"Laulunopetus on kulttuuriteko" : alakoulun opettajien kokemuksia laulunopetuksen muutoksista peruskoulun aikana

Emilia Vainonen

”LAULUNOPETUS ON KULTTUURITEKO”

ALAKOULUN OPETTAJIEN KOKEMUKSIA LAULUNOPETUK- SEN MUUTOKSISTA PERUSKOULUN AIKANA

ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO Filosofinen tiedekunta

Kasvatustieteen Pro gradu –tutkielma

Huhtikuu 2018

ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO

Tiedekunta

Filosofinen tiedekunta ^Osasto Soveltavan kasvatustieteen ja opettajankoulutuksen osasto

Tekijä

Emilia Vainonen Työn nimi

”Laulunopetus on kulttuuriteko” Alakoulun opettajien kokemuksia laulunopetuksen muutoksista peruskoulun aikana

Pääaine Työn laji Päivämäärä Sivumäärä Kasvatus-

tiede Pro gradu –tutkielma 23.04.2018 88 sivua + 1 liite Tiivistelmä

Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, millaisia kokemuksia alakoulun opettajilla on laulunopetuksen muutoksista peruskoulun aikana. Tutkimuksessa selvitettiin laulunopetuk- sen muutoksia opetussuunnitelmissa, opetussuunnitelmien noudattamista sekä laulunope- tuksen historian merkitystä opettajille. Tutkimuksen teorialuvuissa käsiteltiin laulunopetuk- sen historiaa Suomen kansa- ja oppikouluissa sekä laulunopetusta opetussuunnitelmissa, joita on peruskoulujärjestelmän aikana ilmestynyt viisi, yksi jokaisella vuosikymmenellä 1970-luvulta lähtien.

Tämä tutkimus toteutettiin laadullisena tutkimuksena. Tutkimusmenetelmänä toimi narratii- vinen tutkimus ja sitä analysoitiin aineistolähtöisellä sisällönanalyysillä. Tutkimushenkilöinä tutkimuksessa oli 9 opettajaa, jotka kirjoittivat tutkimusaineistoksi esseevastaukset. Narra- tiivin kirjoittamispyyntöviesti on tämän tutkimuksen lopussa liitteenä. Tutkimushenkilöt ovat toimineet opettajina ympäri Suomea ja he ovat opettaneet musiikkia normaaleilla luokilla tai musiikkiluokilla ja osa myös näissä molemmissa. Opettajat ovat joko jo siirtyneet eläkkeelle tai he ovat työuransa loppupuolella. Tutkimushenkilöistä noin puolet oli miehiä ja puolet naisia. Tarkoituksena oli saada tutkimukseen mukaan opettajia, jotka olisivat opettaneet musiikkia alakoulussa mahdollisimman kauan ja monen eri opetussuunnitelman aikaan.

Tutkimustuloksista nousi esille, että laulunopetus on vähentynyt peruskoulun aikana, koska musiikin opetussuunnitelmiin on tullut paljon muutakin sisältöä, esimerkiksi soittamista lau- lun lisäksi. Tuloksista nousi myös esille, että musiikin opetussuunnitelma on laajentunut, mutta samalla musiikin oppiaineen tuntimäärää on vähennetty. Tutkimuksessa pohdittiin kuinka opetussuunnitelmaa olisi tällaisessa tilanteessa tarkoitus pystyä noudattamaan. Tut- kimuksessa ilmeni, että tutkimukseen osallistuneista opettajista noin puolet oli noudattanut sekä omasta että tutkijan mielestä opetussuunnitelmia laulunopetuksessaan ja vastaavasti noin puolet ei näitä ollut noudattanut. Tutkimuksessa nousi myös esille tärkeä asia: laulun- opetus on kulttuuriteko. Kuitenkin joillekin opettajille laulunopetuksen historia ja kulttuuripe- rinnön jatkaminen ei merkinnyt näin paljoa.

Laulunopetuksen asema onkin siis pienentynyt peruskoulun aikana, mutta se on edelleen tärkeä osa suomalaista musiikinopetusta ja sitä arvostetaankin paljon. Laulun opetus on kulttuuriteko.

Avainsanat

Lapset, laulaminen, laulunopetus, laulunopetuksen historia, opetussuunnitelmat, alakoulu, opettajien kokemuksia, narratiivinen tutkimus, sisällönanalyysi

UNIVERSITY OF EASTERN FINLAND

Faculty

Philosophical Faculty ^School School of Applied Educational Science and Teacher Edu- cation

Author

Emilia Vainonen Title

“The teaching of singing is a cultural deed” Primary school teachers’ experiences about the changes of teaching singing during comprehensive school’s era

Main subject Level Date Number of pages Educational

Science Masters’ thesis 23.04.2018 88 pages + 1 attachment Abstract

The purpose of this study is to examine what kind of experiences primary school teachers have about the changes of teaching singing during the comprehensive school’s era. The study focused on what kind of changes national curricula have faced, how teachers have followed them and what kind of significance teachers attach to the history of teaching sing- ing. In the theory chapters of this research, history of teaching of singing was examined. The focus was especially to explore singing through the changing Finnish school system and its curricula. During the modern comprehensive school’s history there have been five national curricula, one per every century since the 1970’s.

This study was carried out as a qualitative study. The research method was narrative re- search and the data was analysed by data based content analysis. The subjects of this study were nine teachers who wrote essays for the study. The request of the essays was attached to this study. All the subjects have been working as teachers around Finland. Everyone have either taught music for normal school groups, music oriented groups or both. Teachers of this study have already retired or they are at the end of their professional career. About half of the teachers were men and other half women. The purpose was to get participants who would have had taught music in primary school as long as possible and during as many as possible different national curricula.

The results showed that the teaching of singing has been decreased because the content of the music curricula have become more diverse. The results also showed that although the music curricula has more content now than before, the amount of music lessons have de- creased because of the changes in the distribution of lesson hours. This raises the concern about achieving the goals set by the music curriculum. It was also showed that about half of all the participants had followed the music curriculum so, that both them and the researcher agreed on it. According to the results teaching of singing was seen as a deed of culture.

However, some teachers didn’t think that the history of singing and carrying the cultural leg- acy were very important.

The state of teaching singing has been decreased during the comprehensive school era.

However, it’s still a vital part of Finnish music education and it’s still appreciated. The teach- ing of singing is a cultural deed.

Keywords

Children, singing, teaching singing, the history of teaching singing, curricula, pri- mary school, teachers’ experiences, narrative research, content analysis

SISÄLLYS

1 JOHDANTO ... 1

2 LAULUNOPETUKSEN HISTORIAA ... 4

2.1 Laulunopetus oppikouluissa ennen kansakouluasetusta ... 5

2.2 Laulu kansakoulun pakolliseksi oppiaineeksi... 7

2.3 Laulunopetusmenetelmiä... 8

3 LAULUNOPETUS OPETUSSUUNNITELMISSA ALAKOULUSSA ... 12

3.1 Laulunopetuksen tavoitteet ... 13

3.2 Laulunopetuksen sisällöt ... 15

3.3 Laulunopetuksen työtavat ... 18

3.4 Laulunopetuksen arviointi ... 22

4 TUTKIMUKSEN TARKOITUS JA TUTKIMUSKYSYMYKSET ... 27

4.1 Tutkimuksen tarkoitus ... 27

4.1.1 Laulunopetuksen muutokset opetussuunnitelmissa ... 28

4.1.2 Opetussuunnitelmien noudattaminen ... 29

4.1.3 Laulunopetuksen historian merkitys ... 30

4.2 Tutkimuskysymykset ... 31

5 MENETELMÄT, RATKAISUT JA AINEISTO ... 32

5.1 Tutkimusmenetelmä ... 32

5.1.1 Narratiivinen tutkimus... 32

5.1.2 Aineistolähtöinen sisällönanalyysi... 35

5.2 Tutkimusaineisto ... 38

5.2.1 Aineiston esittely... 38

5.2.2 Aineistonkeruu ... 39

5.2.3 Aineiston analyysi ... 40

5.3 Luotettavuus ja eettisyys ... 41

6 TUTKIMUSTULOKSET ... 45

6.1 Laulunopetuksen muutokset opetussuunnitelmissa ... 45

6.1.1 Laulunopetus opetussuunnitelmissa... 46

6.1.2 Muutokset opetussuunnitelmissa ... 56

6.1.3 Laulamisen vähentyminen ... 59

6.1.4 Laulunopetuksen hyödyllisyys ... 62

6.2 Opetussuunnitelmien noudattaminen ... 65

6.2.1 Ovatko opettajat noudattaneet opetussuunnitelmia? ... 66

6.2.2 Laulunopetuksen laatuun vaikuttavia asioita ... 70

6.3 Laulunopetuksen historian merkitys ... 72

7 POHDINTA... 76

7.1 Tulosten tarkastelu ... 76

7.1.1 Laulunopetuksen muutokset opetussuunnitelmissa ... 76

7.1.2 Opetussuunnitelmien noudattaminen ... 79

7.1.3 Laulunopetuksen historian merkitys ... 80

7.2 Jatkotutkimusideoita ... 81

7.3 Lopuksi ... 83

LÄHTEET ... 85

LIITTEET ... 89

Liite 1: Narratiivin kirjoittamispyyntöviesti ... 89

1 JOHDANTO

Laulaminen on luonnollisin musiikin harrastamisen muoto (Krokfors 1985, 8).

Laulaminen on helppo musisoinnin muoto, koska siinä soittimeksi riittää oma keho. Laulaen pystyy ilmaisemaan tunteitaan ja myöskin arat lapset oppivat laulujen roolisuojien avulla ilmaisemaan itseään. Laulaminen tuo myös yhteenkuuluvuuden tunnetta esimerkiksi laulu- leikkien avulla ja se vaikuttaa myös lapsen puheen kehitykseen ja mielikuvitukseen. Mie- lestäni juuri tämän takia laulaminen on erittäin hyvä musisoinnin muoto musiikintunneilla, eikä sen merkitystä tulisi vähätellä. Vuoden 1970 valtakunnallisen perusopetuksen opetus- suunnitelman perusteiden sanoin: ”Laulaminen on lapsille luonnollisin musiikin ilmaisu- keino” (Komiteanmietintö 1970: A 5, 277). Minä itse yleistäisin tämän koskemaan kaikkia ihmisiä. Laulaminen ei ole vain pelkästään lapsille luonnollisin keino ilmaista itseään musii- kin avulla, vaan meille kaikille.

