hän heilleturmaa tarjoo,

Hän hellettä ja kylmää mastaan marjoo.

Jos ^puun hän ^{huomaa, mitä määrään}

kasmaa, Tai kaatumass' ^on, lehdin kuihtunein, Hän ^{määränoikoo, leikkaa,} haamat ras-

tuaa,

Ia kaatumaisen

suuntaa

^ylöspäin.

Muttaimen, minhän huumaasairastaman, Hän ^muuttaatoiseen suotuisampaan maahan.

Ei eroita hän ^{päimiä, ei öitä,} hän

hettets'

^{ci jää} heidän

seurastaan.

Hän ^lempii heitä. ^{Oi, jos} hedelmöitä Hän ^palkaksi saisi heiltä ^aikanaan!

Kyll' lempii äiti pienokaisiansa;

Oi,

henkeens'

^enempi hän taimiansa.

Mi parast' on

hän

^tietää jokaiselle,

—

Sapieni taimi, turmaa

hanehen.

Jos ^ristinhän

sun

sitoo, ^usko: jällc

Hän sinut siitä^{päästää irrallen.}

Ia marttunilnnll hänen koulussansa Hän sinut sulkee lempiheltnahansa.

KersKaUe«»a ^Kapteeni.

(Tähän kuwa).

Olimme

paluumatkalla Länsi-In-

tiasta Englantiin. Kosta

sää

^oli

ihana

ja

sen muoksi

istuimme paljon

kannella,

niin olimme

tilaisuudessa

^hymin

^tutus-

tumaan kllpteenimmetin

kanssa.

^Tämä

mies ei minua miellyttänyt,

sillä hänen itserakkautensa

^ju

kerskailunsa

^näyttimät

olewan rajattomia.

Hän

^{puhui aina}

maan

omasta t

a

itcrmuudestaan,

omasta

^onnestaan,

omasta

sääsi

^{ään, jotta}

olisi

moinut luulla

hänen

oleman iaimaan ja mciliameren- tin

herran. „Minä tunnen

meren,minä

purjehdin

iiiysissii purjeissa myrskyssäkin.

Minä en ole

syntynyt huttuinaan".

Näin hän

^puheli.

„Te unohdatte,

eti'ei

»viisastaan

^meis-

tä »voi

tietää,

mitä

huominen

^päiwä

tuo tullessaan."

„Minäpä moit»

sen

joltisellakin »var- muudella nnvntn",

mastasi hän.

^„Kyllä

oli meillä miime matkallakin

semmoi-

nen myrsky, että

rohkeimmatkin

^mnpisi-

mat.

Tuskin lienen ennen nähnyt

sem-

moisia

^{aattoja. Näytti}

siliä

^tuin

olisi-

mai ne päättäneetmeidiii

murskaksi

^mu-

sertaa.

Mutta ei miiciän iapnhiuuui.

Niin

riehukoon

mimmoinen myrsky in-

hansa,

ei

se

^{estä minua}

satamaan saa-

pumasta."

„Mutta

eitö löydy salakareja?"

„Ei miehelle, joka

tietää, miia

hän tekee,

ja

semmoinen

mies olen minä,"

mastasi hän.

Enpä

ihmettelisi,

jos

sinä

^täyttäisit

terran semmoiselle ^karille,

jota o» me-

rikartassa

merkitty. Mpeys

tay

lnntee-

misen ^edellä,

^annelin

itsekseni.

Wihdoin

^olimme

^saapuneet

^{niin lä-}

helle

totirnnina, että

tankan

kuumotti

kotirniinikolla

olemat muorei.

Iloiset

toimeet alkoimat kyteä

rinnassamme,

maittapa tuuli tiihiyikin jn meri alkoi

käydä leivättömäksi.

„Aiolieko

nnkturoitn?" tysyi eräs matkustaja.

„Tulwaweuen kanssa

aion aamulla

marhain

^mennä

satamaan".

^{Tämä oli}

kapteenin lyhyt

mastaus.

„Ettetö kutsu luotsia?"

„Mmci

olen oma

luotsini."

„Nyt

hänellä

^on

uhkarohkea

^tuulen-

sa", kuistasi

^eräs

ohi

^kulkema

laimcnnies,

„pelkiiän, eitä

hän

aikoo purjehtia ka- pean

salmen

^kautta

satamaan."

„Onto se

määrällinen?"

„Sumussll sangen waarallinen,

ja

nyt saamme sumua."

Ilta

tuli ja tuuli kiihtyi.

Silloin

tuli perämies

luokseui

^jn

sanoi:

„Menemme

kapean

salmen ^kautta.

^Se

on hurjanrohteata.

Ettekö

te, matkusta- jat, »voi

saada ^kapteenia

taipumaan?"

Viina hämmästyin, neumoiielin pa-

?-

b.

Aamurusko.

⁶³

X

rin matkustajan

kanssa,

menimme

sitte

kapteenin

puheille. Kohieliciasii

^lau-

suimme hänelle toimomutsemme.

