Narratiivinen haastattelu

Narratiivisen aineiston keruutavat jaetaan karkeasti sen mukaan, kerätäänkö kirjoi-tettuja vai suullisia narratiiveja (Saastamoinen 1999, 178–181). Kirjoitetut

narra-tiivit voivat olla päiväkirjoja, kirjeitä, eläytymismenetelmällä hankittuja tekstejä tai tutkimusta varten kirjoitettuja omaelämäkerrallisia tai osaelämäkerrallisia aineisto-ja. Suulliset narratiivit ovat tavallisesti erilaisin haastattelumenetelmin hankittuja aineistoja. Kertomukset on suunnattu aina jollekin oletetulle tai kuvitellulle vas-taanottajalle eli lukijalle tai kuulijalle. Tämä pätee myös haastatteluissa tuotettuihin kertomuksiin, joissa vastaanottajana ei ole ollut tutkija pelkästään omana itsenään, vaan myös raportoijana. Toisaalta omasta elämästä kertominen, olipa kyse suullisesta tai kirjallisesta kerronnasta, on luonteeltaan refleksiivinen, jolloin toiselle kertomi-seen sisältyy myös tapahtumien ja asioiden selvittämistä itselle, sisäistä keskustelua itsen kanssa. Myös kertojan mahdolliset oletukset siitä, minkä tyyppistä kertomusta tutkija häneltä ehkä odottaa, voivat osaltaan vaikuttaa siihen, mitä hän tutkijalle kertoo. (Mt.)

Narratiivisessa tutkimuksessa korostetaan kerronnan sosiaalista kontekstia (Erk-kilä 2005, 27). Luottamuksen ja vuorovaikutuksen kehittymistä haastateltavan ja haastattelijan välillä pidetään tärkeänä. Menetelmänä haastattelu on tilannesidon-nainen ja merkityksiä luova tapahtuma. Narratiivista lähestymistapaa luonnehdi-taan postmoderniksi siinä mielessä, että todellisuus ymmärretään situationaaliseksi ja joustavaksi; sitä luodaan yhdessä haastattelun aikana. (Mt., 45.) Vilma Hännisen (1999, 56) mukaan sosiaalisessa kerrontatilanteessa on tavallista, että kertomus muotoutuu yhteistoiminnallisesti.

Pyrin toteuttamaan tutkimukseni haastatteluaineiston keruun informanttien ehdoilla. Haastattelun paikan ja ajankohdan sovin yhdessä osallistujien kanssa heidän valintansa perusteella. Haastatteluista viisi tapahtui informanttien kotona, eikä tilanteissa ollut läsnä muita, paitsi yhdessä tapauksessa päiväuniaan nukkunut vauva. Yhden haastattelun tapahtumapaikkana oli pääkaupunkiseudun erään ison kahvilan perimmäinen ja rauhallinen nurkkaus, ja yksi haastattelu tapahtui aluksi erään pääkaupunkiseudun kirjaston lukijoille varatussa kahvihuoneessa, jossa ei ol-lut läsnä muita ihmisiä. Haastattelun puolivälissä huoneeseen tuli eväitään syömään kirjaston asiakkaita, jolloin onnistuimme vaihtamaan joustavasti tilaa ja jatkamaan haastattelua tyhjillään olevassa satuhuoneessa. Tilan vaihdon jälkeen haastattelu jatkui luontevasti.

Haastatteluissa kerroin osallistujille aluksi tutkimuksen tarkoituksesta ja tavoit-teesta sekä mihin yliopistoon sitä teen. Kerroin, että haastattelussa saadut tiedot käsittelen ehdottoman luottamuksellisesti, ja raportoinnissa henkilötiedot tehdään tunnistamattomiksi. Pyysin lupaa haastattelun nauhoittamiseen sen tarpeellisuutta perustellen. Kaikki suostuivat nauhoitukseen. Tämän jälkeen pyysin haastateltavia vapaamuotoisesti kertomaan elämänvaiheistaan ja heille merkityksellisistä asioista sekä heidän adoptioonsa liittyvistä ihmissuhteista. Oleellista oli tarkastella, mitä nämä tapahtumat ja kokemukset olivat haastateltavalle merkinneet. Haastattelu on aina interventio haastateltavan elämään. Tavoitteenani oli luoda ilmapiiri, joka edesauttaisi kertojien keskittymistä kerrontaansa. Itse pyrin olemaan tilanteissa

keskittyneesti läsnä, osoittamaan kiinnostukseni kuuntelemalla kerrontaa tarkasti antaen kertojalle palautetta lähinnä ilmeillä ja eleillä sekä pienillä kommenteilla hei-dän kertomaansa. Tarkentavia kysymyksiä tein paikoitellen pyrkien samalla edesaut-tamaan kerrontaa. Tarvittaessa ohjasin keskustelun kulkua tutkimuksen tavoitteen suuntaan. Aistin osallistujille olevan tärkeää voida kertoa kokemuksistaan tutkijalle.

Haastatteluja luonnehdin niiden luonteen vuoksi narratiivisiksi eli kerronnal-lisiksi haastatteluiksi (Kaasila 2008, 61). Narratiivisen haastattelun tarkoituksena on pyytää haastateltavalta kertomuksia, jotka liittyvät hänelle tärkeisiin asioihin.

