2 Aktivaatiota maailmanpalon edellä
2.1 Hallintaa, epäluuloa ja yksilön vastuita
Vanhemmat sukupolvet lienevät kautta aikain kantaneet huolta kurittomaksi katsomastaan nuorisosta. Mitkä tekijät voisivat selittää erityisesti nykyistä nuo-risohuolta? Vastaukseksi on esitetty hallinnan tavan muutosta eli 1990-luvun puoliväliin ajoittuvaa, angloamerikkalaista perua olevien aatteiden ja käytäntöjen rantautumista Suomeen. Nämä uusliberalistiset virtaukset jakavat samat uhkaku-vat: yleisen moraalin löystymisen, työmoraalin heikkenemisen ja liiallisen riip-puvuuden sosiaaliturvasta (Saastamoinen 2006, 66). Timo Harrikarin (2008, 14, 99–134) käsitteitä lainataksemme näiden ajatustapojen maihinnousun seuraukse-na 1960-luvun puolivälissä muotoutunut hyvinvointivaltiollinen hyvinvointipoli-tiikka on 1990-luvun puolivälistä alkaen enenevästi korvautunut uusliberalistista hallinnan tapaa edustavalla riskipolitiikalla. On siis tapahtunut politiikkaparadig-man muutos, jossa on siirrytty tasa-arvoa painottavasta sosiaalipolitiikasta koh-dentavaan ja kansalaisten omia velvollisuuksia korostavaan aktivointipolitiikkaan.
”Rakkaalla” lapsella on monta nimeä: muutosta on kuvattu myös siirtymäksi hy-vinvointivaltion eetoksesta aktiivisen yhteiskunnan eetokseen (Dean 1995, 569), hyvinvointikehyksestä työllisyys- ja markkinakehyksiin (Björklund 2008) ja yh-teisvastuusta yksilölliseksi taloustalkoohenkiseksi vastuuksi (Brunila 2013).
Kokonaisuudessaan uusi hallinnan tapa (regiimi) ilmenee muun muassa ta-lousperustaiseksi muuttuneena kansalaiskäsityksenä ja paradigmaattisen aseman saavuttaneena syrjäytymisdiskurssina. Aktivointipolitiikan kahtalaiset lähtökoh-dat heijastelevat yhtäältä uusliberalistiseen talouspolitiikkaan kuuluvaa huolta hy-vinvointivaltion kustannuksista ja toisaalta ajatusta ”osallisuuden” eli inkluusion lisäämisestä (ks. Ala-Kauhaluoma 2005, 43). Nämä kaksi asiaa kietoutuvat yhteen, sillä työllistetyt ja osallistetut kansalaiset eivät enää ole kustannuserä.
Suomalaisessa yhteiskunnassa ja hyvinvointivaltiossa palkkatyöllä on ollut keskeinen merkitys paitsi toimeentulon takaajana myös – ja ennen kaikkea – mo-raalisena normina ja velvollisuutena (Kettunen 2008, 156–161). Nimenomaan palkkatyötä pidetään keskeisenä yksilön ja yhteiskunnan välisen suhteen raken-tumiselle, mitä voidaan kuvata työntekijäkansalaisuuden (Hakala ym. 2013) tai työmarkkinakansalaisuuden käsitteellä (ks. Ågren ym. 2020, 157). Ihmisten ja eritoten nuorten ja ”syrjäytyneiden” tai ”syrjäytymisriskin” alaisten ihmisten on löydettävä paikkansa yhteiskunnassa (ks. Helne 2002, 81) – ja sen paikan tulee olla työpaikka. ”Uusliberalistinen järkeily” ja aktivointiparadigma ovat korostaneet tätä piirrettä siten, että mahdollisuutta jättäytyä palkkatyön ulkopuolelle on pyrit-ty rajoittamaan pontevasti (Saarinen ym. 2014). Aktivointipolitiikan pääviestinä on ollut työn ensisijaisuus sosiaaliturvaan nähden, ja tämän mukaisesti velvoitta-vien ja tiukkojen keinojen osuus työvoimapolitiikassa on vahvistunut Suomessa 1990-luvun puolivälistä lähtien. Samaten hallitusohjelmien ja
asiantuntijaraport-tien lähiluvusta selviää kansalaisten ”kannustamisen” ja erilaisten aktivointitoi-menpiteiden lisääntyvä merkitys. (Saarinen ym. 2014; Saari ja Behm 2017.)
