Konstruktionismia ja kriittistä diskurssianalyysiädiskurssianalyysiä

Tapamme lukea aineistoa pohjautuu konstruktionismiin ja diskurssianalyysiin.

Konstruktionismi on teoreettinen lähestymistapa, jossa korostetaan kaiken tie-don ja tietämisen suhteellista luonnetta ja jossa suhtaudutaan avoimen kriittisesti vallitseviin käsityksiin ”todellisuudesta” sekä sitä koskeviin jaotteluihin.

Lähtö-kohtana on, että tieto syntyy sosiaalisissa prosesseissa ja on perspektiiviin ja kon-tekstiin kytkeytynyttä. (Ks. Burr 2000, 1–8.) Koska konstruktionismin mukaan

”todellisuus” tuotetaan vuorovaikutuksessa ja puheessa, tarkastelutapa on lähtö-kohdaltaan vahvasti relationaalinen. Jotkut tutkijat puhuvatkin spesifisesti relatio-naalisesta konstruktionismista. Omaa tulkinnan tapaamme voidaan luonnehtia sen piiriin kuuluvaksi.

Relationaalisessa konstruktionismissa ajatellaan, että yksilö ei ole ympäris-töstään erillinen ja rajattu yksikkö. Lähestymistapaa voitaisiin siksi kutsua myös ekosysteemiseksi (ks. Burr 2000, 108; Bateson 1985). Siinä hylätään ajatus yksilön sisäisistä ja kiinteistä asenteista, koska se kumpuaa essentialistisesta persoonalli-suusnäkemyksestä (Burr 2000, 49). Tämä sopii hyvin relationaaliseen hyvinvoin-titeoriaamme. Kuten luvussa 3.2 totesimme, ajattelemme koko minuutemme ole-van relationaalinen, sillä se syntyy ja muokkautuu yhteydessä muihin ihmisiin ja maailmaan – myös yhteiskunnan hallinnan mekanismeihin. Vastaavasti ihmisten käsityksiä ja arvostuksia ei tarkastella irrallisina, pelkästään psykologialla selitettä-vinä asioina, vaan niiden katsotaan olevan kontekstisidonnaisia. Arvostusten syn-ty on monien vaikutussuhteiden ja -ketjujen alainen refleksiivinen prosessi. Dis-kurssianalyysissä puhutaankin asenteiden sijaan asemoitumisesta (Jokinen 1999b, 127). Relationaalisessa konstruktionismissa kyseenalaistetaan myös ”tosiasioiden”

ja arvojen, teorian ja aineiston, induktion ja deduktion sekä tutkijoiden ja tutkit-tavien erottaminen toisistaan. (Ks. Hosking 2011, 49, 54, 56–57, 60.) Relationaa-lisessa konstruktionismissa siis pyritään kyseenalaistamaan vallitsevia erontekoja, dekonstruoimaan vastakohtapareja (ks. myös Brunila ja Ikävalko 2012, 286).

Kuten luvussa 3.4 totesimme, vallankäyttö on relationaalista. Hallinnan nä-kökulmasta minuus ei ole ihmisen kiinteä ominaisuus, vaan jotain, jota hallinnan tekniikat voivat muokata tavoitteidensa mukaisesti, tietynlaisia subjektipositioita luoden (ks. Dean 1995, 563). Hallinnan käytännöt ja tekniikat ovat siten osa sitä horisonttia, jossa ihmiset muokkaavat itseään ja jossa heidän suhteensa itseensä muovautuu.

Koska sisällytämme relationaalisuuteen valtasuhteet, tutkimuksemme edus-taa myös kriittistä konstruktionismia (ks. myös Helne 2002, 21–25). Tutkimuksen tärkeimpiä kiinnostuksen kohteita eivät tällöin ole tietyt sanayhdistelmät tai muo-toilut sinänsä, vaan ne käytännöt, joita ne ylläpitävät tai mahdollistavat. Konstruk-tionismiin kuuluu siten vapautumisen ja vapauttamisen elementti. (Ks. Gergen ja Hosking 2006, 299, 301, 303.) Se voisi merkitä esimerkiksi nuorison ja syrjäyty-miskäsitteen liki automaattisen yhteenkytkemisen purkamista eli dekonstruktiota.

