Jaakko Hakulinen & Juhana Melkkilä
OPETTAJIEN KÄSITYKSIÄ
LIIKUNTAHARRASTUKSEN MERKITYKSESTÄ OPPILAIDEN TOIMINNASSA JA OLEMUKSESSA
ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO Filosofinen tiedekunta
Soveltavan kasvatustieteen ja opettajankoulutuksen osasto, Savonlinna Kasvatustieteen Pro gradu -tutkielma
Marraskuu 2017
Tiedekunta – Faculty Filosofinen tiedekunta
Osasto – School
Soveltavan kasvatustieteen ja opettajankoulutuksen osasto, Savonlinna Tekijät – Author
Jaakko Hakulinen ja Juhana Melkkilä Työn nimi – Title
Opettajien käsityksiä liikuntaharrastuksen merkityksestä oppilaiden toiminnassa ja olemuksessa
Pääaine – Main subject Työn laji – Level Päivämäärä – Date Sivumäärä – Number of pages
Kasvatustiede
Pro gradu -tutkielma x
28.11.2017 62 + liite Sivuainetutkielma
Kandidaatin tutkielma Aineopintojen tutkielma Tiivistelmä – Abstract
Tutkielman tavoitteena oli selvittää opettajien käsityksiä vapaa-ajan liikuntaharrastuksen merkityksestä oppilaan toimintaan ja olemukseen koulussa. Tutkielma toteutettiin kvalitatiivisena tapaustutkimuksena. Tutkimusjoukko koostui yhden yhtenäiskoulun 5.-6. -luokkien sekä 8.-9.-luokkien opettajista. Tutkielmassa myös vertailtiin näiden kahden eri opettajaryhmän vastauksia. Aineisto kerättiin keväällä 2017 puolistrukturoiduilla yksilöhaastatteluilla. Tutkielman aineisto on analysoitu aineistolähtöisellä sisällönanalyysillä.
Tutkielmasta tekee ajankohtaisen liikuntatottumusten muuttuminen. Liikkuminen urheiluseuroissa lisääntyy, mutta arkiliikunta vähenee. Näin myös urheiluseurojen kasvatuksellinen merkitys mahdollisesti kasvaa. Tutkielman toteuttaneet tutkijat ovat sekä opettajaopiskelijoita että koulutettuja valmentajia. Tutkielman harrastuksen sekä kouluympäristön yhteen liittävä aihe olikin näin merkityksellinen sekä mielenkiintoinen molempien kannalta.
Tutkielmaan koottu teoriatausta kertoo liikunnan harrastamisen olevan monilla tavoin merkittävää oppilaille. Se tukee heidän oppimistaan mutta myös sekä sosiaalista että psyykkistä kasvua ja kehitystä. Liikuntaharrastuksesta merkittävän tekee fyysisten hyötyjen lisäksi sen tarjoama sosiaalinen kenttä, johon kuuluvat muut harrastajat sekä koulun ja kodin ulkopuolinen aikuinen ohjaaja.
Tutkielman tulosten mukaan vapaa-ajan ohjattua liikuntaa harrastavat oppilaat ovat opettajien käsitysten mukaan sosiaalisempia sekä osaavat toimia koulussa aktiivisemmin ja oma-aloitteisemmin verrattuna niihin oppilaisiin, jotka eivät harrasta ohjattua liikuntaa vapaa-ajalla. Lisäksi harrastamisen lopettamisesta tai sen aloittamisesta voi seurata muutoksia oppilaan toiminnassa ja olemuksessa varsinkin yläkoulussa. Harrastamisen lopettamisella oli opettajien mukaan negatiivinen merkitys oppilaan koulunkäynnin kannalta, kun taas harrastamisen aloittamisen käsitettiin tukevan oppilaan koulunkäyntiä. Kaikki tutkielmaan haastatellut opettajat toivat yksittäisistä lajeista jollain tavalla esille jääkiekon. Valtaosan opettajista mukaan jääkiekon harrastaminen ilmeni jollain tapaa negatiivisesti oppilaan toiminnassa ja olemuksessa koulussa. Alakoulun ja yläkoulun opettajien näkemyksissä vapaa-ajan ohjatun liikuntaharrastuksen merkityksestä ei löydetty suuria eroja
Tutkielman tulosten perusteella vapaa-ajan liikunnan harrastaminen ilmenee oppilaiden toiminnassa ja olemuksessa opettajien käsitysten mukaan yleensä positiivisena. Liikuntaharrastukset sekä tavat joilla se kehittää oppilasta, valmistavat tätä monipuolisesti koulunkäyntiin. Olisikin tärkeää, että harrastustoimintaa järjestävät tahot kuten urheiluseurat, tiedostaisivat harrastuksen merkityksen, jotta kehittävään ja koulutoimintaa tukevaan menettelyyn voitaisiin kiinnittää huomiota.
Tutkielman luotettavuutta tukee tulosten hyvä yhteneväisyys teoriataustan kanssa. Luotettavuutta lisäävät myös tutkielman toteutuksen kaikissa vaiheissa toteutunut tutkijatriangulaatio sekä satunnaisotoksella valikoituneet haastateltavat.
Avainsanat – Keywords
opettajien käsitykset, liikuntaharrastus, oppilaan toiminta ja olemus, harrastusta ohjaava aikuinen, harrastavat, harrastamattomat
Tiedekunta – Faculty Philosophical Faculty
Osasto – School
School of Applied Educational Science and Teacher Education, Savonlinna Tekijät – Author
Jaakko Hakulinen ja Juhana Melkkilä Työn nimi – Title
Teacher’s perceptions concerning the significance of pupil’s free time sports hobby to one’s actions and being
Pääaine – Main subject Työn laji – Level Päivämäärä – Date Sivumäärä – Number of pages
Educational Science
Pro gradu -tutkielma x
28.11.2017 62 + attachment Sivuainetutkielma
Kandidaatin tutkielma Aineopintojen tutkielma Tiivistelmä – Abstract
The purpose of this study is to examine teacher’s perceptions concerning the significance of pupil’s free time sports hobby to one’s actions and being at school environment. The study was executed as a qualitative case study. The data of this study was collected in spring 2017 from one comprehensive school. The participants of the study consists of teachers, teaching grades 5 to 6 and grades 8 to 9. In addition, the experiences between teachers of 5-6 and 8-9 graders were compared to each other. The data of this study was collected in a form of semi structured individual interview and it was analysed by database content analysis.
The subject of the study is topical due to recent alterations in pupil’s habits concerning sports as a hobby. The extremity in pupil’s habits due to sports has increased; the amount of young people participating to activities offered by sports clubs has increased, while so called everyday life’s functional sports has suffered an inflation. Therefore, the educational responsibility of sport clubs may come across expansion. The writers of this study are both graduating to become teachers but also experienced and trained sport coaches. Therefore, the subject connecting physical exercise and school related themes is very motivating and meaningful for them.
According to the theoretic background of the study, physical exercises play significant role to the development of young people in various ways. Physical exercise can support pupil’s learning, concentration and psychic and social development.
Furthermore, doing physical exercises may have considerable benefits to one’s physical development. Organized sports activity offers a great social environment, which consists of members of the club and the adults leading the activity. The study showed teachers perceiving pupils with a sports hobby to have better social skills and to be more active and independent workers in comparison to pupils without a sports hobby. Quitting or starting a sports hobby may also have an impact to a young person’s actions and being, this concerning more pupils of secondary school. According to participated teachers one’s work and success in school seems to have a connection to quitting or starting a sports hobby, quitting having a negative impact and starting causing a positive, supporting impact to one’s work in school. All participants of this study brought up ice hockey in some context; most of the teachers experiencing ice hockey as a negative factor to one’s actions in school. Major differences were not found in the perceptions of the subject between primary and secondary school teachers.
The results of the study indicate that having a sports hobby at one’s free time has generally a positive effect to one’s actions and being. Having a sports hobby can be supportive factor to young person’s path in school, due to its possibilities to develop. In order to benefit from activities supporting school work it is important for organized sports clubs to acknowledge the meaning of a sports hobby in its full extent.
Consistence between the results of this study and its theoretical background support the reliability of the study.
Furthermore the reliability is consolidated by researcher triangulation and the target group chosen by random sample.
Avainsanat – Keywords
teacher’s perceptions, sports hobby, pupils actions and being, adult leading the activity, pupils with a sports hobby, pupils without a sports hobby
2. 5.-6. JA 8.-9. -LUOKKALAISTEN KEHITYSVAIHEET JA
YLÄKOULUSIIRTYMÄ ... 3
2.1 5.-6. –luokkalaisten kehitykselle ominaiset piirteet ... 4
2.2 8.-9. –luokkalaisten kehitykselle ominaiset piirteet ... 6
2.3 Yläkoulusiirtymä ... 7
3. KOULUN ULKOPUOLINEN OHJATTU LIIKUNTAHARRASTUS... 9
3.1 Lasten ja nuorten ohjattu liikunnan harrastaminen eri ikäisinä ... 10
4. KOULUN ULKOPUOLISEN OHJATUN LIIKUNTAHARRASTUKSEN MERKITYS ... 11
4.1 Harrastamisen merkitys ... 11
4.2 Liikunnan merkitys ... 12
4.2.1 Ryhmäilmiöt ... 15
4.2.2 Liikunnan harrastaminen ja psyykkinen kehitys ... 16
4.2.2 Arvot liikunnassa ... 17
4.2.4 Liikunnan negatiiviset merkitykset ... 18
4.3 Koulun ulkopuolista liikuntaharrastusta ohjaavan aikuisen rooli lapsen kasvattajana ... 19
5. TUTKIELMAN TOTEUTUS... 22
5.1 Tutkielman tarkoitus ja tutkimuskysymykset ... 22
5.2 Tutkimusmenetelmä ... 23
5.2.1 Tutkimusmenetelmän valinta ... 23
5.2.2 Kvalitatiivinen tutkimus ... 24
5.2.3 Tapaustutkimus ... 25
5.3 Aineiston hankinta ... 26
5.3.1 Tutkimusjoukko ... 26
5.3.2 Haastattelu ... 27
5.3.3 Puolistrukturoitu haastattelu ... 30
5.4 Aineiston analyysi ... 31
5.4.1 Aineistolähtöinen sisällönanalyysi ... 32
5.5 Tutkimuksen luotettavuus ... 34
6. TULOKSET ... 36
6.1 Aktiivisesti liikuntaa harrastavat oppilaat ovat sosiaalisesti taitavia. ... 36
6.2 Liikuntaa harrastavat oppilaat osaavat toimia koulussa ... 37
6.4 Eri lajit ilmenevät eri tavoin oppilaiden toiminnassa ja olemuksessa koulussa ... 41
6.5 Liikuntaharrastus ilmenee yksittäisinä negatiivisina asioina ... 44
6.6 Harrastamisen aloittamisesta tai lopettamisesta voi seurata muutoksia oppilaiden toiminnassa ja olemuksessa ... 46
6.7 Liikuntaharrastusta ohjaava aikuinen on merkittävä kasvattaja oppilaille ... 47
6.8 Alakoulun ja yläkoulun opettajien käsitykset olivat samansuuntaisia ... 49
7. POHDINTA ... 50
LÄHTEET: ... 58
LIITTEET ... 63
1. JOHDANTO
Tutkielmassa selvitetään opettajien käsityksiä koulun ulkopuolisen ohjatun liikuntaharrastuksen merkityksestä oppilaiden toiminnassa ja olemuksessa koulussa.