Aktivointipolitiikan kehittämisen taustalla on ollut pyrkimys vähentää nuo-risotyöttömyyttä (Keskitalo 2013). Erityistä huolta on kannettu nuorten oletetun syrjäytymisen yhteiskunnallisista vaikutuksista: yhä kasvavaksi väitetyn ongel-maisten nuorten joukon on arveltu rasittavan yhteiskunnan palveluja ja kansanta-loutta kohtuuttomasti (Keskitalo ja Karjalainen 2013; 8; Aaltonen ym. 2015, 42).
Suomalainen NEET-keskustelu onkin kytkeytynyt useiden perättäisen hallitusten tavoitteeseen työllisyysasteen nostamisesta ja valtion velkaantumisen pysäyttämi-sestä (ks. Hiilamo ym. 2017, 34). Koska huoltosuhteen heikentymisen kompen-soiminen katsotaan erityisesti nuorten tehtäväksi, työvelvoite kohdistuu ankarana heihin. Voidaan jopa väittää, että nuorten kansalaisuutta ei enää nähdä perustus-lain hengessä yhteisön täysjäsenyyden kaltaisena perusoikeutena, vaan sen ajatel-laan toteutuvan vasta koulutuksen, työllistymisen ja verojen maksamisen myötä (Hirvonen 2014, 35; ks. myös Keskitalo 2013, 47–49; Sandberg 2015, 131, 133).
Jotta valtio voisi huolehtia sosiaaliturvajärjestelmästä väestön ikääntyessä ja tuottavuuden kasvuvauhdin hiipuessa, työllisyysasteen kohottaminen on nostettu keskeiseksi talouspolitiikan tavoitteeksi (Hämäläinen 2013a, 183). Huoltosuhteen korjaamisen, talouskasvun ja nuorten työllistymisen yhteyttä korostavaa diskurs-sia voi kohdata monissa nuoria koskevissa adiskurs-siakirjoissa. Nuorten todetaan esimer-kiksi olevan ”avainasemassa talouskasvun edellytysten vahvistamisessa”, sillä hei-dän varassaan ”Suomi nousee uuteen kasvuun tai taantuu muistelemaan vanhoja saavutuksiaan” (Muistio nuorten työelämäasenteesta ... 2009, 5). Katseen suuntau-tuessa talouteen nuoriso esitetään valtiollisena resurssina ja sosiaalisen investoin-nin kohteena, johon käytetyt panokset korjataan myöhemmin verotuloina (Harri-kari 2014; ks. myös Muistio nuorten työelämäasenteesta ... 2009, 8). Talouskasvun varmistamiseksi nuorten syrjäytyminen tuleekin ehkäistä varhaisessa vaiheessa;
nuoret on saatava koulutukseen ja työhön sekä ”toimeentulotuelta raiteille” (Muis-tio nuorten työelämäasenteesta ... 2009, 84). Tämä on tärkeää, sillä pitkään jatku-van tuen saannin pelätään passivoijatku-van nuoria, vähentävän heidän sosiaalistumis-taan palkkatyöyhteiskunnan normeihin ja lisäävän syrjäytymisriskiä entisestään (ks. Keskitalo 2013, 50). Aktiivisuuden retoriikka perustuukin epäluottamukseen.
Se kätkee otaksuman passiivisuudesta, joka on käännettävä aktivoinnilla oikean-suuntaiseksi, hyväksyttäväksi toiminnaksi. Oikeanlaisen aktiivisuuden kriteeri määritetään ylhäältä päin, ja vasta aktivoidut nuoret ovat käyttökelpoisia yhteis-kunnalle (Pohjola 2001, 198).2
2 Laiskuusoletus on osoitus ihmiskäsityksestä, jonka mukaan ihmiset ovat ylipäänsäkin lais-koja ja siksi kannustamisen tai pakottamisen tarpeessa. Vaikka oletus on ristiriidassa monien psykologisten teorioiden kanssa, on se hallinnan kannalta käyttökelpoinen: vallitsevat yhteis-kunnalliset käytännöt ja hallinnan tekniikat voidaan oikeuttaa ihmisluontoon vetoamalla.
