Sukupolviketju ja oma äitiys

Tutkimukseni aineiston kaikki naiset ja toinen miehistä ovat perheellisiä. Heillä kaikilla on lapsia lukuun ottamatta toista miestä. Aineistoni nuoret naiset kuvasivat kertomuksissaan lapsen odotuksen ja äidiksi tulon merkityksellisenä elämänvaihee-na, jolloin myös kysymykset omasta adoptiosta ja sukulaisuussuhteista aktivoituivat heidän mielissään. Vanhemman ikäryhmän naisista vain yksi kertoja otti kyseisen aiheen esiin. Sen sijaan isäksi tulo ja isyys tuli aineiston ainoan isän (yli 60-vuotias) kertomuksessa esiin vain mainintana lasten lukumäärästä. Eroa kahden ikäryhmän välillä tässä yhteydessä selittänee osittain se, että aineiston nuorempien naisten kokemus äidiksi tulosta oli ajallisesti lähellä ja siksi ymmärrettävästi vahvana läsnä myös heidän kertomuksissaan. Heille on ollut merkityksellistä nimenomaan se, että heidän suhde lapseensa on biogeneettinen. Tällaista suhdetta adoptoidut eivät ole itse voineet kokea adoptioperheessään. Nuoremman ikäryhmän äidit ikään kuin hakevat kuulumisen ulottuvuutta elämäänsä puhumalla siitä, että ovat osa jotakin ketjua. Vanhemman ikäryhmän naiset eivät viittaa biogeneettiseen suhteeseen yhtä naista lukuun ottamatta.

Tutkimukseni nuoremman ikäryhmän kertojille tuntemattomaksi jäänyt biologi-nen äiti oli ajatuksellisesti vahvasti läsnä heidän raskausaikaisissa kertomuksissaan.

Raskaus oli aktivoinut naiskertojia pohtimaan omaa syntymäänsä, juuriaan ja adop-tiotaan. Adoptoidun oma raskaus ja äidiksi tulo osoittautui kertomuksissa merkit-täväksi elämän käännekohdaksi. Tuolloin kysymykset biologiselle äidille omasta syntymästä ja elämän ensihetkistä olivat useankin kertojan ajatuksissa vahvasti läsnä.

Samanlaisia konkreettisia kysymyksiä alettiin tehdä kertojille suomalaisen hyvin-vointivaltion ammattilaisten ja asiakkaiden kohtaamisissa. Muutama kertoja kuvasi kiusallisia kokemuksiaan tietoa, neuvoja sekä palveluja jakavasta neuvolajärjestel-mästä. Ensimmäinen terveydenhoitajan ja asiakkaan tapaaminen äitiysneuvolassa on tiedonkeruuta, tutkimusta ja tiedon jakamista. Tuolloin raskaana oleva nainen kohtaa joukon perhetaustansa periytyviin sairauksiin liittyviä, terveydenhuollon työntekijälle rutiiniluontoisia, mutta palvelun käyttäjälle hyvin henkilökohtaisia kysymyksiä. Maria kysymykset satuttivat puuttumisena yksityisyyteen, josta hän ei olisi ollut niin halukas vieraalle kertomaan.

Mutta onhan se silloinkin, kun meni eka kerran neuvolaan, äitiysneuvolaan...

… alkoi odottaa ja ne kyselee niitä perinnöllisiä suvussa kulkevia sairauksia niin se on kyllä aina tietyllä tavalla kyllä aika ankeata selittää silleen ihan ulko-puoliselle, että no eipä nyt ole tiedossa, että kerta kaikkiaan vaan ei ole. Niin se on ollut vähän sillä lailla, vaikka mä en ole kokenut missään vaiheessa, että mä mielellään niistä asioista puhun tuttaville ja kavereille, mutta ihan niinku vieraille niin. (Mari)

Mikä merkitys Marille tiedon puutteella geneettisestä taustastaan oli hänen identiteettinsä ja subjektiutensa rakentamiselle omaa elämäänsä hallitsevana, lasta odottavana naisena ja tulevana äitinä?

Kun odotin esikoistani muistan, että pohdin paljon asioita kuten: ”Kuka olen?”

