Hallinnan ja hyvinvoinnin relaatiot

Tutkimuksemme keskeinen juonne on nuorten toiveiden ja hallinnan pyrkimys-ten välinen suhde. Kuljetamme läpi tutkimuksen rinnakkain kestävän hyvinvoin-nin teoriaa sekä hallinnan analytiikkaa, mikä vastaa relationaalista lähtökohtaam-me. Relationaalisuus on myös laajemmin se perusta, jolla tutkimuksemme lepää.

Tarkemmin ilmaistuna relationaalisuus merkitsee tutkimuksessamme seuraavia asioita:

1) Edustamamme kestävän hyvinvoinnin tutkimus perustuu relationaalisuu-teen. Tutkimussuuntauksen lähtökohtana on se, että hyvinvointi syntyy relaatiossa muihin eläviin olentoihin, luontoon ja yhteiskuntaan. Vallitseva hyvinvointidis-kurssi ei kata näitä kaikkia relaatioita vaan tarkastelee hyvinvointia pitkälti talou-dellisten seikkojen ja palkkatyön välttämättömyyden näkökulmasta tai yksilöiden tyytyväisyyttä mitaten. Relationaalinen kestävän hyvinvoinnin teoria laajentaa si-ten hyvinvointitutkimuksen horisonttia.

2) Kuten luvussa 4.2 tulemme kuvaamaan, myös konstruktionistinen ja dis-kurssianalyyttinen aineiston lukutapamme on lähtökohdiltaan relationaalinen.

3) Syrjäytyminen on relationaalinen käsite eli suhdekäsite: se ei koskaan rajoi-tu vain niihin ihmisiin, joihin se ensi kuulemalla viittaa (Helne 2002, 75). Käsite sisältää siten implisiittisesti myös vastaparinsa, ”ei-syrjäytyneet” ihmiset. Myös syrjäytymisdiskurssi on relationaalista. Se syntyy tietynlaisessa yhteiskunnassa, tietyssä kontekstissa, tietynlaisen katseen kautta, suhteessa muihin ihmisiin ja osana ajankohdalle ominaista hallinnan pyrkimystä (ks. Helne 2002, 51, 176). Sik-si syrjäytymisdiskursSik-sin tarkastelu edellyttää relationaalista teoriaa ja ontologiaa, jossa jokaisen ilmiön katsotaan määrittyvän suhteistaan kaikkeen muuhun olevai-seen. Tästä seuraa sekin, että ”syrjäytyneitä” (kuten nuoriakaan) ei voida paikantaa yhteiskunnan ulkopuolelle, vaan heidät on luettava sisään, mukaan, ”kanssaihmi-siksi” (ks. Helne 2002, 190).

4) Myös hallinnan analytiikkaan kytkeytyvän kriittisen syrjäytymistutkimuk-sen ja kestävän hyvinvoinnin teorian välinen yhteys syntyy pohjimmiltaan relatio-naalisuudesta. Suhdekäsitteenä syrjäytyminen kuvastaa huolta yhteiskunnan ja yksilöiden välisestä suhteesta. Suhde pelkistetään yleensä palkkatyöhön (sisältäen siihen kouluttautumisen), ja tässä suhteessa ilmenevien ongelmien ratkaisemi-nen langetetaan ”syrjäytyneiden” yksilöiden tehtäväksi, millä saattaa olla heidän hyvinvointiaan heikentäviä seurauksia. Sitä vastoin kriittisessä syrjäytymistutki-muksessa kyseenalaistetaan pyrkimys integroida yksilöt yhteiskuntaan ilman, että kysyttäisiin: integroiminen millaiseen yhteiskuntaan ja minkä vuoksi?

Kuten edellä kirjoitimme, se, miten yhteiskunta ja sen kulttuuri vastaavat ih-misten tarpeisiin, ratkaisee, missä määrin ihmiset hyväksyvät ja sisäistävät val-litsevat arvot. Syrjäytymisdiskurssin ja sen tuottaman politiikan tavoitteena on integroida ihmiset yhteiskuntaan. Mikäli ihmiset vierastavat kulttuurinsa arvoja ja pyrkimyksiä (esimerkiksi sen kulutuskapitalistisia arvoja), tällainen politiikka joko tuottaa pahoinvointia tai epäonnistuu. Vain kestävä yhteiskunta on integroi-tumisen arvoinen.

