Hyvinvoinnin neliapila

Oma lähestymistapamme hyvinvointiin on vahvasti relationaalinen ja tämän pe-riaatteen mukaisesti ekosysteemisesti juurrutettu, moniulotteinen ja tarvelähtöi-nen. Alkusysäyksensä kestävän hyvinvoinnin jäsennyksemme sai sosiologi Erik Allardtin hyvinvointiteoriassaan esittämän Having–Loving–Being-jaottelun an-tamasta innoituksesta (Allardt 1976a ja b, 1990, 1993, 1996; Allardt ja Uusitalo

11 Käsitteemme on vastakohtainen myös sosiologi Norbert Eliasin (1978, 119 ja 2000, 472) käsitteelle homo clausus, jolla hän viittaa irrallisiin, omiin pieniin egoihinsa sulkeutuneisiin yksilöihin. Eliasin oma antiteesi tälle on homines aperti, monin tavoin toisiinsa ja maailmaan yhteydessä olevat ihmiset (Elias 1978, 125, 35).

1972). Häntä puolestaan johdatti eteenpäin sama asia kuin meitäkin: tyytymättö-myys siihen, että hyvinvointi ymmärretään monesti vain aineellisista resursseista koostuvaksi, vaikka ilmiö on huomattavasti monisäikeisempi, sekä tästä epäkoh-dasta kumpuava pyrkimys laajentaa hyvinvoinnin käsitettä (Allardt 1976b, 9 ja 1981, 101).¹²

Allardtin ytimekkään yksinkertaiset käsitteet kuvaavat hyvinvoinnin moniulotteisuutta. Toinen tärkeä syy Allardt-innostuksellemme oli se, että hän kehotti jo hyvin varhaisessa vaiheessa yhteiskuntatieteilijöitä lisäämään ponnis-tuksiaan sosiaalisen elämän ja maapallosysteemin välisten suhteiden tutkimisessa (Allardt 1990, 10). Tähän suuntaan olikin yritetty edetä 1970-luvulla pohjoismai-sessa hyvinvointitutkimukpohjoismai-sessa, jossa Allardt oli mukana. Siinä koetettiin ottaa huomioon ympäristötekijöitä ja niihin liittyviä tarpeita yhteiskunnan hyvinvoin-nin tasoa arvioitaessa. Allardt (1981, 104 ja 1990) ilmaisi kuitenkin myöhemmin tyytymättömyytensä siihen, miten tässä onnistuttiin. Hän argumentoi tällöin sen puolesta, että hyvinvoinnin käsitettä tulisi uudistaa ja laajentaa ympäristötekijöitä sisältäväksi ja että aineellista elintasoa tutkittaessa mukaan olisi otettava myös bio-logisen ja fyysisen ympäristön mittareita (Allardt 1990, 13, 16). Hänen ehdotuk-siinsa kuuluivat muun muassa rikin määrää ilmassa sekä maaperän ja vesistöjen happamoitumista kuvaavat indikaattorit (Allardt 1993, 90).

Allardt määritteli hyvinvoinnin jakamalla sen ulottuvuuksiin, jotka kuvaavat erilaisten tarpeiden eksistentiaalisia ominaispiirteitä. Näin syntyivät kategoriat Having, Loving ja Being eli kolme iskusanaa kuvaamaan ihmisen kehityksen ja olemassaolon välttämättömiä ehtoja (Allardt 1993, 89). Se, miten Allardt luon-nehtii kategorioiden lähtökohtaa, ei ole kaukana siitä tavasta, jolla meitä myös in-noittanut yhteiskuntafilosofi Erich Fromm luonnehtii keskeisiä käsitteitään having ja being. Ne ovat hänelle ”moodeja” eli perimmäisen kokemisen, olemassaolon ja itseen ja maailmaan orientoitumisen tapoja, joiden suhteellinen voimakkuus mää-rittää niin yksilöiden kuin yhteiskunnankin luonnetta. (Fromm 2011, 14, 16, 20.)

