Tarpeiden vastainen tuotanto ja kulutus

Suomalaisten elintaso on noussut sotien jälkeen huimasti. Henkeä kohden lasket-tu bruttokansanlasket-tuote on lähes seitsenkertaislasket-tunut vuoden 1950 jälkeen (Pohjola 2017, 271). Etenkin 1960-luvu oli ennennäkemättömän vaurastumisen aikaa: au-toista, puhelimista, jääkaapeista, pesukoneista, pölynimureista jne. tuli liki joka kodin hyödykkeitä. Nykyisin jo hukumme tavaraan.

Elintason nousu yhdistyy kulutuskeskeiseen elämäntapaan. Palveleeko kuiten-kaan kulutus tarpeitamme? Kulutukseen kriittisesti asemoituvat nuoret suhtautu-vat nykyiseen elämäntapaan kyseenalaistavasti siksi, että he eivät katso sen viime kädessä turvaavan ihmisen tai koko ihmiskunnan hyvinvointia ja maapallojärjes-telmän kestävyyttä. Tässä tulkintarepertuaarissa kulutuskeskeistä elämäntapaa ja nykyistä työyhteiskuntaa arvioidaan turhan eli tarpeiden vastaisen tuotannon ja kulutuksen näkökulmasta. Selvimmin kulutus, tuotanto (tässä työnteko) ja tar-peet yhdistyvät seuraavassa lausumassa, jossa Tuomas analysoi nykytilannetta ja selittää perusteellisesti, miksi hän on kriittinen työelämää ja ”systeemiä” kohtaan:

Tuomas/R6: No mun mielestä se työelämä, miten se toimii, niin kyllä se on niinku hyvin vahvasti yhteydessä kulutusyhteiskuntaan. Ja senkin takia, että kulutusyhteiskunnan idea on, että me tuotetaan paljon enem-män kuin mitä me tarvitaan. Ja sitten se täytyy, siihen täytyy löytää ostajia, että se systeemi pysyy niinku kasassa. Musta vaikuttais, että mitä mä oon asioihin tutustunut, että meidän ei oikeastaan tarttis tehä niinku läheskään niin paljon töitä, että me voitais meidän tarpeet tyy-dyttää. Mutta kun meidän täytyy, systeemi on vaikea muuttaa, että mei-dän pitää tehä, vaikka me voitais paljon vähemmällä työmäärällä tulla toimeen kaikki. Niin meidän täytyy edelleenkin tehä tätä kahdeksantun-tista työpäivää. Vaikka onhan se, onhan se niinku muinaisista ajoista vähentynyt se työ, mutta ei samassa suhteessa kuin mitä teknologinen, teknologinen edistys niinku mahdollistaisi. Sen takia me tuotetaan, tuo-tetaan sitä kaikkea ylimääräistä, ja kulutusyhteiskunta on syntynyt sen takia, että tulee, että löytyy se… että kulutetaan se kaikki, kaikki se

ylijäämä, mitä me tuotetaan, että se systeemi pysyy jotenkin kasassa.

Ja sitten, kun otetaan huomioon niinku luonnonvarojen rajallisuus ja sellaiset seikat, niin se tuntuu hyvin kestämättömältä se systeemi mulle.

Ja että sen takia, sen takia mä oon kriittinen tätä työelämää, sellaisena kuin mitä se nyt, nyt tällä hetkellä on, niin sitä kohtaan.

Puheenvuorossaan Tuomas kiteyttää kasvuun perustuvan kulutusyhteiskunnan ydinpyrkimyksen: meidän pitää kuluttaa enemmän kuin tarpeemme edellyttäisi-vät, jotta ”systeemi pysyy kasassa”. Tuomas käyttää puheenvuorossaan kaksi kertaa myös täytyy-sanaa, talousjärjestelmän ja sen hallintavallan pakkoja heijastellen.

”Systeemin” ylläpitämiseksi ylitämme samalla sen, mikä olisi kohtuullista Hav-ing-tarpeiden tyydyttämistä (ks. luku 9.1). Tämä on se kasvavia voittoja tavoitte-levan talousjärjestelmän peruslogiikka, joka estää kulutuksen kohtuullistamisen ja myös työajan lyhentämisen (esim. Jackson 2011). Samaa turhaan työntekoon ja tuotantoon yllyttävää rationaliteettia kritisoi jo filosofi Bertnard Russell vuonna 1932 julkaistussa esseessään ”Joutilaisuuden ylistys”. Hän kutsui ”orjavaltion mo-raaliksi” sitä kehitystä, jossa tuotteita valmistetaan enemmän ja enemmän täysin riippumatta siitä, tarvitaanko niitä. Hänen mukaansa ”(n)ykyaikaisen tekniikan avulla on mahdollista tuottaa kaikille välttämättömät perusasiat huomattavasti pienemmällä työllä kuin ennen” (Russell 1999, 177–178). Työajan lyhentämisen sijaan tuotantoa on kuitenkin vain kasvatettu.