Koska ihmisiä integroidaan lähinnä palkkatyöhön, koulutukseen ja kuluttajik-si, aktivointi- ja syrjäytymisdiskurssi kutoutuvat yhteen liki itsestään selvästi. Sa-malla ne kytkeytyvät hallinnan pyrkimyksiin. Vallitsevan hallintatavan mukainen ihannekansalainen on aktiivinen ”työmarkkinakansalainen” (ks. Ågren ym. 2020, 157). Jos hän ei täytä tätä normia (tätä kansalaishyvettä) tai hänen aktiivisuutensa suuntautuu hallinnan näkökulmasta väärin, on hän ”syrjäytynyt” (ks. myös Läh-teenmaa 2011, 47). Siksi hänet on aktivoitava ja sosiaalistettava uudelleen – siis integroitava palkkatyöyhteiskuntaan. Syrjäytyminen on siten selkeästi vallan kä-site (Pohjola 2001, 188) – ja valta on suhdekäkä-site. Päädymme siis jälleen relatio-naalisuuteen.

5) Hallinta itsessään kytkeytyy siihen, miten hyvinvointi määrittyy yhteis-kunnassa. Hallinnan tavoitteena on edistää väestön hyvinvointia ja sen vaurautta.

Näin se tekee erilaisten tekniikoiden avulla. Kansalaiset asettuvat tällöin kahtalai-seen asemaan: he ovat yhtäältä tarpeidensa ja pyrkimystensä eli oman hyvinvoin-tinsa subjekteja, toisaalta hallinnan kohteita (Foucault 1991, 100). Kulutuskapita-listisessa yhteiskunnassa yksilöt on mobilisoitava talouskasvun tavoitteen taakse.

Ihmisten on siis yhteiskunnan pyrkimyksiä tukiessaan tunnettava edistävänsä myös omaa onnellisuuttaan tai hyvinvointiaan (ks. Miller ja Rose 1990, 28). Kun hallinta on tarpeeksi tehokasta ja toistuvaa, se mahdollistaa ihmisten toimintaan puuttumisen ilman pakottamista; tällöin hallinnan kohde sisäistää hallinnan pyr-kimyksiin sopivan näkemyksen siitä, mitä on hyvä elämä ja mikä on hänelle pa-rasta (Brunila 2013, 240). Hallinnan tekniikat luovat tarkoitusperiensä mukaista käsitystä hyvinvoinnista. Siksi hegemonisissa diskursseissa puhutaan työllisyydes-tä, tuottavuudesta, talouskasvusta, hyvinvointivaltion rahoituksesta ja yksilöiden

hyvinvoinnista samaan hengenvetoon (esim. Hetemäki 1998; OECD 2019; STM 2019). Hyvinvointitutkimuksessa ei kuitenkaan ole otettu huomioon sitä, miten hallinnan asettamat hyvinvoinnin määreet vaikuttavat ihmisten omiin hyvinvoin-tikokemuksiin, eikä sitä mahdollisuutta, että nämä ehdot saattavat olla kestävän hyvinvoinnin vastaisia.

6) Pyrkimys sovittaa yhteen hallinnan pyrkimykset ja yksilön oletetut intressit merkitsee sitä, että hallinta on relationaalista – ja ennen kaikkea relationaalinen valtasuhde. Se on yhtäältä hallinnoivien ja hallittavien välinen suhde ja toisaalta käytäntö, joka kohdistuu hallinnan subjektien suhteeseen itseensä (self-relation) (Dean 1995, 572). Ihmisiin kohdistuvat hallinnan käytännöt ovat siten hallin-nallis-eettisiä eli luonteeltaan hybridejä. Tavoitteena on poliittisten ja yhteiskun-nallisten päämäärien, taloudellisten vaateiden sekä yksilöiden ja ryhmien käyt-täytymisen (conduct) välinen vastaavuus (Dean 1998, 88). Esimerkiksi erilaiset työttömyysturvan ja toimeentuloturvan muodot ovat paitsi työttömien taloudel-lista selviytymistä tukevia keinoja myös käytäntöjä, joilla pyritään vaikuttamaan näiden toimenpiteiden piiriin joutuvien ihmisten haluihin, tarpeisiin ja asenteisiin (Dean 1995, 567). Myös hallinnan diskurssit määrittävät nuoren elämänpolkua ja sen määränpäätä. ”Jokainen nuori pysyy koulutuspolulla”, lupaa – tai määrää?

