8 Sosiaaliturva – hyvinvoinnin mahdollistaja?
8.3 Kun yrittäminen ei kannata
Uusliberaalin hallintatavan ihannesubjekti, työmarkkinakansalainen, sopeutuu järjestelmän vaateisiin ja liikkuu – toisin kuin paikalleen jämähtäneet syrjäyty-neet – ketterästi asuin- ja työpaikasta toiseen, tarvittaessa eri toimeentulon muo-toja yhdistellen ja yrittäjäksi ryhtyen. Liikkuvuuden konnotaatioina ovat elämän hallinta, yksilöllisyys ja ratkaisukeskeisyys, kun taas liikkumattomuus yhdistetään tappioon, epäonnistumisiin ja jälkeen jäämiseen (ks. Kallinen ja Häikiö 2020, 10).
Oletuksena vaikuttaa olevan, että on yksilöstä itsestään kiinni, kuinka hän onnis-tuu liikkumaan eri elämäntilanteesta toiseen ja että työn tekeminen ja kaikenlai-nen yrittämikaikenlai-nen kannattaa aina. Nuorten yhdeksi tulkintarepertuaariksi jäsentyy kuitenkin tämän oletuksen vastakohta: hukkaan valuneet ja kannattamattomaksi osoittautuneet seinään törmäävät yritykset kohentaa omaa tilannetta.
Ryhmäkeskusteluissa nuoria pyydettiin ottamaan kantaa väitteeseen, jonka mukaan työnteon ja sosiaaliturvan yhdistäminen onnistuu joustavasti. Tämäkin väite herätti hilpeyttä:
Juha/R2: Mua vähän huvitti tää lause, koska niin kun se ei kyllä ole niin joustava.
Tiina/R4: Mun käsittääkseni ne on kaks asiaa, jotka on niin kun silleen…
Toinen on täällä kaukana ja toinen on täällä kaukana, ja ne ei miten-kään voi lähestyy toisiaan tai siitä seuraa ongelmia.
Katja/R4: Mut ainakin just on yks kaveri, joka yritti tehä tätä hommaa [työn ja sosiaaliturvan yhdistämistä], ja se oli silleen ihan katastrofi, ja se oli tosi vaikee, ja sillä meni hermot siihen, ja se vaan yritti skannata niitä papereita Kelalle ja kuulemma silleen että.
Juuso/R3: Just sitä itekin toivois vaan, et jos nyt on työttömänä ja sitten saa jonkun pienen työpätkän ja, et tuo työnteon ja sosiaaliturvan yhdis-täminen vois onnistua joustavamminkin jotenkin, et se, että tänhetkinen systeemi ei välttämättä kannusta ottamaan pieniä työpätkiä vastaan.
Aleksi/R3: Joo, tästä oon ihan samaa mieltä.
Annika/R3: Joo, että justiin mitä nyt tulee, et sä saat vähemmän rahaa kun se, et sä olisit työttömänä ja sitten kuitenkin sä mietit sitä, et kyllä mä haluan lähtee töihin. Mutta se ei oo mulle kannattavaa, että mä me-netän niin paljon sitten sitä omaa.
Emmi/R6: No justiin tuossa yhden tutun kanssa keskustelin, kun hän…
Tai no en keskustellut, mutta hän oli laittanut Facebookiin, kun olis ollut kiinnostunut yhdestä osapäiväduunista, niin työkkäristä oli suoraan sa-nottu, että ”Mietipä, onko järkeä. Että teetkö hyväntekeväistyötä, hyvän-tekeväisyystyönäkö meinasit toimia?”. Että tyyliin ei tuu vastaan niinku just nää tukiasiat ja muut niinku. Että sä et edes voi tehä töitä, kun ei
oo varaa tehä töitä, että niinku toi on mun mielestä aika käsittämätöntä nyky-yhteiskunnassa.
Lotta/R5: Sinänsä mun mielestä sekin on vähän tyhmää, että niinku toi, että sit sulla loppuu kaikki. Esimerkiks jos mä nyt lähtisin töihin, mulla loppuis niinku kaikki tommoset tuet. Mulla ei olis yhtään rahaa siellä pohjalla, kun mä lähen työelämään. Ja sit jos ei se onnistukaan, niin sit on vähän silleen, joo. Sä oot ihan rahaton. Laskut maksamatta. Vois olla joku semmonen olisko joku turvaraja tai joku tommonen.
