Ympäristötuhon aika

Suomalaisia nuoria aktivoidaan työhön ja leimataan syrjäytyneiksi tilanteessa, jossa lämpöennätyksiä rikotaan yhä kiihtyvämpään tahtiin. Tutkimamme nuo-ret ovat syntyneet keskelle kiihkeää elinolosuhteiden muutosta ja luonnon tilan radikaalia heikentymistä. Miljardien vuosien aikana monin tavoin muovautunut maapallo on muuttunut viimeisen 50 vuoden aikana ennennäkemätöntä vauhtia.

Sen seurauksena nuoret elävät nyt planeetalla, jossa neljäsosa kaikista eläin- ja kasvilajeista on uhattuina. Noin miljoona eläin- ja kasvilajia on vaarassa kuolla sukupuuttoon jopa seuraavien vuosikymmenten kuluessa. Lajikadon vauhti on suurempi kuin nuoria edeltävien sukupolvien aikana ja jopa satoja kertoja no-peampi kuin se, mitä maapallolla on koettu edellisten 10 miljoonan vuoden aika-na. (IPBES 2019, 11–12.)

Suurimpana globaalin muutoksen ajureina ovat vuonna 2019 julkaistun IPBESin eli hallitusten välisen luontopaneelin raportin mukaan ihmisen toimin-nan aiheuttamat maa- ja meriympäristöjen muutokset: maanviljelykseen raivatut metsät, moottoriteiksi päällystetyt niityt, alati laajenevat kaupungit, kaatopaikoik-si muuttuneet joet ja niin edelleen. Kasvavan väestön kulutuskysyntä ja luonnon-varojen kulutuksen lisääntyminen ovat raivanneet tilaa muilta lajeilta, eikä loppua tälle ole näkyvissä.

Lajikatoa kiihdyttää myös ilmastonmuutoksen eteneminen. Teollistumista edeltävään aikaan verrattuna maapallon keskilämpötila on keskimäärin yhden as-teen lämpimämpi. Muutos on nopeutunut nuorten elinaikana: viimeisten 30 vuo-den aikana maapallon keskilämpötila on kohonnut jokaisen vuosikymmenen ai-kana 0,2 astetta. Sama kiihtyvä tahti näkyy myös merenpinnan nousussa. Vuoden 1900 jälkeen merenpinta on noussut yhteensä 16–21 senttimetrillä, mutta viimeis-ten kahden vuosikymmenen aikana se on noussut yli 0,3 senttimetriä vuodessa.

(IPBES 2019, 13.)

Globaalia muutosta kiihdyttävät myös elinympäristöjen saastuminen ja vie-raslajit. Koska luonnon monimuotoisuus on köyhtynyt hälyttävästi, yhä useam-mat maapallon alueet muistuttavat toisiaan. Tämä heikentää elinympäristöjen resilienssiä ja lisää ihmisväestön haavoittuvuutta. Ilmastonmuutos vaikuttaa jo nyt ja yhä nopeampaan tahtiin ekosysteemeihin ja sitä kautta maanviljelyyn, ka-lastukseen ja muihin hyvinvoinnin perusedellytyksiin. IPBESin raportin mukaan

ilmastonmuutoksen mukanaan tuomat metsäpalot, tulvat ja kuivuuskaudet ovat yleistyneet viimeisten 50 vuoden aikana. (IPBES 2019, 13.)

Huolestuttavaa on se, että nyt käynnissä olevalla myllerryksellä saattaa olla peruuttamattomia seurauksia. Kestävät planetaariset rajat on monin tavoin yli-tetty (esim. Barnosky ym. 2014; Steffen ym. 2015; Ripple ym. 2017; O’Neill ym.

2018). Lukuisat tutkijat (mm. Crutzen ja Stoermer 2000; Steffen ym. 2007 ja 2018) ovat kirjoittaneet ihmistoiminnan aikaansaamasta antroposeenin ajasta, uudesta geologisesta aikakaudesta. Käsite viittaa radikaaliin muutokseen: siirtymään pois holoseenin aikakaudesta, jona aiemmat maanviljelyyn perustuvat yhteiskunnat ja nykyiset sosiaalisesti ja teknisesti monimutkaiset ihmisyhteiskunnat kehittyivät.

Vaikka antroposeenin käsitteen osuvuudesta ja määritelmistä käydään tutkijoiden keskuudessa vilkasta keskustelua (esim. Moore 2016), on käsitys laajakantoisista ihmisen toiminnan vaikutuksista yleisesti jaettu.

Tutkijoiden mukaan maapallon keskilämpötilan kohoaminen yli kahdella as-teella voi johtaa siihen, että maapallo muuttuu lopullisesti kuumaksi kasvihuo-neeksi (hothouse Earth). Tällainen maapallo olisi ihmisille nykyistä julmempi ja suojattomampi koti. Sen asukkaita kohtaisivat muun muassa ruoantuotannon vaarantuminen, juomavesipula, hintojen nousu, kärjistyvä eriarvoisuus sekä eri-laisten infektioiden ja pandemioiden lisääntyminen. Kynnysarvojen ylittäminen merkitsisi jokisuistojen tulvimista, rannikkoalueiden myrskyjen riskiä ja koral-liriuttojen lopullista häviämistä tämän vuosisadan loppuun mennessä tai sitä aiemmin. Terveyteen, talouteen ja poliittiseen tasapainoon kohdistuisi samalla suuria uhkia. Hyvinvointi olisi uhattuna erityisesti silloin, jos lämpötila nousisi nopeasti ja kontrolloimattomasti. Kuten tutkijat kirjoittavat, lopulta on kysymys siitä, säilyykö maapallo ihmisille asuinkelpoisena. (Steffen ym. 2018.) Ei ihme, että yhä enenevästi keskustellaan ympäristöhuolesta ja nuorten ilmastoahdistuksesta (esim. Pihkala 2017). Ympäristöhuoli ei ole kuitenkaan yltänyt nuoriin kohdistu-vaan hallintaan asti.

