Kestämätön palkkatyöyhteiskunta?

Kriittisestä näkökulmastamme katsottuna aktivointipyrkimyksiin liittyy monia seikkoja, jotka vaativat nykyistä enemmän huomiota. Ensinnäkin on tarpeellista kysyä, onko työtä saatavilla, ja jos on, millaista. Työn löytäminen ei ole itsestään selvää, vaan nuorten työllistymisen vaikeus on näkynyt koko Euroopassa erityi-sesti finanssikriisin jälkeisinä vuosina. Nuorten työttömyysaste koko väestöön verrattuna on Euroopan unionissa noin kaksinkertainen (Eurostat 2021). Nuo-risotyöttömyyttä puiva keskustelu keskittyy silti usein rakenteiden sijaan riski-politiikan hengessä nuorten ominaisuuksiin ja potentiaalisesti ongelmalliseen käyttäytymiseen. Tapahtuu siis ”objektivirhe” (Helne 2002, 8). Lisäksi koulutus- ja työmarkkinakilpailun koventuminen ohitetaan melko kevyesti (Harrikari 2014, 119). Samoin vähälle huomiolle jää se, että työttömien tilanne vaikeutuu, kun kan-sainvälisen talouden ja tekniikan kehitys koventavat työmarkkinoiden tuottavuus-vaatimuksia (esim. Hämäläinen 2013a, 177). Mihin nuoria siis aktivoidaan?

Nuoria aktivoidaan sellaisille työmarkkinoille, joita leimaavat pitkäaikais-työttömyys ja erilaiset työmarkkinoihin kohdistuvat muutospaineet. Nuorten ai-kuisten siirtymä koulusta opiskelun kautta työmarkkinoille kulkee vähemmän li-neaarisesti ja standardoidusti kuin edeltävillä sukupolvilla (Walther 2006). Näihin

verrattuna tämän päivän nuorille lankeaa epäedullinen historiallinen sukupolvi-asema (Puuronen 2014, 30), joka näkyy sekä epävarmoina työsuhteina että nuo-risotyöttömyytenä. Aineistonkeruun aikaan vuonna 2016 Suomen alle 25-vuo-tiaiden nuorisotyöttömyysaste oli lähes 20 %, mikä oli korkeampi kuin muissa Pohjoismaissa ja lähellä EU-maiden keskiarvoa (Eurostat 2017).

Muun muassa globaalin kilpailun kiristyminen kasvattaa työelämän muu-tospaineita. Kilpailua lietsovat monikansallisten yritysten liikkuvuus ja globaali hintakilpailu. Kilpailu työpaikoista tulee lisääntymään tulevien vuosikymmenten aikana, kun nopean väestönkasvun maissa asuvat nuoret siirtyvät työmarkkinoille ja samalla heikosti palkatut työt ja korkea työttömyysaste lisäävät heidän muutto-halujaan (ILO 2019). Yksilöihin kohdistuva hallinta sivuuttaa tällaiset globaalin työnjaon kysymykset.

Sivuun jää myös laajempi kuva työn tulevaisuudesta. Työn tulevaisuuteen liit-tyvät huolet kierliit-tyvät usein siihen, viekö teknologinen kehitys työpaikat. Monet asiantuntijat ovat sillä kannalla, että automaatio tulee vähentämään työpaikkoja ja työn tekemisen tavat muuttuvat väistämättä (ks. Myllyniemi ja Haikkola 2020, 15), kun taas toisaalla haaveillaan tulevaisuudesta, jossa robotit tekevät tylsät työt.

Teknisen kehityksen vaikutukset työhön eivät ole yksiselitteisiä. Robotisaation ennustetaan paitsi vievän työpaikkoja myös synnyttävän uudenlaista työtä. Edus-kunnan tulevaisuusvalioEdus-kunnan julkaisussa ”Suomen sata uutta mahdollisuutta 2018–2037” (Linturi ja Kuusi 2018, 26) hahmotellaan työn muutosta ja todetaan, että yhteistyöhön, omavaraisuuteen ja mikroyrittämiseen perustuva työn ja an-sainnan malli haastaa vallitsevan palkkatyön regiimin. Lisäksi se, mikä on lopul-ta työtä, asettuu uudella lopul-tavalla avoimeksi, kun työn ja vapaa-ajan välinen raja hämärtyy ja perinteinen palkkatyö korvautuu uudenlaisilla yhteistyöhön ja vaih-dantaan perustuvilla ansaintamuodoilla (Linturi ja Kuusi 2018). Työ siis muuttuu mutta ei ole loppumassa.

