Kohti uuden yhteyden tarinaa

Seuraavassa tarkastelen, minkälaisten kysymysten kautta tutkimukseni adoptoidut paikantavat juuriaan ja minkälaista suhdetta he luovat näihin kertomuksissaan.

Kahden ihmisen välisistä suhteista lapsen ja tämän vanhemman suhdetta pidetään eräänä intiimeimmistä (Bardy 2001, 48). Lapsen luovuttaminen adoptioon on poik-keuksellinen ratkaisu lapsen ja syntymävanhempien suhteen muovaajana. Adoptios-ta tulee perusAdoptios-tavanlaatuisesti lapsen ja hänen kaksien vanhempiensa elämää muut-tava tapahtuma, joka siirtää osalliset kokonaan uusiin suhteisiin ihmismosaiikin kuvioissa.

Adoptoidun tarina syntyy lähdön ja eron tarinasta. Jokainen adoptoitu on kerran menettänyt perustavan suhteensa biologisiin vanhempiinsa. Lapsen erottamista juuriltaan pidetään usein adoptiolapseuden psykologisessa tarkastelussa ydinkysy-myksenä. (Matwejeff 2004, 15.)

Antropologi Barbara Yngvesson (2003, 7–8) on analysoinut adoptoitujen ker-tomuksia koskevissa tutkimuksissaan sulkeumia tai avaumia, joita adoptiolait ja

käytännöt Yhdysvalloissa sekä Ruotsissa ovat rakentaneet adoptoitujen elämään suhteessa heidän alkuperäänsä. Vahvan adoption tarina kertoo menetyksistä ja menetysten muuntumisesta cleanbreak ideologian (Duncan 1993, 51) mukaiseksi uuden alun tarinaksi, jossa lapsen juridiset ja käytännölliset suhteet biologiseen perheeseen ja sukuun katkaistaan adoption yhteydessä täydellisesti ja lopullisesti.

Lapsi sulautetaan uuteen perheeseen ikään kuin hän olisi kuulunut siihen aina, eikä koskaan sinne muualta siirtynytkään. William Duncanin (1993, 51; Yngvesson 2003, 7) kuvaaman clean break- ideologian mukaisen adoptiolain lopullisuus hei-jastaa kulttuurista näkemystä lapsesta omaisuutena ja on ollut vallitsevaa esimerkiksi kansainvälisten adoptioiden käytännöissä. Näkemys huomioi enemmän adoptio-vanhempien oikeuksia kuin lapsen oikeuksia.

Toisenlainen adoptiotarina kutoutuu Haagin lasten suojelua sekä yhteistyötä kansainvälisissä lapseksiottamisasioissa koskevan yleissopimuksen (1997) artiklasta 16 c. Artiklassa säädetään lapsen oikeudesta etniseen, uskonnolliseen ja kulttuuri-seen taustaansa. Sopimuksen hengen mukaisesti adoptiolapsella on oikeus juuriinsa osana identiteettiään. Tässä tarinassa identiteetti yhdistyy mielikuvissa juuriin tai kuulumisen perustaan, joka on lapsen sisällä ja muuttumattomana, kuten esimer-kiksi veri. Identiteetti muotoutuu myös lapsen ulkopuolella ja ulkonäön oletetaan yhdistävän hänet ihmisiin, joita hän muistuttaa esimerkiksi ihonväriltään, hiusten rakenteelta ja kasvojen piirteiltä. Tässä tarinassa on esitetty näkemys, jonka mukaan epävarmuus yhdennäköisyydestä aiheuttaa adoptiolapsessa usein sukujuuriinsa liit-tyvää hämmennystä ja psykologista tarvetta palata sinne, minne hän kokee todella kuuluvansa. (Lifton 1994, 68; Yngvesson 2003, 8.) Myös YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen (1988) artiklassa 7 säädetään lapsen oikeudesta tuntea vanhempansa mikäli mahdollista.

Psykiatri E. Wellisch (1952) otti käyttöön käsitteen genealogical bewilderment, sukuhistoriallinen hämmennys, jonka merkitystä myös psykologi H. J. Sants (1964, 139) on tutkinut adoptoitujen elämäntilanteita kuvaavan ilmauksen kreikkalaisen tarusankari Oidipuksen lausahduksesta: ”Pyydän olla se mies, joka olen ja haluan tietää, kuka minä olen.” Santsin mukaan sukuhistoriallinen hämmennysvoi edesaut-taa lapsessa, joka ei tiedä biologisista vanhemmisedesaut-taan mitään tai jonka tieto heistä on hajanaista, huonoa itsetuntoa, hämmennystä identiteetin muotoutumisessa ja vaikuttaa psyykkiseen terveyteen. Tästä voi seurata ensin erilaisten johtolankojen etsintää ja myöhemmin lähes pakonomaista pyrkimystä selvittää omaa biologista taustaansa, mikä voi symbolisempana johtaa vaelteluun ja kotoa karkailuun. Da-vid Brodzinsky ym. (1993) korostavat, että sukuhistoriallinen hämmennys ei ole krooninen tila, vaan ajoittain adoptoidun kehityksen kriittisissä vaiheissa esiintyvä vierauden tunne.