(Ks. Fromm 2011, 81.)
Sosiaali- ja terveysministeriön selvityksessä vuodelta 2007 ei kaunistella nuo-risohuolen taustaa:
”Väestökehityksen myötä kysymys nuorisosta on tullut entistä selvemmin väestö-poliittiseksi ja työvoimaväestö-poliittiseksi kysymykseksi. Nuorisopolitiikka ei rajoitu enää nuorten ongelmakäyttäytymiseen, vapaa-aikaan ja nuorisokulttuureihin. Se on laa-jentunut sektorit ylittäväksi yhteiskuntapolitiikaksi, jonka tavoitteena on kehittää ko-konaisvaltaisesti nuorten elinoloja ja yhteiskuntaan kiinnittymistä. Kehityksen syynä ei ole poliitikkojen ja päättäjien hyvä tahto tai nuorisoa edustavien poliittisten orga-nisaatioiden vahvuus vaan jälkiteollista yhteiskuntaa uhkaava biologinen isku. Nuo-ret ikäluokat pienenevät sekä Suomessa että laajemmin Euroopassa, joten globaalin kilpailukyvyn ylläpitämiseksi hupenevista ikäluokista on pidettävä entistä parempaa huolta.” (Tarvainen ym. 2007, 13.)
Hallinta vahvistaa otettaan, kun nuorten kiinnittymistä (inkluusiota) yhteiskun-taan kehitetään ”kokonaisvaltaisesti” globaalin kilpailukyvyn ylläpitämiseksi. Vi-ranomaiset ja monet tutkijatkin ovat asettuneet vahvasti sille kannalle, että nuorten hyvinvoinnin edistämiselle tulee asettaa ”selkeitä kansantaloudellisia tuotto-odo-tuksia” (Rimpelä 2008, 71). Nuoria koskevassa huolessa ei tässä näkökulmassa ole ensisijaisesti kyse nuorten hyvinvoinnista vaan väestön ikääntymisen tuottaman ongelman ratkaisemisesta sekä talouskasvun turvaamisesta.
Julkisen sektorin kustannuskasvun hillitseminen ja työllisyyden edistäminen ovat aktivointidiskurssissa toistuvia perusteluja sille, miksi talouskasvu on asetettu yhteiskuntapolitiikan päämääräksi ja miksi se on yhä suomalaisen hyvinvointival-tion liki kyseenalaistamaton välttämättömyys (ks. Joutsenvirta ym. 2016). Sama-ten palkkatyöhön osallistumisesta on tullut entistä ehdottomampi moraalisen yh-teisön jäsenyyden ja kansalaisuuden perusedellytys (Saastamoinen 2006, 73; myös Julkunen 2013). Palkkatyöläisyys puolestaan mahdollistaa aktiivikansalaisuuden toisen, joskin usein ääneen lausumattoman vaateen: kuluttamisvelvollisuuden (ks. Helne ym. 2012, 55–58).