”Kuka on isäni?” (nimi ei ollut adoptiopapereissa), ”Minkä näköisiä biologiset vanhempani olisivat?” Muistan myös, että minua harmitti, kun täytin lomak-keita neuvolassa, enkä voinut vastata kysymyksiin, mitkä sairaudet kulkivat suvussani. Kun esikoiseni 3,5-vuotiaana sai... Silloin olin melko varma, että tässä on meillä jokin suvussa menevä sairaus. (Kristina, syntynyt 1960-luvulla) Lapsen odotus oli aktivoinut Kristinan pohtimaan mielessään taustaansa liittyviä ja omaa identiteettiään määrittäviä kysymyksiä. Näin myös biologisen isän tunte-mattomuus askarrutti häntä. Neuvolakäyntejä Kristina muisteli kiusallisina terve-ystaustaansa liittyvänheikon tietämyksensä takia. Suvussa esiintyvä omalle lapselle periytyvä harvinainen sairaus suorastaan pakotti Kristinan kohtaamaan geneettisen perimänsä tuntemattomuuden.

Elina kertoo peloistaan liittyen mahdollisiin sairauksiin, joita hän ehkä kantaa tietämättään ja saattaa siirtää niitä syntyvälle lapselleen.

…muutenkin mietti kaikkia kauhujuttuja. Semmoisia, että jos mun lapsella on joku parantumaton sairaus tai jotain sellaista geeneissä olevaa kauheata, jota mä en tiedä kantavani. Jotain joka on hypännyt muutaman polven yli. Mutta sitten mä ajattelin, että en mä voi sellaista. (Elina)

Äitiys on kulttuurisesti tärkeä sekä henkilökohtaisesti merkityksellinen tunne- ja vastuusuhde (Malin 2006, 14–15). Tietojen puute sukunsa sairaushistoriasta ei vain erottanut Elinaa toisista odottavista äideistä, vaan tiedon puute tästä sairaush-istoriasta siirtyi myös hänen tulevan lapsensa terveyshistoriaan. Elinan fantasia-maailmassa hänelle tuntematon ja myyttinen syntymä-äiti saattoi ajoittain kasvaa pelottavaksi parantumattoman sairauden kantajaksi, jolta periytyviltä geeneiltä Elina ei voinut syntyvää lastaan suojella. Pelottavat fantasiat kohdistuivat biologisen äidin perimään, biologista isäänsä Elina ei kyseisen aiheen pohdintoihin liitä. Elinan kokemus biologiasta tässä yhteydessä suuntautui painottuneesti hänen odottamansa lapsen tulevaisuuteen ja hänen itsensä, tulevana äitinä, kokemaan vastuuseen suvun jatkajana.

Kun aloin odottaa lastani, adoptioni nousi taas pintaan. Jossain vaiheessa mie-tin, että miten minusta voi tulla äiti, kun olen itse pienenä ollut laitoksessa.

Nyt tuo ajatus tuntuu hassulta, mutta raskauden herkistämänä se oli vaikea asia. Kun lapseni syntyi, mietin välillä imettäessäni, ettei minua ole imetetty.

Adoptio oli myös mielessäni, kun poikani oli 2,5 kk, sen ikäinen olin, kun äiti ja isä saivat minut. (Johanna, syntynyt 1970-luvulla)

Oma raskaus johdatti Johannan pohtimaan elämänsä varhaisten suhteiden irral-lisuutta ja kiinnittymättömyyttä lastenkodissa. Raskauden herkistämässä mielessään hän tavoitteli henkilökohtaista suhdetta äitiyden biologistiseen (Howell 2001) diskurssiin adoptiolapseuden kokemuksessa, mihin hänellä liittyi varhainen ero syntymä-äidistä. Kun hänen tarpeensa varhaisten kiintymyssuhteiden syntymiselle ja hoivan tarpeensa vauvana oli ollut suurimmillaan, häntä lastenkodissa hoitaneet työntekijät olivat jatkuvasti vaihtuneet. Johannaa arvelutti kysymys, voisiko hänen ja hänen biologisen äitinsä välinen varhaisen kiintymyssuhteen puuttuminen nyt heijastua hänen ja hänen oman lapsensa väliseen suhteeseen. Onko lastenkodissa asuminen jättänyt häneen peruuttamattoman vamman, joka vaikuttaa hänen tunne-elämäänsä negatiivisesti vielä aikuisenakin? Kehityspsykologi John Bowlby (1957) on korostanut kiintymyssuhdeteoriassaan äidin ja pienen lapsen välisen suh-teen rikkoutumisesta – äidinriistosta (maternal deprivation) – lapselle aiheutuvaa psykologista haittaa. Koulutuksensa pohjalta Johanna oli perillä Bowlbyn näkemyk-sistä. Kulttuurisesti jaetut näkemykset varhaisen eron vaikutuksesta lapseen olivat kuultavissa Johannan puheesta. Oman lapsensa syntymän ja tämän hoivaamisen myötä Johannan raskaudenaikaiset pelot väistyivät kuitenkin arjen pyörteissä nopeasti.