Lapsuus ja nuoruus ovat merkittävää aikaa ihmisen kasvuun ja kehitykseen liittyen niin biologisesta, fysiologisesta kuin sosiaalisesta ja psykologisestakin näkökulmasta. Eräs tärkeä osa lapsuutta ja nuoruutta ovat erilaiset harrastukset, joista liikuntaharrastus on yksi yleisimmistä. Liikuntaharrastus tarjoaa kasvun ja kehityksen kannalta monia tärkeitä konteksteja kuten sosiaalisen verkoston, harrastukseen sisältyvät arvot, harrastusta ohjaavan aikuisen sekä sääntöjen ja normien opettelun ja noudattamisen. Tutkielman hypoteesina onkin, että opettajien käsitykset ovat samansuuntaisia edellä mainittujen teemojen kanssa.
Tutkielmassa verrataan kahta eri ikäryhmää opettavien opettajien käsityksiä. Näin pyritään saamaan kuva siitä, ovatko opettajien käsitykset ohjatun liikuntaharrastuksen merkityksistä erilaisia lapsen ja nuoren kehityksen eri vaiheissa. Tutkielman ikäryhmät määräytyvät koululuokkien mukaan 5.-6. -luokkalaisiin sekä 8.-9. -luokkalaisiin. Alakoulun puolelta tutkielmaan on valittu juuri vanhimmat ikäluokat, jotta oppilaat olisivat olleet mahdollisimman pitkään liikuntaharrastuksen parissa.
Tutkielmasta tekee ajankohtaisen lasten liikunnallisten tottumusten muuttuminen.
Urheiluseuroissa liikutaan enemmän kuin koskaan, mutta arkiliikunta, kuten kouluun pyöräileminen tai omatoiminen pelailu on tutkimusten mukaan vähentynyt (Hakkarainen, Jaakkola, Kalaja, Lämsä, Nikander & Riski 2009, 56) ja tätä kautta lasten fyysinen kunto ja
terveys on laskenut (Myllyniemi & Berg 2013, 6; Hakkarainen ym. 2009, 34). Lisäksi muut vapaa-ajan viettotavat kilpailevat nuorten ajasta liikunnan kanssa (Kokkonen 2013, 188).
Samalla paikallaan olo ja joko television tai tietokoneen ääressä vietetyn ajan määrä on kasvanut huolestuttavasti (Hakkarainen ym. 2009, 56). Tätä kautta liikunnan harrastamisen merkitys on entistä suurempi lapsille ja nuorille.
Tutkielma keskittyy opettajien käsityksiin vapaa-ajan ohjatun liikuntaharrastuksen merkityksestä muissa kuin oppilaan fyysisissä toiminnoissa. Liikunnan fyysisistä vaikutuksista ja merkityksistä on runsaasti tutkittua ja helposti saatavilla olevaa tietoa, joten tässä tutkielmassa on päätetty vain sivuta aihealuetta tutkimuksen teoriaosuudessa. Näin tutkielmaan pyritään löytämään erilainen näkökulma, joka liittyy enemmän opettajien käsityksiin oppilaiden toiminnasta ja olemuksesta kuin fyysisiin harrastamisesta seuraaviin seikkoihin. Lisäksi tutkielmassa selvitetään, onko vapaa-ajan harrastusta ohjaavalla aikuisella, jonka ohjauksessa ollaan vapaaehtoisesti, merkitystä.
Tutkielman hypoteesina on, että haastateltavat opettajat tuovat esille positiivisia asioita liittyen etenkin oppilaan oma-aloitteisuuteen, ryhmätyötaitoihin sekä ohjaavan auktoriteetin kunnioitukseen. Lisäksi oletuksena on, että opettajien käsitys harrastavien ja harrastamattomien toiminnasta ja olemuksesta eroavat toisistaan. Myös eri ikäluokkien välillä uskotaan olevan eroja. 8-9 -luokkalaisten opettajien käsitykset vapaa-ajan ohjatusta liikuntaharrastuksesta koulussa voivat olla vahvempia, koska vanhemmat oppilaat ovat olleet pidemmän aikaa harrastuksensa parissa. Mielenkiintoista on se, onko opettajilla negatiivisia käsityksiä ohjatun liikuntaharrastuksen merkityksestä oppilaiden toimintaan ja olemukseen koulussa.
Pro gradu -tutkielma halutaan toteuttaa tästä aiheesta, sillä molemmat tutkijat ovat liikunta- alan ammattilaisia sekä tulevia opettajia. Heidän kokemustensa mukaan koulun ulkopuolisella ohjatulla liikuntaharrastuksella voi olla merkitystä lapsen ja nuoren kehitykseen ja sitä kautta koulussa tapahtuvaan toimintaan. Tutkielmalla haluamme tuoda esille liikunnan positiivisen merkityksen muilla kuin fyysisillä sektoreilla, joiden uskomme olevan myös koulumaailman kannalta tärkeitä.
2. 5.-6. JA 8.-9. -LUOKKALAISTEN KEHITYSVAIHEET JA YLÄKOULUSIIRTYMÄ
Tässä kappaleessa määritellään 5.-6. ja 8.-9 –luokan oppilaiden kehitysvaiheille ominaisia asioita sekä avataan yläkoulusiirtymän merkitystä. Tarkoituksena ei ole määritellä tarkkaan nuoruuden ominaispiirteitä, vaan kertoa asioista, jotka ovat oleellisia tutkimuksen kannalta.
Vuorisen (1997, 202) ja Nurmen (1995, 256) mukaan nuoruuden kehitysvaiheet ovat yksilöllisiä eikä niille voi asettaa tiettyjä tarkkoja ikärajoja. Tutkielmassa eri ikäluokkien kehitysvaiheita tarkastellaan kuitenkin erillisinä, jotta niiden vertailuun voisi löytyä enemmän näkökulmia.
Tutkielman kohderyhmiksi valikoituivat 5.-6. -luokkalaiset sekä 8.-9. -luokkalaiset. 5.-6. - luokkalaiset valittiin alakoulun puolelta kohderyhmäksi, koska he ovat olleet mahdollisen vapaa-ajan ohjatun liikuntaharrastuksen parissa pidempään kuin alempien luokkien oppilaat.
Tällöin harrastamisen merkitys oppilaan toiminnassa ja olemuksessa voi olla helpommin havaittavissa. 8.-9. -luokkalaiset taas valittiin yläkoulun puolelta 7.-8. -luokkalaisten sijaan, jotta tutkittavien ikäluokkien välille tulisi enemmän ikäeroa. Lisäksi 8.-9. -luokkia opettavat aineenopettajat, joilta tutkimusaineisto haastattelemalla hankitaan, tuntevat oppilaat pidemmältä aikaväliltä ja ovat näin pätevämpiä antamaan tietoa tutkielmaa varten. Näiden luokkien välissä oppilaat käyvät läpi myös yläkoulusiirtymän, joka Pietarisen ja Rantalan (2002, 227) mukaan on oppilaalle koulun aloittamisen jälkeen seuraava merkittävä muutos koulunkäynnissä.
Yhtä tiettyä jakoa nuoruuden kehitysvaiheiden ja ajanjaksojen välille ei ole. Tämän tutkielman jaottelu on tehty tutkittavien luokka-asteiden perusteella kahteen ikäryhmään, 10- 13 -vuotiaisiin ja 13-16 -vuotiaisiin. 5.-luokkalaiset voivat syyslukukaudella olla vielä 10- vuotiaita ja 6.-luokkalaisilla voi tulla kevätlukukaudella täyteen jo 13 ikävuotta. 8.- luokkalaiset voivat vastaavasti vielä syyslukukaudella olla 13-vuotiaita ja 9.-luokkalaiset kevätlukukaudella jo 16-vuotiaita.
2.1 5.-6. –luokkalaisten kehitykselle ominaiset piirteet
5.-6. -luokkalainen nuori on alkavan puberteetin vaiheessa (Vuorinen 1997, 202). Hän on kehityksessään ikään kuin lapsuuden ja murrosiän välissä. Tässä vaiheessa nuori tarvitsee edelleen aikuisen tukea ja huolenpitoa, vaikka samalla kontrollin tarve vähenee ja itseohjautuvuus kasvaa. Aikuista tarvitaan edelleen myös samaistumiskohteeksi. (Rödstam 1992, 26–27, 83–84.) Pulkkisen (2002, 112) mukaan nuori nauttii yhteistyöstä sekä aikuisten että oman ikäistensä kanssa. Kuitenkin itsenäistymisen myötä myös yksilöllisyys vahvistuu, nuori esittää entistä enemmän mielipiteitään ja oikeuksiaan sekä arvostelee auktoriteettitahoja. Nuori on kuitenkin usein tämän ikäisenä varsin seesteisessä vaiheessa.
Kouluun on sopeuduttu ja varsinaiset nuoruusiän tyrskyt ovat edessäpäin (MLL 2017a).
Hakkarainen ym. (2009, 118) toteavat tämänkin kehitysvaiheen olevan varsin yksilöllinen.
Esimerkiksi tunneskaalojen vaihtelut ovat toisilla suuria ja nopeita, toiset taas käyvät tämän vaiheen läpi tyynesti. (Hakkarainen ym. 2009, 118.)