Tuomaksen kahteen kertaan mainitsema ”systeemi”, kapitalistinen talousjär-jestelmä, tuottaa ylijäämää, jonka kuluttamiseksi täytyy löytää ostajia. Ostajuus taas merkitsee kulutushaluisia subjekteja, ja juuri tällaisia subjekteja hallinnan tek-niikat pyrkivät luomaan. Ilman kysyntää – ilman kuluttavia subjekteja – markkinat hiipuvat. Kysynnän lisäämiseksi ”tavara pannaan markkinoilla ponnistelemaan kaikkensa kuluttajan huomion vangitsemiseksi ja hänen viettelemisekseen”, kuten sosiologi Kaj Ilmonen (2007, 80) on kirjoittanut. Yritysten ja kuluttajien välisessä valtasuhteessa yritykset pyrkivät muovaamaan kuluttajien ”haluja, mieltymyksiä ja toiveita” eli tarjoilemaan näille omalta kannaltaan ”tarkoituksenmukaisia iden-titeettejä ja elämäntapoja” (Eräranta ja Moisander 2006, 18). Ne siis tarjoilevat omalle toiminnalleen hyödyllisiä ideologisia minuuksia.

Ponnisteluihin kuluttajien hallinnaksi kuuluu yritys esittää halut ikään kuin ne olisivat tarpeita. Siitä, onko tarpeita ja haluja ylipäänsä mahdollista erottaa toi-sistaan, on kiistelty pitkään kulutus- ja hyvinvointitutkimuksessa (ks. esim. Ilmo-nen 2007, 79–86). Tarveperusteisessa hyvinvointitutkimuksessa myönnetään, että tarpeiden tunnistaminen yltäkylläisessä kulutusyhteiskunnassa voi olla vaikeaa.

Tarpeet erottaa kuitenkin haluista se, että tarpeiden tyydytyksessä on tunnistetta-vissa raja ja että tarpeet ovat pysyviä ja kaikille yhteisiä sekä ylisukupolvisia (esim.

Doyal ja Gough 1991; Gough 2017a ja b; Helne ja Hirvilammi 2019).

Myös nuoret käyttävät tulkinnoissaan tarpeiden ja halujen käsitteitä niiden välille eroa tehden. He katsovat, että monet niistä asioista, joita länsimaisessa yhteiskunnassa tunnutaan pidettävän välttämättöminä, eivät itse asiassa ole sitä.

Kyseessä ovat siis keinotekoisesti luodut ”tarpeet” eli halut. Esimerkiksi Juuso ky-seenalaistaa keinotekoisten tarpeiden tuottamisen ja havaitsee sen yhteyden tur-haan työhön ja tuotantoon:

Juuso/R3: Mut jos se työ on semmonen, missä kehottaa koko ajan muita kuluttamaan enemmän ja koittaa yllyttää ihmisiä kuluttamaan enem-män ja enemenem-män, niin kyllähän se sillon ylläpitää kulutuskeskeistä elä-mäntapaa. Jos sä myyt ihmisille jotain tavaraa, mitä kukaan ei oikeesti tarvi ja sun tehtävä on vaan saada sitä kaupaks, et sitä voidaan tehä ja myydä, niin totta kai se sillon ylläpitää kulutuskeskeistä elämää.

Juuso toteaa, että kulutusyhteiskunnassa valmistetaan tavaroita, joita kukaan ei

”oikeasti” tarvitse. Hän palaa tarpeiden vastaisen työn teemaan myös keskustelun toisessa kohdassa, jossa nuoret puivat kriittiseen sävyyn kulutukseen yllyttämistä ja siitä aiheutuvaa luonnonvarojen tuhlaamista:

Annika/R3: Yks luontoa kuluttava on mainokset, ne vois oikeesti poistaa suoraan.

Saana/R3: Mut se on ihan totta ja mä ite, koska mä en oo vieläkään saanu meidän asunnon oveen sitä ”Ei mainoksia” -kylttiä.