Allardt (1976a, 231) viittaa Having-ulottuvuudella tarpeisiin, jotka liittyvät aineellisiin ja persoonattomiin resursseihin. Loving-ulottuvuus liittyy kumppa-nuuden, tunteiden, yhteenkuuluvuuden ja solidaarisuuden tarpeisiin (Allardt 1976b, 32). Being-ulottuvuuden Allardt (1976a, 46) käsitti itsensä toteuttamisen tarpeiden tyydyttämiseksi ja persoonallisuuden kehittämiseksi ja Beingin vasta-kohdaksi vieraantumisen. Myöhemmin Allardt (1993, 91) antoi Beingille uuden merkityksen, jossa se viittaa ”tarpeeseen integroitua yhteiskuntaan ja elää harmo-niassa luonnon kanssa”. Harmonian indikaattoreihin kuuluivat mahdollisuudet nauttia luonnosta, olipa kyseessä sitten hiljentyminen ja mietiskely tai aktiivisem-12 Allardtin hyvinvointimallia on viime vuosina käytetty myös esimerkiksi nuorisoa kos-kevassa hyvinvointitutkimuksessa (Kestilä ym. 2019; Myllyniemi ja Haikkola 2020, 87–92), NEET-nuorten hyvinvoinnin tarkastelussa (Simonen 2019) sekä pitkäaikaisesti toimeentulotu-kea saaneiden ihmisten ryhmähaastatteluissa (Kivipelto ja Saikkonen 2018).

pi toiminta, kuten luontokävelyt, puutarhanhoito tai kalastus. (Allardt 1993, 91;

vrt. Allardt 1976a, 232.)

Allardtilla (esim. 1993, 91) esiintyy myös käsite Doing, mutta hän sijoittaa sen Beingin alaisuuteen ja määrittelee sen kapeasti mahdollisuudeksi vapaa-ajan toimintaan. Me olemme nostaneet laajemmin ymmärtämämme Doing-tarpeet omaksi, neljänneksi hyvinvoinnin ulottuvuudekseen – onhan toiminnalla ihmisen elämässä keskeinen rooli. Kestävyyden näkökulmasta lajimme toiminta ei kuiten-kaan ole ollut sitä mitä pitäisi, vaan se on vienyt planeettamme tuhon kynnykselle.

Siksi toiminnan ulottuvuus on kestävän hyvinvoinnin teoriassa ohittamaton.

Määritellessämme eri ulottuvuuksia jatkamme siitä, mihin Allardt päätyi, ja juurrutamme ulottuvuudet ekosysteemiseen perustaansa (kuvio). Teoriamme on siis paitsi sosiaalisesti myös ekologisesti relationaalinen.¹³ Juuri tämä erottaa lähes-13 Edellä mainitussa Edward Decin ja Richard Ryanin SDT- eli itseohjautuvuusteoriassa hy-vinvointia tuottaa kolmenlaisten tarpeiden – kompetenssin, läheisyyden ja autonomian – tyy-dyttäminen. Omassa teoriassamme nämä tarpeet vastaavat väljästi tulkiten Doing-, Loving- ja Being-tarpeita. Kompetenssilla Deci ja Ryan viittaavat eloonjäämiselle ja vuorovaikutukselle tärkeään toimeliaisuuteen ja optimaalisiin haasteisiin, läheisyydellä (relatedness) tarpeeseen olla yhteydessä toisiin: rakastamiseen ja rakastetuksi tulemiseen, hoivaamiseen ja hoivatuksi tulemiseen ja autonomialla psykologisen integraation ja vapauden tarpeeseen; seikkoihin, jotka ovat välttämättömiä edellytyksiä ihmisen terveelle toiminnalle (Deci ja Ryan 2000, 231, 252).

Teoriamme eroaa kuitenkin SDT:stä siten, että vaikka SDT perustuu oletukseen ihmisen rela-tionaalisuudesta (Ryan ja Sapp 2007), siinä läheisyys (relatedness) on yksi tarvekategoria, siinä missä me käsitämme kaikki kategoriamme relationaalisesti.

Ekosysteemi Ihmisten hyvinvointi

Resurssit, energia

Ekologiset vaikututukset Having

Loving Being Doing Kuvio. Ekosysteemisesti juurtunut hyvinvointi.

tymistapamme lukuisien muiden tutkimusten tavasta käsittää hyvinvoinnin teki-jät tai ulottuvuudet (esim. Ryff 1989; Diener ja Seligman 2004; Aaltonen ym. 2019;

Kestilä ym. 2019; ks. myös Schleicher ym. 2017), ja pidämme sitä siksi teoriamme tärkeimpänä antina hyvinvointitutkimukselle. Seuraavaksi esitämme, miten ym-märrämme neljä hyvinvoinnin ulottuvuutta – eli kuviomme neliapilan lehdet.