^Mutta

hän

^oli

järtähtymätön. „Aamulla

mar-

hain

^olemme

^{satamassa; maarasta}

^{ei ole}

puhettakaan.

Nukkukaa

^te maan rnu-

hnssn. Satamassa

^teidät

herätän."

Sitte

hän

nauroi meidän pelturimai-

suudellennne,

ja

tun

me imeläkin uskal-

simme

epäillä, rupesi

hän

^noitumaan

ja kiroilemaan ja

huusi,

ett'ei

hän

^aio

antaa

motomain

jäniksien itseään

^neu-

woa.Me meiäydyimme syrjään, ^mutia maata me emme panneet.

M

^{iuli kyl-}

mänä,pimeänä ja myrskyisenä. Kapteeni,

»varustettuna

yömnhtin marten,

nousi

tylmämerisen

näköisenä

paikalleen. Sieltä

hänen käheä äänensä

tuskin kuului ele-- meniiien pauhinassa. Muita ättiä kuu- lui

huuto: „

kari

edessä!"

^Kapieeni

^tart-

tui

iise peräsimeen,

purjeei oiettiin

sisään;

mutta

nyi oli luuli ^ottanui komento-

mallan

kapteenilta ja

hän sai ^nähdä,

että toinen

tahto

oli ivoimatkaampi tuin

hänen.

„Walmisilltaa menheet!"

^kuului

nopea komenio. Mutta

kiireessä

^ja

hä- dässä setaantuimai ^kettingit

^{ja köydet,}

eitä

menheitii saatu ^tarpeeksi

^nopeasti

alas. Sillä miilin

syötsimäi

kaikki

mat- kustajat

kannen alinkin

kauhistuksissaan

ylös ja syntyi ättiä

hirmuinen sekasorto

ja hämmennys.

Ia sitte

iuli ivo kau-

hea

iärähdys, joka

ilmaisi,

että nyi oli jouduttu

karille.

Siinä

sitte

^olimme

nuhaisien

aaltojen leikkikaluina.

En

iahdo ^kuivata

^{ivon yön}

^kauhuja.

Minun onnistui pelastautua ainoaan

menheesen.

^Kun

aamuhämärässä

^nou-

simme

maalle ruumiiden ja lnimnpirs- inleiucn ympäröiminä, niin

tunsin itse-

päisen kapteenimme ruumiin.

Hänen

kämi niinkuin monen, joka elämän mnttnlln

halmetsuu

^{neumoja ja}

noudattaa maan omaa

iahioansa,

luot- ina maan omaan

armosteluuusa

^{ja omaan}

sydimmeensii

setä

joutuu lopulta

hir-

muiseen haaksirikkoon. In

^{niinkuin tä-}

mä mies tempasi monen muun äkilli-

sesti kanssaan iankaikkisuuteen,

niin ei kukaan elä ja kuole ainoasiaan

iisekseen,

maan

jokainen, joka

joutuu

kadotukseen,

on tnnZsn-syyllinen niiden turmioon, joita

hän esimerkillään

on metiinyt

sinne

^mu-

tanaan.

Autuas on

se,

jontn pahat

teot omat anteeksiannetut

jn jontn synnii peiteiyiomni

Ps.

^{32, 1.}

lesuksen Kristuksen Ju-

malan Pojan meri pn

hdis-

ia a mci tii kaikista

snnn

^eis-

tci. ^I

loh.

^{1, ?.}

„M«t minä tahtoisin

^näljdä

lesuK-

sen mnoskin."

Suuren

herraskartanon ^tuskilla

^oli

pieni 7 muotins iyitö, nimettä Klnrn.

Hän

oli kiltti jn oppimainen tyttö, ja äiti ja

isä,

jotka olimai

lumalaia

^pel-

käiimiä,

olimai paljon puhuneet ainoan lapsensa

tanssn lesuksesta

^ja

hänen iha- nasta

tnimaastaan,

sen kultaisista

^ka-

duista ja

lasimeresiä

ja kauniista

soi-

iosia. Kerran

sai

Klara luman

seurata äitiänsä herrnstnrtnnoon

^leikkimään

sen

pienien neitien

kanssa,

jatämä oli jo- takin erinomaista pienelle kuskin tytölle.

Kun äiii jätti pienen tyttärensä ^palme-

lijalle

puutarhan portilla,

imisi

^Klarn

oikein hämmäsiysiii

siitä

loistosta, joka jo

siellä kohtasi.

^Mutta

kohta

^iuli

kaksi

pieniä iloista iyiiöä juosten

häntä mas-

taan, ja

silloin

^tuntui

hänestä

^kodik-

kaammalta. Kohta

oltiin täydessä

mauh- dissn leikkimässä,

jn oli niin tomnsii

hauskan. Ellinnssn soi

^ruotntello

isoilin

portailta, ja pienet neidit pyysimäi Kla- ran

kanssansa kahmia

juomaau aukealle

meraunalle, jossa

heidän

äitinsä, kimul- loinen mapanherrniar,

ennnmukseeii

^oles-

keli. Klnrn ei ollut milloinkaan eliimäs-

AamnrusKo.