Ajattelultaan nuori on konkreettisen ja formaalin toiminnan vaiheessa (Ansell 2005, 16;
Fischer & Lamborn 1989, 40). Ajatusprosessit ja huomiot ovat edelleen yhteydessä konkreettisiin kokemuksiin ja näkyvään toimintaan, vaikka alkavatkin olla monipuolisia samalla kun tarkoituksia aletaan ymmärtää paremmin (Ansell 2005, 16; Lindon 2007, 119).
Bergerin ja Thompsonin (1996, 488) mukaan kasvavat kognitiiviset taidot ja sen myötä kehittyvä looginen, rationaalinen ja objektiivinen ajattelu kehittävät myös moraalisten asioiden ymmärtämistä. Myös sääntöjä ymmärretään hyvin. Lisäksi nuori kyseenalaistaa
niitä ja ymmärtää sääntöjen olevan hänen hallinnassaan muuteltavissaan. (Arvonen 2007, 19; Konner 2010, 662.)
Nuoren sosiaaliset taidot, kuten toisten ymmärtäminen, tunteiden huomioon ottaminen ja vuoron odottaminen, vahvistuvat. (MLL 2017a). Hän kykenee tunnistamaan ja kuvaamaan toista persoonallisuuden piirteiden sekä käyttäytymisen kautta. Esimerkiksi ikä, vaatetus tai koti eivät enää ole perusta toisen kuvaamiseen. (Korkiakangas, 1995, 195.) Nuori myös kykenee ajattelemaan toisen näkökulmasta (Ansell 2005, 16). Pulkkisen (2002, 112) mukaan nuori oppii käsittelemään tunteita muiden kanssa erilaisissa ryhmissä. Hänelle onkin tärkeää tuntea kuuluvansa joukkoon sekä olla hyväksytty ja tarpeellinen jäsen näissä ryhmissä (Arvonen 2007, 19; Pulkkinen 2002, 113). Hän haluaa kokea olevansa luottamuksen arvoinen ja tarpeellinen (MLL 2017a). Vapaa-ajan ohjattu liikuntaharrastus tarjoaakin nuorelle tällaisen tärkeän ryhmän, jossa hän voi kehittää sosiaalisia tunteitaan ja sosiaalisia taitojaan esimerkiksi joukkueen tai harjoituskavereidensa kanssa.
Kaverit ovat muullakin tavoin tärkeitä harrastamisen kannalta. Esimerkiksi nuoren liikkumisen tahti voi määräytyä kavereiden mielipiteiden mukaan. Myös uudenlaiset liikuntakokemukset haetaan kavereiden kanssa. (Arvonen 2007, 19.) Harrastus voikin tässä vaiheessa muuttua ja suuntautua liikunnasta muualle tai vastaavasti suuntautua muualta, esimerkiksi taiteista, liikuntaan. Liikkujana nuori on aktiivinen ja entistä monipuolisempi (MLL 2017a). Uusia taitoja halutaan myös oppia ja opitaan nopeasti (Arvonen 2007, 19). Uusien taitojen oppiminen sekä onnistumisen kokemukset vahvistavat itsetuntoa.
Harrastaminen voi muuttua myös entistä kilpailullisemmaksi Lintunen 2000, 82). Lintunen (2000, 82–83) toteaa myös, että tämä aiheuttaa vertailua toisten kilpailusuorituksiin, joka voi näkyä negatiivisesti lapsen minäkäsityksessä. Silti nuorten arviot itsestään ovat keskimäärin myönteisiä. Omaa arvoa sekä fyysistä ja sosiaalista pätevyyttä pidetään pääosin positiivisina.
Muut ihmiset toimivat vertailun lisäksi muillakin tavoilla nuoren identiteetin muodostumiseen. Nuori reflektoi muilta saamaansa itseään koskevaa palautetta, jolloin hänen luonteenpiirteensä kehittyvät. Samalla hän muodostaa omaa ideologiaansa ja maailmankatsomustaan. (Aaltonen, Ojanen, Vihunen & Vilen 2003, 74.) Kasvamiseen
liittyy myös omien ainutlaatuisten toiminta- ja käyttäytymistapojen rakentuminen (Nikander 2009, 104). Nikanderin (2009, 103) mukaan muiden ihmisten lisäksi myös kulttuuri on osana nuoren kehittymistä. Erilaisten kulttuurien erilaiset hyväksyttävät ja epäsopivat tavat vaikuttavat siihen, millaista käytöstä hillitään ja millaista rohkaistaan. Myös vapaa-ajan ohjattu liikuntaharrastus muodostaa nuorelle oman eräänlaisen kulttuurinsa omaavan ympäristön. Jokaisella erilaisella harrastuksella on omat hyväksyttävän ja suositeltavan käyttäytymisen norminsa. Nuoren voimakkaan sosiaalisen kehittymisen myötä liikuntaharrastus tarjoaakin nuorelle tärkeän ympäristön tässä kehitysvaiheessa.
2.2 8.-9. –luokkalaisten kehitykselle ominaiset piirteet
Tässä elämänvaiheessa nuori kehittyy laaja-alaisemmin kuin missään muussa elämänvaiheessa. Keho aikuistuu, seksuaalisuus voimistuu ja tunne-elämä laajenee (MLL 2017a) Lehtisen (2007, 26) esittelemän Erik H. Eriksonin persoonallisuusteorian mukaan nuori joutuu käytännössä takomaan uuden minänsä biologisen heräämisen sekä muuttuvien, häneen kohdistuvien odotusten ja vaatimusten takia. Minän ja minuuden etsiminen korostuukin tässä kehityksen vaiheessa (Lehtinen, Kuusinen, Vauras 2007, 17). Nopeat muutokset aiheuttavat nuoressa hämmennystä sekä levottomuutta. Tämän seurauksena nuoren olemus voi vaikuttaa pahantuuliselta sekä töykeältä. Myös toisten huomioon ottaminen on vaikeaa. (Aalberg & Siimes 2007, 68–69.) Toisaalta jo esimerkiksi 15 -vuotias havainnoi ihmistä varsin laaja-alaisesti, ottaen huomioon muun muassa näkyvän käytöksen taustalla olevat asiat ja tarkoitukset (Korkiakangas 1995, 195). Myös muu ajattelu kehittyy abstraktimpaan suuntaan (Ansell 2005, 16).
Varsinkin tämän kehitysvaiheen alussa suhteet vanhempiin ja perheeseen ovat edelleen tärkeitä nuorelle (Aalberg & Siimes 2007, 68–69; Arvonen 2007, 20). Aalbergin ja Siimeksen (2007, 68–69) mukaan nuori kuitenkin elää kuin ristiriidassa. Hän haluaa ja yrittää itsenäistyä ollessaan silti välillä lapsenomaisesti kiinni vanhemmissaan. Suhde vanhempiin muuttuukin; nuori alkaa kokeilla irrottautumista ja myöhemmin irrottautuukin vanhemmistaan. Tässä vaiheessa hänen toimintaansa sävyttää negatiivisuus ja syntyy ristiriitoja, joilla nuori tekee eroa vanhempiinsa. (Konner 2010, 202, 296; Vuorinen 1997,
202.) Konner (2010, 296) kertookin monesti ongelmakäyttäytymiseksi miellettävän toiminnan olevan sopeutumista, jota ilman emme olisi täällä. Roger Gouldin teorian mukaan nuoren on kehitettävä omat moraaliset ja ideologiset järjestelmät, joilla hän korvaa vanhemmilta ja muilta nuoreen vaikuttaneilta saadut uskomusjärjestelmät ja säännöt. Tällöin hänelle syntyy tunne siitä, että hän on itse oman elämänsä ja tulevaisuutensa hallitsija.
(Lehtinen ym. 2007, 29.) Sopeutumisen myötä nuori on hankalampien vaiheiden jälkeen kehitysvaiheen loppupuolella aktiivinen, kantaaottava sekä kyvykäs henkilö (Aalberg &
Siimes 2007, 70).
Samalla kun vanhemmista etäännytään, tulee kavereista kasvavissa määrin keskeinen osa nuoren elämää (Lindon 2007, 42). Kaverisuhteet tukevat monilla tavoin nuoren kehittymistä.
Ne muun muassa auttavat häntä rakentamaan omaa itsenäisyyttään, hyväksymään itsensä sekä kehittämään ihmissuhdetaitoja, jotka ovat pohjana myös tulevaisuuden parisuhteille.
(Vuorinen 1997, 202.) Vastaavasti Mannerheimin lastensuojeluliiton (2017b) mukaan yksinäisyys on nuoruuden kehitykselle riski. Nuorelle onkin kehitysvaiheen loppuun asti ja sen jälkeenkin tärkeää kuulua johonkin tiettyyn seurueeseen tai toisista nuorista eroavaan ryhmään. Tällainen ryhmä voi olla esimerkiksi organisoitu liikuntaharrastus, joka voi auttaa nuorta sosiaalisen elämän kehittämisessä. Liikuntaharrastus voi myös vahvistaa nuoren itsetuntoa ja minäkäsitystä. (Nikander 2009, 122, 212.) Lisäksi, Arvosen (2007, 20) mukaan se voi toimia itseilmaisun kanavana. Vapaa-ajan ohjattu liikuntaharrastus onkin nuorelle tärkeä jo sen tarjoaman sosiaalisen verkoston takia. Kaverisuhteet rakentuvat usein harrastuksen aikana ja ovat nuorelle yhä tärkeämpiä hänen kasvaessaan. Liikuntaharrastus voi olla nuorelle jopa tärkein paikka kaverisuhteiden muodostamiseen, jos hän ei niitä jostain syystä pysty muodostamaan koulussa tai muulla vapaa-ajalla.