Jotta ekologisen kestävyyden tavoitteet saavutettaisiin ja työ sovitettaisiin maapallon biokapasiteetin rajoihin, suomalaisen hyvinvointivaltion työllisyysjär-jestelmän tulisi muuttua radikaalisti (Kasvio 2014). Kestävän hyvinvoinnin tur-vaamiseksi suomalaisten tulee vähentää oleellisesti luonnonvarojen ja energian käyttöä ja korvata fossiiliset energianlähteet kestävämmillä energiamuodoilla.

Suomalaisella yhteiskunnalla on siten edessään ekologinen jälleenrakennus, joka vertautuu toisen maailmansodan jälkeiseen, parin vuosikymmenen mittaiseen talouden ja teollisuuden jälleenrakentamiseen ja hyvinvointivaltion rakentami-seen (Järvensivu 2016; Järvensivu ja Toivanen 2018, 44).

Ekologisessa jälleenrakennuksessa tarvitaan ihmistyötä. Fossiilisista polttoai-neista luopuminen saattaa merkitä sitä, että ihmistyön tarve kasvaa esimerkiksi maanviljelyssä. Työn luonne muuttuu, kun tuotanto- ja kulutustavat muuttuvat (esim. Järvensivu ja Toivanen 2018). Yhtenä kehityssuuntana on työn käsitteen

laajentaminen (Järvensivu ym. 2012, 107–109; Joutsenvirta ym. 2016, 134–140).

Vapaaehtoistyötä ja sosiaaliturvan mahdollistamaa työtä tehdään jo nykyään ruohonjuuritason ekososiaalisissa innovaatioissa, kuten ruokaosuuskunnissa tai nuorten työpajoilla (Stamm ym. 2020; Matthies ym. 2018). Tällainen työ edistää usein olennaisesti ja kestävästi muiden ihmisten, eläinten tai luonnon hyvinvoin-tia, mutta sillä on vaikea tulla toimeen tai sitä on vaikea muuttaa palkkatyöksi vallitsevan ansaintalogiikan ehdoilla toimivassa talous- ja työllisyysjärjestelmässä.

Kapeaan palkkatyön malliin ja kasvutalouteen sidottu aktivointipolitiikka ei tun-nista eikä tunnusta sitä seikkaa, että ihmiset tekevät yhteiskunnallisesti merkit-tävää työtä vallitsevan palkkatyömallin ulkopuolella (ks. Hirvilammi ym. 2016;

Hirvilammi ja Joutsenvirta 2020).

Toiseksi on kysyttävä, millaista on se työelämä, johon nuoret halutaan liit-tää. Muuttuvan työelämän piirteisiin kuuluu se, että viimeisten 30 vuoden aikana muutoksia on tapahtunut paitsi työsuhteiden kestossa ja työtehtävissä myös työn-tekoa koskevissa arvoissa ja työaikaa koskevissa käsityksissä (Järvensivu 2010, 12).

Suomalaisten työntekijöiden kokemukset työelämän muutoksesta eri työpaikoil-la ja eri ammattiryhmissä vaihtelevat silti suuresti (Järvensivu 2010; Henttonen ja LaPointe 2015.) Kokonaisuudessaan suomalaisen työelämän laatu pärjää hy-vin kansainvälisessä vertailussa (ks. ILO 2019). Esimerkiksi työntekijöiden kou-lutukseen panostetaan muita teollisuusmaita enemmän. Työntekijöillä on hyvät mahdollisuudet vaikuttaa työyhteisössä ja osallistua työn kehittämiseen. Työajat ovat lyhyemmät kuin monissa muissa teollisuusmaissa, vuosilomat pidemmät ja työaikoja voi järjestellä joustavasti. Työyhteisöt ovat demokraattisesti johdettuja ja työntekijöitä pyritään kohtelemaan tasavertaisesti. Työelämän laatua paranta-vat myös työterveyshuolto, vakuutukset ja lakisääteinen eläketurva. (Kasvio 2014, 77–78.)

Toisaalta suomalaisten palkansaajien kokema henkinen rasittavuus kasvaa jat-kuvasti. Työuupumuksen ja stressin oireet ovat yleisiä. (Työolobarometri 2019.) Vaikka monilla nuorilla ei vielä ole omakohtaista kokemusta työelämästä, heille suodattuu tietoa ja puhetta työelämän ongelmista: työuupumuksesta, työpaikka-kiusaamisesta, organisaatiouudistuksista ja tehokkuusvaatimuksista. Tällainen diskurssi vaikuttaa epäilemättä siihen, miten nuoret suhtautuvat työn tekemiseen.