Having-ulottuvuudella viittaamme hengissä pysymisen ja perustoimeentulon tarpeeseen. Ekosysteeminen juurtuneisuus merkitsee sitä, että Having-tarpeiden tyydyttäminen yhdistetään ekosysteemien tarjoamiin elämän edellytyksiin. Koska ihmisten liiallinen resurssien ja maan käyttö vaikuttavat haitallisesti ekosystee-meihin ja sitä kautta lyhyellä tai pitkällä aikavälillä ihmisten hyvinvointiin, tulisi resursseja käyttää kohtuullisesti (esim. O’Neill ym. 2018). Kohtuulliseen elinta-soon kuuluu siksi aina ekologista kestävyyttä kuvaava yläraja (esim. Hirvilam-mi ym. 2014). Kohtuullinen Having on siis erotettava liiallisesta ja rohmuavasta elintason tavoittelusta. Kohtuullinen Having kuvastaa sitä, mitä ihminen tarvitsee säilyäkseen hengissä, ja siksi Erich Fromm kirjoittaakin olemassaoloa koskevas-ta eli eksistentiaaliseskoskevas-ta having-moodiskoskevas-ta. Sen sijaan ylenmääräinen koskevas-tarve kerätä omaisuutta tai muuta aineellista ”hyvää” liittyy haluihin eikä siten ole sisäsyntyistä vaan pikemmin yhteiskunnallisista tekijöistä aiheutuvaa.¹⁴ (Fromm 2011, 69–70.) Kohtuullista on myös se, että ihmisellä on riittävästi resursseja toimiakseen yhteis-kunnassa eikä hän kärsi sosiaalisia suhteita rajoittavasta aineellisesta köyhyydestä (esim. Hirvilammi ym. 2014).

Doingilla viittaamme merkitykselliseen tekemiseen, joka sallii ihmisen pitää yllä itsekunnioitustaan ja noudattaa arvojaan. Doing sisältää paljon muutakin kuin palkkatyön: hoiva, vapaaehtoistyö, luova tekeminen ja harrastukset kuuluvat kaikki sen piiriin. Relationaalisessa teoriassamme Doing sisältää lähtökohtaises-ti eetlähtökohtaises-tiseslähtökohtaises-ti ja ekologiseslähtökohtaises-ti kestävän tekemisen ja vastuun muita olentoja ja tule-via sukupoltule-via kohtaan, sillä uskomme, että muunlainen toiminta ei ole aidosti hyvinvointia edistävää. Oletamme, että ihmisellä on sisäinen ”kestävyyden taju”

(Holden ym. 2018). Ajattelemme siis ihmisen tunnistavan luontaisesti elämän jatkuvuuden tarpeen, minkä vuoksi tämän tarpeen suuntainen toiminta koetaan hyvinvointia vahvistavaksi. Psykologisissa tutkimuksissa onkin saatu viitteitä siitä, että ympäristövastuullinen käyttäytyminen ja koettu hyvinvointi ovat yhteydessä toisiinsa (esim. Brown ja Kasser 2005; Kasser 2017). Vahvan relationaalisesta nä-kökulmasta kyse ei ole pelkästään siitä, että luonto edistäisi ihmisen hyvinvointia, vaan myös siitä, että toiminta luonnon hyväksi – luonnon hoivaaminen – on ih-misen hyvinvoinnin keskeinen osa (ks. Jax ym. 2018).

Loving – rakastaminen ja rakastetuksi tuleminen – on ihmiselle tärkeä tarve.

Loving-käsityksemme eroaa kuitenkin useimmista muista vastaavantyyppisistä tarvekategorioista siten, että luemme siihen mukaan paitsi ihmisiin myös eläi-14 Fromm käyttää tästä tässä yhteydessä hankalahkoa käsitettä characterological having.

miin ja luontoon suuntautuvan rakkauden ja myötätunnon.¹⁵ Lisäksi relationaa-lisuutensa vuoksi Loving-ulottuvuus kurkottaa niin tulevaisuuteen kuin mennei-syyteenkin: siihen sisältyy huoli jälkikasvustamme ja tulevista sukupolvista sekä arvostus vanhemmiltamme, isovanhemmiltamme ja jopa esi-isiltämme saamaam-me henkistä ja materiaalista perintöä kohtaan. Loving-ulottuvuus voi ilsaamaam-metä myös alueellisesti: asuinpaikkaan, kotimaahan tai koko maapalloon kohdistuvana kiin-tymyksenä ja välittämisenä. Loving-ulottuvuuteen kuuluu myös itsensä arvosta-minen, sillä ilman sitä on mahdotonta aidosti arvostaa toisiakaan.

