Tuottavuusvaatimusten hinta

Osana kasvutalouden kritiikkiään tutkimamme nuoret ottavat etäisyyttä sellai-seen talousajatteluun ja diskurssiin, jossa erotellaan ihmisiä heidän tuottavuutensa mukaan ja tavoitellaan tuottavuuden kasvua hinnalla millä hyvänsä. Tämä tul-kintarepertuaari yhdistyy nuorten puheessa vahvasti siihen, minkälaisia ihmisiä yhteiskunnassa arvostetaan. Kapeasti ymmärretty taloudellinen hyöty johtaa yh-teiskunnallisiin painotuksiin, joissa vain palkkatyötä tekeviä henkilöitä pidetään tuottavina ja tarpeellisina. Seuraavassa keskusteluotteessa nuoret ottavat tähän kantaa:

Tuomas/R6: Ne ihmiset, jotka ei, niinku kotiäidit tai koti-isät vaikka, niin kyllä ne tekee työtä, vaikka ne ei oo ollut työelämässä, niin se työ mitä ne tekee, niin on kuitenkin merkityksellistä.

H1: Niin, ja tuottavaa, kun sä viittasit siihen tuottavan työn…

Petra/R6: Joo, siis ja oon tietenkin samaa mieltä tuosta. – – Se, että tavallaan se tuottavuus ja semmoinen kaikki niinku, mikä mun mielestä tulee tosi vahvasti niinku julkisesta keskustelusta… – – Että en ole itse sitä mieltä, että olen kotiäitinä tavallaan turha.

Tuomas/R6: Että tarkoitetaanko sillä, että tuodaan lisäarvoa kansan-taloudelle, vai tarkoittaako se, että… Tarkoittaako se, että se parantaa asioita ympärillä ja auttaa ihmisiä ympärillä?

Petra/R6: Niin, no sekä että, mutta sitten, että usein keskitytään vaan siihen niinku taloudelliseen ja semmoiseen tuottavuuteen, niin…

Tuomas/R6: Koska sillä voi tarkoittaa niin eri asioita. Ja sillähän juuri hämätään ihmisiä sillä, että käytetään niin sekavasti niitä eri merki-tyksiä, että puhutaan niinku tuottavuudesta tai tuottavuudesta ja sel-laisesta yhteiskunnallisista arvoista, ja sitten annetaan ikään kuin niin-ku… Käytetään sitä, että ne tarkoittaa jotenkin sellaisia niinku yhteistä, yhteistä hyvää ja yhteisetua. Mutta todellisuudessa niillä tarkoitetaan vaan jotain tuollaisia kylmiä rahallisia arvoja kuitenkin.

Emmi/R6: Mutta helposti puhutaan niinku tavallaan mitattavista ja semmosista asioista, mitä pystytään mitata, ja sitten sellaisia, mitä ei pystytä mitata ja puhutaan niistä samassa keskustelussa merkitse-mään samaa asiaa. Niin mun mielestä se on niinku tavallaan osa koko tätä keskustelua, niin se, että puhutaan niinku…tai siis samaa kieltä.

Ja jos puhutaan niinku kotona olevista vanhemmista, niin mun mielestä siihen on ihan turha sekottaa sitä rahallista arvoa, että se arvo voi olla niin suuri, että me ei sitä vielä tänään tiedetä.

Nuoret arvostelevat julkisessa keskustelussa kuultavaa ihmisten arvottamista vain taloudellisesta näkökulmasta, kansantalouden kulueränä tai lisäarvona. Petra

käyttää passiivimuotoa, jolloin ei selviä tarkemmin, ketkä tai mitkä toimijat ko-rostavat tuottavuuden tavoittelua. Passiivissa puhuminen saattaa viitata puhetavan yleisyyteen mutta myös siihen, että hallintavallan edustajia ei edes ole mahdollista erotella toisistaan: hallintavalta on hybridimuotoista (Dean 1998, 91) eli on usein vaikea erottaa, kuka hallitsee ja keitä.

Tuomas ja Emmi osuvat hallinnan diskursiivisen vallan ytimeen kiinnittäes-sään huomiota siihen, miten yhteiskunnassa käytetään joitain termejä hämäävästi.

Näin on esimerkiksi silloin, kun viitataan ”yhteiskunnalliseen arvoon”, vaikka to-dellisuudessa ollaan kiinnostuneita lähinnä ”kylmistä rahallisista arvoista”. Tuo-mas ei suostu tulemaan huijatuksi ja uskomaan kehystykseen, jossa tuottavuus tar-koittaa yhteistä etua. Hän siis kieltäytyy hallinnan tarjoamasta subjektipositiosta ja luo tilalle omaa autonomisempaa ja kriittisempää minuusskriptiään.