Laulaminen on aina ollut tärkeä osa ihmisen arkea ja laulamisen opettamisella on pitkät perinteet. Aikuiset ovat ohjanneet lapsia laulamaan jo todella kauan, jopa Vanhan Testa- mentin ajoista lähtien (Pihkanen 2011b, 7). Emme saa unohtaa laulamista arjessamme, emmekä myöskään koulun musiikintunneilla. Kun musiikinopettaja ottaa laulamisen tärke- äksi osaksi jokaista musiikintuntia, voi laulamisesta tulla tärkeä osa lapsen jokapäiväistä elämää, mahdollisesti hänen koko elämänsä ajaksi.

Me kaikki tulkitsemme tunteitamme synnynnäisesti ja luonnollisesti laulamisen ja äänen- käytön kautta. Laulamisen avulla ihminen pystyy helposti tulkitsemaan tunteitaan. Ääni te- keekin ihmisestä ainutlaatuisen olennon. Kenelläkään muulla ei ole samanlaista ääntä ja äänen perusteella meidät erottaa toisistamme. (Koistinen 2003, 8.) Tämän takia ihmisen ääntä tulee pitää todella suuressa arvossa ja sitä tulee vaalia terveen äänenkäytön keinoin.

Laulamisen avulla lapsi, ja myös aikuinenkin pystyy helposti ilmaisemaan tunteitaan ja tämä

tuleekin ottaa koulun laulunopetuksessa huomioon. Mielestäni musiikintunneilla voisi olla enemmän harjoitteita, joissa oppilaat pääsisivät ilmaisemaan itseään laulamisen keinoin.

Ihmisellä on kuitenkin taipumus käyttäytyä tiettyjen normien mukaan ja asettaa itselleen lukkoja mitä saa tehdä ja mitä ei. Ihminen voi helposti asettaa itselleen lukon, esimerkiksi

”en osaa laulaa” tai ”minun ääneni ei toimi oikein”. Näiden lukkojen takia voi olla vaikea opetella miten lauletaan teknisesti oikein. (Koistinen 2003, 7—8.) Ihmiselle voi myös tulla vääristyneitä mielikuvia omasta laulamisestaan, jos henkilön laulua on kommentoitu usein negatiiviseen sävyyn. Moni aikuinen saattaa ajatella, ettei osaa laulaa, koska on näin kuullut lapsena. Oikeasti ihminen voi olla hyväkin laulaja, mutta hänellä on vääristynyt mielikuva omasta laulutavastaan. (Emt., 9.) Musiikkia opettavalla opettajalla onkin siis erittäin tärkeä tehtävä laulunopettajana saada näitä oppilaiden lukkoja sekä vääränlaisia mielikuvia mur- rettua ja se ei aina ole kovinkaan helppo tehtävä. Numminen (2005, 24) määrittelee, että länsimaisen ajattelutavan mukaan laulutaitoa voidaan mitata nuotilleen laulamisella. Laulu- taidoton ei osaa laulaa nuotilleen ja laulu on epävireistä, kun taas laulutaitoinen osaa laulaa sävelpuhtaasti. Mielestäni musiikinopettajan tulee kuitenkin tämä jaottelu unohtaa, koska muuten alkaa helposti lokeroimaan oppilaita laulutaitoisiin ja laulutaidottomiin.

Epämusikaalisia lapsia ei ole olemassa. Jokainen on jollain tavalla musikaalinen. Jokaista lasta pystytään ohjaamaan ja opettamaan laulamisessa niin, että laulaminen tuottaa hänelle iloa. (Krokfors 1985, 8.) Moni aikuisistakin saattaa sanoa olevansa epämusikaalinen ja että musiikki ei merkitse hänelle yhtään mitään. Tämä ei kuitenkaan mielestäni voi olla täysin mahdollista. Musiikki on jollain tavalla osa meidän jokaisen elämää, kunhan vain ymmär- rämme ajatella mikä kaikki liittyy musiikkiin. Jokainen meistä osaa myös laulaa, kunhan unohtaa estot, joita monilla laulamisen suhteen on. Laulamisen ilon kautta on helppo opet- taa esimerkiksi sävelpuhtautta ja laulutekniikkaa, jos lapsella on ilo ja motivaatiota laulaa.

On kuitenkin harmittava tosiasia, että jos lapsen laulamisesta ei ole iloa hänen ympärillään oleville ihmisille, lapsi usein vaiennetaan (emts.). Näin ei saisi missään nimessä käydä mu- siikintunneilla. Kaikilla on oikeus laulaa, vaikka esimerkiksi laulamisen vire ei olisi täysin virheetöntä. Tärkeimpiä musiikinopettajan tehtäviä laulunopettajana onkin laulamisen ilon tuottaminen oppilaille ja oppilaiden motivointi laulamiseen.

Tämän pro gradu –tutkielmani tarkoituksena on selvittää opettajien kokemuksia alakoulun laulunopetuksen muutoksista peruskoulujärjestelmän aikana. Tutkimuksessani selvitän mi- ten musiikkia alakoulussa opettaneet opettajat kokevat laulunopettamisen muuttuneen eri opetussuunnitelmien aikana. Selvitän myös kuinka tarkasti opettajat noudattavat opetus-

suunnitelman perusteita laulunopettamisessa. Viimeiseksi selvitän, että mitä laulunopetta- misen historia merkitsee opettajille ja kokevatko opettajat laulunopettamisen kansallisperin- teen jatkamisena. Tutkimusmenetelmänä tässä pro gradu –tutkielmassani toimii narratiivi- nen tutkimus, jota analysoin aineistolähtöisen sisällönanalyysin avulla.

Tämä pro gradu –tutkielmani on jatkoa kandidaatintutkielmalleni: ”Alakoulun laulunopetus ennen ja nyt. Kirjallisuuskatsaus laulunopetuksen historiaan ja opetussuunnitelmiin”. Jo kandidaatin tutkielmaa tehdessäni olin päättänyt, että jatkan tästä samasta aiheesta tässä pro gradu –tutkielmassani. Tutkimukseni aiheen päätin rajata koskemaan alakoulua, koska minua kiinnostaa juuri lasten laulamaan opettaminen, ei murrosikäisten yläkoululaisten.

Tutkimushenkilöiksi valitsin opettajat, koska minua kiinnostaa tietää miten opettajat kokevat laulunopetuksen muuttuneet alakoulussa peruskoulun aikana.

Laulaminen ja laulunopetus ovat kiehtoneet minua aina. Olen laulanut paljon pienestä pi- täen sekä myös käynyt laulutunneilla useiden vuosien ajan. Musiikki on aina ollut lempiai- neeni koulussa ja laulamisesta olen pitänyt myös koulun musiikintunneilla paljon. Sivuai- neopintoinani tein musiikkikasvatuksen perus- ja aineopinnot eli olen koulutukseltani luo- kanopettajan lisäksi myös musiikinopettaja. Tämän takia valitsin laulunopetuksen alakou- lussa ensin kandini, ja nyt tämän pro gradu –tutkielman aiheeksi.

Tässä pro gradu –tutkielmassani luvut 2 ja 3 sisältävät tutkimusaiheen teoriataustaa. Lu- vussa 2 esittelen laulunopetuksen historiaa Suomessa. Luvussa 3 tutustun viiteen perus- koulujärjestelmän aikaisiin valtakunnallisen perusopetuksen opetussuunnitelman perustei- siin laulunopetuksen osalta sekä myös vertailen niiden eroja. Luvussa 4 esittelen tutkimuk- sen tarkoitusta sekä tutkimuskysymyksiä. Puolestaan luvussa 5 avaan tutkimuksessani käyttämiä tutkimusmenetelmiä, ratkaisuja ja esittelen tutkimusaineistoni, aineistonkeruun, aineiston analyysin sekä käsittelen luvun lopussa tutkimuksen luotettavuutta ja eettisyyttä.

Luvussa 6 esittelen tutkimukseni tulokset tutkimuskysymyksittäin kuvioiden ja taulukon avulla havainnollistaen ja luvussa 7 pohdin näitä tuloksia ja esittelen tutkimukseni johtopää- tökset. Tutkimukseni lopussa on vielä lähdeluettelo ja liitteenä narratiivin kirjoittamispyyntö.

Laulaminen on tärkeä osa peruskoulun musiikinopetusta ja sen merkitystä ei tulisi vähätellä.

Alakoulun laulunopettamisen muutoksia on tärkeää tutkia, koska musiikinopetus on kokenut paljon muutoksia peruskoulujärjestelmän aikana 1970-luvulta tähän päivään. Laulunope- tuksessa on myös pysynyt joitakin asioita, jotka eivät ole vuosien varrella muuttuneet. Yksi tällainen asia on mielestäni koulun laulunopetuksen tärkein tehtävä: se, että oppilaat löytäi- sivät laulamisen ilon.

2 LAULUNOPETUKSEN HISTORIAA

Tässä ja seuraavassa luvussa esittelen tutkimukseni teoriaosuutta. Tässä luvussa pureu- dun laulunopetuksen historiaan kansa- ja oppikouluissa. Historiakatsauksen lopetan 1970- luvulle, jolloin Suomessa siirryttiin peruskoulujärjestelmään. Koen laulunopetuksen histo- rian tärkeäksi osaksi tämän päivän laulunopetusta. Jotta nykyistä alakoulujen laulunope- tusta ja sen muutoksia opetussuunnitelmissa voisi ymmärtää täysin, pitää ensin tietää lau- lunopettamisen historiasta Suomessa. Siksi aloitan tämän tutkimukseni suomalaisen lau- lunopetuksen historialla.

Suomen laulunopetuksen historiasta ei valitettavasti ole tehty kovin montaa tutkimusta. Kat- tavimmin laulunopetuksen historiaan on paneutunut Reijo Pajamo vuoden 1976 teokses- saan ”Suomen koulujen laulunopetus vuosina 1843—1881”. Juuri tämän takia tässä lu- vussa on valitettavan vähän lähteitä ja joudunkin käyttämään hyvin paljon juuri tuota Paja- mon vuoden 1976 teosta. Pajamon (1976, 11) mukaan tuolloin 1970-lukuun mennessä lau- lunopetuksesta Suomessa ei ollut tehty kuin yksi tutkimus, vuonna 1936 Helge Staffansin pro gradu –tutkielma ”Sångundervisning och sånglärare i Finlands lärdomsskolor före år 1870”. Staffans käsittelee tutkimuksessaan muun muassa koulun laulua ja siihen liittyviä perussäännöstöjä Ruotsin valtakauden loppuun asti sekä laulamista Suomen opettajain- koulutuksissa vuosina 1843—1870 (Staffans 1936). Tähän Staffansin tutkimukseen en kui- tenkaan viittaa tämän enempää, koska se on vain pro gradu –tutkielma.