2.3 Yläkoulusiirtymä
Tutkielman kannalta oleellinen ero 5.-6. -luokkalaisten sekä 8.-9. -luokkalaisten välillä erilaisten kehitysvaiheiden lisäksi on kuudennen luokan jälkeen tapahtuva siirtymä alakoulusta yläkouluun. Vaikka tutkielma käsittelee yhtenäiskoulua, jossa esimerkiksi
koulurakennus ei muutu, on luokanopettajien opetuksesta aineenopettajien opetukseen sekä erilaiseen oppimisympäristöön ja sen tuomiin haasteisiin siirtyminen merkittävä muutos oppilaalle (Pietarinen & Rantala 2002, 227). Pietarisen ja Rantalan (2002, 232) sekä Tukevasti alkuun, vahvasti kasvuun -hankkeen Alakoulusta yläkouluun -käsikirjan (2013, 3) mukaan opiskelun muutosten lisäksi myös sosiaalisen ympäristön muutos on siirtymävaiheessa merkittävä. Uuden luokan tai ryhmän valtaroolit rakentuvat uudelleen, jolloin oppilaat joutuvat löytämään oman paikkansa ja soveltamaan omia sosiaalisia taitojaan ihmissuhteiden luomiseksi. Lisäksi yläkouluun siirtymisestä tekee merkittävän asian ja sitä mahdollisesti myös vaikeuttaa oppilaan haastava elämänvaihe, alkava murrosikä (MLL 2017c, 5; Pietarinen & Rantala 2002, 233; Pietarinen 1999, 265).
Oppilaat voivat kokea yläkouluun siirtymisen monilla eri tavoin. Kokemuksen mukaan siirtymä voi vaikuttaa oppilaaseen positiivisesti, kun hän kehittää omaa toimintaansa sopeutuakseen. Toisaalta esimerkiksi ylitsepääsemättömyyden tai stressaavuuden kokemukset voivat taas vaikuttaa oppilaan selviytymiseen koulussa ja sitä kautta aiheuttaa jopa syrjäytymistä. (Pietarinen & Rantala 2002, 234; Pietarinen 1999, 265.) Pietarisen (1999, 265) mukaan oppilaiden vaikeaan tilanteeseen kehittämät yksilölliset selviytymistyylit voivat heijastua myös kouluinstituution kannalta negatiivisina seikkoina, kuten heikkona koulumenestyksenä tai poissaoloina.
Koulusiirtymä alakoulusta yläkouluun luo mielenkiintoisen aspektin tutkielman vertailuun siitä, mikä on opettajien käsitys koulun ulkopuolisen ohjatun liikuntaharrastuksen ilmenemisestä oppilaan toiminnassa ja olemuksessa 5.-6. -luokilla ja 8.-9. -luokilla.
Liikuntaharrastus ei mahdollisesti ole enää niin merkittävä oppilaiden toiminnan ja olemuksen kannalta yläkoulussa, kun he ovat käyneet läpi koulusiirtymän ja alkaneet muodostaa yhä enemmän omia toimintamallejaan. Toisaalta harrastus on voinut osaltaan auttaa oppilasta haasteellisessa elämänvaiheessa, jolloin sen voisi olettaa myös olevan merkityksellinen yksittäisen oppilaan toiminnassa ja olemuksessa edelleen.
3. KOULUN ULKOPUOLINEN OHJATTU LIIKUNTAHARRASTUS
Tässä tutkimuksessa koulun ulkopuolinen ohjattu liikuntaharrastus tarkoittaa esimerkiksi seuran, järjestön tai yhdistyksen organisoimaa säännöllistä liikuntaharrastusta, jota pitää aikuinen ohjaaja tai valmentaja kouluajan ulkopuolella. Suomessa urheilujärjestelmän erityispiirre on, että valmennus- ja ohjaustyö tehdään nimenomaan urheiluseuroissa valmentajien toimesta (Härkönen 2009, 44). Toisin on monissa muissa maissa, joissa koulut järjestävät ohjattua liikuntaa huomattavissa määrin myös oppituntien ulkopuolella (De Knop, Engström, Skirstad & Weiss 1996, 129; Laakso, Nupponen & Telama 2007, 52).
Suomalaisen vuonna 2015 toteutetun LIITU-tutkimuksen mukaan 54 % vastanneista viides-, seitsemäs- ja yhdeksäsluokkalaisista oppilaista harrasti liikuntaa tai urheilua urheiluseurassa säännöllisesti. Kaikista vastaajista vain 18 % oli sellaisia, jotka eivät olleet koskaan osallistuneet urheiluseuratoimintaan. (Blomqvist, Mononen, Konttinen, Koski &
Kokko 2015, 75.) Tähän tutkielmaan osallistuneet opettajat opettivat 5.-9. -luokka-asteen väliltä. Tutkielman kannalta liikuntaa harrastaneet ja harrastamattomat muodostavat sellaiset ryhmät, joista haastateltavien opettajien on mahdollista ilmaista erilaisia käsityksiä.
3.1 Lasten ja nuorten ohjattu liikunnan harrastaminen eri ikäisinä
Aikuisikää kohti siirryttäessä liikunnan harrastamisen määrä vähenee. Suomalaiset ovat kyselytutkimuksen mukaan kaikkein aktiivisimpia 12-vuotiaina eli alakoulun loppuvaiheessa. (Hakkarainen ym. 2009, 55.) Blomqvistin ym. (2015, 75) mukaan viidesluokkalaisista 68 % harrastaa urheiluseurassa. Yhdeksäsluokkalaisten kohdalla vastaava luku on 41 %. Lukujen perusteella voidaan todeta, että alakoulun viimeisiltä luokilta yläkoulun viimeisille luokille harrastajien määrä tippuu selvästi. Oma kaveripiiri vaikuttaa harrastukseen suhtautumisessa. Yli kolmannes sekä pojista että tytöistä koki liikunnan arvostuksen vähyyden omassa kaveripiirissään vaikuttavan negatiivisesti oman liikkumisen määrään. Yhdeksäsluokkalaisilla tämä oli yleisempää kuin viidesluokkalaisilla.
(Palomäki, Huotari & Kokko 2015, 69.) Tämän tutkielman kannalta voidaan olettaa harrastavien erottuvan opettajien käsityksen mukaan enemmän suhteessa harrastamattomiin 8.-9. -luokilla, koska harrastavia on silloin vähemmän. Harrastuksen parissa on 8.-9. - luokilla oltu myös keskimäärin pidempään kuin 5.-6. -luokilla, jolloin harrastaminen voi merkitä enemmän oppilaan toiminnan ja olemuksen kannalta koulussa. Toisaalta monet näiden luokkien oppilaista ovat lopettaneet harrastamisen muutaman vuoden aikana, joten harrastustausta voi edelleen olla merkittävä.
4. KOULUN ULKOPUOLISEN OHJATUN LIIKUNTAHARRASTUKSEN MERKITYS
Koulun ulkopuolisessa ohjatussa liikuntaharrastuksessa on monia eri osa-alueita, jotka voivat vaikuttaa harrastavan oppilaan toimintaan ja olemukseen. Tässä tutkielmassa nämä vaikuttavat osa-alueet on jaettu seuraavissa kappaleissa esiteltäviin harrastamisen merkityksiin yleisellä tasolla, liikunnan merkityksiin yleisellä tasolla sekä liikuntaharrastusta ohjaavan aikuisen rooliin lapsen kasvattajana.
4.1 Harrastamisen merkitys
Lasten ja nuorten vapaaehtoinen osallistuminen synnyttää seuratoiminnalle tietynlaisen kasvatusluonteen, jonka avulla mahdollistetaan kokonaisvaltainen liikuntakasvatus (Kokko 2013, 125). Liikuntaharrastus ei kuitenkaan ole ainoa oppilaaseen ja oppilaan toimintaan vaikuttava harrastus, vaan muillakin harrastuksilla voi olla samantyyppisiä piirteitä.
Pulkkisen (2002, 236) mukaan erilaiseen vapaaehtoiseen palvelutoimintaan ja seurakuntatyöhön liittyvää osallistumista on pidetty myönteisenä, kun tarkasteltavana kriteerinä on ollut alkoholin käyttö, humalajuominen, huumeiden käyttö, koulusta pois jäänti, koulumenestys ja jatko-opinnot. Miltei yhtä hyviä vaikutuksia on todettu eri
taideryhmiin osallistumisella. Tällaisia voivat olla esimerkiksi musiikkiyhtyeessä soittaminen ja tanssi- tai näytelmäkerhoon osallistuminen. Nuoren osallistuessa useampaan opetussuunnitelman ulkopuolella olevaan toimintaan, keskeyttää hän harvemmin koulunsa ja syyllistyy vähemmän rikoksiin verrattuna niihin, jotka eivät osallistu mihinkään opetuksen ulkopuoliseen toimintaan. (Pulkkinen 2002, 236.) Myös Maddox (2012, 35) toteaa, että esimerkiksi liikuntaharrastus vähentää koulukeskeyttämisiä. Medrich, Roizen, Rubin & Buckley (1983, 160) sekä Pulkkinen (2002, 238) toteavat, että organisoitu harrastus tukee lapsen kehitystä monella eri tapaa. Harrastuksen avulla lapsi voi terävöittää ja edistää kognitiivisia, luovia ja fyysisiä taitoja. Näin ollen organisoitu harrastus voidaan mieltää täydennyksenä koulun toimintaan liittyen. (Medrich ym. 1983, 160.) Vaikka tässä tutkielmassa selvitetään nimenomaan liikuntaharrastuksen merkityksiä, ei voida sulkea pois muiden harrastusten samankaltaisia merkityksiä oppilaan toimintaan ja olemukseen koulussa.
Kun kaikki mikroympäristössä, kotona, koulussa sekä harrastuksessa, vaikuttavat tahot mahdollistavat hyvän kasvuympäristön, on se myös lapsen edun mukaista (Suomen Valmentajat 2015, 33). Esimerkiksi kerhotoiminta voi kuitenkin olla merkityksellistä oppilaalle, jonka elämän muut osa-alueet kuten koulu ja vanhemmat eivät voi tukea oppilasta tarpeeksi (Pulkkinen 2002, 235). Harrastustoimintaan osallistuminen tukeekin lapsen ja nuoren kasvua sekä kehitystä monella tapaa. Vaikka tässä tutkielmassa keskitytään nimenomaan liikuntaharrastukseen, on mielenkiintoista nähdä, nostavatko haastateltavat opettajat esille asioita myös muista harrastuksista.
