Tarinallisuuden käsitteistä

Narratiivisuuden käsite juontuu latinan kielestä, jonka substantiivi narratio tar-koittaa kertomusta ja verbi narrare kertomista. Narratiivisuuden synonyymina käytetään yleensä sanaa tarinallisuus. (Heikkinen 2001, 116.) Tutkimukseni käsite-valinnat kiinnittyvät Vilma Hännisen tarinallisuuden käsitteisiin, joita seuraavassa tarkastelen.

Tarina on ajallinen kokonaisuus, jossa alku, keskikohta ja loppu seuraavat toisiaan.

Tarinan keskeinen elementti on juoni, mythos. Juoni muodostaa kokonaisuuden, johon nähden erilliset osat saavat merkityksensä. Tarinan avulla ihminen jäsentää elämänsä tapahtumia ja niiden moninaisuutta luoden siitä suhteellisen johdon-mukaisen kokonaisuuden mielessään. Vilma Hännisen (1999, 143) mukaan tarina on sekoitus ennakoitavuutta ja yllätyksellisyyttä, johdonmukaisuutta ja katkoksel-lisuutta, yksi- ja monimerkityksisyyttä, yleisyyttä ja ainutkertaisuutta. Tarina on tapahtumien jatkumo, joka jäsentää tapahtumat kronologiseen järjestykseen. Teppo Sintonen (1999, 63) haastaa näkemyksen ja esittää, että tapahtumat eivät (aina) esiinny tekstissä kronologisessa tai loogisessa järjestyksessä. Tarina ei myöskään ole itsessään näkyvillä, vaan se täytyy abstrahoida tekstistä. (Mt., 63.) Tarina on aina sillä tavoin valikoiva, että elämästä nostetaan tarinan osaksi vain siihen sopivia tapahtu-mia ja episodeja. Niin menneisyyteen kuin tulevaisuuteenkin kurkottava tarina ja sen tulkinta muuttuvat ajan kuluessa ja elämäntilanteiden muuttuessa. (Hänninen 1999, 22.)

Kertomuksella Hänninen (mt., 20, 22, 142) viittaa tarinan esitykseen merkkien muodossa. Yksi kertomus voi sisältää useita tarinoita, eli se voidaan tulkita monilla eri tavoilla. Tyypillisimmin kertomus esittää tapahtumia, jotka ovat jo toteutuneet.

Se viittaa tarinan ulkoiseen puoleen, kun ihminen tulkitsee kokemustaan ja kertoo tarinansa muille. Tarinaansa kertomalla ihminen voi saada aikaan sosiaalisia vai-kutuksia, jakaa ja reflektoida kokemuksiaan sekä saada jäsennyksilleen sosiaalista vahvistusta.

Vilma Hännisen (mt., 21) määrittelyn mukaan sisäinen tarina on yksilön mielen sisäinen, sosiaalisesta vuorovaikutuksesta ja kulttuurista juontuva, mutta yksilölli-seen kokemushistoriaan ankkuroituva, luova ja muuttuva elämäntilanteen jäsen-nysprosessi, joka kytkeytyy motiiveihin ja emootioihin. Sen työstäminen on osa elämänvaiheiden ja tapahtumien arviointia, jonka avulla yksilö muovaa käsitystä itsestään ja selittää nykyistä minäänsä. Sitä on mahdollista kertoa sekä itselle että muille. (Hänninen 1999, 24–25.) Kerrottu tarina on vastavuoroinen. Se raken-netaan yhdessä kuulijan kanssa ottaen huomioon hänen odotuksensa. (Hänninen 2004.)

Sisäisen tarinan voi ymmärtää jatkuvana mentaalisena prosessina, joka pitää si-sällään suuren määrän eri pituisiin ajanjaksoihin ja eriasteiseen itsereflektiivisyyteen perustuvia osatarinoita. (Hänninen 2004.) Motivaatio kohdentaa tarinaa haluttuun

päämäärään tai arvoon ja juonellistaa sinne johtavaa polkua. Emotionaalisesti ta-pahtumat tulkitaan tunteiden, kuten toivon tai pelon, ylpeyden tai häpeän pohjalta.