Laulu-oppiaineen nimi muutettiin musiikiksi peruskoulujärjestelmään siirryttäessä 1970-lu- vulla (Pajamo 1976, 13). Jo oppiaineen nimestä pystyykin siis päättelemään laulun olleen iso osa oppiaineen sisältöä. Tässä luvussa tutustun laulunopetuksen historiaan 1970-lu- vulle asti, jolloin siirryttiin Suomessa peruskoulujärjestelmään. Laulunopetus tuli kaikille op-

pilaille pakolliseksi oppiaineeksi kansakoulussa vuonna 1886, jolloin tehtiin uusi kansakou- luasetus. Laulun tuli olla kansakoulussa muiden oppiaineiden kanssa samanarvoisessa asemassa (Pajamo 2013, 11). Käsittelen ensin laulun opettamisen historiaa oppikouluissa ja sen jälkeen historiaa kansakouluissa, koska laulua alettiin opettaa ensin oppikouluissa ja sitten vasta myös kansakouluissa. Esittelen myös luvun lopussa erilaisia laulunopetusme- netelmiä, joita vuosien varrella on kouluissa ollut käytössä.

2.1 Laulunopetus oppikouluissa ennen kansakouluasetusta

Laulunopetuksella Suomen kouluissa on pitkä historia. Koulutus ei ole kuitenkaan aina kos- kenut koko kansaa, vaan pitkään vain murto-osa lapsista pääsi kouluun. Keskiajalla (400—

1400) koulut olivat laitoksia, joista valmistuttiin papiksi. Papin tuli työssään osata laulaa ja siksi koulussa laulun merkitys oppiaineena oli äärimmäisen tärkeä. Tuon ajan kouluissa oli vain seitsemän oppiainetta (septem artes), joista laulu oli yksi. Näiden oppiaineiden tunte- mista pidettiin tärkeänä niille, jotka pyrkivät korkeampaan sivistykseen. Tulevien pappien tuli koulussa tutustua virsilauluun ja liturgiaan ja sen takia laulun merkitys koulussa oli suuri.

(Pajamo 1976, 14.) Vaikka koulutus ei tuona aikana kuulunutkaan läheskään koko kansalle, on silti hyvä muistaa, että koulun laulunopetuksen juuret ovat hyvin varhaisissa ajoissa.

Uskonpuhdistuksen aikana (1500-luku) laulun asema tärkeänä oppiaineena koulussa kas- voi, vaikka sitä arvostettiinkin jo keskiajalla paljon. Uskonto oli koulun tärkein oppiaine ja laulu liittyikin siihen tiiviisti. (Pajamo 1976, 15.) Ruotsi-Suomen ensimmäisessä koulujärjes- tyksessä vuodelta 1571 pakollisia oppiaineita oli vain kolme: latina, uskonto ja laulu (emt., 16). Koulun oppiaineiden määrä oli vähentynyt keskiajalta 1500-luvulle tultaessa ja laulun asema oppiaineena vahvistui. Laulunopetus oli hyvin monipuolista: sitä annettiin yksinker- taisessa koraalilaulussa (cantus choralis), moniäänisessä kuorolaulussa (cantus figurati- vus) ja musiikin teorian alkeissa (rudimentum musicae). Lisäksi oppilailta kuulusteltiin kirk- kosävellajit (tropos sonorum musicalium) ja psalmikaavat (intonationes psalmorum). Opis- kelijoiden tehtäviin jo keskiajalta alkaen kuului myös avustaminen kirkkolaulussa useissa jumalanpalveluksissa. (Emt., 16.) Koululaulut tuohon aikaan olivat siis hyvin erityyppisiä kuin tänä päivänä. Laulut olivat aiheiltaan uskonnollisia ja pääasiassa latinankielisiä, poik- keuksena jumalanpalveluksissa esitettävä virsilaulu, joka oli kansankielistä. Tärkein tuon ajan laulukokoelma oli vuonna 1582 ilmestynyt ”Piae Cantiones ecclesiasticae et scholas- ticae veterum Episcoporum” (Vanhojen piispojen hurskaita kirkko- ja koululauluja). (Emt., 17.)

1600-luku oli koululaulun loistokautta, mutta edelleen kouluissa laulettiin pääasiassa kirkol- lista, latinankielistä laulua. Koulut olivat kuusiluokkaisia katedraalikouluja ja neliluokkaisia maakuntakouluja vuoden 1611 koulujärjestyksen mukaan. Ensimmäisellä luokalla laulettiin Daavidin ja Lutherin virsiä ja toisella luokalla gregoriaanista laulua. Kolmannella ja neljän- nellä luokalla käsiteltiin figuraalilaulua sekä vaikeampia gregoriaanisia lauluja. Ylimmällä luokalla käsiteltiin musiikin teoriaa laulun ohella. (Pajamo 1976, 18.)

Laulun asemassa tärkeänä oppiaineena koulussa tapahtui muutos vuoden 1693 koulujär- jestyksen myötä. Lukion opetusohjelmassa ei laulua enää mainittu lainkaan. Tämä ei kui- tenkaan tarkoittanut, että laulua ei olisi enää opetettu ollenkaan lukioissa, koska monissa lukioissa opetettiin laulua, vaikka sitä ei uuden koulujärjestyksen mukaan vaadittukaan.

Koululaulu ei ollut enää keskeinen oppiaine koulussa, vaan se sisältyi harjoitusaineisiin.

(Pajamo 1976, 19—20.) 1600-luvun puolivälissä koululaulun asemaan alkoi vaikuttaa soi- tinmusiikki, joka alkoi kouluissa kiinnostaa. Ensimmäiset soittimet kouluissa olivat puhallin- soittimia ja kouluihin perustettiinkin pieniä orkestereja. (Emt., 21.)

Pajamon (1976, 22—23) mukaan koululaulun arvostus laski 1700-luvulla, koska maallisen soittomusiikin asema koulussa kasvoi. Tähän aikaan ilmestyivät myös kirkkoihin urut, joilla virsilaulua säestettiin. Koulujen oppilaita ei siis enää tarvittu jumalanpalveluksiin esilaula- maan virsiä. Laulutuntien määrää kouluissa päätettiinkin vähentää koululaulun arvostuksen hiipumisen takia. 1700-luvulla musiikista tuli ajanvietetapa hienostuneeseen ja arvokkaa- seen seurusteluun ja musiikki saikin uuden sosiaalisen merkityksen. Samoihin aikoihin alet- tiin kiinnittää huomiota myös kansanopetukseen ja kansankinkereillä opetettiin kansalle lu- kemisen ohella myös virsien laulamista. 1700-luvun lopulla perustettiin kiinteitä sekä kier- täviä pitäjäkouluja, joissa opetettiin virsilaulua, vaikka se ei kuulunutkaan varsinaisiin oppi- aineisiin. (Emt., 24—25.)

1800-luvun alussa oli käytössä vuoden 1724 koulujärjestys jonka mukaan oppikouluja olivat trivaalikoulut ja lukiot. Näissä kouluissa laulu oli pakollinen oppiaine. Suurimmassa osassa kouluja laulua opetti varsinainen laulunopettaja. Laulua oli kouluissa yleensä kaksi tuntia viikossa kaikille luokille samanaikaisesti. Laulu sisälsi virsilaulua, mutta myös mahdollisesti moniäänistä laulua sekä musiikin teoriaa. (Pajamo 1976, 26—27.) 1800-luvulla koulujärjes- tys muuttuikin hyvin tiiviiseen tahtiin: vuosina 1843, 1856 ja 1872 tehtiin uudet koulujärjes- tykset, joten myös laulun asema oppiaineena muuttui. Laulua yritettiin useaan otteeseen saada pakolliseksi oppiaineeksi kaikkiin koulumuotoihin, mutta siinä ei onnistuttu ennen kuin vasta vuoden 1856 koulujärjestyksessä. (Emt., 29—31.) Tässä koulujärjestyksessä oppikoulu jakaantui ala- ja yläalkeiskouluihin, yleissivistäviin lukioihin ja siviililukioihin sekä

tyttökouluihin (emt., 32). Vuoden 1872 koulujärjestyksessä laulun asema oppiaineena heik- keni, koska siitä tehtiin vapaaehtoinen oppiaine lyseoihin. Tämän koulujärjestyksen mukaan oppikoulut jakaantuivat reaalikouluihin, tyttökouluihin ja lyseoihin. (Emt., 34.)

Laulun asema oppiaineena oppikoulussa onkin siis vaihdellut todella paljon keskiajalta 1800-luvun loppuun. Uusia koulujärjestyksiä tehtiin todella usein, joten muutoksia oppiai- neessa tapahtui paljon. Pitää kuitenkin muistaa, että vaikka koulujärjestyksessä laulu olisi- kin poistettu oppiaineiden listalta, se kuului silti joissakin kouluissa opetettaviin oppiainei- siin. Verrattuna lauluihin, joita tämän päivän musiikintunneilla lauletaan, koululaulut olivat ennen pääasiassa uskonnollisia. Maailma on kuitenkin näiden satojen vuosien aikana muuttunut paljon, joten uskonnollisia lauluja ei kouluissa enää paljoa lauleta. Laulun asema oppiaineena oli merkittävä ja se olikin arvostettu oppiaine, vaikka sen arvo oppiaineena vaihtelikin. Tänä päivänä laulua musiikin oppiaineessa ei ehkä arvosteta yhtä paljoa kuin satoja vuosia sitten, mutta laulun asema on silti pysynyt vahvana.

2.2 Laulu kansakoulun pakolliseksi oppiaineeksi

Vuonna 1886 Suomessa tehtiin kansakouluasetus, jossa laulu asetettiin kansakoulun pa- kolliseksi oppiaineeksi. Uno Cygnaeusta pidetään kansakoulun isänä ja oli hänen ansio- taan, että laulusta tuli pakollinen oppiaine myös kansakouluun. Laulusta tuli pakollinen op- piaine kansakoulun jokaisella vuosiluokalla. Oppikouluissa oli jo pitkään opetettu laulua, joten tätä rikasta perinnettä pystyttiin hyödyntämään myös kansakoulussa laulun opettami- sessa. (Pajamo 2013, 11.) Laulua oli opetettu kansankinkereillä virsien laulamisen muo- dossa jo ennen tätä kansakouluasetusta, joten laulun opetus olikin helppo laajentaa myös kansakouluun.

Ennen kansakoulun tuloa Suomessa toimi lukkarinkouluja ja pitäjänkouluja, mamsellinkou- luja, ruukinkouluja ja tehtaankouluja (Pajamo 1976, 47—49). Elias Lönnrot, Johan Wilhelm Snellman ja Olai Wallin olivat mukana luomassa kansakoulujärjestelmää Suomeen. He kaikki puolustivat laulua tärkeänä oppiaineena kansakoulussa. Snellmanin mukaan laulu kehittää sielua ja puolestaan Lönnrot piti laulua tärkeämpänä oppiaineena kansakoulussa kuin esimerkiksi historiaa, laskentoa ja maantietoa. Wallin ehdotti oppiaineen sisällöksi vir- siä ja isänmaallisia lauluja ja hän korosti laulun merkitystä lapsen elämälle ja lapsen siveel- lisyyden vahvistamiselle. Hän ehdotti myös, että kansakouluihin tulisi hankkia harmoni tai pienoisurut, joilla parannettaisiin ”viheliästä laulua maamme kirkoissa”. Snellman ja Lönnrot

ehdottivat kansakouluihin myös kantelen soiton opetusta, mutta tämä idea ei toteutunut.