Sain itse lapsen keväällä, … ja kun tulin hänen kanssaan kotiin...

viisipäiväinen pikku nyytti, äitiyden tunne minussa oli aivan huumaava.

Soitin osoitetiedusteluun ja sain tietää biologisen äitini menneen naimisiin.

En kuitenkaan soittanut. (Aila, syntynyt 1960-luvulla)

Lapsensa syntymästä seuraava riemu, voimakas äitiyden tunne ja kokemus suvun jatkuvuudesta nyt omassa lapsessa herättivät Ailassa tarpeen jakaa nopeasti koke-mustaan biologisen äitinsä kanssa. Aila halusi ilmoittaa syntymä-äidille, että tämä oli nyt isoäiti. Mutta Ailalle vieras syntymä-äiti, jota tytär tuoreen äitiyden koke-muksensa voimistamana spontaanisti halusi lähestyä, olikin mennyt naimisiin. Tie-to pysäytti Ailan ja tunnetasolla esti häntä ottamasta yhteyttä biologiseen äitiinsä.

Tytär ymmärsi, että äidillä oli oma elämänpiirinsä, johon Aila ei kuulunut. Suhteessa äitiinsä Aila tunsi itsensä ulkopuoliseksi, vieraaksi. Ailan innostus kurottautua kohti elämänhistoriansa jatkuvuutta valahti hetkessä tyhjiin.

21-vuotiaana sain ekan oman lapsen, verisukulaisen. Tunne oli mahtava. (Saa-ra, syntynyt 1970-luvulla)

Oman lapsen syntymän Saara kertoo valtaisana kokemuksena. Ensimmäisen kerran elämässään hän pystyi peilaamaan itseään suhteessa biologiseen sukulaiseen, omaan lapseensa. Äidin ja vauvan välinen geneettinen sukulaisuus yhdisti sukupol-vet toisiinsa sulkien adoptiovanhemmat suhteen ulkopuolelle. Lapsen syntymä, oma äitiys korjasi sen, mitä Saara ei ollut aikaisemmin voinut kokea, yhteyttä omiin biologisiin vanhempiinsa.

Kun esikoiseni syntyi, niin tuntui, että nyt mä saan jotain omaa tähän elämään.

Joku on oikeasti mulle sukua. (Mari)

Oman lapsen syntymä avasi biologisen sukulaisuuden näkyvänä myös Marille.

”Nyt mä saan jotain omaa” viesti voimakkaasti äitiyden korjaavasta luonteesta. Lapsi oli geneettisesti osa häntä. Äitiys ankkuroi Marin elämän johonkin määrittelemät-tömästi aikaisempaa suurempaan. Samankaltaisia tunteita Saaran ja Marin kanssa kuvasi Marja, jonka aviomies oli myös lapsena adoptoitu. Adoptio kontekstina kak-sinkertaistui Marjan perheessä.

Tunne siitä, että oli saanut ikioman lapsen, joka oli samaa lihaa ja verta kuin mekin, oli uskomaton. Tulisimme olemaan tavallinen perhe. (Marja)

Esikoisen syntymisen riemua lisäsi vahva tunne lapsen ja vanhempien välisestä geneettisestä yhteydestä. Pienessä lapsessa yhdistyi konkreettisesti molempien vanhempien eri genetiikka. Koko perhe oli lapsen kautta verisitein sukua keske-nään. Vanhempien oma adoptiolapseuden erityisyys yhdistyi heissä ja liitti heidät yhdessä luodun jälkeläisen myötä ydinperhemallin (ks. Yesilova 2009) mukaiseksi

”tavalliseksi” perheeksi. Oma biologinen lapsi täydensi perheen, saattoi sen voimaan (Yngvesson & Mahoney 2000, 87) geneettisiin suhteisiin perustuvana instituutiona.

Äitiyttä itsessään voidaan pitää merkittävänä naisten yksilöllisen ja yhteisöllisen toimijuuden muotona, identiteettinä ja roolina (Malin 2006, 91). Kulttuurissam-me tuttu Kulttuurissam-metafora ”veri on vettä sakeampaa”, sai erityisen Kulttuurissam-merkityksen ja huomion tämän tutkimuksen adoptoitujen omien lasten syntymiin liittyvissä kertomuksissa.

