Laulua on opetettu kouluissa monilla eri tavoilla vuosien saatossa. 1800-luvun lopulla laulun opetus perustui korvakuulolauluun. Ideana oli siis oppia laulu mallilaulun avulla. Korvakuu-lolaulua käytettiin, koska opettajien mielestä oppilaiden oli hyvä oppia helposta vaikeaan, eli korvakuulolta laulamisesta nuoteista laulamiseen. Oppilailla ei myöskään ollut käytössä
laulukirjoja, joten korvakuulolaulu oli ainut mahdollisuus oppia uusia lauluja. (Pajamo 1976, 185.) Nuoteista laulamista opetettiin suomenkielisissä koulussa intervallimetodin ja ruotsin-kielisissä kouluissa Chevén numerometodin avulla. Intervallimetodissa opeteltiin aluksi lau-lamaan nuottien eri intervallit. Laulut opeteltiin pienissä osissa ja intervallit kasvatettiin sä-keiksi ja säepareiksi, josta lopulta muodostui laulun melodia. Tämä intervallimetodi saikin paljon kritiikkiä, koska se oli vaikea ja monimutkainen. Chevèn numerometodi oli vielä mo-nimutkaisempi tapa oppia laulamaan nuoteista kuin intervallimetodi. Siinä nuotit merkittiin numeroilla, kuinka mones sävellajin sävel se on ja numeroiden ylle merkittiin myös viivoja.
Viivoja piirrettiin yksi, jos tahti jakaantui kahteen osaan ja kaksi jos se jakaantui neljään osaan. (Emt., 187—192.) Nämä nuoteistalaulumenetelmät kuulostavatkin melko monimut-kaisille. Menetelmissä laulaminen pilkotaan hyvin pieniin osiin ennen itse laulamista. Onkin mahdollista, että tällaiset laulunopetusmetodit vain sekoittivat oppilaita enemmän kuin esi-merkiksi yksinkertainen korvakuulolaulu.
1900-luvun puolella laulumenetelmät monipuolistuivat paljon. Suosittuja laulunopetusmeto-deja olivat kaavalaulumenetelmät, joista viimeinen julkaistiin vuonna 1917 Wilho Siukosen laulunopetusopissa. Ensimmäisiä kaavalaulumetodeja olivat Dessirier-Wegeliuksen ja Äy-räs-Anjou-Nybergin kaavat. (Rautiainen 2003, 49.) Kaavalauluissa oli ideana, että jokaisella asteikon sävelellä oli oma 2–6 sävelen mittainen melodia-aihe eli kaava. Nämä kaavat al-koivat aina kustakin asteikon sävelestä ja päättyivät toonikaan. (Emt., 51.) Kaavalaulume-todit kehittyivät paljon eteenpäin ja eri henkilöiden toimesta kehitettiin uusia kaavoja, esi-merkiksi Ilmari Krohnin ja Aksel Törnuddin kaavat. Kaavat eivät olleet ainoita laulunopetus-menetelmiä, vaan esimerkiksi vuonna 1909 otettiin käyttöön Samppa Luoman kehittämä sormimetodi. (Emt., 49.) Sormimetodissa ennen uuden laulun opettelua opeteltiin interval-leista koostuvia sävelsarjoja. Oppilailla ei ollut käytössään nuotteja, vaan opettaja näytti laulettavat sävelet sormillaan. (Emt., 50.)
Anna Sarlin kehitti taulukkeita ja havainto-opetusta hyödyntävän opetusmenetelmän ja siitä kehittyi myöhemmin asteikko- ja sointujärjestelmää hyödyntävä menetelmä. Näitä Sarlinin laulunopetustaulukkeita oli 12 erilaista ja ne olivat havaintotaulukkeita musiikin teorian asi-oista (Rautiainen 2003, 69). Paula af Heurlin kehitti En-, Toi-, Ko-menetelmän, joka otettiin käyttöön vuonna 1914 ja siitä kehittyi Wilho Siukosen analyyttis-synteettinen menetelmä.