(Emt., 54—56.)

Cygnaeus matkusti ympäri Suomea sekä Eurooppaa ottamassa mallia opetustavoista ja hän laati ehdotuksen senaatille kansakouluista ja opettajaseminaareista. Ehdotuksessa hän esitteli laulun oppikurssia seuraavasti:

Harjoitetaan koko skaalaa, jota lauletaan joka tunnin alussa ylös ja alas, voi- makkaasti ja heikosti, hitaasti ja nopeasti, harjoitetaan sopivia maallisia lauluja ja virsiä, sanat selitetään ensiksi ja sitten luetaan niin kauan, kunnes lukemi- nen on tyydyttävää, nuottien tuntemista, harjoitusta äänentapaamisessa, eri tahtilajit, duuri- ja mollisävellajit, pieniä kaksi- ja kolmiäänisiä lauluja. (Pajamo 1976, 56—57.)

Tähän Cygnaeuksen ehdotukseen pohjautuva kansakouluasetus vuodelta 1886 oli muiden Pohjoismaiden asetuksiin verrattuna kattavampi, koska siinä puhuttiin kirkkolaulun lisäksi myös nuottiopista, skaaloista, maallisista lauluista ja moniäänisestä lauluista. Muiden Poh- joismaiden asetuksissa mainittiin pelkkä kirkkolaulu. (Pajamo 1976, 62.) Tämä onkin mer- kittävä asia laulun opettamisen historiassa. Suomessa laulun asema koulujen oppiaineena olikin siis parempi kuin muissa Pohjoismaissa.

Tämä Cygnaeuksen ehdotus, jossa korostetaan laulun merkitystä oppiaineena kuulostaa- kin oikein hyvältä ja monipuoliselta, mutta on vaikea sanoa, kuinka hyvin sitä kansakoulu- järjestelmän alkuaikana noudatettiin. Ehdotuksen kieli on vanhaa, joten sitä saattaa olla vaikea ymmärtää. Cygnaeuksen mukaan koko skaalaa tulisi harjoittaa ylös ja alas, voimak- kaasti ja heikosti, nopeasti ja hitaasti. Tällä uskon hänen tarkoittavan monipuolisuutta: lau- lua tulee opettaa mahdollisimman monipuolisesti. Kuitenkin skaalan laulaminen joka laulu- tunnin alussa kuulostaa melko puuduttavalta ja turhan toistuvalta. Laulun sanojen lukemi- nen ennen laulamista varmasti on hyvä keino pienten oppilaiden kanssa, mutta isompien oppilaiden kanssa voisi riittää vain laulun sanojen sisällöstä keskusteleminen. Teoria-asioi- den opetteleminen tukee laulamista, joten niiden opettelu on tärkeää. Mielestäni on myös hyvä asia tutustua moniäänisiin lauluihin, koska se kehittää lasta laulajana.

2.3 Laulunopetusmenetelmiä

Laulua on opetettu kouluissa monilla eri tavoilla vuosien saatossa. 1800-luvun lopulla laulun opetus perustui korvakuulolauluun. Ideana oli siis oppia laulu mallilaulun avulla. Korvakuu- lolaulua käytettiin, koska opettajien mielestä oppilaiden oli hyvä oppia helposta vaikeaan, eli korvakuulolta laulamisesta nuoteista laulamiseen. Oppilailla ei myöskään ollut käytössä

laulukirjoja, joten korvakuulolaulu oli ainut mahdollisuus oppia uusia lauluja. (Pajamo 1976, 185.) Nuoteista laulamista opetettiin suomenkielisissä koulussa intervallimetodin ja ruotsin- kielisissä kouluissa Chevén numerometodin avulla. Intervallimetodissa opeteltiin aluksi lau- lamaan nuottien eri intervallit. Laulut opeteltiin pienissä osissa ja intervallit kasvatettiin sä- keiksi ja säepareiksi, josta lopulta muodostui laulun melodia. Tämä intervallimetodi saikin paljon kritiikkiä, koska se oli vaikea ja monimutkainen. Chevèn numerometodi oli vielä mo- nimutkaisempi tapa oppia laulamaan nuoteista kuin intervallimetodi. Siinä nuotit merkittiin numeroilla, kuinka mones sävellajin sävel se on ja numeroiden ylle merkittiin myös viivoja.

Viivoja piirrettiin yksi, jos tahti jakaantui kahteen osaan ja kaksi jos se jakaantui neljään osaan. (Emt., 187—192.) Nämä nuoteistalaulumenetelmät kuulostavatkin melko monimut- kaisille. Menetelmissä laulaminen pilkotaan hyvin pieniin osiin ennen itse laulamista. Onkin mahdollista, että tällaiset laulunopetusmetodit vain sekoittivat oppilaita enemmän kuin esi- merkiksi yksinkertainen korvakuulolaulu.

1900-luvun puolella laulumenetelmät monipuolistuivat paljon. Suosittuja laulunopetusmeto- deja olivat kaavalaulumenetelmät, joista viimeinen julkaistiin vuonna 1917 Wilho Siukosen laulunopetusopissa. Ensimmäisiä kaavalaulumetodeja olivat Dessirier-Wegeliuksen ja Äy- räs-Anjou-Nybergin kaavat. (Rautiainen 2003, 49.) Kaavalauluissa oli ideana, että jokaisella asteikon sävelellä oli oma 2–6 sävelen mittainen melodia-aihe eli kaava. Nämä kaavat al- koivat aina kustakin asteikon sävelestä ja päättyivät toonikaan. (Emt., 51.) Kaavalaulume- todit kehittyivät paljon eteenpäin ja eri henkilöiden toimesta kehitettiin uusia kaavoja, esi- merkiksi Ilmari Krohnin ja Aksel Törnuddin kaavat. Kaavat eivät olleet ainoita laulunopetus- menetelmiä, vaan esimerkiksi vuonna 1909 otettiin käyttöön Samppa Luoman kehittämä sormimetodi. (Emt., 49.) Sormimetodissa ennen uuden laulun opettelua opeteltiin interval- leista koostuvia sävelsarjoja. Oppilailla ei ollut käytössään nuotteja, vaan opettaja näytti laulettavat sävelet sormillaan. (Emt., 50.)

Anna Sarlin kehitti taulukkeita ja havainto-opetusta hyödyntävän opetusmenetelmän ja siitä kehittyi myöhemmin asteikko- ja sointujärjestelmää hyödyntävä menetelmä. Näitä Sarlinin laulunopetustaulukkeita oli 12 erilaista ja ne olivat havaintotaulukkeita musiikin teorian asi- oista (Rautiainen 2003, 69). Paula af Heurlin kehitti En-, Toi-, Ko-menetelmän, joka otettiin käyttöön vuonna 1914 ja siitä kehittyi Wilho Siukosen analyyttis-synteettinen menetelmä.

1920- ja 1930-luvuilla pyrittiin pääsemään irti erilaisista laulunopetusmenetelmistä. (Emt., 49.) Tuohon aikaan julkaistiin useita laulukirjoja, jotka eivät noudattaneet mitään tiettyä lau- lunopetusmenetelmää (emt., 72). Erilaisia laulunopetusmenetelmiä onkin ollut todella pal- jon. Laulua opettava opettaja onkin saanut valita mitä menetelmää käyttää tai valinnut me-

netelmän, joka oli siihen aikaan suosituin tai menetelmän, jota hänen käyttämässään laulu- kirjassa käytettiin. Yleisesti vanhemmat opettajat kannattivat korvakuulolaulumenetelmää ja nuoremmat opettajat kaavalaulumenetelmää (emt., 50).

Myös laulutunnin, eli nykyisen musiikin tunnin, rakenne on muuttunut vuosien saatossa to- della paljon. Pajamon (1976, 182—183) mukaan laulutunnin rakenne jaettiin 1800-luvun lopulla kolmeen osaan: virsilauluun, nuottioppiin ja maallisiin lauluihin. Järjestyksen ei tar- vinnut olla juuri tämä, vaan opettaja sai päättää missä järjestyksessä asioita käsiteltiin lau- lutunnilla. Laulua oli koulussa kaksi tuntia viikossa ja opettaja saikin päättää käyttääkö esi- merkiksi kokonaisen tunnin virsilauluun ja seuraavan maallisiin lauluihin, kunhan jokaista teemaa käsiteltiin tunneilla saman verran.

1900-luvun puolella laulutunnin rakenteeseen tekivät muutoksia Aksel Törnudd ja Olavi Ing- man. Törnuddin opetusopissa vuodelta 1913 kansakoulun laulutunnin rakenne oli seu- raava: aluksi tehtiin äänenmuodostusharjoituksia, seuraavaksi vanhan laulun ja viimeksi opitun laulun kertausta ja tunnin lopuksi uusi tehtävä, johon kuului uusi teksti, laulu ja teoria sekä laulun esitys (Törnudd 1913, 13). Puolestaan Ingmanin opetusopissa vuodelta 1952 kansakoulun laulutunnin rakenne oli seuraava: tunti aloitettiin alkeisharjoituksilla, seuraa- vaksi kuulusteltiin laulutehtävä ja lopuksi valmistettiin uutta laulutehtävää. Oppikoulussa laulutunti aloitettiin alkulaululla ja seuraavaksi kuulusteltiin laulutehtävä ja sitten käsiteltiin musiikkioppia. Nämä kaksi työvaihetta voitiin myös käydä toisinpäin. Tunnin lopuksi valmis- teltiin uusi laulutehtävä. (Ingman 1952, 20.)

Laulutuntien rakenteet onkin kerrottu hyvin tarkasti sekä Törnuddin että Ingmanin teoksissa, mutta ehkä jopa liian tarkasti. Tunnit jotka noudattavat aina samaa kaavaa saattavat pitkän ajan kuluessa alkaa kyllästyttämään sekä opettajaa että oppilaita. Siksi olisikin hyvä muut- taa välillä tunnin kulun järjestystä. 1800-luvulla opettajalla olikin siis enemmän vapauksia päättää laulutunnin rakenteesta kuin 1900-luvulla.