Viimesijaisena tavoitteena on lujittaa sellaisia käytäntöjä, jotka edistävät niin yksi-löllistä kuin yhteiskunnallista ja globaaliakin hyvinvointia (ks. Gergen ja Hosking 2006, 299).

Diskurssianalyysiä voidaan pitää tutkimuksellisena lähestymistapana (Burr 2000, 163), väljänä teoreettisena viitekehyksenä (Jokinen ym. 1993a, 17) tai teo-reettis-filosofisena lähestymistapana (Jokinen ja Juhila 1991, 35). Diskurssianalyy-si ei Diskurssianalyy-siten rinnastu sellaiDiskurssianalyy-siin tutkimusmetodeihin, joille on annettavissa selkeät ja vakiintuneet tai keittokirjamaiset ohjeet (Jokinen ym. 1993b, 13; ks. myös Brunila ja Ikävalko 2012, 286). Diskurssien analysoiminen voi sen sijaan olla hyvin intui-tiivista ja tulkitsevaa (Burr 2000, 163, 167).

Teoreettisena viitekehyksenä diskurssianalyysin lähtökohtiin kuuluvat muun muassa oletukset kielen sosiaalista todellisuutta rakentavasta luonteesta, usei-den rinnakkaisten ja keskenään kilpailevien merkityssysteemien olemassaolosta, toimijoiden kiinnittymisestä merkityssysteemeihin ja kielenkäytön seurauksia tuottavasta luonteesta. Kielenkäyttö siis järjestää, rakentaa, uusintaa ja muuttaa maailmaa, jossa elämme. (Jokinen ym. 1993a, 17–18; Wetherell 2001, 15–17.) Diskurssianalyysissä ollaan kiinnostuneita siitä, miten diskursseja konstruoidaan suhteessa tähän maailmaan, millaisia funktioita ne palvelevat, sekä siitä, mitä dis-kursseilla saavutetaan (Potter ja Wetherell 1987, 161, 164, 168, 170). Puhuminen siis tulkitaan diskurssianalyysissä seuraukselliseksi (Suoninen 1999, 22, 24, 33).

Tilannekohtaisten funktioiden ohella puheella voi olla laajoja, yksittäiset tilan-teet ylittäviä ideologisia tai käytäntöihin heijastuvia vaikutuksia (ks. Jokinen ym.

1993a, 43).

Diskurssianalyysi on konstruktionismin tavoin relationaalista, sillä siinä tor-jutaan se oletus, että yksilö ja hänen ”ympäristönsä” voitaisiin erottaa selvärajai-sesti toisistaan (esim. Wetherell 2001). Diskurssianalyysin perusajatus on, että eri merkityssysteemit eivät rakenna sosiaalista todellisuutta itseriittoisesti, vaan ne rakentuvat suhteessa toisiinsa. Tähän voidaan viitata interdiskursiivisuuden tai intertekstuaalisuuden käsitteillä. (Jokinen ym. 1993a, 28; ks. Fairclough 1995, 84, 101–136.) Ilmaisut sisältävät jo itsessään relationaalisuuden ajatuksen.

Myöskään makro- ja mikrotason tiukka erottaminen toisistaan ei ole diskurs-sianalyysissä mielekästä (Juhila ja Suoninen 1999, 246–247). Kun kasvokkaisia vuorovaikutusketjuja tarkastellaan tästä näkökulmasta, ei ole yksiselitteistä vas-tausta siihen, kuka on äänessä: puhuja itse, toiset osallistujat vai kulttuuriset dis-kurssit (Suoninen 1999, 28). Yksiselitteistä ei siis aina ole se, puhuuko ihminen omalla äänellään (siinä määrin kuin sellaista on) vai hallinnan värittämällä kielellä.