4.2 Liikunnan merkitys
Liikunnan fyysisten hyötyjen - kuten terveyden edistäminen ja toimintakyvyn ylläpitäminen - lisäksi liikunnalla on myös muitakin hyötyjä. Liikunnalla ja etenkin organisoidun urheilun avulla on ajateltu voivan kehittää lapsen moraalista ajattelua ja sosiaalista kehitystä. Muun muassa suomalaiset vanhemmat kokevat urheiluharrastuksen olevan lapselle sopiva kasvuympäristö (Telama & Laakso 1995, 275). Liikunta on kaikista nuorten aktiivisista harrastuksista suosituin (Numminen 2000, 58). Delaneyn ja Madiganin (2009, 26) mukaan
ohjattu liikunta kehittää perustaitoja, joita ihminen tarvitsee eri yhteisöissä. Sen avulla voi oppia mukautumaan muutoksiin. Lisäksi tavoitteen saavuttaminen ja sen asettaminen voi olla helpompaa ymmärtää. Urheilu voi opettaa myös yhteisössä toimimista. (Delaney &
Madigan 2009, 26.) Leonard (1980, 45) puolestaan katsoo, että urheilu itsessään tarjoaa ympäristön, jossa on sallittua purkaa vihamielisyyttä ja aggressioita legitiimisti. Tällaisen vihamielisyyden ja aggressioiden purkaminen urheilun ulkopuolisissa yhteisöissä voisi horjuttaa niiden tasapainoa (Leonard 1980, 45). Kouluympäristö on hyvä esimerkki tällaisesta ympäristöstä, jossa ei ole sopivaa käyttäytyä aggressiivisesti tai vihamielisesti.
Kouluympäristöä palvelee se, että oppilaat saavat purkaa omia mahdollisia negatiivisia energioitaan liikuntaharrastuksen parissa.
Vuori (2003, 33) toteaa liikuntayhteisöihin kuulumisen voivan vaikuttaa terveellisten elämäntapojen omaksumiseen, määrätietoiseen itsensä kehittämiseen, terveen itsetunnon kehittymiseen ja sosiaalisten taitojen oppimiseen. Nummisen (2000, 58) mukaan liikunta on myös hyvä väline kasvatukseen sen lukuisten positiivisten ominaisuuksien ansiosta.
Liikunnassa syntyy erilaisia ristiriitatilanteita, joiden ratkomiseen tarvitaan sosiaalisia taitoja. On myös todettu, että organisoitu urheilu on hyvä harrastusmuoto sosiaalisen kanssakäynnin harjoitteluun. (Numminen 2000, 58.) Liikunta ja urheilu ohjaavatkin syrjäytymisvaarassa olevia lapsia ja nuoria parempaan suuntaan (Kokkonen 2013, 213;
Telama & Laakso 1995, 286). Esimerkiksi joukkueurheilua harrastavat ovat jatkaneet opintojaan oppivelvollisuuskoulun jälkeen todennäköisemmin verrattuna harrastamattomiin (Pulkkinen 2002, 236). Myös liikuntaharrastuksen kautta kehittyvä sosiaalisuus on taito, joka todennäköisesti ilmenee oppilaissa koulussa. He tarvitsevat vastaavia sosiaalisia taitoja päivittäisessä toiminnassaan muiden oppilaiden kanssa.
Liikuntaharrastuksella on muitakin lukuisia hyötyjä. Arvosen (2007, 19) mukaan liikunta haastaa ajattelukykyä. Fyysisen aktiivisuuden ansiosta aivoissa tapahtuu hiussuonien kasvua, lisääntynyttä hapensaantia, neurotrofiinien eli hermoston kasvutekijöiden tuotantoa, hermosolujen kasvua, aivokudoksen tilavuuden kasvua sekä verenkierron lisääntymistä.
Nämä asiat voivat johtaa siihen, että esimerkiksi koulussa tarvittavat taidot, kuten keskittymiskyky ja uuden tiedon prosessointi, kehittyvät tehokkaammin. Lisäksi on osoitettu, että liikuntaan osallistuvien arvosanat ovat yleisesti ottaen parempia verrattuna
harrastamattomiin. (Maddox 2012, 35–36.) Kaikenlaisen kehityksen näkökulmasta on tärkeää, että nuoret viihtyvät ja heillä on turvattu olo psyykkisesti sekä fyysisesti. Liikunnan tarjoamat monet elämykset yhdessäolosta ja jännityksestä onnistumisiin ovat nuorille tärkeitä viihtymiseen liittyviä asioita. (Telama & Laakso 1995, 286.) Onnistumisen ja epäonnistumisen tunteet tekevät tärkeiksi myös se, että niitä tullaan kohtaamaan elämässä myöhemminkin (Vasarainen & Hara 2005, 24). Epäonnistumisia ja onnistumisia on mahdollista käsitellä harrastusta ohjaavan aikuisen silmän alla. Tällöin ylilyöntien todennäköisyys on pienempi ja esimerkiksi epäonnistumisia voidaan käsitellä oikealla tavalla.
Rintala, Ahonen, Cantell ja Nissinen (2005, 5–6) toteavat, että liikuntataitojen oppiminen on tärkeää jo lapsen kehitystä ajatellen. Uuden oppiminen tapahtuu monesti liikkumisen kautta.
Pienen lapsen motorinen kehitys on pohja kognitiiviselle ja sosiaaliselle kehittymiselle, sillä liikkeen kautta lapselle avautuu lukuisia uusia mahdollisuuksia. Lapsen kehityksessä liikuntataidoilla on suuri merkitys, sillä se heijastuu lapsen itsetuntoon ja pätevyyden kokemiseen. (Rintala ym. 2005, 5–6.) Myös kilpailevilla urheilijoilla on korkeampi henkinen tasapaino, itseluottamus ja sinnikkyys verrattuna urheilua harrastamattomiin (Bauger, Eisemann & Vangberg 2014, 2). Ojanen ja Liukkonen (2013, 236) toteavat, että liikkuminen tuottaa jotain sellaista, jonka avulla yksilö voi tuntea elämänsä paremmaksi ja miellyttävämmäksi. Se nostaa mielialaa ja voi edistää parempaa minäkuvaa. Heikot liikuntataidot voivat taas johtaa pahimmillaan vetäytymiseen ja syrjäytymiseen ystäväpiireistä ja pihaleikeistä. Pahimmillaan tämä voi johtaa kierteeseen, jonka suhteen lapsen liikuntahalukkuus vähenee edelleen. (Rintala ym. 2005, 5–6.)
Edellä esiteltyjen tutkimusten mukaan näyttää siltä, että liikunnan harrastaminen tukee oppilaan toimintaa monipuolisesti. Jo pelkästään ajatteluun liittyvät positiiviset vaikutukset parantavat koulumenestystä. Lisäksi oppilaan oman sosiaalisen toiminnan sekä henkisen kompetenssin kehittyminen tukevat oppilaan edellytyksiä oppia ja toimia koulussa. Näin myös edellytykset esimerkiksi numeraalisesti mitattavaan hyvään koulumenestykseen paranevat.
4.2.1 Ryhmäilmiöt
Kouluikäiset organisoidun liikunnan harrastajat kuuluvat lähes aina jonkinlaiseen ryhmään.
Joukkuelajeissa ryhmä muodostuu joukkueesta, yksilölajeissa esimerkiksi saman seuran muista urheilijoista. Lintusen ja Rovion (2009, 21–22) sekä Aaltosen ym. (2003, 87) mukaan ryhmä voi olla tunnuspiirteiltään monia eri asioita. Ryhmää voi kuvastaa usein jäsenten määrä, sen rakenteet, riippuvuus toisista, vuorovaikutuksellisuus ja yhteinen tehtävä.
Yhteinen tehtävä usein tärkein asia ryhmien muodostumisessa, sillä sen tavoite on keskeinen motivointikeino. Ryhmän jäsenten tulee tehdä yhteistyötä tavoitteen saavuttamiseksi. Tämä tekee jäsenistä riippuvaisia toisistaan, mikä taas edellyttää vuorovaikutusta. Vuorovaikutus ja riippuvaisuus muodostavat ryhmän sisälle rooleja ja sitä kautta sisäisiä normeja ja sääntöjä. (Lintunen & Rovio 2009, 21–22; Aaltonen ym. 2003, 87.) Vuorovaikutuksen avulla lapsi oppii hallitsemaan ja ymmärtämään tunteitaan (Pulkkinen 2002, 113). Omien tavoitteiden sovittaminen ryhmän tavoitteisiin sekä nuoren identiteetin rakentumisen suhteen ryhmä on välttämätön, sillä sen avulla hän oppii hallitsemaan omia tunnereaktioitaan (Aalberg & Siimes 2007, 72). Ryhmän kautta tapahtuva palaute ja itsensä peilaaminen muokkaavat ihmisen omia toimintatapoja. Samaistumalla ryhmään ihminen pyrkii tekemään itsensä hyväksyttäväksi ja tärkeäksi. (Lintunen & Rovio 2009, 14.) Erilaiset ilon ja pettymyksen tunteet opitaan ryhmän kautta, kun tavoitteita peilataan matkan varrella (Pulkkinen 2002, 112–113).
Leonard (1980, 83) puhuu ryhmässä tapahtuvasta sosialisaatiosta, jossa persoonallisuus kehittyy yhteiskunnan jäseneksi tulemisen myötä. Uudet ja poistuvat jäsenet mahdollistavat ryhmän kulttuurin kehittymisen (Leonard 1980, 83). Jokainen ryhmä kohtaa myös ristiriitoja, jotka kehittävät myönteistä ryhmäkulttuuria, jos ne käsitellään rakentavasti. Näin ollen ristiriitatilanteet ovat joskus jopa toivottavia mahdollisimman monipuolisten ja erilaisten näkökulmien esille tuomiseksi. Tällöin myös hahmottuu kuva oikeudenmukaisuudesta. Samalla ryhmän yksilöt joutuvat peilaamaan myös itseään ja omaa käyttäytymistään suhteessa havaitsemiinsa tapahtumiin. (Saaranen-Kauppinen & Rovio 2009, 51, 54; Lintunen & Rovio 2009, 15, 19.) Ryhmän ulkopuolelle jääminen voi häiritä jopa nuoren tervettä kehitystä psyykeen suhteen. Kaikki ryhmät eivät ole kuitenkaan hyväksi, vaan jotkut ryhmät voivat haitata lapsen kehitystä. Näin käy silloin kun ryhmässä
toimitaan tuhoavalla tavalla tai vastustetaan kasvamista. (Aalberg & Siimes 2007, 73.) Voidaan kuitenkin olettaa, että erilaiset liikuntaharrastusryhmät vaikuttavat lähinnä positiivisesti, sillä niissä pyritään nimenomaan kasvamiseen ja kehittymiseen muun muassa parempien suorituksien kautta.