Aktivoinnin kohteena olevat nuoret eivät pidä itseään turhina tai merkityk-settöminä, vaikka sellaista subjektipositiota heille tarjotaan. Petra ottaa ensim-mäisessä kommentissaan selkeästi etäisyyttä tuottavuusdiskurssiin eikä suostu vastaanottamaan ”turhan” kotiäidin subjektipositiota. Samalla hän torjuu val-litsevan hallintavan mukaista talous- ja palkkatyöperustaista kansalaiskäsitystä (ks. luku 2.1). Myös Emmi tunnistaa hegemonisen diskurssin ja kiinnittää huo-miota sen sisältämiin sovittamattomiin ristiriitoihin: siinä runnotaan yhteen esi-merkiksi hoivaa ja rahataloutta eli asioita, jotka eivät tosiasiassa ole yhteismital-lisia (Joutsenvirta ym. 2016). Kriittisen diskurssianalyysin näkökulmasta juuri tällaisiin ristiriitoihin havahtuminen ja niistä puhuminen – siis hegemoniseen kamppailuun osallistuminen – tuovat mukanaan muutoksen mahdollisuuden.

Emmin repliikistä voisi vetää analogian myös nuoriin: heidän työllistymis-tään tarkastellaan talouskasvun ja eläkerahoituksen näkökulmasta, mutta heidän arvonsa voi piillä aivan muissa asioissa. Toisessa yhteydessä (ks. luku 7.3), kertoes-saan työhön liittyvistä haaveistaan, Emmi toivookin, ettei hänen arvoaan ”tulla määrittään rahassa” eikä sen mukaan, paljonko hänellä on ”sopparissa työtuntei”.

Hän siis ikään kuin torjuu minuutensa ekonomisaation (ks. luku 2.1).

Nuorten tunnistaman kilpailuhenkisyyden ja tuottavuusvaatimusten konteks-tina on tilanne, jossa työmarkkinoiden tuottavuusvaatimukset kiristyvät jatkuvas-ti. Koska työn tuottavuuden kasvu on Suomessa ja muissa länsimaisissa talouk-sissa hiipumassa ja tehtyjen työtuntien ja bruttokansantuotteen kasvun yhteys on heikentymässä (Pohjola 2017), pyritään työntekijöistä ottamaan irti yhä enem-män. Tämän kehityksen seuraukset näkyvät työelämän ongelmina:

H: Näätteks te, että tämmösiin nykysiin työn tekemisen tapoihin liittyy jotain ongelmia ympäristön kannalta?

Laura/R3: No varmasti tai just mitä tossa sanottiin aikasemmin, ni ehkä sillee myös työntekijöiden hyvinvoinnin kannalta joo varsinkin, jos se on tommosta kilpailuhenkistä ja vastaavaa, ni kyllä siinä varmasti useat

ihmiset vaan painaa niin pitkälle kun pystyy eikä välttämättä sitä omaa hyvinvointia sitten siinä niinkään pidä yllä.

Valtteri/R3: Niin tai muittenkaan välttämättä, kun näkee vaan sen ra-han hyvinvoinnin lähteenä, joka nyt ei, se ei kuitenkaan aina semmonen oo.

Laura/R3: Niin sä ajattelet näitä ns. pehmeitä arvoja ei jostain syystä noteerata samalla tavalla kun sitä kovaa valuuttaa.

Valtteri/R3: Ja se sitten saattaa aiheuttaa vahinkoo ympäristölle ja ih-misille.

Lauran kanta on, että kun ihmiset ”painavat niin pitkälle kun pystyy”, heidän hy-vinvointinsa heikkenee. Koska ”pystymisellä” on rajansa, ihmiset tekevät kilpailu-henkisessä työelämässä työtä oman hyvinvointinsa ja ”pehmeiden arvojen” kus-tannuksella. Valtteri täydentää, ettei rahan ansaitsemiseen fokusoituminen edistä kenenkään hyvinvointia (ks. myös luku 9.1.3). Päinvastoin: tällainen käsitys saat-taa vahingoitsaat-taa luontoa ja ihmisiä eli on kestävän hyvinvoinnin vastaista.