Matti Raution mukaan 1950-luvulla koettiin tarvetta laajentaa laulunopetusta musiikinope- tukseksi, vaikka oppiaineen nimenä pysyikin ”laulu” peruskoulujärjestelmään siirtymiseen asti. Laulun rinnalle tulisi ottaa jokaiselle musiikin tunnille mukaan myös musisoimista, eli jokaisen musiikintunnin tulisi tarjota laulamisen sekä soittamisen iloa. (Rautio 1959, 5.) Rau- tion teoksessa ”Rytmikasvatus ja koulusoittimet” hän korostaa soittamisen merkitystä mu- siikinopetuksessa laulamisen rinnalla. Vaikka oppiaineen nimenä oli ”laulu” 1970-luvulle asti, alkoi se sisällöltään muuttua musiikiksi jo 1950-luvulta alkaen. Tästä olikin hyvä siirtyä kohti 1970-luvun peruskoulujärjestelmään siirtymistä ja oppiaineen nimen muuttamista.

Laulunopetuksessa onkin siis käytetty monenlaisia eri menetelmiä vuosien saatossa. Lau- lunopetus on jatkunut Suomen kouluissa todella pitkään, joten ei ole ihme, että uusia me- netelmiä kehitettiin koko ajan lisää. Tänä päivänä laulunopetus on yksi osa musiikin oppiai- netta, joten tällaisia erityisiä ja todella yksityiskohtaisia laulunopetusmenetelmiä ei enää tar- vita.

3 LAULUNOPETUS OPETUSSUUNNITELMISSA ALAKOU- LUSSA

Tässä luvussa tutustun valtakunnallisiin perusopetuksen opetussuunnitelman perusteisiin.

Tutkin musiikin oppiaineen opetussuunnitelmia vuosiluokilla 1—6 ja miten niissä ilmenee laulunopetus. Tähän lukuun olen poiminut opetussuunnitelmista laulunopetusta koskevat asiat ja vertailen miten nämä eri opetussuunnitelmien laulunopetusta koskevat asiat eroavat toisistaan ja mitä yhteistä niillä on.

Kansakoulun sekä oppikoulun ei enää koettu palvelevan yleisen kansansivistyksen tarpeita, joten 1970-luvulla Suomessa siirryttiin peruskoulujärjestelmään. Tarkoituksena oli koulun- käyntimahdollisuuksien tarjonnan lisääminen sekä opiskeluajan pidentäminen. Oppikoulu- velvollisuus nostettiinkin yhdeksään vuoteen kuten muissakin Pohjoismaissa. (Komitean- mietintö 1970: A 4, 13—14.) Peruskoulun tulo vaikutti laulunopetukseen paljon, mikä ilme- nee laulun oppiaineen nimen muuttamisesta musiikiksi (Pajamo 1976, 13). Musiikin tun- neilla ei siis enää vain laulettu, vaan laulamisen rinnalle otettiin muitakin musisoinnin muo- toja. Koulussa laulun opetuksen asemassa tapahtuikin suuri muutos peruskoulujärjestel- mään siirryttäessä.

Valtakunnalliset perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet ohjaavat opetusta ja kaikki opetus pohjautuu näihin suunnitelmiin. Peruskoulujärjestelmään siirtymisen jälkeen noin joka kymmenes vuosi on tehty uusi opetussuunnitelman perusteet. Näitä opetussuunnitel- man perusteita onkin siis ilmestynyt yhteensä viisi. Niistä uusin otettiin käyttöön syksyllä 2016. Opetussuunnitelmien nimet ovat myös muuttuneet, se ei aina ole ollut valtakunnalli- nen perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet. Tässä seuraavaksi luettelen opetus- suunnitelmat, joita tässä tutkimuksessani käsittelen.

Komiteanmietintö 1970: A 4. Peruskoulun opetussuunnitelmakomitean mie- tintö I. Opetussuunnitelman perusteet

Komiteanmietintö 1970: A 5. Peruskoulun opetussuunnitelmakomitean mie- tintö II. Oppiaineiden opetussuunnitelmat

Peruskoulun opetussuunnitelman perusteet 1985 Peruskoulun opetussuunnitelman perusteet 1994 Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet 2004 Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet 2014

Näiden eri opetussuunnitelmien välillä aikaa on kulunut yli 40 vuotta. On mielenkiintoista tarkastella, missä määrin ja miten musiikin osuus opetussuunnitelmissa on muuttunut. Tu- tustun myös musiikin opetuksen oppaisiin, jotka on tehty sen hetkisen opetussuunnitelman mukaisesti. Näitä oppaita ovat: ”Musiikki. POPS-70 opas 11”, vuodelta 1971 ja ”Peruskou- lun opetuksen opas. Musiikki”, vuodelta 1987. Tutustun myös vuoden 1994 opetussuunni- telman perusteiden tueksi tehtyyn oppaaseen: ”Perusopetuksen päättöarvioinnin kriteerit.

Arvosanan hyvä (8) kriteerit yhteisissä oppiaineissa”, vuodelta 1999. Seuraan opetussuun- nitelmajatkumoa musiikin osalta ja kuinka laulamista ja äänenkäyttöä käsitellään näissä opetussuunnitelmissa. Vertailen eri opetussuunnitelmia rinnakkain aloittaen laulun opetta- misen tavoitteista. Käsittelen myös sisältöjä, työtapoja sekä laulamisen arviointia.

3.1 Laulunopetuksen tavoitteet

Laulunopettamisen tavoitteet opetussuunnitelmissa ovat muuttuneet paljon vuosien saa- tossa. Osassa opetussuunnitelman perusteissa laulamisen tavoitteet ovat suuremmassa roolissa ja osassa pienemmässä. Vuoden 1970 valtakunnallisessa perusopetuksen opetus- suunnitelman perusteiden tavoitteissa laulaminen esiintyy useamman kerran: ”Musiikin opetuksen tavoitteena on ohjata oppilaat luonnolliseen äänenkäyttöön puheessa ja lau- lussa” ja ”perehdyttää oppilaat ajankohtaiseen lauluaineistoon” (Komiteanmietintö 1970: A 5, 274). Onkin äärimmäisen tärkeää huomata, että jo tässä vanhimmassa opetussuunnitel- man perusteissa korostetaan luonnollisen äänenkäytön tärkeyttä. Minä miellän tämän vielä tänäkin päivänä laulun opetuksen päätehtäväksi.

Puolestaan vuoden 1985 valtakunnallisessa perusopetuksen opetussuunnitelman perus- teissa musiikki oppiaineen tavoitteena on kehittää oppilaiden taitoja laulamisessa (Koulu-

hallitus 1985, 191). Tässä uudemmassa opetussuunnitelmassa laulamisen rinnalle on nos- tettu muitakin musisoinnin muotoja ja nämä vaikuttavat osaltaan myös laulun opetuksen asemaan musiikin oppiaineessa. Laulamisen tavoitteena on kehittää kokonaisvaltaisesti oppilaan tunne-elämää ja musiikillisia valmiuksia ja laulamalla opitaan musiikin lukemis- ja kirjoitustaitoa luonnollisesti. (Kouluhallitus 1985, 199.) Kuuntelemisen opettelu luo pohjan kaikelle musiikilliselle oppimiselle, myös laulamiselle (Kouluhallitus 1987, 19). Laulaminen on tärkeä opetusmuoto muiden asioiden, esimerkiksi soittamisen, rinnalla. Laulaminen ke- hittää oppilaan kaikkia musiikillisia valmiuksia ja sen avulla voi kehittää esimerkiksi musiikin sisäistä kuulemista, jolla tarkoitetaan mielessä laulamista. (Emt., 21). Äänenkäytön harjoi- tusten avulla on tavoitteena tehdä lauluäänestä soiva ja kajentuva sekä saada puheääni terveen kuuloiseksi (emt., 21). Vuoden 1987 Peruskoulun opetuksen musiikin oppiaineen oppaassa ei ole tarkemmin selitetty mitä tarkoitetaan kajentuvalla äänellä. Uskoisin sen kuitenkin tarkoittavan voimakasta ja vahvan kuuloista ääntä, joka kuitenkin kuulostaa ter- veeltä äänenkäytöltä ja myös soi hyvin. Vuoden 1985 opetussuunnitelman perusteista nos- taisin tärkeäksi asiaksi oppilaan tunne-elämän kokonaisvaltaisen kehittämisen. Laulamalla ilmaistaan tunteita, joten laulun avulla onkin helppoa harjoitella erilaisten tunteiden käsitte- lemistä.

Vuoden 1994 valtakunnallinen perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet on muodol- taan erilainen kuin aikaisemmat valtakunnalliset opetussuunnitelmat, joten tavoitteiden erit- teleminen on hieman haastavampaa. Tavoitteissa mainitaan oppilaiden kokonaisvaltainen musiikillinen kehittyminen. (Opetushallitus 1994, 97.) Tähän minä tulkitsen mukaan myös laulamisen ja äänenkäytön. Tämän opetussuunnitelman perusteiden mukaan laulamisessa tärkeintä on ilo laulaa ja oppilasta tulee ohjata terveeseen äänenkäyttöön (emt., 98). Tässä opetussuunnitelman perusteissa mainitaankin sama tärkeä asia kuin vuoden 1970 opetus- suunnitelman perusteissa: luonnollinen äänenkäyttö. Myös laulun ilo on nostettu laulamisen tavoitteeksi, joka onkin äärimmäisen hyvä asia. Uskon, että vuoden 1970 peruskoulun ope- tussuunnitelman perusteissa laulaminen on ollut merkittävässä asemassa, koska se oli en- simmäinen opetussuunnitelma, joka tehtiin sen jälkeen, kun oppiaineen nimi oli muuttunut laulusta musiikiksi. Vuosien saatossa musiikki-oppiaineeseen on tullut myös muuta tärkeää sisältöä laulamisen rinnalle, jolloin laulamisen asema koulussa on heikentynyt.

Vuoden 2004 valtakunnallisessa perusopetuksen opetussuunnitelman perusteissa vuosi- luokkien 1—4 tavoitteina mainitaan oppilaan oppivan käyttämään ääntään luonnollisesti ja ilmaisemaan itseään laulaen sekä yksin että ryhmässä. Vuosiluokkien 5—9 tavoitteissa lau- lua ei mainita erikseen, mutta kirjoitetaan taitojen syventämisestä, johon myös siis lukeutu- vat edellä mainitut tavoitteet. (Opetushallitus 2004, 232—233.) Puolestaan syksyllä 2016

käyttöön otetusta valtakunnallisessa perusopetuksen opetussuunnitelman perusteissa 2014 mainitaan yhtenä tavoitteena vuosiluokilla 1—2 terve ja luonteva äänenkäyttö ja lau- laminen musiikkikäsitteiden ja ilmaisukeinojen ymmärtämisen perustana. Laulaminen mai- nitaan myös keinona tutustua musiikilliseen kulttuuriperintöön. (Opetushallitus 2014, 141.) Vuosiluokkien 3—6 tavoitteena on laulutaitojen kehittäminen sekä mahdollisuus antaa op- pilaan toimia äänen parissa. (Emt., 263.)

