Vaietut ja vaikeat keskustelunaiheet adoptioperheessä

On yleistä, että nuori ihminen pohtii kysymystä ”kuka minä olen?” Toisaalta tätähän ihminen tekee koko ikänsä. Tutkimuksen adoptoituja kysymys askarrutti ajoittain voimakkaasti. Lojaalisuudesta ja kiitollisuudesta adoptiovanhempia kohtaan kysymyksiä biologisista vanhemmista oli arasteltu tehdä. Kysymykset oli koettu liian arkaluontoisiksi nostaa keskusteluun, niiden pelättiin aiheuttavan epäsointua suhteessa adoptiovanhempiin. Adoptoidut kuvasivat kertomuksissaan vaihtelevasti kaipaustaan tuntea omat alkuperäiset vanhempansa. Näistä ei kuitenkaan keskustel-tu adoptiovanhempien kanssa. Malinda Anderssonin (2010) mukaan hiljaisuus voi olla kielellinen strategia luoda kiertoteitä tai olla puhumatta herkistä aiheista. Heidi

Ruohio (2016) toteaa, että keskeistä ei ole sinänsä adoptiosta puhumisen määrä per-heessä vaan tunne siitä, että aiheesta voi kysyä ja keskustella. Adoptiosta puhuminen on prosessi, ei tapahtuma. (Brodzinsky & Pinderhughes 2002.) Tästä adoptoidun omaan alkuperään liittyvästä informaation tarpeesta hänen nuoruutensa kehitysvai-heessa adoptiovanhemmat eivät aina ole tietoisia. Yksi adoptiovanhempien tärkeistä tehtävistä on kuitenkin päättää, milloin ja mitä informaatiota he lapsilleen jakavat adoptiosta.

Yhteyttä adoptiovanhempiin varjosti kiitollisuuden tunne, mikä vaikeutti keski-näisen kommunikaation tasa-arvoista suhdetta. (Schiellerup & Grand 1983.) Tut-kimukseni adoptoitujen kertomusten mukaan adoptiovanhempien suhtautuminen adoptioon keskustelun aiheena vaihteli. Useimmissa tapauksissa adoptiosta vaiettiin perheessä yhteisesti. Monica Dalen ja Barbro Sætersdal (1992) havaitsivat tutki-muksessaan, että nuorten adoptoitujen ajatukset alkuperästään olivat intensiivisim-mät teini-iässä ja herkästä aiheesta keskusteleminen adoptiovanhempien kanssa oli vaikeaa.

Aika avoin meillä oli tämä suhde vanhempiin, pystyttiinhän me juttelemaan, mutta joskus oli tämmöinen, että kehtaaks mä kysyä tuota, että tallaanko mä niiden varpaille nyt, jos mä kyselen liikaa. Et ne on kasvattanut mua, että jos mä menen niiltä kysymään ja töksäytän niille, että kertokaa nyt, mitä te tiedätte niin kuin.(Kristina, syntynyt 1960-luvulla)

Vaikka Kristinan perheessä keskusteltiin avoimesti asioista, adoptio aiheena väisti arkea. Kristina oli kiinnostunut taustastaan, mutta arasteli aloittaa aiheesta keskus-telua. Hän asetti itse itselleen rajoja sille, milloin ja missä tilanteessa olisi sopivaa esittää adoptioon liittyviä kysymyksiä.

Minut synnyttänyt äiti oli kuulemma aika nuori, lapsi itsekin eikä voinut mua pitää. En tiedä, ovatko he koskaan tavanneet. En ole oikein koskaan kehdannut kysellä. Jotenkin tuntuu ettei mulla ole oikeutta eikä kait tahtoakaan tietää. Jos-kus suutuspäissäni huusin jotain loukkauksia. (Saara, syntynyt 1970-luvulla) Saara kipuili ristiriitaisten tunteiden kanssa kiinnostuttuaan tietämään enemmän alkuperästään ja kiintymyksessään adoptiovanhempiinsa. Häntä ikään kuin riepo-teltiin kahden identiteetin välillä. Saara oli epävarma siitä, oliko hänellä edes oi-keutta saada tietoja elämänsä alkuvaiheista ja, halusiko hän edes lopulta tietää niistä.

Saara oli vastannut torjuvasti isänsä kysymykseen, haluaisiko hän tietää, keitä hänen syntymävanhempansa ovat. Sekä Kristina että Saara viittaavat puheessaan hiljaiseen vaistoon olla kyselemättä itselleen ja vanhemmilleen herkästä asiasta. Adoption käy-tännöistä adoptoidut eivät löytäneet kulttuurista mallitarinaa lähestyä tätä elämänsä suurta arvoitusta, aukkoa omassa historiassaan.

Vanhempien lapsettomuus ja adoptio olivat Marin perheessä väisteltyjä keskustelunaiheita.