Nuorten kokemusten mukaan kaksi maailmaa – työnteko ja sosiaaliturvan varassa eläminen – eivät kohtaa. Jos ne kohtaavatkin, lopputulos on nuoren kannalta huo-no, Katjan sanoin ”ihan katastrofi”. Nuorten tulkinnat vastaavat yleistä havaintoa nuorten joutumisesta tukijärjestelmien loukkuun. Siinä esimerkiksi osa-aikatyön tekeminen tai opiskelun aloittaminen on taloudellisesti kannattamatonta tai jopa haitallista (Alanen 2015, 83). Tämän tuntuvat tietävän myös TE-toimistojen työn-tekijät, jotka Emmin kertoman mukaan kyseenalaistivat hänen kaverinsa työllis-tymissuunnitelmat.
Nuoria aktivoidaan, mutta he tulkitsevat olevansa ansassa. Vaikuttaa siltä, että nuoret eivät pysty tekemään ratkaisuja, jotka olisivat houkuttelevia ja edistäisi-vät heidän työllistymistään. Osalla nuorista voisi olla tiedossa pieniä palkkatöitä, mutta niitä ei kannata ottaa vastaan joustamattoman järjestelmän takia: ”Joutuu niinku tasapainoileen niiden tukien, tukien ja palkkojen kanssa. Ja niinku hirveätä semmoista säätämistä” (Petra/R6). Myös nuori, joka oli käynyt tekemässä lomit-tajan töitä pari kertaa kuukaudessa, tiivistää kokemuksensa siihen, että tästä ”oli enemmän ongelmia kun hyötyy” (Essi/R3).
Yhteiskuntapolitiikassa vallitsee vahva ”työnteon tulee aina olla kannattavaa”
-diskurssi. Puhe ja todellisuus eivät kuitenkaan vastaa toisiaan, vaan järjestelmä tuottaa erilaisia taloudellisia kannustinloukkuja (ks. esim. Hämäläinen 2013a, 175–176), jotka tunnistetaan laajasti yhdeksi sosiaaliturvajärjestelmän kipupis-teeksi. Myös nuorten tulkinnat tuovat esiin järjestelmän ja aktivointidiskurssin ristiriitaisuuden: järjestelmän tuloloukut estävät aktivoitumisen eli järjestelmän omien vaateiden noudattamisen. Pahimmillaan työnteon ja sosiaaliturvan yhdis-tämisen vaikeus johtaa huonoon kehään, jossa työttömyyspätkät vaikuttavat koko tulevaan työuraan.
Jos lyhyiden työsuhteiden vastaanottaminen ei ole kannattavaa, ei työkoke-musta kerry. Kun järjestelmä ”ampuu työntekijää jalkaan” (Saana/R3), se jarruttaa toimintaa: jalka paketissa on vaikeaa liikkua ketterästi. Ampumisen metafora ku-vastaa jälleen myös sotaisaa asetelmaa: nuoret ku-vastaan järjestelmä.
Sosiaaliturvan joustamattomuus yhdistyy nuorten puheessa myös yrittäjäksi ryhtymisen mahdollisuuteen – tai mahdottomuuteen. Kuten luvussa 2.1 totesim-me, yrittäjyydestä on suomalaisessa yhteiskunnassa tullut suorastaan kansallinen
projekti. Erityisesti on tähdennetty nuorison yrittäjyyden merkitystä – ja ”jokai-sen nuoren sisäi”jokai-sen yrittäjyyden vankistami”jokai-sen” tavoitetta (Mikkilä 2020, 214).