Diskurssit voidaan määritellä ”verrattain eheiksi säännönmukaisten merki-tyssuhteiden systeemeiksi, jotka rakentuvat sosiaalisissa käytännöissä ja samal-la rakentavat sosiaalista todellisuutta” (Jokinen ym. 1993a, 27). Ne siis tuottavat jostain ilmiöstä tietynlaisen version eli maalaavat siitä tietynlaisen kuvan (Burr 2000, 48, 50). Diskurssit pohjautuvat uskomuksiin, arvoihin ja oletuksiin, ja niiden lausumat esitetään itsestään selvinä pidettyinä asioina, ikään kuin osana

”tervettä järkeä” (Ereat ja Whiting 2008, 10). Samalla diskurssit kantavat tiettyjä

arvoja ja pyrkivät voimistamaan niiden vaikutusvaltaa yhteiskunnassa tai jollain sen osa-alueella. Diskurssit siis pyrkivät luomaan tietynlaisia olemisen (Being) ja tekemisen (Doing) tapoja (Brunila ja Ikävalko 2012, 285) – ja toki myös tietynlai-sia omistamisen (Having) ja yhteisyyssuhteiden (Loving) tapoja. Esimerkiksi ra-hatalouden valta yhteiskunnassa perustuu viime kädessä jaettuihin merkityksiin (Gergen 1989, 73).

Diskurssit eivät kuitenkaan ole staattisia. Ne ovat relationaalisia eli sidoksissa aikaan ja ajassa tapahtuvaan muutokseen eli ne ovat muuntuvia merkityssystee-meitä (ks. Jokinen ja Juhila 1993, 101–102; Fairclough 1995, 35–36, 58). Tämä yhdessä interdiskursiivisuuden kanssa tuo mukanaan transformaation käsitteen.

Koska diskursseihin kuuluu sekin, mistä ne vaikenevat, voi myös vaiettujen asioi-den ääneen lausuminen olla muutoksen väline.

Yhteiskunnassa ja ihmisten tulkintarepertuaareissa vallitsee periaatteessa moninaisuus, merkitysten kirjo. Sosiaalinen todellisuus voidaan siksi hahmottaa kenttänä, jossa on useita rinnakkaisia tai keskenään kilpailevia, maailmaa merki-tyksellistäviä puhetapoja (Jokinen ym. 1993a, 24). Todellisuus voi siis periaatteessa jäsentyä lukemattomilla eri tavoilla, mutta jotkut jäsennystavat saavat muita tuke-vamman jalansijan tai nousevat voittajiksi. Näin on etenkin silloin, kun diskurssi on osa hallinnan tekniikoita. Tällaisista diskursseista saattaa muodostua yhteisesti jaettuja ja itsestään selvinä pidettyjä ”totuuksia”, jotka vaientavat muita ”totuuksia”

eli tukahduttavat moninaisuutta saavuttaessaan hegemonisen aseman. (Jokinen ym. 1993a, 29 ja 1993b, 10.)

Koska hegemoniset diskurssit ovat voimakkaita, ne ovat erityisen produktiivi-sia. Jos ne ovat muuttuneet itsestäänselvyyksiksi ja institutionalisoituneet, niiden diskursiivinen luonne hämärtyy (ks. Jokinen ja Juhila 1993, 77). Esimerkiksi ta-louskasvu saattaa vaikuttaa välttämättömyydeltä, vaikka kyse on vain hallitsevan diskurssin tavasta esittää se sellaisena (esim. Joutsenvirta ym. 2016). Siksi talous-kasvu ja muunlaiset ”itsestäänselvyydet” toistuvat myös kansalaisten puheissa ja mielipiteissä (ks. esim. Laukia 2017; Mattila 2020). Esittäessään näkemyksiään ihmiset siis ylläpitävät ja uusintavat kulttuurisesti tyypillisiä diskursseja eli makro-taso toisintuu mikromakro-tasolla.

Hegemonisoitumisessa on foucaultlaisittain tulkiten kyse ”totuuden”, tiedon ja vallan yhteenkietoutumisesta. Tämä vie meidät kriittisen diskurssianalyysin pariin.

Ihmiset eivät välttämättä ole sidottuja yhteiskunnassa tai sosiaalisessa viiteryhmäs-sään vallitseviin käsityksiin, vaan heillä on mahdollisuus ottaa niihin etäisyyttä ja haastaa niitä. He voivat toisin sanoen joko oikeuttaa tai vastustaa yhteiskunnallista vallankäyttöä. Uusintamisen ja transformaation välistä suhdetta – jatkuvaa epäva-kaisuutta sekä vallan ja vastarinnan välistä jännitettä – voidaan kutsua hegemoni-seksi kamppailuksi (Jokinen ja Juhila 1993, 101–102).