Juuso/R3: On paljon ihmisiä, ketkä suunnittelee työkseen uusia tavaroi-ta ja uusia tuotteitavaroi-ta mitä vois tuottavaroi-taa ihmisille, vaikka ne ei oo ennen-kään niitä tarvinnu, mutta keksitään uusia tarpeita ihmisille. Ja sit on ihmisiä, ketkä vielä suunnittelee työkseen, et miten ne saa vielä myytyä niille ne niitten uudet tarpeet ja… Jos siinä keskityttäis sillä alalla ehkä enemmän just kehittelemään semmosia elämyksiä… Ja on asioita, jotka ei kuluta ja johon ei tarvi käyttää luonnonvaroja, ja siellä ois ehkä pa-rantamisen varaa.

Juuson mukaan turhien tuotteiden valmistamisen sijaan olisi syytä siirtyä hyvin-vointia lisäävien aineettomien elämysten kehittämiseen. Hän nostaa esiin myös markkinoinnin: työtä tehdään siinäkin tarkoituksessa, että ihmisille saataisiin

”myydyksi” heidän ”uudet tarpeensa”. Myynnin lisääminen merkitsee siis myös tietynlaisten minuuksien kaupittelua. Mainoksilla on merkittävä rooli tässä hal-lintapyrkimyksessä. Syyttäessään mainoksia nuoret liittyvät kulutuskriittiseen vastadiskurssiin, kasvavaan kriittisten äänten joukkoon, sillä muun muassa degrowth-tutkimuksessa on ehdotettu mainoskieltoa. Sosiaalipoliitikko Ian Gough (2017a, 168) kannattaa erityisesti lapsiin kohdistuvan mainonnan sääntelyä yhte-nä politiikkakeinona, jolla voitaisiin leikata kulutuksen hiilipäästöjä.

Edellä olevassa keskusteluotteessa voi havaita jälleen myös itsesyytöksen: Saa-na soimaa itseään, koska ei ole saanut laitetuksi oveen mainokset kieltävää kylt-tiä. Ympäristöarvot ja konkreettinen toiminta ympäristön hyväksi kohtaavatkin monesti toisensa huonosti (Piispa ja Myllyniemi 2019, 65). Etenkin nuoret naiset tuntevat usein syyllisyyttä siitä, että heidän elämäntapansa ei ole tarpeeksi ympä-ristöystävällinen (Hirvonen ja Vanhatalo 2018, 26).

Saana moittii itseään tahdon heikkoudesta eli akrasiasta. Sana tarkoittaa itse-kontrollin puutetta ja viittaa yleensä siihen, että ihminen toimii vastoin parempaa tietoaan – ja vastoin itseään. Akrasia on yksi selitys sille, miksi ympäristöongelmia ei ratkota, vaikka niiden olemassaolo tiedetään (ks. Hamilton 2008, 38–40).

Saanan syyllisyyttä voisi ympäristönäkökulmasta tulkita positiivisestikin: se kertoo ihmisiin tänä päivänä kohdistuvasta vastuullisen kuluttamisen ja toimi-juuden paineesta. Kulutustutkimuksessa on havaittu, että vihreää kuluttamista ei pidetä enää marginaalisena toimintana, vaan siitä on tullut osa ympäristökan-salaisuutta. Vihreä kuluttajuus on siis normalisoitumassa yhdeksi suomalaisen yhteiskunnan kulutussuuntaukseksi (Autio ja Wilska 2003, 5). Vihreä kuluttaja konstruoidaan moraaliseksi toimijaksi, joka kantaa vastuuta maailman tilasta ja tulevista sukupolvista. Vihreän kuluttajan eettisen kilvoittelun päämääränä on si-ten yhtäältä hyvä omatunto ja toisaalta ”moraalisesti esimerkillisen, rationaalisen ja sosiaalisesti hyväksytyn kansalaisen roolin ja aseman saavuttaminen”. (Moisan-der 2004, 291, 297.)

Vihreän kuluttajuuden vaatimusten kääntöpuolena on kuitenkin se, että ra-kenteellisten toimien ja institutionaalisen jälleenrakennuksen sijaan vastuu eko-logisesta kulutuksesta käännetään yksilöiden tehtäväksi. Aktivoinnin paradoksi (yksilön vastuu rakenteiden muuttamisen asemasta) pätee siis myös ympäristö-asioihin. Tämä sopii hyvin kasvun tavoitteluun sitoutuneelle hallintakoneistolle, joka voi ikään kuin pestä kätensä vastuusta. Kestävä kehitys edellyttää kuitenkin muutakin kuin yksilön ekotekoja: määrätietoisia poliittisia ja taloudellisia valinto-ja sekä koko kulutuskulttuurin muutosta.