Niin aktivoimisdiskurssi kuin syrjäytymisdiskurssikin kietoutuvat vahvasti työkeskeiseen ja materiaaliseen hyvinvointinäkemykseen ja talouskasvun tavoit-teeseen. Syrjäytymisdiskurssin tulkintakehikossa syrjäytymiseksi nimetty ilmiö on luontainen aktiivikansalaisuuden antiteesi ja työyhteiskunnan negaatio. Syr-jäytyminen on siinä selkeä riski kansalliselle menestykselle. Tämän riskin hin-nan arvioiminen (esim. Hilli ym. 2017; Vauhkonen ja Hoikkala 2020) on noussut yhteiskuntapoliittiseen keskiöön. Julkisuudessa on usein toistettu arviota, jonka
mukaan yksi syrjäytynyt nuori maksaa yhteiskunnalle miljoona euroa.3 Työ- ja elinkeinoministeriön mukaan nuorten syrjäytyminen maksaa yhteiskunnalle sa-toja miljoonia euroja euroa vuodessa (TEM 2012, 6). Lasku – mikä sen summa sitten onkin – muodostuu paitsi sosiaalimenoista ja nuorten palvelujärjestelmien ylläpidosta myös ennen kaikkea menetetyistä verotuloista ja osallistumattomuu-desta kansantuotteen kartuttamiseen (Sandberg 2015, 228). Kiristynyt asennoi-tuminen näkyy julkilausuttuna epäluottamuksena viimesijaisen turvan varassa eläviä työttömiä kohtaan (Saari ym. 2017a, 208). Etenkin Suomen rikkain väes-tönosa näyttäisi kantavan diskurssia tuloluokkien alapäähän sijoittuvien ihmisten saamattomuudesta, työhaluttomuudesta ja vastuuttomuudesta ja näistä johtuvasta yhteiskunnan apuun tukeutumisesta (ks. Kantola ja Kuusela 2019, 121–122).
Vaikka syrjäytymistä pidetään yhteiskuntaa uhkaavana kollektiivisena sosiaa-lisena – ja ennen kaikkea taloudelsosiaa-lisena – ongelmana ja riskinä, riskistä vastaa nimenomaan yksilö itse. ”Syrjäytyneistä” nuorista pyritään seulomaan ne, jotka ovat kohtuullisin kustannuksin rekrytoitavissa normityöuralle – ja uusliberalisti-sen hallintatavan mukaisesti itseään hallitseviksi yksilöiksi (Harrikari 2014, 119).
Esimerkiksi suomalaisen nuorisotyön on havaittu tähtäävän nuorten vastuutta-miseen (Kallinen ja Häikiö 2020, 9–10). Aktiivisen kansalaisuuden ja aktivoin-tipolitiikan ajatukseen kuuluu, että elämästä selviytymisen vastuu – olipa kyse riskienhallinnasta, hyvinvoinnista tai palkkatyöhön sijoittumisesta – lankeaa ak-tiivisuuteen velvoitetuille yksilöille itselleen. Juuri tässä piilee aktivointipolitiikan paradoksi (Ala-Kauhaluoma 2005, 43) – ja myös syrjäytymisdiskurssin paradoksi.
Pyrkimyksenä on siis aktiivisten ja yrittäjämäisten subjektien luominen. Yrit-täjyydestä on suomalaisessa yhteiskunnassa tullut poliittinen puhetapa ja kan-sallinen projekti, jossa tavoitellaan kansalaisten vastuuttamista niin talouden ke-hityksestä kuin omasta työllisyydestäänkin (Korhonen ym. 2008, 159). Samalla pyritään vähentämään väestössä sellaisia ominaisuuksia, jotka heikentäisivät työllistymisvalmiuksia ja johtaisivat riippuvuuteen sosiaaliturvasta (esimerkiksi fatalismi, alhainen itsetunto ja tylsistyneisyys). Yksilöiden suhtautumista itseen-sä koetetaan muovata niin, että heistä tulisi oman kohtalonsa herroja, taitojensa, pätevyyksiensä sekä fyysisten ja psyykkisten ominaisuuksiensa markkinoijia, ak-tiivisia taloudellisia kansalaisia ja työnhakijoita. (Dean 1995, 576 ja 1998, 93, 98.) Hallinta tähtää toisin sanoen siihen, että yksilöt muuttavat persoonallisuuttaan, mitä pidetään ratkaisuna myös erilaisiin sosiaalisiin ongelmiin (Kallinen ja Häikiö 2020, 11–12).
3 Väitteen taustalla on Jouko Kajanojan vuonna 2000 tekemä laskelma, josta luku on euroiksi muutettuna levinnyt julkisuuteen. Tutkimuksessa ja hallinnossakin on toki havaittu, että mil-joonan euron arvioon ja muihinkin arvioihin tulee suhtautua kriittisesti (ks. Puttonen 2012).