– esimerkiksi tämänhetkinen hallitusohjelma (VN 2019, 175). Hallinnan relaa-tio kohteisiinsa on siis yksisuuntainen – jälleen seikka, jota ei voi pitää kestävää hyvinvointia tuottavana. Siksi annamme tutkimuksessamme äänen myös suhteen toiselle osapuolelle, aktivointitoimien kohteena oleville nuorille.

Hallinta ei sinänsä ole uusi ilmiö; vain sen muodot muuttuvat. ”Kaikki yhteis-kunnat muovaavat niissä elävien ihmisten luonnetta siten, että he haluavat tehdä juuri niitä asioita, joita heidän on pakko tehdä” (Fromm ja Suzuki 2012, 133). Tätä yksilön mielen ja yhteiskunnan sosioekonomisen luonteen yhteen sulauttaumista voidaan kutsua yhteiskuntaluonteen (social character) luomiseksi (Fromm 2011, 58, 109). Omaan aikaamme osuva yhteiskuntaluonnetta kuvaava termi on ”psyko-kapitalismi”; ilmaisu, joka tarkoittaa ”ihmismielen ja yksilön halun muokkaamista tuotantoelämän vaatimusten mukaisesti” (Värri 2018, 50). Hallinnan tehokkuus perustuu siihen, miten se näissä pyrkimyksissä onnistuu. Siinä määrin kuin eri-laisia normeja ja pyrkimyksiä kyetään kääntämään ihmisten arvoiksi, ne toimivat heidän itseohjauksensa mekanismeina. Tällöin ”vapaita” yksilöitä voidaan hallita loukkaamatta heidän muodollista autonomiaansa. (Miller ja Rose 1990, 18.)

Tällä tosiasiallisen vapauden menettämisellä on seurauksensa yksilöiden hy-vinvoinnille, jolloin hallinta ja hyvinvointi ovat suorassa yhteydessä. Kuten filosofi ja poliittinen taloustieteilijä J. S. Mill (2011, 105) asian muotoili, ”siellä missä ih-misen oman luonteen sijaan perinteet ja muiden ihmisten tavat säätelevät käyt-täytymistä, puuttuu yksi ihmisen onnellisuuden pääaineksista sekä yksilöllisen ja yhteiskunnallisen edistyksen tärkein aines”.

Hallinnan tekniikat tähtäävät tietynlaisen olemisen ja elämisen tavan (way of being and living) vakiinnuttamiseen (Dean 1995, 566), mutta ihmisillä on myös omat käsityksensä siitä, millainen oleminen ja elämä heille sopisi. Ajattelemme, että ihmisellä on biologisena lajiolentona myös tarpeita, jotka periaatteessa voivat ilmetä ”puhtaina”, hallinnan tekniikoista riippumattomina. Aidosti autonominen ihminen haluaa itse päättää, mitä asioita hän elämässään tavoittelee ja mitä hy-vinvointi hänelle merkitsee. Hän siis vastustaa ulkoa tulevaa halujen ja tarpeiden määrittelyä ja noudattaa pikemmin omaa ”luonnettaan” kuin yhteiskunnan sään-töjä (Maslow 1970, 171–174). Hän kykenee toisin sanoen kriittiseen autonomiaan.

Ennen kuin jatkamme matkaa, pysähtykäämme autonomian käsitteeseen.

Koska relationaalisuus ja autonomia saattavat ensi kuulemalta vaikuttaa yhteen sovittamattomilta ja koska autonomia ja hallinta liittyvät viime kädessä kääntei-sesti toisiinsa, on syytä täsmentää, miten ymmärrämme autonomian tässä tutki-muksessa.¹⁸

Lähtökohtamme on, että on kaksi tapaa käsittää autonomia. Ensimmäinen niistä on modernin, individualistisen ja liberalistisen yhteiskunnan perusoletuk-sen mukainen, ja siinä (kuten autonomian käsitteeseen luonnollisesti kuuluu) korostetaan yksilön itseohjautuvuutta. Käytännössä modernin yhteiskunnan yk-silöiden autonomia on kuitenkin toisistaan irrallisten, yhteyksistään revittyjen ih-misten näennäistä itsehallintaa.