Leonardin (1980, 91) mukaan urheiluryhmissä toimiminen tuottaa toivottuja tuloksia identiteetin kasvun suhteen. Sen avulla on mahdollista kasvattaa itsekuria ja luonnetta, oppia yhteiskunnallisesti hyväksyttäviä malleja ja valmistautua erilaisiin kilpailutilanteisiin, joita elämässä esiintyy muillakin osa-alueilla (Leonard 1980, 91). Aaltonen ym. (2003, 85–87) toteavat, että nuoret luovat identiteettiään myös peilaamalla itseään muihin ihmisiin. He elävät ikään kuin peilisuhteessa muuhun maailmaan. Vapaa-ajan harrastukset ovat oiva paikka nähdä ja tulkita omaa elämäänsä vertaamalla omaa käyttäytymistään muihin ihmisiin.
Ihmisen perustarve on kuulua ja kiinnittyä johonkin ryhmään. (Aaltonen ym. 2003, 85–87.) Urheiluharrastuksessa se on mahdollista, sillä lajissa kuin lajissa harrastajan ympärillä toimii muita ihmisiä, joilla on sama päämäärä. Tämän avulla voidaan välttää yksinäisyyttä ja parhaimmillaan jopa syrjäytymistä.
4.2.2 Liikunnan harrastaminen ja psyykkinen kehitys
Weiss (1993, 39, 42) toteaa organisoidun urheiluharrastuksen ja itsetunnon, motivoitumisen ja persoonallisten muutosten välillä olevan yhteyden. Lapset saavat toisiltaan jatkuvasti verbaalista ja nonverbaalista palautetta urheilun kautta. Palautteiden lisäksi lapset vertailevat itseään toisiin lapsiin. Kun lapsi vertailee omia taitojaan toisen omaikäisten taitoihin, vaikuttaa se lapsen itsetunnon kehittymiseen, olivat lapsen taidot sitten heikommat tai paremmat vertailukohtaan nähden. (Weiss 1993, 39, 42.) Lapsen fyysisen aktiivisuuden väheneminen voikin vaikuttaa psyykkisen toimintakyvyn heikkenemiseen. Liikuntaa harrastavien lasten minäkäsitys on parempi verrattuna fyysisesti passiivisiin lapsiin.
(Maddox 2012, 33; Miettinen 1999, 64.) Lapsi oppii arvostamaan itseään enemmän, jos hän kokee onnistuvansa liikunnassa (Laakso ym. 2007, 42). Liikunnan kautta on mahdollista saada onnistumisen kokemuksia ja tunnistaa omaa osaamista ja osaamattomuuttaan. Lisäksi urheilussa on monesti palautetta antava aikuinen, jonka kehu onnistuneen suorituksen
jälkeen on hyvä tapa kasvattaa lapsen itseluottamusta. (Miettinen 1999, 64–66.) Miettinen (1999, 66) toteaa myös, että liikunta voi vaikuttaa positiivisesti lapsen älylliseen suorituskykyyn. Psyykkisesti toimintakykyisellä ja minäkäsitykseltään vahvalla lapsella on hyvät edellytykset toimia koulussa. Voikin olla, että tutkielmaan haastateltavat opettajat käsittävät vapaa-ajan ohjatun liikuntaharrastuksen ilmenevän juuri tällaisina asioina koulussa.
4.2.2 Arvot liikunnassa
Harrastuksen kautta on mahdollista oppia arvoja ja asenteita, jotka välittyvät lapsen jokapäiväiseen elämään, kouluun ja arkeen. Etenkin urheiluharrastuksen voidaan ajatella heijastuvan yleisiin arvoihin, joita yhteiskunta pitää tärkeänä (Leonard 1980, 45).
Urheiluharrastuksessa urheilija oppii ryhmäpaineen ja valmentajan vaatimusten kautta erilaisia tapoja, jotka ovat hyödyksi myös harrastuksen ulkopuolella. Tällaisia asioita voivat olla täsmällisyys, sääntöjen noudattaminen, kova työnteko, päättäväisyys, sitoutuminen ja lojaalius. (Delaney & Madigan 2009, 3, 10.) Wahlsten ja Tamminen (2002, 260) tuovat esille edellä mainittujen arvojen lisäksi myös ystävyyden, luonteenlujuuden ja yhteistyökyvyn.
Urheilu ja ennen kaikkea joukkuelajit opettavat kurin merkitystä joukkueen toiminnassa.
Sen avulla henkilön on mahdollista ymmärtää, miten yhteisesti sovittujen asioiden ja niiden toteuttamisen ansiosta voidaan saavuttaa enemmän kuin yksilönä. (Wahlsten & Tamminen 2002, 260.) Tältä osin joukkue toimii hyvin samalla tavoin kuin esimerkiksi ryhmätyötilanteet koulussa.
On todettu, että liikuntaa harrastavat osoittivat suurempaa auttamishalukkuutta liikuntaa harrastamattomiin verrattuna (Telama 2000, 62). Jones ja Lavallee (2009, 164) toteavat, että nuorten urheilijoiden tärkeimpiä elämäntaitoja Iso-Britanniassa ovat olleet sosiaaliset- ja erityisesti kommunikaatiotaidot. Ne pitävät sisällään empatian, yhteistyön, kuuntelun ja sanallisen viestinnän taitoja. (Jones & Lavallee 2009, 164.) Monissa urheilulajeissa ja - seuroissa pyritäänkin tietoisesti opettamaan yleisiä hyväksyttäviä käytöstapoja urheilemisen ohella. Useiden seurojen arvomaailmasta kertoo myös seurojen esimerkiksi sinettiseuratunnustusta varten tekemät toimintakäsikirjat, joissa sovitaan yhteisistä
pelisäännöistä ja kerrotaan millä tavalla pelaajan tai urheilijan tulee toimia ja käyttäytyä (Olympiakomitea 2017, 6). Nämä seikat edesauttavat yhteiskunnallisesti hyväksyttävien arvojen muodostumisessa.
4.2.4 Liikunnan negatiiviset merkitykset
Vaikka pääosin liikunnan ja urheilun vaikutuksia nuoriin pidetään positiivisina, voi niillä olla myös negatiivisia ilmenemisen muotoja. Usein esille nousevat loukkaantumiset, jotka ovat varsin yleisiä nuorilla urheilijoilla (Delaney & Madigan 2009, 111). Koulumaailmaan heijastuvat ohjatun liikuntaharrastuksen negatiivisesti ilmenevät seikat juontavat usein kuitenkin liikuntamuodon tai -yhteisön jollain tapaa negatiivisesta arvomaailmasta tai käyttäytymismalleista. Hyvänä esimerkkinä tästä on päihteiden käyttö. Seuratoiminnan tai varsinkaan joukkueurheilun ei ole todettu ehkäisevän alkoholin käyttöä. (Kokkonen 2013, 151; Pulkkinen 2002, 236.) Kokkosen (2013, 213) mukaan erilaiset liikuntatapahtumat kuten urheilukisat, kilpailumatkat ja voitonjuhlat välittävät nuorille kuvan humalahakuisesta juomisesta osana maskuliinista urheilukulttuuria. Samoin tekevät Pulkkisen (2002, 236) mukaan myös joukkueurheilun keulakuvat. Urheilun onkin jopa todettu lisäävän alkoholinkäyttöä sekä humalajuomista. Juomisen lisäksi urheiluseuroissa toimivat nuoret käyttävät myös ikätovereitaan enemmän nuuskaa (Kokkonen 2013, 151).
Negatiivisesta arvomaailmasta voi seurata myös muita ei-toivottuja käyttäytymismalleja nuorille. Esimerkiksi “voittaminen hinnalla millä hyvänsä” voi ajatusmallina johtaa Delaneyn ja Madiganin (2009, 3) mukaan esimerkiksi elitismiin, äärimmäiseen kilpailuhenkisyyteen, kiellettyjen aineiden käyttöön sekä lukuisiin muihin käyttäytymismalleihin joita voidaan pitää negatiivisina. Myös Pulkkinen (2002, 237) toteaa äärimmäisen aikuiskeskeisen kilpailullisuuden sekä valmentajan välinpitämättömyyden liikkujia kohtaan heikentävän kilpaurheilun positiivisia vaikutuksia lapsiin. Lisäksi Saaranen-Kauppinen & Rovio (2009, 51) toteavat, että urheilu- ja liikuntaryhmissä palkitsemiskulttuuri voi olla vinoutunutta. Paras esimerkki vinoutumisesta on, kun ryhmän tai joukkueen tärkein pelaaja voi saada palautetta enemmän kuin muut. Vastaavasti saman
verran peliaikaa saava henkilö voi jäädä jatkuvasti ilman palautetta. Tällöin liikuntaryhmän sisällä syntyy eriarvoisuutta. Liikuntaharrastuksen yksi negatiivisista vaikutuksista voi olla myös stressi. Stressiä tosin ei välttämättä aiheuta itse harrastaminen, vaan esimerkiksi harrastajien vanhemmat, jotka voivat painostaa negatiivisilla tavoilla kuten huutamalla lapsilleen. (Delaney & Madigan 2009, 108.)
Humalahakuisuuden sekä päihteiden käytön ihannoinnin yleensäkään ei ole todennäköistä nousevan esille ainakaan tämän tutkielman 5.-6. -luokkalaisia käsiteltäessä. Toisaalta taas 8.-9. -luokkalaisilla tällaiset asiat voivat olla jo ajankohtaisia. Loukkaantumiset, sekä stressi ja muut liialliseen kilpailullisuuteen liittyvät negatiiviset asiat sen sijaan voivat nousta esille kumpaakin ikäryhmää tutkittaessa. Onkin mielenkiintoista, liittävätkö haastateltavat opettajat näitä asioita esimerkiksi liikuntaharrastuksen negatiivisina merkityksinä sosiaalisissa tai käyttäytymiseen liittyvissä seikoissa vai liitetäänkö niitä esimerkiksi opintomenestykseen.
4.3 Koulun ulkopuolista liikuntaharrastusta ohjaavan aikuisen rooli lapsen kasvattajana
Ohjatun liikuntaharrastuksen kriteeri on harrastusta ohjaava vastuullinen henkilö. Näitä henkilöitä kutsutaan usein myös valmentajiksi. Suomalaisissa urheiluseuroissa toimii yli 100 000 valmentajaa. Ohjaajina, kouluttajina tai apuohjaajina heitä on seuroissa lähes 175 000. (Hakkarainen ym. 2009, 31.) Päätoimisia valmentajia Suomessa oli vuonna 2016 miltei 1700 kappaletta (Puska, Lämsä & Potinkara 2017, 7).