1920- ja 1930-luvuilla pyrittiin pääsemään irti erilaisista laulunopetusmenetelmistä. (Emt., 49.) Tuohon aikaan julkaistiin useita laulukirjoja, jotka eivät noudattaneet mitään tiettyä lau-lunopetusmenetelmää (emt., 72). Erilaisia laulunopetusmenetelmiä onkin ollut todella pal-jon. Laulua opettava opettaja onkin saanut valita mitä menetelmää käyttää tai valinnut
me-netelmän, joka oli siihen aikaan suosituin tai meme-netelmän, jota hänen käyttämässään laulu-kirjassa käytettiin. Yleisesti vanhemmat opettajat kannattivat korvakuulolaulumenetelmää ja nuoremmat opettajat kaavalaulumenetelmää (emt., 50).
Myös laulutunnin, eli nykyisen musiikin tunnin, rakenne on muuttunut vuosien saatossa to-della paljon. Pajamon (1976, 182—183) mukaan laulutunnin rakenne jaettiin 1800-luvun lopulla kolmeen osaan: virsilauluun, nuottioppiin ja maallisiin lauluihin. Järjestyksen ei tar-vinnut olla juuri tämä, vaan opettaja sai päättää missä järjestyksessä asioita käsiteltiin lau-lutunnilla. Laulua oli koulussa kaksi tuntia viikossa ja opettaja saikin päättää käyttääkö esi-merkiksi kokonaisen tunnin virsilauluun ja seuraavan maallisiin lauluihin, kunhan jokaista teemaa käsiteltiin tunneilla saman verran.
1900-luvun puolella laulutunnin rakenteeseen tekivät muutoksia Aksel Törnudd ja Olavi Ing-man. Törnuddin opetusopissa vuodelta 1913 kansakoulun laulutunnin rakenne oli seu-raava: aluksi tehtiin äänenmuodostusharjoituksia, seuraavaksi vanhan laulun ja viimeksi opitun laulun kertausta ja tunnin lopuksi uusi tehtävä, johon kuului uusi teksti, laulu ja teoria sekä laulun esitys (Törnudd 1913, 13). Puolestaan Ingmanin opetusopissa vuodelta 1952 kansakoulun laulutunnin rakenne oli seuraava: tunti aloitettiin alkeisharjoituksilla, seuraa-vaksi kuulusteltiin laulutehtävä ja lopuksi valmistettiin uutta laulutehtävää. Oppikoulussa laulutunti aloitettiin alkulaululla ja seuraavaksi kuulusteltiin laulutehtävä ja sitten käsiteltiin musiikkioppia. Nämä kaksi työvaihetta voitiin myös käydä toisinpäin. Tunnin lopuksi valmis-teltiin uusi laulutehtävä. (Ingman 1952, 20.)
Laulutuntien rakenteet onkin kerrottu hyvin tarkasti sekä Törnuddin että Ingmanin teoksissa, mutta ehkä jopa liian tarkasti. Tunnit jotka noudattavat aina samaa kaavaa saattavat pitkän ajan kuluessa alkaa kyllästyttämään sekä opettajaa että oppilaita. Siksi olisikin hyvä muut-taa välillä tunnin kulun järjestystä. 1800-luvulla opettajalla olikin siis enemmän vapauksia päättää laulutunnin rakenteesta kuin 1900-luvulla.
Matti Raution mukaan 1950-luvulla koettiin tarvetta laajentaa laulunopetusta musiikinope-tukseksi, vaikka oppiaineen nimenä pysyikin ”laulu” peruskoulujärjestelmään siirtymiseen asti. Laulun rinnalle tulisi ottaa jokaiselle musiikin tunnille mukaan myös musisoimista, eli jokaisen musiikintunnin tulisi tarjota laulamisen sekä soittamisen iloa. (Rautio 1959, 5.) Rau-tion teoksessa ”Rytmikasvatus ja koulusoittimet” hän korostaa soittamisen merkitystä mu-siikinopetuksessa laulamisen rinnalla. Vaikka oppiaineen nimenä oli ”laulu” 1970-luvulle asti, alkoi se sisällöltään muuttua musiikiksi jo 1950-luvulta alkaen. Tästä olikin hyvä siirtyä kohti 1970-luvun peruskoulujärjestelmään siirtymistä ja oppiaineen nimen muuttamista.