Kritiikki koskee kuitenkin harvemmin syrjäytymisen taloudellistamista eli pyrkimystä laskea syrjäytymisen kustannukset ja tarkastella oletettua syrjäytymistä talouden näkökulmasta.
Yrittäjyys voidaan tulkita länsimaisen, individualistisen minuuskäsityksen manifestaatioksi: yrittäjä on autonominen ja rationaalinen (markkina)toimija (Korhonen ym. 2008, 161–162). Ihmisten tulisi olla ”oman itsensä yrittäjiä”, homo economicus -roolinsa täydellisesti sisäistäneitä yksilöitä (ks. myös Dean 1995, 576 ja 1998, 102). Tavoitteena on siis itsehallinta (self-government). Kyse ei kuitenkaan ole aidosti autonomisen ihmisen ihanteesta, vaan itsen hallitsemisesta hallinnan tavoitteiden mukaisesti (ks. luku 3.4). Käytännössä tämä merkitsee minuuden ekonomisaatiota (Scharff 2016, 111). Myös kannustinideologia perustuu homo economicus -ajatteluun: yksilöitä koetetaan ohjata erilaisin taloudellisin kannusti-min ja aineellisin hyödyin tekemään rationaalisia ja omien intressiensä mukaisia valintoja (Björklund 2008, 34).
Uusliberalistisen hallintatavan mukaisessa riskipolitiikassa ja sen mukaisessa aktivointipolitiikassa ei siten enää esitetä kollektiivista hyvinvointilupausta toisin kuin aiemmassa hyvinvointipolitiikassa. Jälkimmäisessä pyrittiin Timo Harrika-rin analyysin mukaan suojaamaan kansalaisia toimeentulon epäjatkuvuuksista ai-heutuvalta sosiaaliselta turvattomuudelta, ja monien ongelmien ajateltiin johtuvan rakenteellisista tekijöistä ja valtion ja viranomaistoiminnan epäkohdista (ks. myös Helne ja Laatu 2006). Tästä syystä toimenpiteet kohdistettiin koko väestöön eikä
”poikkeavia” yksilöitä haluttu syyllistää tai kohdella leimaavasti. (Harrikari 2008, 105, 107, 121–122.)
Tätä nykyä tilanne on toinen. Kuten Raija Julkunen (2004, 238) on osuvasti todennut, yksilöiden aktivoinnin, kannustamisen ja velvollisuuksien kieli ”ei puhu tarpeen, vakuutuksen, turvallisuuden, tasa-arvon, sosiaalisten oikeuksien tai kol-lektiivisen vastuun kieltä”. Vaikka työttömyys johtuu rakenteellisista ja maailman-laajuisista tekijöistä (pitkittyneistä talouskriiseistä, globaalista kilpailusta, toimi-alojen murroksista jne.), työttömyydestä poispääsy jätetään yksilöiden vastuulle – sanktioiden uhalla. ”Riskiyksilöiden” ongelmat siis määrittyvät heistä itsestään johtuviksi, kun taas yhteiskuntaa pidetään periaatteessa hyvänä ja terveenä sekä tasa-arvoisena ja inklusiivisenä (Harrikari 2008, 118–119; Scanlon 2015; Kallinen ja Häikiö 2020, 11). Epäkelpoja ovat ne, jotka eivät tällaisessa yhteiskunnassa pär-jää. Vallitseva mentaliteetti on individualistinen ja psykoemotionaalisia ongelmia korostava (ks. Brunila ym. 2019). Myös pyrkimys nuorten ”voimaannuttamiseen”
ja ”valtaistamiseen” (empowerment) saattaa olla yksilöimisen yksi muoto, sillä se heijastelee näkemystä nuorten toimijuuden heikkoudesta ja kypsymättömyydestä (Kallinen ja Häikiö 2020, 9–10).