Tarina clean break ideologian mukaisesta lapsesta ja tarina lapsesta, jolla on oikeus juuriinsa, ovat toisensa poissulkevia ja kertovat erilaisista adoption käytän-nöistä. Clean break ideologian mukaisen tarinan idea on tuottaa as if, ”ikään kuin”

luonnollisia perheitä jäljitteleviä adoptioperheitä (Modell 1994; Yngvesson 2003, 8;

Herman 2008). Yngvesson (2007, 569) on kutsunut tätä juridiseksi fiktioksi, sillä to-dellisuudessa adoptoiduissa säilyy monenlaisia jälkiä hänen taustastaan (Högbacka 2009, 164). Sitä vastoin tarinaan lapsesta, jolla on oikeus juuriinsa, sisältyy adop-toidun ja hänen adoptiovanhempiensa välisen erilaisuuden myöntäminen. Tällöin adoptioperhe toimii jännitteisenä kenttänä lapselle, joka ”luonnollisesti” kuuluisi toiselle henkilölle tai toiseen paikkaan. (Yngvesson 2003, 8–9.)

Adoptiovanhempien lapsilleen kertomat tarinat alkavat usein ei-tapahtumasta.

Vauva ”ei kasvanut äidin mahassa”, eikä syntynyt adoptiovanhemmille. Kirjailija, adoptoitu ja adoptiouudistuksen puolestapuhuja Betty Jean Liftonin (1994, 37) sanoin ei-tapahtuma selittää adoptiovanhemmiksi pyrkivien tarpeen löytää korvaus syntymättömälle lapselle. Tällainen lapsi täyttää haavakohdan adoptiovanhempien-sa kertomuksesadoptiovanhempien-sa heidän kuvaillesadoptiovanhempien-saan vaiheita, jotka johtivat juuri tietyn lapsen tu-loon heidän lapsekseen. Adoptiotoimisto, orpo- tai lastenkoti sekä sosiaalityönteki-jät esittävät yleensä keskeistä roolia adoptiokertomuksessa, kuten myös vanhempien matka, erityisesti kansainvälisissä adoptioissa, jonka he tekivät hakiessaan lapsensa kotiin. Oikeat tarinat tarvitsevat oikeat alut ja ne on paikannettava äidin kohtuun ja synnyinmaahan. (Yngvesson & Mahoney 2000, 80.) Mutta mitä tapahtuu, kun elämä ei näyttäydy adoptoidulle tarinana? Jos avainpalat puuttuvat ja esitetyssä kertomuksessa ei ole järkeä. Tietojen puute katkaisee narratiivin kärjen (Yngvesson

& Mahoney 2000, 93). Siitä, miten ja missä lapsi on saanut alkunsa, mitä hänen syntymäänsä liittyi, ei synny lapselle tarinaa, kuten Saara seuraavassa kuvaa.

Syntymästäni en paljon tiedä, en edes painoa, pituutta, kellonaikaa tms. Tiedän vain päivämäärän, paikkakunnan ja silloisen äitini sukunimen, (jonka sain selville 21-vuotiaana hakiessani passia). (Saara, syntynyt 1970-luvulla) Saaran kuvaus vastasyntyneestä itsestään alkaa ei-ilmauksilla vailla tarinallisia ke-hyksiä. Oma alkuperä kuvautuu aukkoisena. Ihmisen syntymä edellyttää syntyperän, oman alkuperänsä suhteita (Strathern 1999, 68; Strathern 2005, 69; Carsten 2007, 3) eikä Saara saa niitä haltuunsa. Kertomus ei kiinnitä häntä syntymän kontekstiin, alkuperävanhempiin, vaan hän ikään kuin syntyisi tyhjästä, olematta kenenkään lapsi. Signe Howellia (2006, 4) lainaten narratiivin murtuminen varmistaa kertojan sosiaalisen alastomuuden syntymänsä hetkellä. Saaran kerronnassa biologinen äiti on ”äitini”, mutta määrittyy adverbilla ”silloinen”, ajallisesti väistyväksi, lapselleen salaiseksi ihmiseksi, jonka tilalle tuli toinen äiti. Vasta aikuisena Saara tuli tietämään biologisen äitinsä sukunimen. Virallisen asiakirjan, passin, hankkiminen johdatti hänet kohtaamaan alkuperänsä virkatodistuksen muodossa. Biologinen äiti konk-retisoitui Saaralle sukunimenä, lapselleen tuntemattomana ihmisenä vailla historiaa ja taustoja.