Kriittinen diskurssianalyysi on omiaan yhteisten normien tai ihanteiden tutkimiseen tai toisin ilmaisten kulttuuristen itsestäänselvyyksien tutkimiseen ja niiden kyseenalaistamiseen (ks. Sulkunen 1992, 265; Jokinen 1999a, 42). En-simmäinen askel on huomion suuntaaminen tällaisiin hegemonisoituneisiin dis-kursseihin ja niiden seurauksiin – kuten niiden legitimoimiin alistussuhteisiin tai joidenkin mahdollisuuksien sulkeutumiseen. Tästä voidaan ottaa vielä seuraava askel ja asettua näitä diskursseja heikentävien tulkintojen ja käytäntöjen puolelle (ks. Jokinen ja Juhila 1993, 97). Kriittinen diskurssianalyysi on siis moraalisesti latautunutta. Diskurssien haastamista edistää se, että vaikka diskurssien sisäiset merkityssuhteet ovat yleensä melko yksiselitteisiä ja pysyviä, niihin sisältyy myös ristiriitoja, joiden löytäminen on yksi tie transformaatioon (Jokinen ja Juhila 1993, 102).

Diskurssien tutkija on liikkeellä myös virittääkseen sellaista vuorovaikutusta, joka avaa uusia merkityksellistämisen ja toiminnan mahdollisuuksia (Suoninen 1999, 35). Tämä on ollut myös itsellemme merkittävä tutkimustamme virittävä motiivi. Tarkastelemme nuoria yhteiskunnassa, jossa tietyt sosiaalisen todellisuu-den tulkinnat ovat saaneet muita vahvemman jalansijan. Kukin tulkinta ylläpi-tää tai voimistaa tietynlaisia toiminnan tapoja sulkien pois toisia. Valtaa pitävien ryhmittymien intressinä on saattaa heille sopiva tulkinta totuudellisen diskurssin asemaan (Burr 2000, 5, 55). Juuri tämä innosti meitä kuuntelemaan nuorten ää-niä. Olemme kiinnostuneita siitä, löytyykö aineistostamme hallitsevia diskursseja haastavia, niille vastakkaisia tulkintoja, vai kuuluuko nuorten puheessa sittenkin vallan ja hallinnan ääni (ks. myös Mononen-Batista Costa ja Brunila 2016, 25).

Kysymme tällöin muun muassa sitä, miten nuoret konstruoivat ja määrittelevät hyvinvoinnin suhteessa vallitsevaan hyvinvointidiskurssiin. Pidämme tätä tärkeä-nä siksi, että diskurssien seurauksellisuuden eli funktionaalisuuden vuoksi nuor-ten (ja kaikkien muidenkin) suhteella niihin (uusintaminen vs. haastaminen) on yhteiskunnalliset ja poliittiset vaikutuksensa – mikäli kyseenalaistajien äänet pää-sevät kuuluviin.

Analysoimme siis sitä, miten nuoret keskustelevat tutkimusteemoistamme ja miten heidän puheensa toisintaa tai kiistää laajemmin yhteiskunnassa esiintyviä diskursseja – tai miten he luovat uusia tulkintarepertuaareja tai mahdollisesti liit-tyvät hegemonista asemaa haastaviin vastadiskursseihin, kuten talouskasvukritiik-kiin. Diskurssien rinnalla tai ohella on mahdollista puhua tulkintarepertuaareista.

Ero näiden käsitteiden välillä on veteen piirretty, mutta Arja Jokisen ym. (1993a, 27–28) mukaan diskurssin käsite on sopiva erityisesti silloin, kun huomio on val-tasuhteiden analyysissä tai institutionaalisissa sosiaalisissa käytännöissä, kun taas tulkintarepertuaarin käsite on luonteva tutkimustehtävissä, joissa tarkastellaan ar-kista kieltä. Ajatusta soveltaen käytämme diskurssin käsitettä aina, kun puhumme institutionalisoituneista, laajalti julkisuudessa esiintyvistä tai hegenomisoituneista

puhetavoista. Kirjoitamme siten esimerkiksi aktivointi- ja syrjäytymisdiskursseis-ta, kun taas nuorten puhetta analysoidessamme käytämme tulkintarepertuaarin käsitettä.