On myös toisentyyppistä autonomiaa. Selvennämme tätä Abraham Mas-low’n luonnehdinnan avulla. Hänelle(kin) autonomia merkitsee itsehallintaa (self-government); sitä, että ihminen on aktiivinen ja vastuullinen sekä päättää omista asioistaan sen sijaan, että hän olisi pelinappulan tavoin toisten ohjailtavissa.

Tällainen autonomisuus ei kuitenkaan rinnastu uusliberalistisen hallinnan auto-nomiakäsitykseen; päinvastoin. Maslow korostaa, että valtaosa ihmisistä ei kykene hänen kuvaamaansa autonomiaan, vaan heitä ohjailevat ”myyntimiehet, mainos-tajat, vanhemmat, propagandistit, TV, sanomalehdet jne.”. Tämän heikkouden po-liittiset ja taloudelliset seuraukset ovat katastrofaalisia, sillä demokratiasta jäävät puuttumaan sen olennaiset edellytykset: itsenäiseen päätöksentekoon ja ajatteluun kykenevät kansalaiset. (Maslow 1970, 161.) Hallinnalle tilanne on kuitenkin juuri se, mihin pyrittiinkin: vapaus typistyy vapaudeksi kuluttaa. Vaikka yksilönvapaus ja autonomia ovat modernien, liberaalien yhteiskuntien kantavia arvoja, aidosti ja sisäisesti vapaita ihmisiä on vähän; tämä on liberaalien yhteiskuntien ”vapauden paradoksi” (Hamilton 2008).

Maslow’lla autonomia kytkeytyy itsensä toteuttamiseen (eli teoriamme Being-ulottuvuuteen). Itseään toteuttavat ihmiset eivät viime kädessä sopeudu vaan vastustavat enkulturaatiota eli säilyttävät sisäisen etäisyyden heitä ympäröi-18 Asia on hyvin monimutkainen emmekä tässä yhteydessä edes yritä käsitellä sitä tyhjentä-västi.

vään yhteiskuntaan. Itseään toteuttavia, autonomisia ihmisiä siis hallitsee yhteis-kunnan sääntöjen sijaan heidän oma luonteensa. (Maslow 1970, 171–174.) Len Doyalin ja Ian Goughin (1991, 187) tarveteorian termein kyse on tällöin ”kriit-tisestä autonomiasta”, johon kuuluu kyky arvioida oman kulttuurin sääntöjä sekä työskennellä yhteistyössä muiden kanssa niiden muuttamiseksi. Myös kestävyys-orientoituneet hyvinvointitutkijat ovat painottaneet kriittisen autonomian merki-tystä ja vallitsevan kulutuskeskeisen kulttuurin kyseenalaistamista, mikäli globaali kestävyys halutaan saavuttaa (McGregor 2007, 7).

Hyvin kriittinen ihminen voi kuitenkin kokea suurta erillisyyttä. Kriittisen autonomian käsite ei siis yksin tavoita sitä, miten autonomian käsitämme. Us-kontotieteilijä Gavin Floodin ajattelua soveltaen individualismi ja yksilöllisyys (individuality) voidaan erottaa toisistaan. Edellinen on se ideologinen perusta, jol-le moderni yhteiskunta rakentuu, jälkimmäinen yksilön sisäisyyden ominaisuus.

Se ei suinkaan sulje pois minuuden relationaalisuutta ja muunlaista relationaa-lisuutta; päinvastoin, kyky olla yhteydessä muihin on kypsän ja autonomisen ja ihmisen tunnuspiirre. Tämä kyky käsittää yhteyden myös kosmokseen, johonkin itseä suurempaan. (Ks. Flood 2013, 46, 206–207.) Kutsumme tätä relationaaliseksi autonomiaksi.

Yhdistämme siis kaksi tulkintaa: ajattelemme, että itseään toteuttava ihminen on myös itsenäinen. Käsitämme tämän relationaalisen ja kriittisen autonomian hyvinvoinnin Being-ulottuvuuden osaksi.

Hyvinvoinnin ulottuvuuksiin palaamme vielä moneen kertaan aineiston ana-lyysissä, mutta sitä ennen kuvaamme tutkimuksen aineistoa ja analyysimenetelmiä.