Norjalainen adoptiotutkija ja itsekin adoptiotaustainen Geir Follevåg (2002;

2003; Howell 2006, 114) kritisoi adoptiopiireissä kasvavan kiinnostuksen

koh-teeksi noussutta diskurssia adoptoitujen juurista: ”Ihmisillä ei ole juuria, vain kas-veilla on. Juuriltaan tempaistu kasvi on kuollut kasvi.” Retorisesti Follevåg kysyy, merkitseekö tämä sitä, että ihmiset, jotka on siirretty maastaan ja alkuperäisestä perheestään (juuriltaan nykyisellä ammattikielellä) ja adoptoitu vieraassa maassa, ovat kuolleita ihmisiä? Follevågin kiistanalaiset näkemykset haastavat vaikutusval-taiset teoreetikot. (Follevåg 2003, 20; Howell 2006, 114.) Kansainvälistä adoptiota Yhdysvalloissa koskevassa tutkimuksessaan Sandra Patton (2000, 18) suosittaa, että tulisikin puhua mieluummin reiteistä (routes) kuin juurista (roots) suhteessa adoptoitujen taustaan. Käsite ”routes” tunnistaa biologian ja kulttuurin lisäksi myös ne poliittiset ja sosiaaliset olosuhteet, jotka ovat muokanneet sekä biologis-ten että adoptiovanhempien elämää ja johtaneet adoptioon. Sibiologis-ten adoptoitu sen lisäksi, että pääsee pidemmälle esivanhempiensa jäljittämisessä, myös laajentaa ymmärrystään siitä, millaisia ovat olleet ne elämän polut, joita he ovat kulkeneet ja miten ne ovat muokanneet heitä.

Yngvesson ja Mahoney (2000, 80–82) kirjoittavat, että aukot eivät ole yksinker-taisesti niinkään tietämättömyyttä syntymäajasta tai paikasta, oikeaksi todetusta isästä, tai äidin nimen puuttumista merkinnästä, jossa äiti nimetään, vaikka nämä ovat vakavia puutteita jokaisen ihmisen yhteydessä alkupisteeseensä, nimeensä ja asemaansa sukupolvien ketjussa. Pikemminkin aukkoja adoptiotarinassa ovat ne paljastuvat hetket, jolloin adoptoitu tajuaa, että elämä ”olisi voinut olla toisenlaista.

Samalla se lakiin perustuva mutta hauras kiinnittyminen, joka koskettaa kaikkia perheitä, on yhtä äkkiä asetettu vaaranalaiseksi.” (Mt.)

Moni adoptoitu miettii paljon sitä, että ne on sillä tavalla kiitollisuuden velassa.

Vaikka ei mun vanhemmat, eihän ne koskaan millään tavalla, vaikka me riidel-tiinkin, niin ei koskaan, et ne ois maininnut mitenkään, että mä en ollut niiden muksu. Mutta kumminkin itsellä on sellainen tunne niin kuin, että nämä otti minut. Missä mä olisin muuten ollut? (Kristina, syntynyt 1960-luvulla) Jokainen adoptio viittaa syntymän kontingenssiin, valinnan sattumanvaraisuuteen ja siihen tosiasiaan, että kellä tahansa adoptoidulla olisi voinut olla toisenlainen tari-na: adoptiotarinoissa ei ole mitään kohtalon vääjäämättömyyttä (mt.). Tämän Kris-tina oli oivaltanut osana sisäistä tarinaansa. Syntymä-äiti ei ole voinut häntä pitää, sattuma on ohjannut hänen adoptiovanhempansa saamaan juuri hänet lapsekseen ja he yhdessä muodostavat nyt perheen. Mutta myös toisin olisi voinut käydä ja hänen elämänsä rakentua aivan eri tavoin. Mitä olisi tapahtunut, jos se olisi tapahtunut, mikä ei tapahtunut. Entä jos syntymä-äiti olisi valinnut toisen tien? Kristina ei voi koskaan tietää, mitä käyttämättömän vaihtoehdon valinta olisi tuonut mukanaan.

Hän kokee kiitollisuutta adoptiovanhempiaan kohtaan ja kokee heidän pelastaneen hänen elämänsä.