Erik Allardt (1996, 233) kuvaa ytimekkäästi Being-ulottuvuutta ilmaisulla ”ih-misenä oleminen”. Me itse sisällytämme Being-ulottuvuuteen sekä terveyden että ihmisenä olemisen ja itsensä toteuttamisen tarpeet; kasvamisen kohti täyttä ihmi-syyttä. Being ei siis ole vain ”olemista” vaan myös ”tulemista” (Becoming); tässäkin ajattelumme vastaa relationaalista prosessinäkökulmaa.

Terveyskäsityksemme on lähtökohdaltaan yhteensopiva Maailman terveysjär-jestön WHO:n peruskirjan (1948) terveysmääritelmän kanssa. Sen mukaan ter-veys on täydellisen fyysisen, psyykkisen ja sosiaalisen hyvinvoinnin tila eikä vain sairauden tai vaivojen puuttumista.¹⁶ Määritelmä on siis positiivinen ja vastaa hy-vinvointiteoriaamme sisältyvää eudaimonista kukoistamisen ajatusta. Lisäämme WHO:n määritelmään monien muidenkin tavoin henkisen terveyden (esim. Dhar ym. 2013). Henkisen terveyden olennainen osa on tasapainon saavuttaminen, ja myös mielenrauhassa on kyse tasapainosta.

Ihmisen terveys kaikissa merkityksissään kytkeytyy vahvasti luontoon. Kuten laaja tutkimuskirjallisuus osoittaa, luonnossa vietetty aika ja luontoyhteys vai-kuttavat hyvinvointiin monin tavoin positiivisesti, olipa kyse sitten psyykkisestä tai fyysisestä terveydestä (ks. esim. Capaldi ym. 2015; Twohigg-Bennett ja Jones 2018; Martin ym. 2020). Teoriamme nivoutuu näiden havaintojen kautta myös ekologisen kansanterveyden ajatukseen (Lang ja Rayner 2007, 176–177; Hancock 2015).

Itsensä toteuttamista voidaan pitää terveyden merkkinä (Maslow 2011, 129, 139). Toisaalta psyykkinen terveys punoutuu tarpeisiin myös vastakkaisesta suun-nasta: pelot aineellisten tarpeiden tyydyttämättömyydestä saattavat heikentää ih-misen psyykkistä terveyttä (Parker ja Schwartz 2010) – ja sama koskee rakkauden ja itsensä toteuttamisen tarpeita.

Eudaimonisen lähestymistavan mukaisesti ajattelemme, että ihmisellä on tar-ve merkityksellisiin ja kohottaviin kokemuksiin. Being-tarpeet kurkottavat kauas:

niiden tyydyttäminen on joksikin tulemista (Becoming), itsensä toteuttamista,

15 Esimerkiksi Doyalin ja Goughin tarveteoriassa ei pidetä suhteita eläimiin merkityksellisinä eikä tunnusteta luonnon itseisarvoa (ks. Gough 2015 ja 2017a, 57–58).

16 Tämän laaja-alaisen terveyskäsityksen vuoksi emme, toisin kuin Allardt (1976b, 50), sijoita terveyttä Having-kategoriaan.

itsensä ylittämistä (transsendenssiä) ja nondualistista kaikkeuteen liittymistä tai sulautumista (esim. Maslow 2011). Itsensä toteuttamisen ja joksikin tulemisen merkityksessä tämä tarvekategoria on erityisen kiinnostava nuorista puhuttaessa.