Nuorten suhde yrittäjyyteen onkin vahvistunut 2000-luvun aikana (Mikkilä 2020, 207). Yhä useammat suomalaiset nuoret suunnittelevat yrittäjyyttä tai haaveile-vat yrittäjänä toimimisesta. 58 % vuoden 2019 Nuorisobarometriin vastanneista ei-yrittäjänä toimivista nuorista kertoo haluavansa kokeilla yritystoimintaa työ-uransa aikana (Myllyniemi ja Haikkola 2020, 66–67). Kiinnostuksen kasvun taus-talla voi nähdä yrittäjyyskasvatuksen, joka on lisääntynyt suomalaisissa kouluissa kaikilla tasoilla peruskoulusta toisen asteen koulutukseen. Suomen sitoutumista yrittäjyyden edistämiseen koulutuksessa voidaankin pitää poikkeuksellisen vah-vana (Mononen-Batista Costa ja Brunila 2016, 22). Yrittäjyyskasvatus on tulkit-tavissa osaksi uusliberaalin hallinnan mukaista koulutuspolitiikkaa, jollaisena se kytkeytyy vahvasti sisäisen yrittäjyyden ja uudenlaisen yrittäjäminän tuottamisen käytäntöihin (Korhonen ym. 2008).
Työttömiä ja pätkätyöläisiä ei suinkaan jätetä yrittäjyyden vahvistamistavoit-teen ulkopuolelle, vaan päinvastoin sitä kaupitellaan juuri heille. Tavoitvahvistamistavoit-teen eetos voidaan Eeva Jokisen ym. (2011) sanoin tiivistää kehotukseen ”yrittäkää edes!”
Jos ei kykene ryhtymään varsinaiseksi yrittäjäksi, voi ainakin olla sisäinen yrit-täjä: motivoitunut, riskinottokykyinen, autonominen ja suorituskykyinen yksilö (ks. Korhonen ym. 2008, 161; Lähteenmaa 2011, 55). Päinvastaisessa tilanteessa ei sen sijaan ole hehkuttamista: Suomen huipputuloiset kehuvat vuolaasti nuoria start up -yrittäjiä, mutta ne nuoret, jotka eivät ole yrittäjiä, leimataan laiskoiksi tai työhaluttomiksi (Kantola ja Kuusela 2019, 153–154).
Vaikka nuoret jakavat osaltaan yrittäjyysdiskurssin sanoman siitä, että ”mah-dollisuuksia ei sovi hukata”, ”yrittäjäloikan” (Mikkilä 2020, 214) ottaminen on heille kuitenkin vaikeaa:
Saana/R3: Tai sitten vaikka sekin, että työllistyminen työttömyyden jäl-keen, ni sekin on ihan, siis se on semmosta riskipeliä. – – Mekin ollaan täällä siitä kevytyrittämisestä puhuttu, että koska tavallaan ei ole rah-keita hypätä täysillä yrittäjäksi, niin sit kuitenkin se, et vaikka se kevyt-yrittäjyyden mahdollisuus tarjotaan, ni sekin on siitä huolimatta ihan älyttömän vaikeaa, että pitää vähän niinku löysässä hirttosilmukassa pitää siinä itseään ja odottaa päätöksiä ja tollasta, että. Ehkä vähän semmosta sujuvampaa toimintaa toivoisin.
Petra/R6: Sut voidaan just tavallaan voidaan katsoa yhtäkkiä yrittäjäk-si, vaikka sulla ois esimerkiksi pelkkä toiminimi, joka ei tuota yhtään mi-tään. Niin silti niinku katsotaan siellä, että siellä papereissa on se ruksi, että oot yrittäjä, niin. Niinku ihan oikeasti mä oon nytten tehnyt tässä vuoden ajan erinäisiä käsityöhommia. – – Osa niistä jutuista on ollut sellaisia, että mistä mun ois mahdollista saada myöskin palkkaa, mutta niin pieniä summia, että sitä ei niinku kannata ottaa. Niistä ei kannata
alkaa laskuttaan. Ja mun ei todellakaan kannata alkaa perustaan mi-tään toiminimeä tai muuta, niin on nekin vähän sitten silleen, että…
Saana ja Petra kuvaavat, kuinka vaikea heidän on ponnistaa yrittäjiksi suoraan työttömän statukselta. Taloudellisesti tiukoilla olevilla nuorilla ei ole varaa siihen
”riskipeliin”, jonka yrittämisen aloittaminen monimutkaisessa järjestelmässä tuot-taisi. Myös alkupääoman ja verkostojen puute estävät nuoria työttömiä ryhtymäs-tä suin päin yritryhtymäs-täjiksi (Aaltonen ym. 2015, 83). Nuoria ymmärretryhtymäs-tävästi pelottaa, että he jäävät tyhjän päälle, jos yrittäminen ei onnistu ja se kuukausitulo, johon he ovat tottuneet, katkeaa.