Ryhmäkeskusteluissa mainosten lisäksi ongelmaksi tulkitaan viihde, joka on omiaan pikemmin kiihottamaan haluja kuin edistämään itsensä toteuttamisen tarpeita palvelevaa mielenlaatua. Tällainen viihde ”turruttaa siihen omaan pikku piiriinsä vaan ihmisen, jossa niitä perushaluja vaan palvellaan, eikä ihmistä haas-teta kehittymään” (Tuomas/R6, ks. myös luku 7.3).

Tuomas korosti aiemmassa puheenvuorossaan työajan ja kulutuskeskeisen elämäntavan yhteyttä toteamalla, että ”me voitais paljon vähemmällä työmäärällä tulla toimeen kaikki”. Nykyisen työajan puitteissa ehditään tuottaa liikaa, minkä vuoksi kysyntää täytyy luoda keinotekoisesti. ”Väärien” tarpeiden tuottaminen johtaa oravanpyörään, jossa on tehtävä työtä kulutustason ylläpitämiseksi, kuten Vilja toteaa:

Vilja/R1: Niin ja siis tosi monethan tekee just sen takia töitä ja pitää yllä sellaista tiettyä elämän- tai tasoa siis rahallisesti niin kun tiettyä elämänlaatua yllä sen takia, että vois nimenomaan kuluttaa, ostaa sitä tavaraa, niinku tavallaan sillä tavalla tulla onnelliseksi, et mitä enem-män omistaa jotain materiaalia.

Todellisten tarpeiden tyydyttämistä korostavissa tulkinnoissaan nuoret yhdistä-vät tarpeiden vastaisen kulutuksen, turhan työn ja liiallisen palkkatyön tekemisen toisiinsa. Työnteon ja kuluttamisen motiivina on Viljan tulkinnassa harhainen on-nellisuuden tavoittelu – aihe, johon palaamme luvussa 9.1.3.

Turhaa työtä kritisoidessaan nuoret liittyvät diskurssiin, jonka ”Työstäkieltäy-tyjien käsikirja” tiivistää otsikkoon: ”Työstäkieltäytyminen on parasta ilmastopo-litiikkaa” (Kankila ym. 2019, 108). Näin voidaan väittää, koska monet, erityisesti aineellista kulutusta kiihdyttävät työt tuottavat ympäristöhaittoja (esim. Montt ym.

2018). Siksi usein esitetään, että työajan lyhentäminen olisi tehokas keino vähentää turhaa tuotantoa ja ympäristöhaittoja (Dietz ja O’Neill 2013, 131–134; myös esim.

Hamilton 2004; Latouche 2010; Jackson 2011). Turhaa tuotantoa ruotivat nuorten puhetavat heijastelevat tuoreemman kulutuskriittisen degrowth-diskurssin lisäksi jo vuosikymmenten takaista kritiikkiä keinotekoisten tarpeiden luomisesta (esim.

Illich 1990) ja palkkatyöstä vapautumisen utopioita (esim. Gorz 1985).

Työnteon lisäksi tarpeiden vastaista tuotantoa ja kulutusta kiihdyttää sosiaa-liseen vertailuun perustuva kulutuskilpa. Edellä lainatun Viljan puheenvuoron jälkeen muut nuoret selittävät ylenmääräistä tavaroiden ostamista nimenomaan sillä:

Maiju/R1: Niin Suomessa on vähän tää naapurille näyttämisen kulttuu-ri, että pitää olla pikkuisen parempaa autoa, kun naapurilla tai jotain tämmöistä, näin et.

Eemil/R1: Suomalainen on valmis antaan satasen siitä, että naapuri ei saa viittäkymppiä (naurua).

Maiju/R1: Näin on, näin on (naurahdus).

Nuorille vallitsevat normatiiviset oletukset ovat selviö: aina pitää pärjätä vertai-luviiteryhmää paremmin. Kansainvälisessä keskustelussa samasta ilmiöstä puhu-taan Keep up with the Joneses -termillä: naapuri ei saa kiriä oman elintason edelle.

Jatkuvaan kasvuun perustuvassa kulutuskulttuurissa tavaroiden arvo ja arvostus itse asiassa vähenevät: kun kaikilla muilla on sama vempain, edellyttää oman statuksen ylläpitäminen uudemman vempaimen hankkimista. Hedonisella juok-sumatolla ihmisten täytyy pysyä liikkeessä pysyäkseen samassa paikassa. (Esim.

Büchs ja Koch 2017, 69.)