Lisäksi Becoming-näkökulman korostaminen on sikälikin tärkeää, että ”oleminen”

saa länsimaisessa ja kulutus- ja toimintakeskeisessä sekä materialistisessa kulttuu-rissamme usein kielteisen latauksen, ja se saatetaan jopa tulkita jonkinlaiseksi saa-mattomuudeksi. Being-ulottuvuuteen kuuluu silti myös aktiivisuus; ei kuitenkaan yhteiskunnan edellyttämä kiireinen ja pakkomielteinenkin touhukkuus vaan sisäi-nen, ihmisenä kasvamiseen tähtäävä virkeys (Fromm 2011, 72–73). Ehkäpä ole-miseen liittyvästä vääränlaisesta mielleyhtymästä johtuu, että Being-ulottuvuutta on käsitelty hyvinvointitutkimuksessa riittämättömästi (Gasper 2004, 29). Olem-mekin sillä kannalla, että tämä ulottuvuus tulisi sisällyttää hyvinvointitutkimuk-seen rutiininomaisesti (ks. myös Huta ja Ryan 2010, 759).

Kestävän hyvinvoinnin teoriassamme on siis neljä tarvekategoriaa: Having, Doing, Loving ja Being (HDLB)¹⁷. Kategoriat ovat analyyttinen jäsennys: käsit-teellinen yritys määritellä kokonaisuutta, jossa eri ulottuvuudet ovat kiinteässä yhteydessä toisiinsa. Elävässä elämässä ulottuvuudet limittyvät. Ajattelemme tar-veteoreetikko ja psykologi Abraham Maslow’n tavoin, että tarpeiden luettelointi on ongelmallista. Listojen laatiminen on atomistista: tarpeet kuvataan toisistaan erillisiksi, eivätkä luettelot huomioi tarpeiden dynaamisuutta tai sitä, että jokin tarve saattaa ilmetä jonkin toisen tarpeen kautta. Maslow pitää kuitenkin mahdol-lisena toiminnan perimmäisten päämäärien (tai kategorioiden) esittämistä abst-raktina luokitteluna. (Maslow 1970, 25–26.) Myös Allardt kritisoi Maslow’n hen-gessä tutkimusta, jossa hyvinvointi pirstotaan eli jaetaan erilaisiin osatekijöihin ja sitten selvitetään, miten ihmiset ovat onnistuneet hankkimaan osatekijöihin liit-tyviä resursseja tai tyydyttämään näiden osatekijöiden kuvaamia tarpeita. Allardt muistuttaakin, että elämä on kokonaisuus ja että ihmiset myös suhtautuvat siihen kokonaisvaltaisesti. (Allardt 1996, 235.) Tässä kohden häntä voisi siis luonnehtia relationalistiksi.

On myös tärkeää huomata, että monet toiminnot voivat samanaikaisesti tyy-dyttää useita eri tarpeita. Taloustieteilijä Manfred Max-Neefin (1992) tarveteorias-sa puhutaan tällöin ”synergisistä tarpeentyydyttäjistä”. Esimerkiksi ihminen, joka valmistaa mielikuvituksekkaan vegaani-illallisen ystävilleen, tyydyttää yhtä lailla ravinnontarvetta (Having), luovan tekemisen tarvetta (Doing), sosiaalisia tarpei-17 Ulottuvuudet voidaan rinnastaa Manfred Max-Neefin (1992) eksistentiaalisiin tarpeisiin Having, Doing, Interacting ja Being. Meille kantautuneen suullisen tiedon mukaan Max-Neef kertoi saaneensa vaikutteita Allardtin teoriasta. Max-Neefin tarvekäsitys on kuitenkin tätä neli-jakoa monimutkaisempi, sillä se sisältää tarvematriisin, jossa on mainittujen eksistentialististen tarpeiden lisäksi yhdeksän aksiologista (eli arvoihin liittyvää) tarvetta: hengissä pysyminen/toi-meentulo, turvallisuus, kiintymys, ymmärrys, osallistuminen, joutilaisuus, luovuus, identiteetti ja vapaus.

taan itsensä ja ystäviensä ravitsemiseksi muita olentoja vahingoittamatta (Loving) kuin tarvetta olla yhteydessä luomakuntaan (Being). Tarpeet siis muodostavat re-lationaalisen systeemin, jonka osina ne kytkeytyvät toisiinsa ja ovat vuorovaiku-tuksessa tai sulautuvat kokonaan yhteen.