Lotta Haikkolan ym. (2018, 71) mukaan palvelurakenteen tai käytäntöjen muuttaminen ei ole riittävää, jos nuorten toimintamahdollisuuksia, kykyjä ja toi-veita ei tunnusteta institutionaalisesti. Yrittämisen aloittamisen vaikeus on yksi tekijä, joka heikentää nuorten toimintamahdollisuuksia ja estää heitä hyödyntä-mästä kaikkia kykyjään. Kun mahdollisuudet evätään, toimijuus pelkistyy odot-tamiseen ”löysässä hirttosilmukassa”. Nuorten tulkinnoissa ongelmaksi ei siten nouse yrittämisen puute vaan sen esteet.
Pahimmillaan tukijärjestelmä kannustaa siihen, että nuoren ei kannata tehdä mitään. Tällainen tulkinta tulee esiin Tuomaksen (R6) kuvatessa ”tukiloukkuaan”
eli tilannetta, jossa hän elää toimeentulotuella, koska ei ole enää oikeutettu opinto-tukeen liian hitaasti edenneiden opintojen vuoksi, ja jossa hän on ”opiskelija-asun-tosäätiön mielestä opiskelematon, ja sitten sossun mielestä opiskelija”. Tuomaksen johtopäätös on, että ”tää tukijärjestelmä on sellainen, että mun on, niinku järkevin ratkaisu on olla tekemättä mitään tällä hetkellä”.
Määritellessään tekemättömyyden järkeväksi ratkaisuksi Tuomas ottaa etäi-syyttä siihen julkiseen diskurssiin, jossa työttömien nuorten nähdään ajelehtivan
”syrjäytymiseen” ilman aktiivisia valintoja. Voiko olla niin, että vaikeaselkoinen ja arvaamaton järjestelmä ei pelkästään rajoita toimijuutta vaan myös suuntaa nuorten toimijuutta aktiivisesti työmarkkinoilta poispäin? Tuloloukkujen ja kate-gorisointiongelmien vuoksi nuorten on ehkä taloudellisestikin mielekästä luopua työhön tai opiskeluun liittyvistä suunnitelmista.
Aiemmassa työttömyystutkimuksessa työnhakuhaluttomuuden syiden on havaittu olevan monimutkaisia pikemmin kuin laiskuuteen liitettävissä. Työnha-kuhaluttomuus voi kertoa esimerkiksi työnhaun henkisestä kuormittavuudesta vaikeassa työmarkkinatilanteessa (ks. Ylistö 2015 ja myös luku 7.2). Joissakin tut-kimuksissa on havaittu, että aktiiviset työnhakijat voivat psyykkisesti passiivisia työnhakijoita huonommin (Vuori ja Tervahartiala 1995, 47). Selitykseksi on eh-dotettu sitä, että aktiivinen mutta tulokseton työnhaku aiheuttaa pettymyksiä ja turhautumista (Virjo ja Aho 2001, 57). Tämä korostuu entisestään yhteiskunnassa, jossa ihmisen arvo määritetään vahvasti työn kautta (ks. luku 6.2) ja jossa aktiivi-suuteen patistetaan voimakkaasti.
Julkisessa keskustelussa oletetaan usein, että työttömät nuoret ovat mielellään tukien varassa. Myös vuoden 2019 Nuorisobarometrissä puolet nuorista (51 %) yhtyi väitteeseen, jonka mukaan ”Suomessa sosiaaliturvalla eläminen on aivan liian helppoa” (Myllyniemi ja Haikkola 2020, 75). Samoin näyttivät ajattelevan myös Kantolan ja Kuuselan (2019, 256–257) haastattelemat huipputuloiset. Oman tutkimuksemme ryhmäkeskusteluihin osallistuneet nuoret kiistävät jyrkästi tällai-set käsityktällai-set. Haastattelijan kysyessä, onko nuorilla kokemusta Kelan ja TE-toi-miston kanssa asioimisesta, spontaani vastaus kuuluu: ”valitettavasti” (Juuso/R3).