Käynnissä oleva työelämän murros vaikuttaa nuorten työllistymiseen ja hy-vinvointiin monin tavoin. Työelämä on muuttanut muotoaan epävarmuuden muuttuessa rakenteelliseksi ja muutoksen tullessa pysyväksi (ks. Siltala 2004;

Julkunen 2008; Järvensivu 2010). Nuoret saavat myös tuta, miten globalisaatio ja robotisaatio muuttavat työelämää. Sitä leimaavat alustatalous, pätkätyöt, mikro-yrittäjyys ja jatkuva henkilökohtaisen portfolion täydentäminen sekä palkattomat työkokeilut ja omalla ajalla tehtävä osaamisen kehittäminen (ks. Linturi ja Kuusi

2018, 26–27). Työelämä on täynnä kilpailua ja vaatimuksia, jotka saattavat kasvat-taa nuorten kasvat-taakkaa ja heikentää heidän hyvinvointiaan.

Työelämään liittyvät itsen muovaamisen käytännöt ovat tärkeä hallinnan me-kanismien osa. Niihin kuuluu yritys muokata ihmisten kykyjä ja heidän minuuk-siaan hallinnan määrittelemään muottiin (ks. Dean 1995, 562, 566–567). Ihan-netyöntekijäksi on tullut luova, tehokkaasti projektista toiseen siirtyvä freelancer.

Kestääkö tällöin pää, kyselee Kirsi Piha (2004) kirjoittaessaan nuorista työelämän kynnyksellä. Kysymys on aiheellinen, sillä mielenterveyden häiriöistä johtuneet sairauspoissaolot ovat lisääntyneet jyrkästi; näin on etenkin 16–34-vuotiailla nai-silla (Blomgren 2020). Voidaankin puhua ”nuorten naisten uupumisepidemias-ta” (Järvensivu 2010, 130). Työelämän inhimillisessä kestävyydessä (Kasvio 2014, 124) on siis toivomisen varaa.

Entä nuorten työhalut? Syrjäytymisdiskurssiin sisältyy huoli siitä, että nuorten työmoraali on heikentymässä ja että he eivät arvosta palkkatyötä aiempien suku-polvien tavoin (esim. Keskitalo 2013). Tätä kuvastanee sekin, että ensimmäisen, vuonna 1994 ilmestyneen Nuorisobarometrin (Opetusministeriö 1994) yksi ta-voite oli kartoittaa, oliko nuorten sosiaalistuminen työhön rapautumassa merkit-täväksi kasvaneen nuorisotyöttömyyden vuoksi. Huoli osoittautui kuitenkin tur-haksi (Myllyniemi ja Haikkola 2020, 11).

Myös Pasi Pyöriä ja Satu Ojala (2016) ovat osoittaneet 15–64-vuotiaita pal-kansaajia koskevan pitkittäistutkimuksensa avulla, että työn arvostus on säily nyt lähes samanlaisena 1980-luvulta lähtien (1984–2013). 2000-luvulla työuransa aloittanut Y-sukupolvi arvostaa työtä yhtä paljon kuin edeltävät sukupolvet. Per-heen ja vapaa-ajan merkitys on kuitenkin lisääntynyt tarkasteluvälillä. Näin on ollut kaikilla palkansaajilla, mutta nuorilla muutos on ollut voimakkaampaa kuin vanhemmilla ikäryhmillä. Nuoret siis näyttävät pyrkivän työn ja muun elämän tasapainoon ja elämän monipuolisuuteen. (Pyöriä ja Ojala 2016; ks. myös Pyöriä ym. 2017.) Toisaalta julkisessa keskustelussa kuulee myös nuorten puheenvuoroja, joissa kritisoidaan palkkatyötä ja ehdotetaan työstä kieltäytymistä (Kankila ym.

2019). Pakkotahtinen palkkatyö ei houkuta, jos sen tarkoituksena on lisätä turhaa tuotantoa ja kulutusta.

Kolmanneksi huomiota tulisikin suunnata työn haitallisiin ympäristövaiku-tuksiin. Hallinnan työllistämisponnisteluissa sivuutetaan kysymykset siitä, lisääkö kaikki työ yksilön ja yhteiskunnan hyvinvointia tai ekosysteemien elinvoimaisuut-ta – ja onko myös töitä, jotka heikentävät näitä. Työstä käytävää keskustelua ja työtä koskevaa tutkimusta leimaavat talouspainotteiset, materialistiset ja luon-nosta irrallaan olevat tulkinnat (Räikkönen 2016). Työllistymisen tärkeydestä puhuttaessa perimmäisenä motiivina ovat usein työn talouskasvua lisäävät ja hy-vinvointivaltion kestävyysvajeen hillitsemiseen liittyvät vaikutukset – ekologisen kestävyyden kustannuksella.

Keskustelu työn ympäristövaikutuksista on kuitenkin vilkastunut viime vuo-sina. Tällöin tunnistetaan, että taloudellinen toiminta ja työpaikat ovat vahvasti riippuvaisia luonnonvarojen hyödyntämisestä ja tuottavat ilmastonmuutosta kiih-dyttäviä päästöjä (esim. Montt ym. 2018). Työ jättää jälkensä.