Valmentaja on yleensä joukkueen tai ryhmän aikuinen, joka on vastuussa ryhmän toimintakyvystä (Wahlsten & Tamminen 2002, 320). Pulkkisen (2002, 113, 234) mukaan toveripiirit eivät voi korvata aikuista normien ja arvojen sanelijana. Nuorten ryhmät joissa ei ole aikuisia, voivat tehdä harkitsemattomia tekoja ajattelemattomuuden ja epäkypsän käytöksen takia. Lisäksi tällaiset ryhmät ovat helpommin alttiita vastuuttomien aikuisten hyväksikäytölle. Aikuisen ohjausta tarvitaan erilaisten ristiriitatilanteiden ratkaisuihin ja
muiden näkökulmien ymmärtämiseen. Ilman aikuisen tukea lapsi voi jäädä kovinkin itsekeskeiselle tasolle. (Pulkkinen 2002, 113, 234.) Hyvä valmentaja voi korvata huononkin isän ja pojan suhteen sekä antaa erilaisia elämänohjeita, mikäli lapsi ei niitä kotona saa (Wahlsten & Tamminen 2002, 253). Lasten tulee kuitenkin ymmärtää, että aikuinen on vanhempi ihminen, mikä tarkoittaa rajojen ja yhdessä sovittujen seurausten pitämistä (Lindon 2007, 122). Voi olla myös tilanteita, joissa valmentajana toimii nuori, jopa alaikäinen henkilö. Hän on kuitenkin samanlaisessa vastuullisessa auktoriteettiasemassa kuin aikuinen valmentaja.
Valmentajalla on useita eri tehtäviä, kuten kommentoiminen, kuunteleminen, kyseleminen, tarkkaileminen, korjaaminen ja ohjaaminen. Niiden kautta tavoitteena on tukea lasten uuden oppimista ja ideoiden ilmaisemista. (Vasarainen & Hara 2005, 44.) Suomen Valmentajat (2015, 24) on listannut useita piirteitä, joihin valmentaja voi vaikuttaa urheilijaan liittyen.
Niitä ovat muun muassa arvot ja asenteet, vastuullisuus, empaattisuus, ihmissuhdetaidot, tavoitteen asettelu, itsearviointitaidot, oppimaan oppimisen taidot, tiedon hankinta ja arviointitaidot, ajattelun taidot, sitoutuminen ja yhteisöllisyys. Valmentaja voi olla merkittävä roolimalli tai esikuva urheilijoiden elämässä monin tavoin (Coakley 1993, 90;
Arvonen 2007, 19). Washingtonin yliopistossa tehdyssä tutkimuksessa on todettu valmentajien voivan edistää lasten itsetuntoa ja minäpystyvyyttä merkittävästi urheilun avulla. Esimerkiksi miespuolisilla koripallon ja baseballin pelaajilla oli merkittävästi korkeammat arvot hyvään itsetuntoon valmentajan heitä rohkaistaessa ja kehuessa verrattuna niihin, joille valmentaja ei käyttänyt samankaltaisia metodeja. (Weiss 1993, 43.)
Maddoxin (2012, 58) mukaan valmentaja voi lisäksi kehittää lapsen luonnetta vahvemmaksi ja opettaa häntä tekemään parhaansa. Hän voi olla lapselle esikuvan tai roolimallin lisäksi lukuisissa eri rooleissa kuten sijaisvanhempana, terapeuttina, motivaation tuottajana, kurinpitäjänä ja ystävänä. Kun lapsia on valmentanut koulutettu ohjaaja, on heillä ollut vähemmän ahdistuneisuutta. Läheinen suhde valmentajaan 10-16 -vuotiailla yhdysvaltalaisurheilijoilla on vaikuttanut huumeiden sekä alkoholin käyttöön pienentämällä niiden todennäköisyyksiä. Todennäköisyys huumeiden käytön aloittamiseen pieneni peräti 46 % ja alkoholin käytön aloittamiseen 27 %. (Maddox 2012, 58.) Vasarainen & Hara (2005, 47) toteavat valmentajan roolin riippuvan myös siitä, minkä ikäisiä harrastajia hänellä on
valmennettavanaan. Hän on pääosin suuri auktoriteetti, joka kasvattaa lapsia teoillaan ja liikkeillään. Valmentajan auktoriteettiasemaa lisää myös nuoren yleinen samaistuminen varsinkin samaa sukupuolta olevaan vanhempaan ihmiseen (Hakkarainen ym. 2009, 118- 119).
Positiivisten ja negatiivisten kokemusten muodostumiseen valmentajalla tai ohjaajalla on tärkeä rooli (Maddox 2012, 58). Ohjaaja tai valmentaja voikin olla kuin peili, josta lapset näkevät millaisia he ovat (Nikander 2009, 105). Taitavan valmentajan on mahdollista opettaa nuorille monia urheilun ja liikunnan arvoja, ihmissuhdetaitoja, empaattisuutta, vastuullisuutta sekä itsensä kehittämiseen liittyviä taitoja kuten tiedonhankintaa, itsearviointia, oppimaan oppimista ja tavoitteenasettelua. Näistä taidoista on hyötyä kaikilla elämän osa-alueilla, esimerkiksi opiskelussa ja työelämässä. (Suomen Valmentajat 2015, 125.) Ohjattu liikunta voi olla hyödyllistä myös oppimisvaikeuksista kärsivälle lapselle.
Vapaa-ajan ohjattu liikunta ja siellä käytettävät tavat voivat kuitenkin vaihdella paljon ohjaajasta riippuen. Ohjaajan asenne ja ammattitaito ovatkin iso osa kyseistä prosessia, jotta kehityksen tukemista on mahdollista viedä eteenpäin. (Rintala ym. 2005, 219.)
Tutkielman kannalta on mielenkiintoista, mitä valmentaja mahdollisesti merkitsee oppilaiden toiminnan ja olemuksen kannalta koulussa. Hyvä valmentaja voi toiminnallaan vaikuttaa lapseen monin tavoin, jolloin hänen toimintansa voi heijastua positiivisesti oppilaaseen koulussa. Toisaalta valmentaja, joka ei ole niin kiinnostunut omasta toiminnastaan valmennuksessa, ei välttämättä tue liikuntaa harrastavaa lasta millään tavalla.
Hän voi jopa välittää omalla toiminnallaan erilaisia negatiivisia sävyjä oppilaan toimintaan ja olemukseen aina kouluun saakka.
5. TUTKIELMAN TOTEUTUS
5.1 Tutkielman tarkoitus ja tutkimuskysymykset
Tämän tutkielman tarkoituksena on selvittää, mitä koulun ulkopuolinen ohjattu liikuntaharrastus merkitsee oppilaan toiminnassa ja olemuksessa koulussa opettajan käsityksen mukaan. Opettaja toimii oppilaiden kanssa päivittäin ja oletus on, että hän pystyy omalla havainnoinnillaan ja kokemuksillaan kertomaan oppilaistaan suhteessa siihen harrastavatko nämä vapaa-ajan ohjattua liikuntaharrastusta vai eivät.
Tutkielmassa ei puhuta esimerkiksi monien metodikirjojen tavoin tutkimusongelmista, sillä ongelma -sanaa ei usein haluta käyttää kvalitatiivisissa tutkimuksissa. Tämän sijaan voidaan puhua mieluummin tutkimustehtävästä (Hirsjärvi, Remes & Sajavaara 2003, 114) tai tutkimuskysymyksistä. Tässä tutkimuksessa käytetään termiä tutkimuskysymys.
Päätutkimuskysymyksen lisäksi tutkimuksella on alatutkimuskysymyksiä.
Päätutkimuskysymys:
• Mitkä ovat opettajien käsitykset liikuntaharrastuksen merkityksestä oppilaan toimintaan ja olemukseen koulussa?
Alatutkimuskysymykset:
• Minkälaisia positiivisia tai negatiivisia asioita opettajien käsitysten mukaan on havaittavissa?
• Millä tavoin liikuntaa harrastavien toiminta ja olemus eroavat liikuntaa harrastamattomista opettajien käsitysten mukaan?
• Millainen koulun ulkopuolisen liikuntaharrastuksen ohjaajan tai valmentajan merkitys oppilaan kasvattajana on opettajien käsitysten mukaan?
• Miten 5.-6.- ja 8.-9. –luokkien opettajien käsitykset liikuntaharrastuksen merkityksestä eroavat?
5.2 Tutkimusmenetelmä
Tämän tutkimuksen tutkimusmenetelmänä on käytetty tapaustutkimusta kvalitatiivisin menetelmin. Aineisto on kerätty puolistrukturoidulla teemahaastattelulla ja analysoitu aineistolähtöisellä sisällönanalyysillä.
5.2.1 Tutkimusmenetelmän valinta
Tutkimusmenetelmän valintaa ohjaa yleensä se, minkälaista tietoa etsitään ja keneltä tai mistä sitä etsitään. Tutkimusongelma ja menetelmä ovat tiiviissä yhteydessä toisiinsa.
(Hirsjärvi ym. 2003, 171.) Tässä tutkimuksessa haluttiin selvittää, miten koulun ulkopuolinen ohjattu liikuntaharrastus ilmenee oppilaan toiminnassa ja olemuksessa koulussa. Henkilö joka tätä voi arvioida, on oppilaan oma opettaja. Tällöin luontainen tapa hankkia tietoa asiasta on haastatella opettajaa. Kun tutkimukseen kerätään aineistoa haastattelemalla, on tutkimusmenetelmä kvalitatiivinen. Kvalitatiivisessa tutkimuksessa
tutkija luottaa havaintoihin ja keskusteluihin haastattelutilanteessa eikä perusta tutkimustaan mittausvälineillä kerättyyn tietoon. (Hirsjärvi ym. 2003, 155.) Tämän tutkimuksen tutkimusmenetelmää valittaessa oletettiin, että tällä tavoin saatu aineisto on tutkimuksen kannalta syvempää ja monipuolisempaa, kuin kvantitatiivisilla menetelmillä.