Kansantalouteen ja kilpailukykyyn liittyvä nuorisohuoli ja siihen kytkeytyvät hallinnan muodot eivät tunnista ns. suuren kiihdytyksen (the Great Acceleration) (Steffen ym. 2015) ongelmallisia seurauksia. Teollistumisesta vauhtiin lähtenyt ja erityisesti toisen maailmansodan jälkeen uusia kierroksia saanut globaali kiih-dytys näkyy selkeästi sosioekonomisen kehityksen ja maapallon tilaa kuvaavien epäsuotuisien trendien kasvukäyrinä. Bruttokansantuotetta, veden ja paperin kulutusta, lannoitteiden käyttöä ja esimerkiksi suurten patojen määrää esittävät kuvaajat osoittavat kasvua. Samaan aikaan ja samansuuntaisia kasvukäyriä mu-kaillen ovat kasvaneet myös hiili- ja metaanipäästöt, valtamerten happamoitumi-nen ja trooppihappamoitumi-nen metsäkato – muutamia trendejä mainitaksemme. (Steffen ym.

2015.) Yhteys näiden muuttujien välillä on niin vahva, että katse kääntyy

väistä-mättä kohti luontoa kuormittavia kulutus- ja tuotantotapoja, kohti kasvuun sidot-tua talousjärjestelmää.

Vaikka talouskasvua ja kilpailukykyä korostavat puhetavat ovat hegemonisia, ovat talouskasvua kritisoivat äänet voimistuneet viime vuosien aikana. Suomessa esimerkiksi Sitra on nostanut talousjärjestelmän uudenlaisen suuntaamisen yh-deksi tärkeimmistä megatrendeistä ja esittänyt, että maapallon ekologisen kanto-kyvyn rajat asettavat talouskasvulle aiempaa tiukemmat ehdot (Dufva 2020, 46).

Euroopan ympäristökeskus (European Environment Agency, EEA) (2017, 12) on puolestaan moittinut sitä, että eurooppalaiset yhteiskunnat ovat ripustautuneet talouskasvun tavoitteluun ekologisista haitoista huolimatta, pitkälti siksi, että ne yrittävät ylläpitää korkeaa työllisyyttä ja rahoittaa hyvinvointivaltiota. Myös IPBES (2019, 19) on ottanut suorasanaisesti kantaa nykyistä kestävämmän talou-den rakentamisen puolesta todeten, että yhteiskuntien on suunnattava pois nykyi-sestä ”kapeasta taloudellisen kasvun paradigmasta”. Yhä vaikutusvaltaisemmassa degrowth-tutkimuksessa haastetaan vallitsevaa talouskasvupakon hegemoniaa ja esitetään paitsi ympäristöhaittojen vähentämistä myös tulojen uudelleenjakoa (esim. Daly 1996; Latouche 2010; Cosme ym. 2017; Chertkovskaya ym. 2019). Ta-lousjärjestelmän muuttaminen tarkoittaisi tuotannon ja työllisyyden muutoksia, mikä heijastuisi suoraan myös siihen, minkälaista työtä nuorille on tarjolla.

Hyvinvointi voidaan turvata kestävästi vain siinä tapauksessa, että nykyiset sukupolvet siirtyivät tavoittelemaan sitä maapallon kantokyvyn rajoissa. Tällä hetkellä tästä ollaan kaukana. Kun tutkitaan eri maiden ympäristövaikutuksia ja hyvinvointia, havaitaan, että yksikään maailman maa ei ole saavuttanut korkeaa hyvinvoinnin tasoa ekologisesti kestävissä rajoissa (O’Neill ym. 2018). Suoma-lainen hyvinvointivaltio on ollut menestystarina useilla hyvinvoinnin mittareilla tarkasteltuna. Kattavan sosiaalipolitiikan avulla on saavutettu esimerkiksi pitkä elinikä sekä korkea koulutustaso ja työllisyysaste. Samalla Suomessa on kuitenkin ylitetty esimerkiksi ilmastonmuutoksen, maankäytön, luonnon monimuotoisuu-den ja biokemialliseen saastumisen planetaarisia rajoja. Makean vemonimuotoisuu-den käyttöä lu-kuun ottamatta suomalaisten kulutus ylittää kaikki ekologisen kestävyyden rajat.

(O’Neill ym. 2018; Furman ym. 2018.) Suomalainen hyvinvointivaltio onkin ajau-tunut tilanteeseen, jossa saavutettu korkea hyvinvointi murentaa hyvinvoinnin perustaa. Tämä tulevaisuudenkin hyvinvointivaltiota uhkaava paradoksi näkyy häkellyttävän vähän aktivointi- ja syrjäytymisdiskursseissa. Nuoriin kohdistuva hallinta pikemminkin ylläpitää paradoksia. Tästäkin syystä toivomme katseen kääntämistä talouskasvusta ja sen vaatimuksista kestävään hyvinvointiin ja siihen, miten ihmiset itse tulkitsevat tarpeensa.