Tavoitteena on antaa tilaa kertomiselle. Tutkija pyrkii esittämään haastateltavalle sellaisia kysymyksiä, joihin hän voi saada vastaukseksi kertomuksia. Haastattelu on muotoiltu siten, että haastateltavan päätettäväksi jää, mistä hän aloittaa sekä mitä ja millä tavalla hän kertoo siitä. (Hyvärinen & Löyttyniemi 2005, 189; Kaasila 2008, 45.)

Olin etukäteen miettinyt haastatteluihin joitakin tutkimukseni tavoitteista johdettuja teemoja. En kuitenkaan tarjonnut osallistujille teemoja keskustelun pohjaksi, koska tavoitteenani oli kuulla juuri heidän ääntään tutkimuksessa. Haas-tattelutilanteet etenivät pääasiassa kertojien ehdoilla. Suunnitelluista teoreettisista jäsennyksistä lähtevät kysymykset olisivat todennäköisesti olleet esteenä tutkimuk-seen osallistuvien omille kertomuksille. Etukäteen suunnitellut kysymykset näen ris-tiriitaisina myös tutkimukseni aineistolähtöisyydelle. Pohjimmiltaan ajattelin, että tutkimukseen osallistuvien adoptoitujen tarinat kuvastaisivat heille merkityksellisiä asioita heidän kertoessaan omakohtaisista adoptioonsa kiinnittyvistä kokemuksista.

Tutkimusaineiston keruu tapahtui vuosina 2001–2003, paitsi yhden haastattelun tein vielä vuonna 2008. Tämä haastateltava oli aikaisemmin jo lähettänyt minulle kirjoitetun kertomuksen adoptiolapseudestaan.

Tutkimuskohteenani ovat adoptoitujen luomat kertomukset. Ennen tutkijan tulkintaa tutkimukseen osallistunut kertoja on jo tehnyt oman tulkintansa kerto-muksissaan siitä, mitä hän kertoo ja miten. Tutkimusaineistoa käsitellessäni tein tut-kijana kertomuksesta toisen asteen tulkinnan ja kolmannen tulkinnan muokatessani raporttia. Raportin lukija puolestaan tekee aineistosta vielä neljännen asteen tulkin-nan (Eskola & Suoranta 1998, 142) kaikkien tulkitessa sitä omista lähtökohdistaan.

Adoptiolapseutta varjostaa usein vertaiskokemuksen puute. Ympäristö ei tarjoa mahdollisuutta samaistua kollektiiviseen tarinaan. Merkittävä seikka mielestäni on, että niin kertomuksensa lähettäneistä kuin sen minulle suullisesti kertoneista henkilöistä osa mainitsi, että hän ei edes tunne ketään toista adoptoitua. Se, että tutkimukseen osallistuneet adoptoidut ovat tarvinneet tilaisuutta kertoa tarinaansa adoptiolapseuden kokemuksista, oli aistittavissa heidän emotionaalisesti latautu-neissa puheenvuoroissaan. Kertojista moni ilmaisi tyytyväisyytensä siitä, että heitä kuullaan ja he voivat kertoa tarinansa. Osa kertojista viesti, että he eivät ole voineet kertomistaan asioista yleensä puhua. Tästä tulkitsen, että tutkimukseen osallistuneet adoptoidut eivät olleet aiheeseen liittyen kokeneita kertojia, jotka olisivat tarinaansa

jo monesti ääneen toiselle avanneet. Tarinaansa he ovat työstäneet hiljaa itsessään sisäisenä tarinanaan. Vastapainona tälle kaksi osallistujaa nuoremmasta ikäryhmästä kertoi, että heillä oli ollut lapsuudessa muutamia samanikäisiä ystäviä, jotka myös oli adoptoitu. Adoptio näyttäytyi molemmille luonteeltaan samansuuntaisena, kuin toinen heistä kertoi:

… jotenkin ihan normaalina… jotenkin se ei ole koskaan ollut semmonen iso juttu. (Kristina)

Aineiston hankinnassa olen pyrkinyt vapaaseen vuorovaikutukseen tavoitteena-ni, että aineistossa kuuluisi osallistujien ääni. Tarinallisessa tutkimuksessa pyritään tuomaan tutkimukseen osallistuvien ihmisten oma tapa antaa asioille merkityksiä.

Ajatellaan, että juuri kertomukset välittävät näitä merkityksiä parhaiten (Hänninen 1999, 34). Tällä perusteella olen tuonut tutkimuksessani esiin runsaasti aineistoa osakertomuksina kertojien omalla äänellä sanottuna. Valinnallani olen pyrkinyt tekemään tulkintaani näkyväksi ja ymmärrettäväksi sekä samalla mahdollistamaan adoptoitujen ja lukijan välisen vuorovaikutuksen. Kertomusten hyvänä puolena pidetään sitä, että ihminen saa itse päättää, mistä asioista hän kertoo ja mitä jättää kertomatta. Ihminen nähdään aktiivisena subjektina tutkimuksen objektina olemi-sen sijasta. (Eskola & Suoranta 1998, 125.) Kerronnalliset haastattelut kestivät noin puolestatoista tunnista kahteen tuntiin. Haastattelujen pituus litteroituna vaihteli 19 sivusta 29 sivuun.