Luonteva ja terve äänenkäyttö mainitaankin kaikissa opetussuunnitelman perusteissa ja mielestäni se onkin tärkein laulun opetuksen tavoite. Tervettä äänenkäyttöä ei käytetä vain laulaessa, vaan jokapäiväisessä puhumisessa, joten äänen terveys on tärkeä asia. Oppi- laan tunne-elämän kehittäminen laulamisen avulla mainittiin vuoden 1985 opetussuunnitel- man perusteissa. Juuri tällä samalla termillä asiaa ei ole opetussuunnitelmissa vuoden 1985 jälkeen ilmennyt, mutta itsensä ilmaisu laulaen on nostettu tavoitteeksi vuosien 2004 ja 2014 opetussuunnitelmien perusteissa. Näiden koenkin tarkoittavan samaa asiaa. Vuoden 1994 opetussuunnitelman perusteissa mainitaan tavoitteena laulamisen ilo ja tätä ei muissa opetussuunnitelmissa mainita. Laulamisen ilo on asia, jonka jokaisen lapsen tulisi kokea ja mielestäni sen kuuluisi olla kaikissa opetussuunnitelmissa yksi tärkeimmistä tavoitteista.

Uusimmassa opetussuunnitelman perusteissa laulun opetuksen tavoitteeksi on nostettu myös kulttuuriperinnön vaaliminen, mikä onkin todella tärkeä asia. Laulamisella on pitkä perinne Suomen kouluissa ja tätä kulttuuriperintöä tulee jakaa lapsille.

Laulamisen merkitys musiikin oppiaineen tavoitteissa onkin siis vaihdellut paljon. Mielestäni on hyvä asia, että uusimmassa opetussuunnitelman perusteissa äänenkäyttö ja laulaminen on nostettu taas melkein yhtä isoon rooliin kuin vuoden 1970 valtakunnallisessa perusope- tuksen opetussuunnitelman perusteissa. On myös hyvä, että uusin opetussuunnitelma on laajuudeltaan suurin. Esimerkiksi vuoden 1994 musiikin opetussuunnitelma on alle kaksi sivua pitkä, joten siinä ei mitenkään edes pysty kertomaan tavoitteita kovin yksityiskohtai- sesti. Pitää kuitenkin muistaa, että musiikki on oppiaineena paljon muutakin kuin laulamista, mutta minä tarkastelen tässä tutkimuksessani vain laulua musiikin oppiaineen sisällä.

3.2 Laulunopetuksen sisällöt

Lasten mielikuvamaailmaan liittyviä lauluja. Virsiä ja hengellisiä lauluja. Kan- sanlauluja kotimaasta ja muista maista. Loruja, hokemia, puhekaanoneita.

Äänenkäytönharjoituksia (Komiteanmietintö 1970: A 5, 274).

Näitä vuoden 1970 valtakunnallisessa perusopetuksen opetussuunnitelman perusteissa kerrotaan sisältyvän musiikin opetukseen 1—2 luokilla. Opetussuunnitelmaan sisältyy myös laulujen rakenteeseen tutustumista, laululeikkejä, satuja musiikkitehostein, esimerkiksi lau- laen sekä laulujen sepittelyä (Komiteanmietintö 1970: A 5, 274). Vuosiluokilla 3—4 laulut ovat samoja, mutta lisäksi tutustutaan myös tunnettuihin lauluihin, erityisesti kotimaisiin.

Kolmannella luokalla opetellaan oman maakunnan laulu ja Maamme-laulu ja neljännellä luokalla muita maakuntalauluja sekä eri kansallislauluja ja tutustutaan kaksiääniseen laula- miseen. 3—4 –luokkien musiikin tunnit sisältävät myös kaanoneita, loruja, hokemia, puhe- kaanoneita ja äänenkäytönharjoituksia sekä tutustutaan laulujen rakenteeseen. Lauluja lau- letaan myös mahdollisesti muilla kielillä. Luokilla 5—6 toistuvat samat kuin edellisinä vuo- sina, mutta lisänä myös ajankohtaiset viihdelaulut. (Emt., 275.) Tässä opetussuunnitel- massa onkin lueteltu erittäin tarkkaan mitä musiikin tunneilla tulee laulaa. Kuulostaa hieman erikoiselta sanoa, että virret ja hengelliset laulut kuuluisivat lasten mielikuvamaailmaan, mutta tuona aikana kirkon ja uskonnon asema oli merkittävämpi kuin tänä päivänä.

Vuoden 1985 valtakunnallisen opetussuunnitelman perusteissa musiikin sisältö on jaettu viiteen osa-alueeseen ja ne ovat: dynamiikka, sointiväri, rytmi ja tempo, melodia, harmonia ja muoto (Kouluhallitus 1985, 192—193). Laulaminen voi sisältyä näihin kaikkiin osa-aluei- siin. Opetussuunnitelmassa esitetään, että dynamiikkaan laulamisessa tutustutaan 3—4 – luokilla resonanssin avulla eli käsitellään, mikä merkitys resonanssilla on äänen voimista- misessa. Myös terveeseen äänenkäyttöön tutustutaan ymmärtämällä äänen liiallisen voi- makkuuden terveydellisiä haittoja. Luokilla 5—6 tutustutaan äänen sähköiseen vahvistami- seen, esimerkiksi mikrofonin avulla. (Kouluhallitus 1987, 8). Sointiväriä käsitellään 1—2 – luokilla opettelemalla käyttämään omaa ääntä eri tavoin ja tuottamaan erilaisia ääniä. Luo- killa 3—4 tutustutaan kuuntelemalla eri äänityyppeihin (sopraano, altto, tenori ja basso).

Rytmiä ja tempoa käsitellään tutustumalla eri tahtilajeihin luokilla 5—6 esimerkiksi laula- malla sekä opetellaan merkitsemään muistiin helppoja laulun pätkiä. Melodiaa käsitellään luokilla 3—4 laulamalla sävelmiä nuoteista ja korvakuulolta sekä sepitetään omia sävelmiä.

5—6 –luokilla opetellaan laulamaan sävelmiä eri korkeuksilta. Harmoniaan tutustutaan 3—

4 –luokalla laulamalla kaanoneita ja helppoja kaksiäänisiä lauluja. 5—6 –luokalla puoles- taan opetellaan laulamaan toista sekä mahdollisesti kolmatta ääntä melodian rinnalla. Muo- toon musiikissa tutustutaan 1—2 –luokilla kokemalla erilaisia muotorakenteita laulujen yh- teydessä. (Emt., 9—13.)

Vuoden 1985 opetussuunnitelmassa on melko yksityiskohtaisesti selitetty opetuksen sisältö ja vielä tarkemmin sitä on avattu musiikin oppaassa. Nämä ohjeet ovat oletettavasti tuke-

neet hyvin opetuksen toteuttamista. Laulamista ei opetussuunnitelmassa ole enää niin pal- jon kuin ensimmäisessä opetussuunnitelmassa, mutta laulaminen sisältyy näihin kaikkiin kuuteen musiikin osa-alueeseen. On myös hyvä, että tässä opetussuunnitelmassa ei ole lueteltu mitä kappaleita tulee opetella, kuten vuoden 1970 opetussuunnitelman perusteissa on lueteltu.

Vuoden 1994 opetussuunnitelman perusteiden mukaan laulaessa kehitetään oppilaan mu- siikillisia perustaitoja- ja tietoa. Tärkeää on myös yhdistää musiikin osa-alueet tiiviiksi oppi- miskokonaisuuksiksi. (Opetushallitus 1994, 98.) Juuri tämän takia uskon, että opetussuun- nitelmassa ei ole lueteltu opetuksen sisältöjä lähellekään niin tarkasti kuin edellisissä ope- tussuunnitelmissa. Pitää kuitenkin muistaa, että myös muiden oppiaineiden sisällöt on kir- jattu tähän opetussuunnitelman perusteisiin yhtä suppeasti. Vuoden 2004 valtakunnalli- sessa opetussuunnitelman perusteissa vuosiluokkien 1—4 sisällöiksi kerrotaan äänenkäy- tön harjoitukset, esimerkiksi loruillen, puhuen ja laulaen, sekä laululeikkejä. Musiikin tun- neilla tulee myös kerryttää lauluohjelmistoa, johon sisältyy myös moniäänisyyttä harjoittavia lauluja. Laulujen avulla tutustutaan suomalaiseen ja muihin kulttuureihin sekä musiikin eri tyylilajeihin ja aikakausiin. (Opetushallitus 2004, 232—233.) Luokilla 5—9 keskeisiä sisäl- töjä ovat yksi- ja moniääninen ohjelmisto, josta osa pitää osata ulkoa. Kappaleiden tulee edustaa eri tyylilajeja ja opetuksen tulee sisältää myös harjoitteita, jotka kehittävät äänen- käyttöä ja ääni-ilmaisua. Laulamista tulee myös harjoittaa improvisoiden. (Emt., 234.) Vuo- den 2004 opetussuunnitelma onkin paljon tarkempi oppiaineen sisällöltään kuin edeltä- jänsä.

Uusimmassa valtakunnallisessa perusopetuksen opetussuunnitelman perusteissa vuodelta 2014 vuosiluokilla 1—2 sisältöalueita ovat luontevan äänenkäytön opetteleminen, hengi- tystä ja laulamista. Musiikkia opetetaan laulujen, leikkien ja lorujen avulla. (Opetushallitus 2014, 142.) Musiikin ohjelmistoksi tulee valita lauluja, jotka sopivat oppilaiden ikäkauteen ja koulun toimintakulttuuriin. Ohjelmiston valinnassa tulee myös kiinnittää huomiota kulttuuri- perinnön vaalimiseen sekä oppilaiden omiin kulttuureihin. (Emts.) Vuosiluokilla 3—6 kes- keisiä laulamiseen liittyvät sisältöalueet ovat samoja kuin aiemmilla luokilla, mutta tietoja ja taitoja syvennetään. Ohjelmiston valinnassa tulee ottaa huomioon myös 1—2 –luokilla huo- mioitavat asiat, mutta ohjelmiston tulee lisäksi sisältää myös populaarimusiikkia, taidemu- siikkia sekä kansanmusiikkia. Tähän uusimpaan opetussuunnitelmaan on otettu takaisin samat sisältöalueet, jotka olivat vuoden 1985 valtakunnallisessa perusopetuksen opetus- suunnitelmassa. Nämä teemat ovat: dynamiikka, sointiväri, muoto, harmonia, melodia ja rytmi. (Emt., 264.) Mielestäni onkin hyvä asia, että nämä teemat ovat palanneet opetus-

suunnitelmaan, koska ne olivat jo vuoden 1985 valtakunnallisessa perusopetuksen opetus- suunnitelmassa oikein oivallisia. On myös tärkeää, että opetussuunnitelman mukaan tun- tien laulut tulee valita oppilaiden ikäkauden ja koulun toimintakulttuurin mukaan. Tärkeä kulttuuriperinnön vaalinta ilmenee myös tavoitteiden lisäksi täällä laulun sisällöissä.