Riskiyksilöitä on holhottava ja valvottava tai terapoitava kuntoon. Michel Foucault’n (1982) termein kyse on tällöin paimenvallasta, jossa vertauskuvallisesti ilmaisten hyvä paimen johdattaa isosta laumasta harhautuneet nuoret takaisin lau-man yhteyteen. Paimenten eli hallintaan osallistuvien toimijoiden keinovalikoima on laaja. Yhtäältä hallinnan tekniikat ovat kurinpidollisia, toisaalta minuuksiin
kohdistuvia (ks. Foucault 1991, 101–102). Aktivaatio ei siten merkitse vain tiet-tyjä toimenpiteitä ja tietynlaista sosiaaliturvajärjestelmää, vaan myös syvemmälle yksilöiden minuuksiin porautuvaa vaikuttamista. Tällaisia ihmisen elämään ja ih-misen ihon alle kohdistuvia toimenpiteitä ei voi inhimillisestä näkökulmasta pitää kestävää hyvinvointia edistävinä. Lisäksi ajatus siitä, että paimenet itse saattaisivat olla eksyksissä, on tässä kontekstissa mahdoton.
Aktivaatioon perustuva hallinta saa eri muotoja sen mukaan, keihin se koh-distuu. Esimerkiksi työ- ja elinkeinoministeriön (TEM:n) (2010) ohjeistuksen mukaisesti julkisen työvoimapalvelun henkilöasiakkaat on ryhmitelty asiakkaan palvelutarpeen perusteella kolmeen erilaiseen segmenttiin: suoraan työmarkki-noille suuntaaviin, osaamisen kehittämisen kautta työmarkkityömarkki-noille suuntaaviin ja työmarkkinoille kuntoutuviin. Segmentointi on yksi osoitus siitä, miten työnha-kijoita kategorisoidaan suhteessa aktivointitarpeeseen. Samalla se kuvastaa sitä, miten väestö jakaantuu yhtäältä niihin, jotka kykenevät hallinnoimaan riskejään ja itseään (aktivoinnin ihannesubjektit), ja toisaalta niihin, jotka eivät tähän pys-ty vaan tarvitsevat enemmän paimentamista ja hallintaa holhoavassa suhteessa.
Kyse on aktiivisten kansalaisten ja toimenpiteiden kohteiden tai ”maalitaulujen”
(targeted populations) välisestä erosta (ks. Dean 1998, 104.) Hienovaraisemmin voidaan puhua yhtäältä aktivoitumiskelpoisten kansalaisten itsehallintaan tähtää-vistä hallinnan strategioista ja toisaalta kohdeväestöryhmiä koskevista strategiois-ta, joissa kuvaan astuvat myös pakot silloin, kun itsehallinta ei riitä (ks. Dean 1998, 105).
Paimenella (ja myös paimennettavilla) on kuitenkin pulma: Aktivoinnista ja kannustamisesta on tullut keskeinen hallinnan idea ja sosiaalipolitiikan työkalu, johon tartutaan, vaikka työkalun vaikuttavuudesta on ristiriitaista näyttöä (esim.
Ala-Kauhaluoma 2005; Hämäläinen 2013a; Karjalainen 2013; Osallistava sosiaali-turva 2015)4. Aktivoinnin vaikutus nuorten työllistymiseen on havaittu vähäiseksi ja suorastaan olemattomaksi esimerkiksi niillä nuorilla, joilla on vain perusasteen koulutus (Hämäläinen ym. 2014; ks. myös Malmberg-Heimonen ja Vuori 2005).
Syyttävät sormet osoittavat kuitenkin usein heihin, joilla on vähiten mahdolli-suuksia vaikuttaa omaan tilanteeseensa (Ojala 2016, 102). Mitä tämä epäluotta-mus merkitsee nuorille ja niin sanotuille syrjäytyneille itselleen?
4 Yhtenä aktivointipolitiikan työkaluna mainittakoon Sipilän hallituksen kiistelty aktiivimalli.
Vaikka se poistettiin vuoden 2020 alussa, kohdistuu nuoriin edelleen sanktioita. Heidän oikeu-tensa työttömyysetuuteen evätään tai toimeentulotuen perusosaa voidaan pienentää, jos he eivät ole hakeutuneet koulutukseen tai kieltäytyvät tarjotusta työstä tai koulutuksesta (te-palvelut.fi;
L 1412/1997, 10 §).