Tarveteorioiden mukaan kaikki tarpeet ovat merkittäviä eikä joidenkin tar-peiden tyydyttäminen voi korvata vajeita muilla ulottuvuuksilla (esim. Allardt 1976b, 62). Hyvinvoinnin edellytys siis on, että jokainen tarve tyydyttyy jossain määrin. Lukuun ottamatta eloonjäämisen kannalta välttämättömien tarpeiden tyydyttymistä tarpeiden tyydyttämiselle ei ole jäykkää hierarkiaa (Max-Neef 1992 ja 2010, 205; ks. myös Ryan ja Sapp 2007, 80–81). Sen sijaan tärkeää on tarpeiden tyydyttämisen tasapaino, koska yhdeltä elämänalalta saatava tyydytys on rajallista (Sirgy ja Wu 2007). Hyvinvoinnin ulottuvuudet kuvaavat siten sitä kokonaisuutta, joka vaaditaan hyvinvoinnin toteutumiseksi. Ihannetapauksessa hyvinvointi ilme-nee eri tarpeiden tyydyttymisen tasapainoisena ja synergisenä suhteena (Sirgy ja Wu 2007; ks. myös Pessi 2008). Ulottuvuuksien sulautuessa toisiinsa hyvinvoin-nista tulee enemmän kuin osiensa summa (ks. Fisher 2011).

Hyvinvoinnin ulottuvuuksien tasapaino merkitsee myös sitä, että yhden ulot-tuvuuden liiallinen tai vääristynyt korostuminen ei ole hyvä asia hyvinvoinnin ko-konaisuudelle. Näkemys tarpeiden tyydyttämisen tasapainosta on lisäksi vahvasti sidoksissa siihen, että ihminen käsitetään moniulotteiseksi olennoksi: ihminen on aina paitsi toimija tai tekijä myös rakastaja ja kokija.

Relationaalisuuden ajatus tuo mukanaan sen, että ihmisten tarpeentyydytys sidotaan sosioekologiseen systeemiin. Se, missä määrin kulttuuri pystyy vastaa-maan ihmisten tarpeisiin, on äärimmäisen tärkeää heidän hyvinvoinnilleen ja loppujen lopuksi ratkaisee sen, missä määrin ihmiset hyväksyvät ja sisäistävät val-litsevat kulttuuriset arvot (ks. Deci ja Ryan 2000, 238, 256). Samaten tasapainon pyrkimys on relaationaalista suhteessa yhteiskuntaan, sillä ihmiset pyrkivät yleen-sä harmoniseen olotilaan ympäristönyleen-sä kanssa (ks. Deci ja Ryan 2000, 229).

Tarpeiden tyydytyksellä ja sen tasapainolla on merkittävä vaikutus siihen, mihin suuntaan yhteiskunta kehittyy (tai taantuu). Se, mitkä tarpeet yhteiskun-nassa ja ihmisten elämässä painottuvat, samoin kuin se, minkälaisilla keinoilla niitä pyritään tyydyttämään, vaikuttavat yhteiskunnan ja yksittäisten ihmisten ympäristövaikutuksiin, kuten ilmastonmuutokseen ja luonnonvarojen ehtymi-seen (ks. Hirvilammi ym. 2014). Kulutuskeskeiset yhteiskunnat rakentuvat ennen kaikkea materiaalisten tarpeiden ja halujen tyydyttämisen varaan, minkä vuok-si tasapainoisempi tarpeentyydytys (puhumattakaan haitallisten halujen tyy-dyttämättä jättämisestä) voisi suuresti edistää kestävyysmurrosta (sustainability transformation). Siirtymässä keskeisenä pidetty ”kohtuullisuusstrategia” (Alcott 2008) onkin liitetty tarveperustaiseen hyvinvointinäkemykseen (Schultz ja Tapio 2011).

Olemme eri kirjoituksissamme soveltaneet HDLB-jäsennystämme sosiaalipo-liittiseen järjestelmään (Helne ym. 2012; Hirvilammi ja Helne 2014) ja sosiaali-työhön (Helne ja Hirvilammi 2017) sekä kuvanneet sitä, miten kestävän hy-vinvoinnin näkökulma tukisi kestävää kehitystä (Helne ja Hirvilammi 2015) ja mahdollistaisi siirtymää kasvunjälkeiseen yhteiskuntaan (Helne ja Hirvilammi 2019). Lisäksi tarkastelun kohteena on ollut Being-ulottuvuuden merkitys matkal-la vahvasti kestäviin yhteiskuntiin (Helne 2019). Tässä tutkimuksessa, jossa nuor-ten työhön liittyvät tulkinnat ovat vahvasti mukana, annamme erityistä huomiota Doing-ulottuvuudelle (luku 9.2, ja myös luvut 6 ja 7).