Tutkimme toisin sanoen diskurssien ja tulkintarepertuaarien interdiskursii-visuutta painottaen sitä, miten nuorten omat tulkintarepertuaarit heijastavat, uu-sintavat tai torjuvat yleisten diskurssien sisältämiä totuusväittämiä. Minkälaisia diskursseja nuoret kantavat ja toisaalta haastavat? Jokainen ihminen joutuu rat-kaisemaan enemmän tai vähemmän tietoisesti suhteensa vallitseviin diskursseihin ja niiden kantamiin arvoihin. Ihmiset ovat siis relaatioissa diskursseihin, ja nämä relaatiot voivat olla joko jokseenkin mutkattomia tai suurta epämukavuutta tai kitkaa aiheuttavia.

Turvaudumme analyysissämme useisiin kriittiseen diskurssianalyysiin sopi-viin, eri tavoin ihmisten toimijuuteen tai minuuteen liittyviin käsitteisiin. Kes-keisin näistä on subjektipositio. Käsite liittyy identiteetin käsitteeseen, mutta sub-jektiposition käsitteessä valtasuhteet korostuvat viimeksi mainittua selkeämmin (ks. Jokinen ja Juhila 1999, 68)²⁰. Subjektius merkitsee foucaultlaisittain ajatellen alamaisuutta: toisten määräysvallan alaisuutta tai toisaalta ihmisen sidonnaisuutta omaan identiteettiinsä (ks. Foucault 1982, 781)²¹. Identiteetiksi muuttunut subjek-tipositio menee siis tavallaan ihon alle. Tietynlaiset subjeksubjek-tipositiot liittyvät myös tietynlaisten yhteiskuntien uusintamiseen (Potter ja Wetherell 1987, 109) ja hallin-taan. Tärkeä kansalaisen subjektipositioiden muovaamisen motiivi on esimerkiksi yhteiskunnan taloudellisen vaurauden kasvattaminen ja talouden tuottavuuden edistäminen (ks. Miller ja Rose 1990). Koska subjektipositiot syntyvät aina jossain kontekstissa, ne ovat relationaalisia.

Subjektiposition käsite sopii erityisesti tutkimuksiin, joissa analysoidaan toiminnan rajoituksia tai selvitetään, millä tavoin ihmisille mahdolliset positiot voivat lukkiutua erilaisissa tilanteissa. Minuuksien rakentamisella on omat yh-teiskunnallisesti ja sosiaalisesti määrittyvät rajansa; kaikki positiot eivät ole yhtä mahdollisia (Wetherell ja Potter 1992, 78; Jokinen ym. 1993a, 39). Esimerkiksi työttömien nuorten puhetta ainoastaan eettisen työn vastaanottamisesta ei välttä-mättä pidetä hyväksyttävänä, koska työttömän oletetaan olevan kiitollinen mistä tahansa työmahdollisuudesta. Subjektiposition käsitteen avulla voimme tässä tut-kimuksessa tarkastella sitä, miten vallitsevat yhteiskunnalliset diskurssit asemoi-vat nuoria ja millaisiin positioihin nuoret lukeasemoi-vat itsensä tai millaisiin positioihin he asettavat muita nuoria – tai aikuisyhteiskunnan edustajia.

20 Diskurssi on määritelty myös väittämäkokoelmaksi, joka luo objektin (Parker 1992, 1, 5).

Näin onkin – mutta samalla diskurssi luo myös subjektin.

21 Subjektius alamaisuutena (subjected) voidaan kuitenkin erottaa itse itseään ja toimintaansa määrittelevästä subjektiudesta (subject) – siis aidosta ja kriittisestä autonomiasta (ks. Eräranta ja Moisander 2006, 32).