Eri vuosien valtakunnalliset perusopetuksen opetussuunnitelmat eroavatkin siis paljon toi- sistaan myös sisällön osalta. Osassa opetussuunnitelmissa sisällöt ovat määrätty hyvin tar- kasti, mutta esimerkiksi vuoden 1994 opetussuunnitelmasta jää hyvin suppea kuva musiikin oppiaineen sisällöistä. Ensimmäisessä opetussuunnitelmassa vuodelta 1970 on listattu hy- vinkin tarkkaan, millaisia lauluja tulee koulussa laulaa. Mielestäni näin tarkka listaus on tur- haa ja siitä luovuttiinkin jo seuraavassa opetussuunnitelmassa vuonna 1985. Tarkempia sisältöjä onkin parempi listata kunta- ja koulukohtaisissa opetussuunnitelmissa. Vuoden 1985 opetussuunnitelman perusteissa listatut sisältöalueet ovat erittäin toimivat ja onkin hyvä, että ne on tuotu takaisin uusimpaan vuoden 2014 opetussuunnitelman perusteisiin.

3.3 Laulunopetuksen työtavat

Vuoden 1970 valtakunnallisessa perusopetuksen opetussuunnitelman perusteissa on mää- ritelty hyvinkin tarkasti musiikin oppiaineen työtapoja. Kouluhallitus on tehnyt myös oppaita, joissa määritellään musiikin opettamisen työtapoja vieläkin laajemmin. Opetussuunnitel- massa laulamisen kerrotaan olevan lasten luonnollisin keino ilmaista musiikkia. Tämän ta- kia opetuksen tavoitteena onkin harjoittaa laulamista koko kouluajan. Tätä voidaan edistää valitsemalla oppisisällöksi lauluja, jotka kiinnostavat oppilaita sekä ovat monipuolisia. Mu- siikin tunneille tulee valita lauluja, jotka sävelalueelta sopivat kaikkien oppilaiden lauletta- vaksi. Opettajan tulee myös vähintään kerran lukuvuoden aikana merkitä oppilaan äänialue oppilaista pidettävään äänikorttiin. (Komiteanmietintö 1970: A 5, 277.) Jokaisella oppilaalla on oma äänikortti, josta opettajan on helppo seurata oppilaan kehittymistä laulajana. Oppi- tunneilla tulee valita tarpeeksi vaikeita lauluja, jotta ne innostavat musikaalisesti lahjakkaita oppilaita.

Tässä opetussuunnitelmassa on kerrottu tarkkaan, miten uusi laulu tulee oppilaille opettaa.

Oppilaiden tulee kuulla laulu tai sävelmä monta kertaa, esimerkiksi opettajan laulamana tai soittamana ennen sen laulamista yhdessä. Laulun sanat lausutaan oikeassa rytmissä ja vaikeat sanat selvitetään, samalla seurataan sanoja ja sävelmää taululta tai kirjasta. Väärin menneet kohdat tulee korjata heti, etteivät ne tallennu oppilaan mieleen. Laulun sävelkulkua

voidaan piirtää taululle tai näyttää kädellä ja myös rytmiä voidaan mahdollisesti taputtaa.

Kun oppilas osaa laulaa yksiäänisesti sekä yksin että ryhmässä, voidaan siirtyä opettele- maan moniäänisiä lauluja. Harjoittelu voidaan aloittaa niin, että ensin vain opettaja laulaa melodian päälle toista ääntä. (Komiteanmietintö 1970: A 5, 278.)

Vuoden 1970 valtakunnallisen perusopetuksen opetussuunnitelman perusteiden mukaan opettajan tulee luoda viihtyisyyttä musiikin tunneille, jotta oppilaat uskaltautuisivat laula- maan. Parhaat edellytykset oikealle äänenmuodostukselle ovat, jos oppilaat iloitsevat mu- siikintunneilla. Tärkeintä on opettajan antama hyvä esimerkki oikeasta äänenmuodostuk- sesta tai jonkin oppilaista antama esimerkki. Opettajan tuleekin jatkuvasti kiinnittää huo- miota oppilaiden hengitykseen, lauluasentoon, ääntämiseen, resonanssiin ja alukkeisiin.

Äänenmurrosta ennen, sen aikana ja jälkeen ääntä tulee käyttää varovasti sekä puhuessa että laulaessa. Laulamista ei kuitenkaan tarvitse lopettaa kokonaan. ”Laulun tulee aina soida kauniisti niin, että koko tunnista itse asiassa muodostuu äänenmuodostusharjoitus”.

(Komiteanmietintö 1970: A 5, 280.) Jo tässä opetussuunnitelmassa onkin selostettu hyvin tarkkaan laulamisen työtapoja.

Opetussuunnitelman perusteiden mukaan tehdyssä vuoden 1971 musiikin opettamisen op- paassa on selostettu työtapoja vieläkin tarkemmin. Opettajien kerrotaan liian usein työsken- televän vain lahjakkaiden oppilaiden kanssa, jotta esimerkiksi kevätjuhliin saataisiin laadu- kasta ohjelmaa. Tätä tapaa tuleekin peruskouluissa vastustaa. (Kouluhallitus 1971, 6.) Tämä onkin äärimmäisen hyvä huomio, jota ei valitettavasti oli mielestäni kunnolla nouda- tettu vielä tänäkään päivänä. Ennen kuin opettajan kannattaa alkaa miettimään miten voisi opettaa oikeanlaista äänenkäyttöä, tulee hänen tuntea oppilaidensa keskimääräinen äänel- linen kehitystaso. Edellytyksenä onkin, että kaikki oppilaat saavat harjoitusta äänensä käy- tössä. (Emt., 11.)

Vuoden 1970 valtakunnallisen perusopetuksen opetussuunnitelman perusteiden ja Musiikin oppaan vuodelta 1971 perusteella voikin sanoa, että työtapoja on käsitelty erittäin laajasti.

Onkin hyvä, että opettajalla on selkeät raamit, kuinka lähteä opettamaan laulamista oppi- laille, mutta ei ole myöskään hyvä, jos asiat ovat eritelty liian tarkasti. Opetussuunnitelman perusteissa on opettajalle tarkat ohjeet, kuinka laulua ohjataan, joten lasten laulattamisen pitäisi sujua helposti. Tässä opetussuunnitelman perusteissa korostetaan opettajan anta- maa esimerkkiä laulajana, joten opettajan täytyikin olla hyvä laulaja. Opettajan tulee myös luoda tunneille viihtyvyyttä, jotta lapset nauttisivat laulamisesta. Opettajalla onkin siis tämän opetussuunnitelman aikana ollut paljon työtä laulutuntien aikana.

Vuoden 1985 valtakunnallisen perusopetuksen opetussuunnitelman mukaan keskeisin työ- tapa musiikissa on laulaminen. ”Erilaisten äänenkäytön harjoitusten avulla pyritään luo- maan soiva ja kajentuva ääni sekä terve puheääni.” Opetussuunnitelmassa todetaan, että kodeissa lauletaan vähän, joten onkin tärkeää laulattaa lapsia koulussa mahdollisimman paljon, jotta he saavat rohkeutta laulaa sekä yksin että ryhmässä. Yhteislaulaminen kan- nattaa aloittaa ensin tutustumalla laulun sanoihin ja keskustelemalla laulun teemasta. Lau- lua opeteltaessa opettajan tulee näyttää hyvää esimerkkiä oppilaille laulamalla itse, jotta oppilaat innostuisivat laulamaan. Laulun opettelun jälkeen sitä viimeistellään kiinnittämällä huomiota fraseeraukseen, artikulointiin sekä tempoon ja dynaamisiin vaihteluihin. Laulun tukena voidaan myös käyttää oppilaiden soittamia säestyssoittimia, esimerkiksi rytmisoitti- mia tai kanteleita. Oppilaiden on kuitenkin myös tärkeää oppia laulamaan ilman säestystä.

Tunneilla valitaan lauluja, joiden aihepiirit kiinnostavat oppilaita ja laulut pyritään oppimaan ulkoa. (Kouluhallitus 1987, 21—22.)

Näissä kahdessa ensimmäisessä opetussuunnitelmassa onkin siis paljon samaa, mutta vuoden 1970 opetussuunnitelmassa laulun opetuksen työtavat on kerrottu yksityiskohtai- semmin. Uudemmissa opetussuunnitelman perusteissa opettajalle jääkin siis paljon enem- män vapauksia päättää millaisia työtapoja hän käyttää laulun opettamisessa. Oppilaita tulee laulattaa mahdollisimman paljon, jotta he rohkaistuisivat laulajina ja tämä on aivan totta.

Mitä enemmän tunneilla lauletaan, sitä luontevampi asia siitä tulee. Tämänkin, vuoden 1985 opetussuunnitelman mukaan opettajan tulee hyvällä laulamisella näyttää oppilaille esimerk- kiä. Laulujen opettelussa tulee myös ottaa huomioon eri musiikin opetuksen osa-alueet:

dynamiikka, sointiväri, rytmi ja tempo sekä melodia. Näissä molemmissa opetussuunnitel- man perusteissa on kerrottu hyvin, kuinka opettajan tulee opettaa oppilaille uusi laulu. Vuo- sien 1970 ja 1985 valtakunnalliset opetussuunnitelmat ovatkin molemmat hyvin yksityiskoh- taisia, mutta vanhempi opetussuunnitelma on näistä kahdesta tarkempi.

Valtakunnallisessa perusopetuksen opetussuunnitelmassa vuodelta 1994 työtapojakin on eritelty hyvin niukasti. Keskeisiksi työtavoiksi kerrotaan musiikillinen ilmaisu ja keksintä ja musiikin eri osa-alueet tulee yhdistää yhtenäiseksi opintokokonaisuudeksi. (Opetushallitus 1994, 98.) Musiikillinen keksintä liittyykin musiikin improvisointiin, jota korostetaan myös tämän opetussuunnitelman musiikin oppiaineen sisällöissä. Myöskään vuoden 2004 valta- kunnallisessa perusopetuksen opetussuunnitelman perusteissa ei ole musiikin opetuksen työtapoja eritelty yhtä selkeästi kuin vuoden 1970 ja 1985 opetussuunnitelmissa. Työta- voiksi kuitenkin mainitaan integrointi muihin oppiaineisiin sekä tieto- ja viestintäteknologian hyödyntäminen opetuksessa (Opetushallitus 2004, 232).