Sisäinen tarina ankkuroituu kokemukseen: tarinan on tunnuttava omalta, jotta se herättää emootiota ja antaa elämälle mielekkyyttä ja suuntaa. (Mt., 131.) Sisäistä tarinaa voi olla vaikea pukea julkisesti kerrottavaksi, sillä osaa muistoista suojellaan pitämällä ne yksityisinä (mt., 131, 57). Tarinallisen kiertokulun teorian mukaisesti sisäinen tarina viittaa kertomukseen, jonka ihminen kertoo itselleen, ja ihmisen mielen sisäiseen tapaan hahmottaa omaa elämäänsä.

Olen valinnut sisäisen tarinan käsitteen tutkimukseeni kuvaamaan adoptoidun sisäistä keskustelua ja tulkintaa hänen prosessoidessaan yksilöllisiä ja sosiaalisia mer-kityksiä suhteessa adoptioonsa. Hännisen käyttämä sisäisen tarinan käsite viittaa tutkimukseni adoptoidun mielen sisäiseen prosessiin, jossa hän jäsentää ja tulkitsee elämäänsä tarinoiden avulla.

Tutkimuksessani ymmärrän adoptoitujen itsestään kertomien tarinoiden heijas-tavan heidän mielensä sisäistä työskentelyä adoptiolapseuteen kiinnittyvistä koke-muksista. Sisäinen tarina tutkimukseen osallistuvien adoptoitujen kertomuksissa ilmenee ja osin muodostuukin heidän kerronnassaan, mutta ajattelen sen jäävän osittain myös piiloon – kaikkia kokemuksia ei kerrota. Tutkimuksen kannalta sen, mitä tutkimukseen osallistuva kertoo tutkijalle, tulisi olla mahdollisimman lähellä sitä, mitä hän kertoo itselleen.

Sisäinen tarina muodostuu ihmisen soveltaessa kulttuurisesta tarinavarastosta ja omasta kokemushistoriastaan kumpuavia malleja omaan yksilölliseen tilanteeseensa, kokemukseensa ja toimintaansa. (Hänninen 1999, 50.)

Narratiivisessa lähestymistavassa ihmisen ajattelun, kokemuksen ja toiminnan nähdään kutoutuvan kiinteästi tarinoiden kertomiseen ja kuulemiseen. Kerto-mukset siirtyvät sosiaaliseen tarinavarantoon kuulijoiden resurssiksi, jota he voivat hyödyntää oman elämänsä tulkitsemisessa. Sosiaalinen tarinavaranto tarkoittaa sitä kulttuuristen kertomusten joukkoa, joka yksilölle tarjoutuu. ”Luodessaan omaa ta-rinaansa ihminen käyttää hyväksi kulttuurin tarinavarannosta ammentuvia malleja.”

(Hänninen 1999, 142.) Adoptoidun sosiaalinen tarinavaranto muodostuu hänelle kansantaruista, kirjallisuudesta, elokuvista, tiedotusvälineistä ja erilaisista kulttuu-risista kertomuksista.

Myytit ovat osa sosiaalista tarinavarantoa. Ne ohjaavat niin yksilön elämän hah-motusta kuin yhteiskunnallista ajattelua ja toimintaa. Ne koskettelevat yhteisön kannalta perimmäisiä kysymyksiä, kuten olemassaolon perusteita ja jatkuvuuden edellytyksiä. (Hänninen 1999, 50–51.) Kulttuuriset myytit ovat yhteisöllisesti jaettu käsitys esimerkiksi sellaisista tutkimusaihettani sivuavista vahvoista myytti-sistä narratiiveista kuin ”veri on vettä sakeampaa” ja ”äiti ei hylkää lastaan”. Myyttien katsotaan ilmentävän todellisuutta, ja niillä on myös käytännön seurauksia. Eri kulttuureissa vallitsevat myyttiset kertomukset jäsentävät tiedostamattomalla tavalla ihmisten elämää (Kokkonen 2003, 62).