Niin kuin sen olen käsittänyt, että lapsettomuus on ollut mun vanhemmille kauhean arka paikka ja hirveen säästeliäästi käsittääkseni on kerrottu niin kuin tästä adoptioasiasta. Mutta sitten taas oikeastaan kouluiässä niin mä en muis-ta, että olisi nämä adoptioasiat oikeastaan noussut ollenkaan, se oli kyllä ihan selkeästi sellainen tabu tai semmoinen, mihin ei pitänyt niin kuin kajota, että ne on silloin tapahtunut ja nyt oli syytä unohtaa ne sitten. (Mari)

Halutessaan olla ajattelematta lapsensa alkuhistoriaa Marin vanhemmat saattoi-vat samalla väistää kipeäksi kokemansa lapsettomuuden käsittelyn. Aihe oli perhees-sä tabu. Anneli Pohjolan (2009, 252) mukaan tabujen moninaisuus ja ristiriitaisuus tekevät ymmärrettäväksi niiden kielellisen tavoittamattomuuden. Tabuihin sisältyy häpeää ja syyllisyyttä, joita ei osata tai haluta pukea sanoiksi. Tabun kielto toimii myös siten, että sitä mistä ei puhuta, ei kielellisesti rakentuneessa kulttuurissa ole olemassa. Kokemukselle, joka on yhteiskunnassa tavalla tai toisella tabu, ei löydy hel-posti kulttuurista artikulaatiota (Hänninen 1999, 52). Mari olisi toivonut, että van-hemmat, erityisesti äiti, olisivat ymmärtäneet kertoa hänelle adoptiosta enemmän.

Joo avoimesti puhuttu, ja että vanhemmat olisi osannut, tai ehkä äiti etenkin olisi osannut tulla niin kuin puhumaan niistä ja kysynyt, että haluatko sä tietää tai jotain. Kyllä hän nyt oli kertonut suurin piirtein biologisen äidin nimen ja jotain siitä prosessista, mutta hyvin nihkeästi ja sitten siinä, kun mä olen ollut varmaan 13 suurin piirtein niin mä olen sitten itse etsinyt ne paperit sieltä van-hempien paperien joukosta eli nämä viralliset oikeuden päätökset ja muut eli rupesi niin kuin kiinnostaa kauheasti, että mikä tämä on. (Mari)

Omaan alkuperäänsä ja adoptioonsa liittyviin kiinnostaviin kysymyksiin Mari ei saanut vanhemmiltaan vastauksia. Adoptio aiheena oli heille vaikea ja tavallisesti siitä vaiettiin. Ehkä vanhemmillakaan ei ollut adoption taustoista paljoa tietoa.

Adoptioperheen syvä paradoksi on, että tunnustamalla menetykset ja jakamalla kipu perhe syventää keskinäistä kiintymystään (Watkins & Fisher 1993, 88; Leon 2002, 653). Kipeät asiat perheessä jäivät käsittelemättä vanhempien torjuessa Marin ky-symykset taustastaan. Mari jäi kysymyksineen yksin ja omien mielikuviensa varaan.

Virven adoptioäiti oli avautunut kertomaan tyttärelleen biologisesta lapsetto-muudestaan, kun Virve oli alkanut syyttää häntä siitä, ettei hän olekaan Virven äiti.

Mä syytin, että se ei ole mun äiti... mä olen halunnut puhua siit, niin sit se on kertonut niinku siitä, et oon saanut tietää kaikki, et miks ne ei oo saanut lapsia ja kaiken tällaisen näin. Toisaalta en mä ois halunnut silleen tietää, mutta on se ihan kiinnostavaa niinku tietää, et miksi. Ja sit mua on kiinnostanut tietää, kuinka kauan nää adoptioprosessit on niillä kestänyt ja kaikki tämmöiset näin…

Nyt, kun mä olen itse saanut lapsen, niin tota en mä ois silleen halunnut puhua, koska must tuntuu, että mä olen jotenkin loukannut mun adoptioäitiäni sillä, et mä oon saanut lapsen, koska hän ei ole saanut ja mä olen saanut. Ja tullut

jotenkin sellainen niinko, et aluksi mä just mietin, et miten mä kerron sen, et mä oon raskaana, että ko niinku se, äiti ei oo koskaan saanut lapsia, miten mä sit sanon, että mä saan… Niin, et, en mä voi puhua mistään odottamisesta ja synnyttämisestä äitini kanssa, kun ei se oo koskaan tehny… tai saanut lapsia niin. Mä koin sen, että mä loukkaan... kyllä mä sille niinku aina kerroin, miten huono olo oli ja kaikkea. Ja kyllä se niinku osallistukin mun surkutteluun ja valitteluun… Mut mä tunsin itse, että mä loukkaan sitä, kun mä oon raskaana.