Laulunopetuksessa onkin siis käytetty monenlaisia eri menetelmiä vuosien saatossa. Lau-lunopetus on jatkunut Suomen kouluissa todella pitkään, joten ei ole ihme, että uusia me-netelmiä kehitettiin koko ajan lisää. Tänä päivänä laulunopetus on yksi osa musiikin oppiai-netta, joten tällaisia erityisiä ja todella yksityiskohtaisia laulunopetusmenetelmiä ei enää tar-vita.
3 LAULUNOPETUS OPETUSSUUNNITELMISSA ALAKOU-LUSSA
Tässä luvussa tutustun valtakunnallisiin perusopetuksen opetussuunnitelman perusteisiin.
Tutkin musiikin oppiaineen opetussuunnitelmia vuosiluokilla 1—6 ja miten niissä ilmenee laulunopetus. Tähän lukuun olen poiminut opetussuunnitelmista laulunopetusta koskevat asiat ja vertailen miten nämä eri opetussuunnitelmien laulunopetusta koskevat asiat eroavat toisistaan ja mitä yhteistä niillä on.
Kansakoulun sekä oppikoulun ei enää koettu palvelevan yleisen kansansivistyksen tarpeita, joten 1970-luvulla Suomessa siirryttiin peruskoulujärjestelmään. Tarkoituksena oli koulun-käyntimahdollisuuksien tarjonnan lisääminen sekä opiskeluajan pidentäminen. Oppikoulu-velvollisuus nostettiinkin yhdeksään vuoteen kuten muissakin Pohjoismaissa. (Komitean-mietintö 1970: A 4, 13—14.) Peruskoulun tulo vaikutti laulunopetukseen paljon, mikä ilme-nee laulun oppiaiilme-neen nimen muuttamisesta musiikiksi (Pajamo 1976, 13). Musiikin tun-neilla ei siis enää vain laulettu, vaan laulamisen rinnalle otettiin muitakin musisoinnin muo-toja. Koulussa laulun opetuksen asemassa tapahtuikin suuri muutos peruskoulujärjestel-mään siirryttäessä.
Valtakunnalliset perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet ohjaavat opetusta ja kaikki opetus pohjautuu näihin suunnitelmiin. Peruskoulujärjestelmään siirtymisen jälkeen noin joka kymmenes vuosi on tehty uusi opetussuunnitelman perusteet. Näitä opetussuunnitel-man perusteita onkin siis ilmestynyt yhteensä viisi. Niistä uusin otettiin käyttöön syksyllä 2016. Opetussuunnitelmien nimet ovat myös muuttuneet, se ei aina ole ollut valtakunnalli-nen perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet. Tässä seuraavaksi luettelen opetus-suunnitelmat, joita tässä tutkimuksessani käsittelen.
Komiteanmietintö 1970: A 4. Peruskoulun opetussuunnitelmakomitean mie-tintö I. Opetussuunnitelman perusteet
Komiteanmietintö 1970: A 5. Peruskoulun opetussuunnitelmakomitean mie-tintö II. Oppiaineiden opetussuunnitelmat
Peruskoulun opetussuunnitelman perusteet 1985 Peruskoulun opetussuunnitelman perusteet 1994 Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet 2004 Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet 2014
Näiden eri opetussuunnitelmien välillä aikaa on kulunut yli 40 vuotta. On mielenkiintoista tarkastella, missä määrin ja miten musiikin osuus opetussuunnitelmissa on muuttunut. Tu-tustun myös musiikin opetuksen oppaisiin, jotka on tehty sen hetkisen opetussuunnitelman mukaisesti. Näitä oppaita ovat: ”Musiikki. POPS-70 opas 11”, vuodelta 1971 ja ”Peruskou-lun opetuksen opas. Musiikki”, vuodelta 1987. Tutustun myös vuoden 1994 opetussuunni-telman perusteiden tueksi tehtyyn oppaaseen: ”Perusopetuksen päättöarvioinnin kriteerit.
Arvosanan hyvä (8) kriteerit yhteisissä oppiaineissa”, vuodelta 1999. Seuraan opetussuun-nitelmajatkumoa musiikin osalta ja kuinka laulamista ja äänenkäyttöä käsitellään näissä opetussuunnitelmissa. Vertailen eri opetussuunnitelmia rinnakkain aloittaen laulun opetta-misen tavoitteista. Käsittelen myös sisältöjä, työtapoja sekä laulaopetta-misen arviointia.