Hegemonisilla diskursseilla on vahva vaikutus niin yhteiskuntaan kuin yksi-löihinkin. Ne tarjoavat käsitteellisiä repertuaareja, joiden avulla voimme repre-sentoida itsemme ja toiset ihmiset. Jos tulkitsemme itsemme tietyn ideologisen diskurssin mukaisena henkilönä, meistä on jo tullut tuo henkilö. Tällöin voidaan käyttää myös käsitettä ideologinen minuus. Jonathan Potter ja Margaret Wetherell (1987, 108–109) viittaavat sillä minuuksiin, jotka palvelevat hallinnalle tärkeitä funktioita ja saattavat rakentua alistuksen varaan.

Diskurssit ja niiden sisältämät kategorisoinnit siis asemoivat meidät tietynlai-siksi ihmitietynlai-siksi, oikeuksineen ja velvollisuuksineen, ja valintanamme on hyväksyä nämä positiot tai vastustaa niitä ja niihin kuuluvia velvoitteita (Burr 2000, 142, 152). Päinvastaisesta näkökulmasta diskurssit voivat myös mahdollistaa ihmisten oikeuksien ja tasavertaisen kohtelun toteutumisen. Käytämme analyysissämme myös käsitettä minuusskripti. Sellaisiakin voidaan tarjoilla ulkoapäin, mutta ihmi-sillä on myös mahdollisuus asettua oman elämänsä kirjailijoiksi ja laatia oma kä-sikirjoituksensa. Minuusskriptit ovat narratiiveja, joiden avulla ihmiset rakentavat moraalista identiteettiään (ks. Flood 2013, 241).

Yksi tärkeä askel alistettujen ryhmien valtaistumiseen on se, että he tunnista-vat ne diskurssit, jotka asettatunnista-vat heidät tietynlaisiin subjektipositioihin. Tällaisen tunnistamisen tuloksena yksilötason ongelmaksi määritelty asia voidaan siirtää yhteiskunnalliselle tasolle. Tällöin esimerkiksi masentuneeksi määritellyn hen-kilön tilanne selittyykin yhteiskunnallisilla tekijöillä. (Burr 2000, 150; Jokinen ja Juhila 1993, 99.)

Diskurssianalyysissä puhutaan myös diskurssien käyttäjistä (Jokinen ym.

1993a, 39). Tulkitsemme käsitteen viittavan siihen, miten ihmiset milloinkin käyt-tävät ja uusintavat yhteiskunnassa vakiintuneita diskursseja. Puhumme tällöin nuorista diskurssien kantajina. Relationaalisen minuuskäsityksemme mukaisesti emme kuitenkaan oleta, että nuoret olisivat kannanotoissaan johdonmukaisia, sillä sama ihminen saattaa lyhyenkin ajan sisällä esittää keskenään ristiriitaisia kommentteja. Diskurssit eivät siis välttämättä eriydy toimijoiden mukaan, vaan toimijat voivat ammentaa eri diskursseista (Jokinen ja Juhila 1991, 33; Jokinen ym. 1993a, 24–25; Scharff 2016). Yksi ja sama henkilö voi esimerkiksi tilanteen mukaan representoida itsensä toisistaan poikkeavien diskurssien mukaisesti: työl-leen täysin omistautuneeksi, sitä pakolla tekeväksi tai vapaa-aikaorientoituneeksi (Jokinen ym. 1993a, 40).

Tutkimuksessamme nuoret kuvaavat suhdettaan erilaisiin ilmiöihin, asioihin, käytäntöihin ja diskursseihin. Suhde on sana, joka jo itsessään sisältää relationaa-lisuuden ajatuksen. On kuitenkin hyvä huomata, että verbit kuvaavat substantii-veja paremmin sitä, mitä sosiaalisessa vuorovaikutuksessa tapahtuu. Verbikielellä ilmaisten etsimme tässä tutkimuksessa nuorten puheesta sellaisia tulkintareper-tuaareja, jotka edustavat erilaisia asennoitumisen, arvottamisen ja suhtautumisen

tapoja – etenkin sellaisia, joissa kenties piilee muutoksen siemeniä ja joista ehkä jo käydäänkin yhteiskunnallista kamppailua.