Kertomuksen tuottamiseen liittyy aina aktiivinen henkinen prosessi, juonellis-taminen. Aristoteleen Poetiikasta periytyvä juonellistamisen käsite (engl. emplot-ment, kreik. mythos) on Paul Ricoeurille (1991, 20–21) keskeinen elämisen ja siitä kertomisen suhteen tarkastelussa. Käsitteet juoni ja juonellistaminen ovat peräisin Ricoeurilta, joka on käsitellyt tarinan suhdetta aikaan ja kokemukseen. Teppo Sin-tonen (1999, 46) tulkitsee Aristoteleen mukaisesti, että juonta ei tule ymmärtää staattisena rakenteena, vaan dynaamisena ja integroivana toimintana, joka tuottaa kertomukselle identiteetin. Kyseessä on toiminta, jota voi kuvata muokkaamalla se juonen muotoon. Juonellistamisen kautta kerrotusta tarinasta tulee yksi ja yhtenäi-nen, tietty tarina, joka sitoo elämän moninaiset käänteet yhdeksi tarinaksi. Matti Hyvärisen (2004, 308) mukaan narratiivisen tulkinnan tulisi kiertyä juuri juonen ympärille siten, että kaikki tutkitun kertomuksen elementit suhteutetaan siihen.

Juoni ei siis ole jotakin luonnollista ja ihmiselämälle ominaista, vaan osa merkityk-sen antamista. (Hyvärinen ym. 1998, 322.) Adoptoidun arkipäivän kokemukset si-sältävät hänen elämäänsä kuuluvia episodeja, joista voidaan puhua tarinoina, mutta joita ei ole vielä sanoitettu. Tutkimuksessani hyödynnän juonellistamista episodien liittämiseksi toistensa yhteyteen, jolloin tapahtumat eivät seuraa toisiaan irrallisina, vaan kytkeytyvät toisiinsa sisällöllisinä ketjuina.

Hyvärinen (2004, 305–306) on kritisoinut Vilma Hännisen kehittämää sisäisen tarinan mallia. Jos ihmisen kehittämä tarina on sisäinen, miten sitä voi tutkia, kun tutkijalla ei ole keinoa mennä ihmisen pään sisälle. ”Sosiaalisen konstruktionismin näkökulmasta sisäisen tarinan mallissa tarina vapautetaan ajasta ja tilanteesta ja pos-tuloidaan se olemaan suhteellisen ajattomasti ’sisällä’, jolloin sisäisen tarinan mielessä oletetaan helposti minän sisäinen yhtenäinen ja pysyvä ydin.” (Mt.) Hyvärinen on ehdottanut, että olisi uskottavampaa puhua sisäisestä kerronnasta. Tutkimushaas-tatteluissa tai tarinan kirjoittamisessa tutkimusaineistoksi tämä sisäinen prosessi pyritään avaamaan tutkittavaan muotoon, kerrotuksi tarinaksi.

Tässä esimerkki Saaran kertomasta sisäisestä tarinasta ja tutkijan tulkinnasta:

Nuorena oli kiva kuvitella asioita kun oli murrosikä ja kaikki oli hankalaa.

Silloin saattoi nostaa biologiset vanhemmat ”jalustalle” kuvitella heidät vaikka rock-tähdiksi tai kuuluisuuksiksi. Sitä etsi omia piirteitään vastaantulevista ihmisistä ja mietti kaikenlaista. (Saara)

Saaran kuvitelmat alkuperästään laajenivat myös mielikuviin biologisesta isästä.

Saara ei häntä maininnut, mutta kirjoitti monikossa biologisista vanhemmistaan kuvitellen heidät rock-tähdiksi tai tunnetuiksi ihmisiksi, joita hän saattoi haaveillen sovittaa sisäiseen tarinaansa. Kun biologisista vanhemmista ei ole mitään tietoa, voi adoptoitu etsiä itseensä liittyvää yhdennäköisyyttä toisissa henkilöissä kaikkialla:

kaduilla, busseissa, aikakauslehtien valokuvissa ja televisiossa esiintyvissä ihmisissä.

Saara oli etsinyt katseellaan eri tilanteissa, ohi kiitävissä hetkissäkin, kohtaamistaan ihmisistä itsensä näköisiä piirteitä. Hänen sisäinen tarinansa oli avoinna

kysymyk-sille ja kiinnostuksensa oman elämänsä lähtökohtiin emotionaalisesti latautunut ja ristiriitainen.

4.4 Tutkimusaineisto