5.2.2 Kvalitatiivinen tutkimus
Metsämuurosen (2005, 198, 203) mukaan kvalitatiivisella eli laadullisella tutkimuksella tarkoitetaan erilaisten tulkinnallisten tutkimuskäytäntöjen kokonaista joukkoa. Se on erityisen soveltuva tutkimuksen muoto, kun tutkimuksesta halutaan saada tietoa luonnollisista tilanteista tai tiettyihin tapauksiin liittyvistä syy-seuraussuhteista. Vapaa-ajan ohjattu liikuntaharrastus voi ilmetä opettajan käsityksen mukaan koulussa juuri tällaisina luonnollisina tilanteina sekä toimintoina, ei niinkään mitattavina yksiköinä. Myös yksittäisten toimijoiden merkitysrakenteita voidaan tutkia tietyissä tapauksissa kvalitatiivisen tutkimuksen kautta. (Metsämuuronen 2005, 198, 203.)
Kvalitatiivisessa tutkimuksessa lähtökohtana on todellisen elämän kuvaaminen. Sen pyrkimyksenä on kohteen tutkiminen mahdollisimman kokonaisvaltaisesti. (Hirsjärvi ym.
2003, 152.) Guest, Macqueen ja Namey (2012, 5) toteavat laadullisen tutkimuksen kattavan kaiken tutkimuksen, joka käyttää aineistonaan sellaisia asioita, jotka eivät ilmaise järjestelmällisiä merkityksiä. Myös Alasuutari (2011, 33) toteaa, että laadullisesta tutkimuksesta voidaan puhua vasta sitten kun siitä rajataan pois tilastolliset analyysimenetelmät ja strukturoitua kyselyä vastaavaan muotoon koodatut aineistot.
Laadullisessa tutkimuksessa ei ole tarkoituksena tehdä yleistettäviä päätelmiä, vaan pyritään tutkimaan yksityistä tapausta tarkasti. Tämän avulla on mahdollista saada näkyville ilmiön merkittävät ja toistettavat asiat ilmiön yleisellä tasolla. (Hirsjärvi ym. 2003, 169.) Laadullisessa tutkimuksessa on tavallista, että siinä sovelletaan tilastollista todistelua ja muuttuja-ajattelua vaihtelevissa määrin (Alasuutari 2011, 33).
5.2.3 Tapaustutkimus
Tapaustutkimus ei ole pelkästään kvalitatiivisen tutkimuksen menetelmä, vaan tutkimustyyppi joka voidaan toteuttaa sekä kvalitatiivisena että kvantitatiivisena (Hirsjärvi ym. 2003, 178). Se on lähestymistapa, jolle on ominaista joustavuus ja jatkuva prosessin omainen muovautuminen produktisen tuottamisen sijaan. Tutkija on vahvasti osallinen itse tutkimuksessa ulkopuolisuuden sijaan. (Soininen 1995, 81–82.) Tapaustutkimuksen tavoitteena on tutkittavan ilmiön ymmärtäminen kokonaisuutena eikä vain kapeana yhden näkökulman kuvauksena. Siinä ilmiötä lähestytään sen todellisen olemuksen kautta.
(Saarela-Kinnunen & Eskola 2007, 194.) Tapaustutkimuksen lähtökohtana onkin halu saavuttaa syvä ymmärrys tapauksesta, kun se on kytketty oikean elämän kontekstiin (Yin 2012, 4). Tutkimuksessa tapausta tutkitaan yhteydessä luonnollisiin tilanteisiin ja ympäristöön, jota osana tapaus on (Hirsjärvi ym. 2003, 123). Tässä tutkimuksessa luonnollisena, oikean elämän kontekstina on kouluympäristö ja siellä opettavat opettajat.
Opettajilta haastattelemalla saatu tutkimusmateriaali koostuu heidän työkokemuksensa kautta muodostuneista käsityksistä oppilaiden toiminnasta ja olemuksesta.
Soininen (1995, 81–82) toteaa, että tapaustutkimuksen tunnusomaisia piirteitä ovat myös tutkimusongelmien kokonaisvaltainen kuvaus sekä tarkastelu. Ongelmien kokonaisvaltainen kuvaus ja tarkastelu toteutuvat varsinkin tutkimuksen teoriaosuudessa, joka on tapaustutkimuksissa tyypillisesti vahva (Saarela-Kinnunen & Eskola 2007, 189). Vahva teoriatausta on ollut lähtökohtana myös tämän tutkimuksen tutkimuskysymyksille ja sen myötä aineistonhankinnalle.
Tapaustutkimuksessa käsitellään yhtä tai useampaa tapausta. Niiden kohteena voivat olla yksilöt, ryhmät ja erilaiset yhteisöt kuten koulut, sairaalat ja osastot. (Saarela-Kinnunen &
Eskola 2007, 187; Metsämuuronen 2005, 205–206.) Tapauksilla voi olla myös erilaisia toisiinsa suhteessa olevia alatapauksia. Näistä tapauksista pyritään tuottamaan yksityiskohtaista, perusteellista tietoa. (Saarela-Kinnunen & Eskola 2007, 185; Hirsjärvi ym.
2003, 123.) Voidaankin epistemologisesti kysyä, mitä yhdestä tapauksesta on mahdollista oppia (Metsämuuronen 2005, 206). Metsämuuronen (2005, 207) sekä Saarela-Kinnunen ja
Eskola (2007, 189) toteavat että tapaustutkimuksen tavoitteena ei olekaan yleistää tapauksesta opittuja asioita vaan pikemminkin saavuttaa ymmärrys niistä.
Tässä tutkimuksessa on yksi tapaus, jossa tarkastellaan opettajien käsityksiä eri ikäisten oppilaiden toiminnasta ja olemuksesta koulussa. Tapauskontekstina on yhden yhtenäiskoulun luokat 5-6 ja 8-9. Kyseinen, noin 700:n oppilaan Yhtenäiskoulu sijaitsee Itä- Suomen alueella. Alueen oppilailla on monipuoliset mahdollisuudet harrastaa liikuntaa.
Alueella on monien eri joukkuelajien sekä yksilölajien seuroja, joiden toimintaan on mahdollista osallistua. Luokat 5-6 ja 8-9 on valittu tutkielmaan useasta eri syystä. Näiden vuosiluokkien oppilaat ovat todennäköisemmin olleet harrastustensa parissa jo pidemmän aikaa, jolloin opettajien käsitykset liikuntaharrastuksen merkityksestä ovat luultavasti helpommin todettavissa. Lisäksi näiden vuosiluokkien välillä oppilaisiin vaikuttavat yläkoulusiirtymä, alkava murrosikä sekä harrastuspohjan muuttuminen. Näiden muuttujien pohjalta on saatu näkökulmia eri luokka-asteiden opettajien käsitysten vertailuun.
5.3 Aineiston hankinta
Tutkielman aineisto on hankittu haastattelemalla yhtenäiskoulun ala- ja yläkoulun kuutta opettajaa. Haastattelumenetelmänä on käytetty puolistrukturoitua teemahaastattelua.
Aineisto kerättiin kevään 2017 aikana.
5.3.1 Tutkimusjoukko
Laadullisessa tutkimuksessa ei ole tavoitteellista etsiä tilastollisia säännönmukaisuuksia tai keskimääräisiä yhteyksiä. Sen takia myöskään aineiston koko ei määräydy niihin nojautuen (Hirsjärvi ym. 2003, 168.) Alasuutari (2011, 38–39) kirjoittaa, että yhdestä yksilöhaastattelusta voi tuottaa yli kolmekymmentä sivua litteroitua tekstiä. Tästä syystä ei
ole usein tarkoituksenmukaista toteuttaa haastatteluja voimavaroja enempää tai tehdä laadullisen tutkimuksen puitteissa tilastollisesti merkitseviä eroja.
Tutkielman tutkimusjoukko on valittu yhtenäiskoulusta, joka valikoitui tutkielmaan sijaintinsa sekä haastateltavien saatavuuden perusteella. Se koostuu 5.-6.- sekä 8.-9. -luokkia opettavista opettajista. Kvalitatiiviselle tutkimusjoukolle onkin ominaista, että tutkimusjoukko valitaan tarkoituksenmukaisesti eikä satunnaisotoksella (Hirsjärvi ym.
2003, 155). Toki tutkielmaan ei valittu esimerkiksi pelkästään liikunnallisesti orientoituneita miesopettajia, vaan tutkielmaan kelpaavasta joukosta haastatteluun pyydettiin kaikkia sopivia opettajia sukupuolesta tai muista tekijöistä riippumatta. Tutkielmaan osallistui kolme yläkoulun- ja kolme alakoulun opettajaa, joista yksi oli nainen ja loput miehiä. Loput haastatteluun pyydetyistä eivät joko vastanneet yhteydenottoihin tai olleet halukkaita osallistumaan. Tutkielmaan pyydetyt yläkoulun opettajat olivat kaikki luokanvalvojia. Näin on varmistettu, että aineenopettajina useille eri ryhmille toimivilla opettajilla on jokin luokka, jonka oppilaat he tuntevat hyvin. Näin ollen opettajilla on parempi mahdollisuus tuntea tämän luokan oppilaiden harrastustausta ja pystyä sen pohjalta esittämään käsityksiä heidän toiminnasta ja olemuksesta koulunkäyntiin liittyen.
5.3.2 Haastattelu
Metsämuuronen (2005, 224) toteaa haastattelun olevan erityisen hyvä metodi silloin, kun tutkittavasta asiasta halutaan kuvaavia esimerkkejä, täsmentää vastauksia tai tulkita kysymyksiä. Haastatteluista kerätyllä aineistolla pyritään tekemään luotettavia päätelmiä tutkittavasta ilmiöstä (Hirsjärvi & Hurme 1993, 40). Sitä on mahdollista kuvata keskinäiseksi interaktioksi haastattelijan ja haastateltavan välillä. Haastattelijan toiminnan yksi tärkeimpiä näkökulmia on ajatuksen välittäminen. Haastattelijan tulee antaa sellainen kuva, että haastateltavan antamat tiedot ovat arvokkaita ja hyväksyttäviä. (Soininen 1995, 112–113.) Metsämuurosen (2005, 224) mukaan haastattelua kannattaakin käyttää aina kun se on mielekästä, sen työläydestä huolimatta. Tämä tutkielma pyrkii avaamaan tutkittavaa