Palataan vielä alaluvun ensimmäiseen keskusteluotteeseen: tunnistaessaan tuottavuusdiskurssin Petra nostaa pöydälle sen psykologisesti haitalliset seurauk-set. Tuottavuuden korostaminen saa jotkut ihmiset kokemaan itsensä turhiksi, ikään kuin heidän ihmisarvonsa olisi muita alhaisempi. Pelkän tuottavuuden ko-rostaminen ihmisyyden kustannuksella saattaa horjuttaa mielenterveyttä eli hy-vinvointia sen Being-ulottuvuudella (ks. luku 9.4.1). Seuraavat nuoret puhuvat asiasta samoin:

Annika/R3: Siis onhan totta kai semmoset niinku nuo puhelinmyyjät ja tommoset missä on, mutta mä en ite ainakaan pidä sitä mitenkään ter-veellisenä semmosena työnä, koska sun täytyy vaan tehä tuottoa koko ajan. Sillä ei oo väliä, et miten susta tuntuu, jaksat sä tehä sitä työtä, mut sun täytyy tehä tuottoa sille yhtiölle, jotta ne maksaa sulle palkkaa.

Että se, vaikka sä tekisit kuinka paljon työtä, mut jos ne ei oo tyytyväisiä siihen, ni eihän se ei oo mitenkään terveellistä.

Tiina/R4: Ihmiset on vähän just semmoista kulutustavaraa yrityksille eli se, et just piiskataan niinku tosi paljon, että saadaan irti maksimaalinen suoritusteho. Ja sit sen jälkeen on silleen, et no sä nyt vaikka koit bur-noutin, et ”hus, sua ei ehkä enää kaivata täällä ja turha sitten yrittää enää samalle alalle enää koskaan”.

Herkeämätön tuoton ja tuloksellisuuden vaatiminen ei ole terveydelle hyväksi.

Nuorten kriittisissä tulkinnoissa työelämä kuvastuukin terveyden kannalta ky-seenalaisena paikkana, jossa työntekijöitä ”piiskataan” ja heistä yritetään saada irti

”maksimaalinen suoritusteho”. Mikään ei riitä, vaikka tekisi kaikkensa ja koettaisi olla reipas. Uusliberaalin hallinnan tekniikat koettavat muokata ihmisistä

huip-pusuorittajia. Tällaisen ”ideologisen minuuden” omaksumisen seurauksena voi Tiinan mukaan olla työuupumus. Samankaltainen tulkinta näkyy vuoden 2019 Nuorisobarometrin tuloksissa: 71 % nuorista on sitä mieltä, että ”työelämä vaatii nykyisin työntekijöiltä niin paljon, että monet ihmiset palavat ennenaikaisesti lop-puun”. Työttömät nuoret pitävät työelämää vieläkin kuormittavampana kuin muut nuoret. (Myllyniemi ja Haikkola 2020, 47.) Omasta työssä jaksamisestaan tulevai-suudessa kantoi huolta reilu kolmannes (37 %) nuorista (Myllyniemi ja Haikkola 2020, 61, 65).

Tiina nostaa esiin sen, kuinka vieraannuttava nykyinen talousjärjestelmä on.

Hänen tulkinnassaan työntekijät rinnastetaan ”kulutustavaraan”. Tähän myös Erik Allardt viittasi kirjoittaessaan hyvinvoinnin Being-ulottuvuudesta vieraantumisen vastakohtana. Vieraantuneisuus merkitsee, että ihmistä arvioidaan vain työnteki-jänä tai kuluttajana, jolloin hän vertaantuu helposti vaihdettaviin tavaroihin tai koneen osiin (Allardt 1976b, 46–47). Kuten tahalliseen vanhentamiseen kuuluu, tavaroista voi hankkiutua nopeasti eroon.

Kiihkeätahtisessa yhteiskunnassa työntekijät saattavat jäädä alisteiseen sub-jektipositioon suhteessa yritysten johtoon ja ”systeemiin” ylipäänsäkin. Pahim-millaan tuottavuusvaatimuksia kiristävä työelämä vieraannuttaa tavaraksi muut-tuneen työntekijän itsestään ja omista tarpeistaan. Sillä, ”miten susta tuntuu”, ei välttämättä ole voittoa tavoitteleville yrityksille väliä. Nuorelle, joka etsii elämänsä suuntaa ja itsensä toteuttamisen mahdollisuuksia, tällainen tulevaisuudenkuva ei ole houkutteleva. Riittämättömän aktiivisen yksilön kohtalo on määrätty: tulos tai ulos.