64

.5

sään

^{nähnyt niin}

hienoa roumasihmis-

tä.

Hän

^oli

»valkoiseen

puettu aiman tuin äidin enkeli piirongin päällä ja yhtä kalpea

hän

myöskin oli, ja

sitten

nuo

isot, surulliset, siniset ^silmät,

^jolta

ikäänkuin niiyilimät rukoileman jota

terta tun

Klara

niihin ^katsoi,

ja pikku Klaran teki mieli itkeä. Mutta

silloin

^rouma

hymyili niin

iloisesti ^Klaralle,

^{ja kiisti}

hänen

^ottaa kaikista kalliista

takuista,

ja

silloin kntosiiuat

^taitti

surut,

^ja kreimin- naa näytiimät luonnonlapsen

katseet

^ja

puheicnuat

humittaman. Kahmin

^jälteen

kysyi treiminna

«lavalta, tahtoisiko hän

mennä

sisälle

^{linnaan ja}

nähdä ^kaikki huoueet siellä.

^{Se oli}

^Klarasta

^hymin

hauskaa,

ja kreiminna otti

hänet

^kädestä

ja mci

hänet huoneesta huoneesen.

^Mutta

kun

he

^tulimllt

isoon

peilislllonkiin, jossa oli keltainen

marmorilattia,

tnltninen kynttilärminu jn tullatut

huonekalut,

niin löi Klara

kätensä

^yhteen

hämmäs-

tyksestä ja

huudahti: ^„T

^{iim ii onmar-}

inaank i n iaim n

s,

josta äiti on puhunut, ja ^nyi minä

tahtoisin nähdä lesuksen

myöskin."

Knuulloinen, heik- kohermoinen

^{romua tuli}

liikutetuksi

^Kla-

ran

huudahduksesta

^{ja mielä enemmän}

hänen

pyynnöstään

saada nähdä lesusta.

Se kämi tuiii nuoli sydämmeen,

surul- liseeu,

köyhään, iyhjiiiin ihmissydämmeen.

Jollei

kamcnineitsyt

ulisi ^tuonut hauelle

tuolia, niin

hän

marinaankin

olisi

^mai-

Punni ^lattialle;

^{niin oli Klaran pyyntö}

häntä

liikuttanut. Tätä ei Klara

huo- mannut katsellessaan ^enkeleitä katossa

ja

itseään monissa tumasiimissa,

ja mielii

terran hän

hiipi treiminnan luo ja pyysi:

„Oi

antakaa pikku Klaran

nähdä lesuksen".

Silloin alkoi treimi- tiir iikeii, ja Ebba neiii, mnnheinpi pikku neideistä,

kiirehti äitinsä ^luo,

^jn

^sanoi,

sysäten pois pikku Klaran:

»tuulethan sinä,

Klara, ettei meillä ole

lesusta!"

Silloin rupesi Klara katkerasti itkemään ja

sanoi: „Sitte

en minä

tahdo

^olla

täällä

enää;

minä

inhoon

^{mennä äitini}

tykö."

Ia

ⁿⁱⁱⁿ päättyi Klaran

ensim-

mäinen käynti

herraskartanossa.

Tästä tapauksesta oli

sitten

^kauniit

seuraukset. Pikku

^Klaran

sanat

^olimat

tehneet

^{niin symiin}

maikuiuksen tuohon tallessa loistossaan onnettomaan

treimit- tcireen, että rupesi

tutkimaan iilllllnsci,

ja

etsimään lesusta. Ia lesus sai sit- ten muuttaa setä

^komeaan

^kotiin,

^että

treimittiiren jn

hänen

^{tyttärensä sydcim-}

miin, jn

suuri

^{ilo tuli}

lukuisille

^alusta-

laisille, tun

iiimä

Herran ihmeellinen

pelasius iuli

tutuksi heidän ^keskuudes- saan,

eikä ilo ollut

miihin

kuskin per-

heessä.

<^M>

Lumiuietos.

Koman lumimyrskyn perästä rupesi pikku

Kalle, seitsemän

muotias poika, luomaan tieiii korkean

luminieloksen

^läpi,

joka oli ajautunut

hänen iiidinäitinsci

omen eteen.

Pittn ^Kallella

^{ei ollui}

^muuta

tuin pieni

rnuiatihmeli, millä

työtänsä

tehdä.

»Kuinka

moit ajatella, ettii pääsisit ivon

nietoksen

^läpi?"

sanoi

^mies,

^jota

kulti

simutse.

„K v

n olen

kestii

m ii in

en,"

nrmeli

Kalle iloisen näköisenä ; „sillii

ia- moin

se

menee."

Ajatelmia.

Samoten tnin lintuja emme moiestää

päämme yli

lentämästä,

mutta kuitenkin pesäänsä ^päälliimme

tekemästä; samaten

^ei

pahoja ajatuksiakaan »voi ^estää,»vaan kyllä, ettei ne

meihin

juurru ja pahoja tekoja

»vaikuta.

Luther.

Hinta2Penni».

Sortawalanliljapainozf», »897.