Onkin hieman huolestuttavaa, että näissä opetussuunnitelmissa työtapojen esittely on jää- nyt todella suppeaksi, kun taas kahdessa ensimmäisessä opetussuunnitelmassa työtapoja on kerrottu hyvinkin laajasti. Jokaisessa kunnassa tehdään valtakunnallisen perusopetuk- sen opetussuunnitelman perusteiden pohjalta kuntakohtainen opetussuunnitelma ja joissa- kin kouluissa tehdään myös koulukohtainen opetussuunnitelma. Jos valtakunnallisessa opetussuunnitelmassa työtapoja on listattu varsin niukasti, listataan niitä kuntakohtaisessa opetussuunnitelmassa tarkemmin. Tämä saattaa kuitenkin aiheuttaa sen, että eri kunnissa ja kouluissa musiikin opetus eroaa paljon. Oppilailla onkin oikeus saada saman tasoista opetusta kotikunnasta riippumatta. Oppilaat saattavatkin siis joutua epätasa-arvoiseen ase- maan.

Vuoden 2014 valtakunnallisessa perusopetuksen opetussuunnitelman perusteissa työtavat on yhdistetty oppimisympäristöihin. Työtavat ovatkin esitetty hyvin laajasti, eikä yksityiskoh- taisesti kuten vuonna 1970, josta pystyy poimimaan laulua koskevat työtavat.

Tavoitteena on luoda pedagogisesti monipuolisia ja joustavia musiikin opiske- lukokonaisuuksia, joissa musiikin opetuksen erilaiset työtavat ja vuorovaiku- tustilanteet sekä yhteismusisointi ja muu musiikillinen yhteistoiminta on mah- dollista. (Opetushallitus 2014, 142).

Tavoitteena siis onkin yhteistoiminta ja yhteen nivoutunut musiikin kokonaisuus. Vuosi- luokilla 3—6 mainitaan vielä edellisten lisäksi ennakkoluuloton ilmapiiri (Opetushallitus 2014, 264). Ennakkoluuloton ilmapiiri on laulamisessa äärimmäisen tärkeää, koska laula- minen on ehkä henkilökohtaisin asia, jota musiikin tunneilla tehdään. Myös erittäin tärkeä asia työtavoissa on oppimisen ilo (emts.) Oppimisen ilo pitäisi muistaa kaikissa oppiai- neissa, jotta oppilaat kehittyisivät mahdollisimman paljon ja opiskelu ei olisi puuduttavaa.

Tässä vuoden 2014 valtakunnallisessa opetussuunnitelmassa korostetaan työskentelyil- mapiirin merkitystä sekä monipuolisuutta. Tässä opetussuunnitelmassa ei ole lueteltu kuinka opettajan tulee laulua opettaa vaan korostetaan erilaisten työtapojen merkitystä. En- nakkoluuloton ilmapiiri on erittäin tärkeä asia kaikissa oppiaineissa, mutta etenkin taito- ja taideaineissa. Luokassa tulee olla ilmapiiri, jossa oppilaat uskaltavat ilmaista itseään ja tätä opettajan tulee vaalia. Opettajalta vaaditaankin siis paljon osaamista tämänkin opetussuun- nitelman perusteiden mukaan.

Työtavat ovatkin eri vuosien valtakunnallisissa perusopetuksen opetussuunnitelman perus- teissa hyvinkin erilaiset ja eritasoiset. Vanhimmissa opetussuunnitelmissa työtavat ovat määritelty hyvinkin yksityiskohtaisesti, osassa opetussuunnitelmissa niitä ei ole esitelty oi- keastaan ollenkaan ja uusimmassa opetussuunnitelmassa työtavat ovat hyvinkin laajoja.

Tällä korostetaan nykypäivän opetuksen käytäntöä, jossa oppiaineita ajatellaan laajempina kokonaisuuksina ja oppiaineita integroidaan toisiinsa. Opettaja saakin uusimman opetus- suunnitelman perusteiden mukaan opettaa uuden laulun haluamallaan tavalla, kunhan työ- tavat ovat monipuolisia. Erilaiset työtavat ja monipuolisuus ovat tärkeä asia koulussa, koska oppijoita on monenlaisia. Toiselle oppilaalle sopii toisenlainen opetustapa kuin toiselle, jo- ten opettajan tulee olla valmis käyttämään eri opetusmuotoja monipuolisesti.

3.4 Laulunopetuksen arviointi

Laulamisen arviointia on kritisoitu paljon ja siitä ollaan montaa mieltä. Meillä jokaisella onkin varmasti joko omakohtaisia kokemuksia, tai ainakin jollakin sukulaisella tai tuttavalla on ko- kemuksia laulukokeesta. Minunkin luokallani pidettiin laulukokeet kuudennella luokalla, mutta minulla on siitä hyvät muistot. Olin kuudennella luokalla vuonna 2006 eli käytössä oli vuoden 2004 valtakunnallinen perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet. Laulukoe pi- dettiin varastossa opettajan kanssa kahdestaan, piti laulaa ilman säestystä sekä pianon säestyksellä. Olin saanut etukäteen päättää minkä kappaleen laulan ja sen lisäksi tehtiin myös erilaisia ääniharjoituksia. Opettaja antoi heti laulukokeen jälkeen minulle palautetta suullisesti ja palautteet hän antoi positiiviseen sävyyn. Pitää kuitenkin muistaa, että minä olen aina laulanut paljon, enkä pelkää laulamista ollenkaan. Kaikilla ei kuitenkaan ole yhtä hyvää kokemusta laulukokeesta kuin minulla.

Vuoden 1970 valtakunnallisessa perusopetuksen opetussuunnitelman perusteissa yleisten oppimistulosten arvioinnin kerrotaan olevan ongelmallista. Arvioinnin tavoitteista tulee olla sekä opettajan että oppilaan selvillä, jotta arviointi olisi mielekästä. Oppilaalle arvostelu osoittaa kuinka hänen tietonsa ja taitonsa kyseissä oppiaineessa ovat kehittyneet oppiai- neen tavoitteisiin nähden. (Komiteanmietintö 1970: A 4, 158.) Komiteanmietinnössä paino- tetaan, että musiikki on aina ryhmäsuorituksia ja yksilöllisiä esityksiä ja nämä otetaan arvi- oinnissa huomioon. Liiallista arviointia pitää kuitenkin varoa, koska se saattaa viedä ilon oppimisesta. Yhteissuoritusten arvioinnista ei yleensä anneta arvosanaa, vaan hyväksymi- nen ilmaistaan jotenkin muuten. Ryhmäsuoritukset ovatkin oivallisia keinoja ottaa myös arat ja taidoiltaan vaatimattomat oppilaat mukaan.

Opetussuunnitelma ohjeistaa, että yksilöllisiä tuloksia arvioidaan oppilaan äänikortin avulla.

Korttiin kirjataan havaintoja oppilaan äänellisestä kehittymisestä. Oppilas pystyy myös itse seuraamaan äänikortista kehittymistään. Opettajan tulee arviointitilanteessa kannustaa op- pilaita. Laulutehtävät eivät saa olla liian vaativia ja oppilaan niin halutessa, ne pitää saada

suorittaa opettajan kanssa kahden kesken. Komiteanmietinnössä määritellään, että lopulli- seen musiikin arvosanaan vaikuttavat laulutaito, musiikillinen tuntemus sekä mahdollinen soittotaito. Vaikka oppilaalla ei olisi laulu- tai soittotaitoa, voidaan hänelle antaa arvosana pelkän musiikin tuntemisen perusteella, jos hän menestyy siinä ja osoittaa kiinnostuksensa.

(Komiteanmietintö 1970: A 5, 287.) Opettajan rooli kannustajana onkin todella tärkeä. Opet- tajan tulee kannustaa lapsia laulamaan ja innostaa heitä, jotta arimmatkin laulajat motivoi- tuisivat laulamisesta.

Musiikin oppaassa (Musiikki. POPS-70 opas 11, 6—7) otetaan vahvasti, mutta osin ristirii- taisesti kantaa laulukokeisiin. Oppaassa korostetaan, että opettajan on äärimmäisen tär- keää tuntea oppilaansa ja sen perusteella valita musiikin tunneille sopivat lauluharjoitukset.

Laulukoe on ollut perinteisesti ainoa mittari, jolla mitataan oppilaan musikaalisuutta. Oppi- lasta ei saa milloinkaan pakottaa laulamaan. Laulukoe ei ole paras mittari mittaamaan mu- siikillista osaamista, koska se on oppilaalle erittäin jännittävä tilanne. Jos oppilaalla on lau- lukokeessa vaikeuksia, tulee opettajan tukea häntä säestämällä jollakin soittimella sekä laulattaa oppilasta eri sävelkorkeuksilta. Laulukokeen käyttöä siis toisaalta kritisoidaan ja todetaan, että se ei ole paras mittari mittaamaan musikaalisuutta, mutta silti sen käyttöä vaaditaan. Mietin myös, kuinka hyvin opettajat ovat noudattaneet ohjeita ”oppilasta ei saa milloinkaan pakottaa laulamaan kokeessa” ja ”laulukoe pitää olla mahdollista suorittaa kah- den kesken opettajan kanssa”.

Vuoden 1985 valtakunnallisessa opetussuunnitelman perusteissa oppiaineiden arviointia on määritetty vain vähän ainekohtaisesti, mutta yleisesti laajemmin. Jokaisen vuosiluokan oppilaat tulee arvostella yhtenä joukkona kaikissa oppiaineissa. Tavoitteena on tavoitepoh- jainen arviointi, jolla tarkoitetaan oppilaan arvosanojen vertaamista valtakunnallisiin ja kun- takohtaisiin opetuksen tavoitteisiin. (Kouluhallitus 1985, 29.) Arviointi on tärkeää myös opet- tajalle, koska opettaja saa arvioinnin kautta palautetta siitä, kuinka toimivaa hänen opetuk- sensa on ollut. Jokaisen oppilaan tulee saada osoittaa musiikilliset osaamisensa monipuo- lisesti arvioitaessa. Arvioinnissa tulee myös ottaa huomioon, kuinka hyvin oppilas on pääs- syt itse asettamiinsa tavoitteisiin, koska musiikki on hyvin henkilökohtainen ja elämykselli- nen oppiaine. (Kouluhallitus 1987, 62—63.)

Tämä onkin erittäin hyvä muutos edeltävään opetussuunnitelmaan verrattuna. Arviointiin tulee vaikuttaa positiivisesti oppilaan aktiivisuus, yrittelijäisyys ja yhteistyöhalukkuus. Musii- kin arviointi tapahtuu oppilaan työskentelyä ja tehtävien tekemistä havainnoimalla. Jännit- täviä suoritustilanteita vältetään ja summatiivisia kokeita tulee järjestää harvoin. Arviointi