Se oli tosi vaikea pala mulle aluks kertoa, että näin on asia nytten. (Virve) Virve yhdistää puheessaan kaksi vastakkaista, mutta yhdessä dynaamisen koko-naisuuden muodostavaa aihetta: adoptiovanhempiensa hedelmättömyyden ja oman raskautensa. Oma raskaus herätti Virvessä huonoa omaatuntoa. Hän tunsi loukkaa-vansa äitiään tämän jäätyä osattomaksi raskaudesta ja siten biogeneettisestä yhtey-destä lapseensa, tilasta, jonka Virve nyt itse koki. Tässä jännitteisessä kentässä Virve tasapainoili ja epäili äitinsä kykyä kokea empatiaa tytärtään kohtaan. Raskaudesta äidille kertominen yllättäen poisti Virven pelot ja johti kahden aikuisen naisen yh-teiseen herkkään hetkeen. Adoptioäidin avautuminen tyttärelleen syvensi äiti–tytär asetelman tasa-arvoiseksi kohtaamiseksi, jonka Virve koki itseään arvostavana, mut-ta toisaalmut-ta kiusallisena. Tytär, joka aikaisemmin kertoi nauttineensa äitinsä louk-kaamisesta, pohtiikin nyt yllättäen herkkänä ja emotionaalisia antenneja (Nykyri 1999, 160) käyttäen äitinsä ja itsensä välistä eroa vanhemmuuden roolissa. Tahaton lapsettomuus on sensitiivinen aihe, joka voi herättää eksistentiaalisia kysymyksiä syntymästä ja kuolemasta, kärsimyksestä ja elämän tarkoituksesta. Kysymyksiä, jotka käynnistyvät, kun havaitaan, että elämää ei voi kontrolloida ja hedelmättömyyden odottamattomuus koetaan elämänkulun rikkoutumisena. (Westerlund 2005, 478.)

Virven lailla myös Annepohti raskaana ollessaan, miten hän voi adoptioäitinsä kanssa keskustella raskauskokemuksistaan, kun äiti ei ole synnyttänyt.

... meidän äitihän ei ole koskaan, kun me ollaan adoptoituja, niin hän ei ole meitä imettänyt esimerkiksi. Mut se oli hänelle hirveän normaali ja luonnol-linen asia, et hän siitäkin kysyi, että onko nää lähtenyt käyntiin ja miten mä sen koen. Kun mulle tuli sellainen fiilis, että miten hyvin pystyn näistä nyt mun äitini kanssa juttelemaan, kun hän ei ole näitä käynyt läpi. Hän tiesi kaikki, kaikki termit hän tiesi kyllä, mistä puhua… Ei ollut millään tavalla vaivautu-nut ja silleen… (Anne)

Pronatalistinen tarkastelukulma (Park 2006, 202) äidillisiin kehoihin määrittelee äitiyden luonnolliseksi, biologiseksi ilmiöksi. Tästä näkökulmasta adoptioäidin äi-dillisessä kehossa on jotain outoa: keho, joka on olevinaan, mutta kuitenkaan ei ole oikea, sukua jatkava äiti, vaan on keho, joka on merkitty vajavaiseksi joskin valittu vanhemmuuteen pystyväksi. Anne havaitsi, että hänen adoptioäitinsä biologisten äitien poluista poikkeava, erilainen polku äidiksi ei kuitenkaan rajannut äitiä

ulko-puoliseksi raskauteen, lapsen syntymään ja hoivaamiseen liittyvissä keskusteluissa, kuten Anne oli pelännyt. Adoptioäidillä on duaalitietoisuus, joka on noussut en-sikäden adoptioäitiyden kokemuksista yhdistettynä jatkuvaan ja väistämättömään tietoisuuteen siitä, kuinka biologiset (”luonnolliset” tai ”oikeat”) äidit ja muut ihmi-set havaitsevat heidät, kirjoittaa Shelley Park (2006, 203). Tällaisin ”toisin” silmin Virve ja Anne tarkkailivat äitejään aluksi, mutta naisten avautuminen toisilleen vapautti heidät näistä asenteista. Naisten jaettu myötäeläminen ja kieli rakensivat siltaa ja oivaltavaa yhteyttä heidän maailmojensa välillä.

Riitta Granfelt (1998, 170–171) kirjoittaa resonanssin merkityksestä ihmis-suhdetyössä. Resonanssi-ilmiössä kaksi samantaajuista värähtelijää saavat toisensa värähtelemään. Kyseessä on fysiikan ilmiö, mutta hyödynnän käsitettä allegorisesti kuvaamaan Virven ja Annen kokemuksia jaetusta myötäelämisestä keskusteluissa adoptioäitiensä kanssa. Resonanssia sisältävässä suhteessa osapuolilla on jotain yh-teistä toistensa kanssa, mutta myös riittävästi erilaisuutta. Myötävärähtely tuo mu-kanaan jakamisen tunteen ja pakottoman intensiivisen keskittymisen käsiteltäviin asioihin. Annen ja Virven keskustelut raskauksistaan adoptioäitiensä kanssa tulivat merkityksellisiksi kunkin lähestyessä niitä omasta elämäkerrastaan käsin.

Vaietuksi aiheeksi adoptio osoittautui tutkimukseni myös kolmessa sisar–veli suhteessa. Kertomusten mukaan nämä sisarukset eivät keskustelleet adoptioistaan lainkaan keskenään. Aihe ohitettiin molempien taholta. Sen sijaan neljännessä per-heessä, johon oli adoptoitu kaksi tyttölasta eri perheistä, tytöt keskustelivat ajoit-tain omista adoptioistaan ja kuvailivat toisilleen biologisiin vanhempiinsa liittyviä fantasioitaan.