Koska byrokratia väsyttää, olisi vaivattomampaa päästä töihin: ”Se ois selkeempää, yksinkertaisempaa” (Katja/R4).
Koska monilla nuorilla on niin huonoja kokemuksia sosiaaliturvajärjestel-mästä, on ymmärrettävää, että he eläisivät mieluiten niin, että heidän ei tarvitsisi olla tekemisissä TE-toimistojen, Kelan ja sosiaalitoimistojen kanssa. Vähintään ri-vien välistä kuultaa nuorten vahva toive itsenäisyydestä ja riippumattomuudesta.
Toisin kuin julkinen keskustelu antaa ymmärtää, aineistossa ei esiinny lausumia, joissa nuoret kuvailisivat toimeentulojärjestelmää sellaiseksi itsestäänselvyydeksi, jonka varaan voi rakentaa elämänsä. Mieluummin nuoret työllistyisivät ja saisivat palkkatuloa tai täyttäisivät päivänsä mielekkäällä ja yhteiskuntaa hyödyttävällä te-kemisellä. Heidän kokemuksissaan kaikuukin Jaana Lähteenmaan (2011, 56–57) havaintoja vastaavasti ”yksin pärjäämisen pakko” ja yrittämisen eetos.
Toiveet pärjätä loppuun asti omin voimin ilman sosiaaliturvaa liittyvät huo-nojen kokemusten lisäksi myös sosiaaliturvan leimaavuuteen:
Petra/R6: Se [toimeentulotuki] on kaikista noista alentavin.
Emmi/R6: Ja siinä on niin vahva leima. Ja ei niinku kukaan varmaan halua hengaa tuolla ja myöntää, että mistä ne rahat on.
Tiina/R4: Mut yks on ehkä sit just semmoinen opittu tapa, joku ylpeys tai joku sellainen, että ei haluta lähteä pyytään apua välttämättä, et yritetään loppuun asti omin voimin. Ja vaikka oiskin niin kun mahdol-lisuus päästä johonkin työkokeiluun just, niin sit se koetaan jotenkin semmoisena ikävänä asiana, et pitää lähtee kyseleen jostain muilta ta-hoilta apua ja täyttämään kaiken maailman lippulappuja ja… – – Et se on vähän silleen, et ihmiset kokee sen [sossun] semmoisena, et vain jos on niinku ihan oikeesti hengenhätä, niin sitten haetaan sieltä yhtään mitään. Ja sit mieluummin niinku kidutaan väkisin, kun mennään sinne.
Sosiaaliturvan leimaavuutta korostavissa tulkinnoissaan nuoret arvelevat, että monet ihmiset eivät hae apua, koska he eivät kestä tukien saamiseen liittämäänsä alentumista. Tunne kytkeytyy ”kansalliseen arvomaailmaan”, ”opittuihin tapoihin”
ja työn eetokseen (ks. luku 6.2). Kulttuuriset jäsennykset, laajasti jaetut diskurssit näyttävät periytyvän sukupolvelta toiselle. Kunniallinen ihminen ei ano viimesi-jaista tukea eikä ”hengaa” sosiaaliturvalla, vaan pärjää omillaan. ”Ylpeys” on sana,
jota kaksi keskustelijoista käyttää; toisella heistä se on selvästi osa hänen minuuss-kriptiään. Parempi on kulkea ”loppuun asti omin voimin”, mieluummin kitua kuin nöyrtyä tuen anojaksi. Suomalainen nuori kaatuu näissä tulkinnoissa saappaat ja-lassa, toisin kuin julkinen diskurssi olettaa. Tätä vahvistaa myös se tieto, että vuo-desta toiseen valtaosa nuorista on ilmaissut ottavansa mieluummin tilapäistäkin työtä kuin elävänsä työttömyyskorvauksella, jos käteen jäävä tulo olisi yhtä suuri (Myllyniemi ja Haikkola 2020, 55–56).