Adoptoidun asema niin sanotun ”normaalin” perhe-elämän rajalla herkisti koke-maan geneettisten siteiden voimaa suhteessa okoke-maan lapseen liittäen kertojan hänelle näkyvään sukupolvien ketjuun ajallisesti tulevaisuuden suunnassa. Oma alkuperä pysyi kuitenkin verhottuna, eikä äitiyden tilan myötä avautunut.

Eräänlaisena vastakertomuksena edeltäville äitiyden merkityksiä kuvaaville tomuksille Anne pohti omaa äidiksi tuloaan. Vastakertomuksilla tarkoitetaan ker-tomuksia, jotka julkilausumatta tai suoraan vastustavat vakiintuneita kertomuksia (Martinell Barfoed, 2008, 62).

Mä en niinko usko siihen, että kun lapsi syntyy, että siihen välttämättä tulee sellainen valtava side saman tien, kun sä näet sen lapsen, että: ”Aa ihanaa!”

Mä en ainakaan kokenut, kun mun lapset syntyi, niin se side tuli kokemusten kautta. Ja niiden kautta niin pikkaisen myöhempään. Ei se siellä sairaalassa ollut. Varsinkin ensimmäinen, kun syntyi, niin mun mielestä se oli ihan valtava riesa. (Naurua) Oli ihan järkyttävää, kun mä tulin kotiin niin. Mä koin sen tällä lailla. Ei se ollut yhtään sellaista yht’ äkkiä pulppuavaa äitiyttä….. Totta kai nämä lapset oli silloin ihan syntyessään niin valtavan tärkeitä mulle, että ei se tärkeys siinä mihinkään häviä, mutta se semmoinen. Se jännä side, mikä on, se tuli myöhemmin. … Se on, vanhemmuus on ennen kaikkea, siis sehän on,

siis perimmäinen on se rakkaus niitä lapsia kohtaan. Ja sitten se halu kasvattaa ja antaa neuvoja ja oppeja ja siirtää sitä omaa tietoa sitten tuleville. Mutta se, että siihen vanhemmuuteen niin kuin kykenee tämmöisen vaikean synnytyksen kautta, niin en mä. Se synnytys kestää muutaman tunnin, se lapsi on kuitenkin, ei se nyt oo siinä riesana, mutta se lapsi on siinä sen koko ikänsä. (Anne, synty-nyt 1970-luvulla)

Anne kuvasi värikkäästi raskauttaan ja sen aiheuttamia suuria fyysisiä muu-toksia kehossaan. Hän ei viitannut puheessaan siihen, minkälaisia hänen omaan syntymäänsä liittyviä, omalle biologiselle äidilleen osoitettuja kysymyksiä raskaus hänessä mahdollisesti herätti. Vallitsevista äitiysdiskursseista ja kulttuurisista odo-tuksista poiketen hän nauraen kertoi, miten lapsi syntyessään oli ollut hänelle jopa riesa vaikkakin merkityksellinen ihminen. Äitiyden tunteen hän kuvasi syntyneen lapsen hoitamisen ja lapseen tutustumisen myötä, kokemustensa kautta. Äitiys ei merkinnyt hänelle sulautumista lapseen vaan suhdetta lapseen. Jaana Vuoren (2003, 63) mukaan äitiys on lapsen tarpeeseen vastaamista. Anne ei myöskään käyttänyt metaforaa verisiteistä kuvaamaan häntä ja lasta yhdistävää sidettä, joten kysyin vielä häneltä:

H: Onko sulle koskaan tullut sellainen ajatus, kun lapsia odotit, että lapsesi ovat sun omaa lihaa ja verta?

A: No en mä. Ei. Ei sillä mun mielestä ole mitään merkitystä. Niin kuin mä sanoin, niin se lapsiin, se tulee niin kuin niitten kokemusten kautta ja. Kyllä varmaan, enemmän mä luulen, että mies painottaa just sitä, että se on hänen lapsensa, elikkä se on hänen justiinsa lihaa ja verta. En mä koe sitä silleen. Se voi olla, jos mä en edes tietäis olevani adoptiolapsi, niin ehkä, ehkä mä olisin samaa mieltä. Mutta kun mä olen elänyt tällaisessa ajatusmaailmassa, että ei sillä asialla ole mitään suurempaa merkitystä…. (Anne)

Toisin kuin edellä siteeratut aineiston kertojat Anne ei pitänyt merkityksellisenä hänen ja hänen lastensa välistä biogeneettistä yhteyttä ja hänkin perusteli kantaansa omalla adoptiolapseudellaan. Vanhemmuus ei Annen näkemyksen mukaan tule biogeneettisestä yhteydestä. Tulkitsen Annen ikään kuin samaistuvan tässä adop-tioäitiinsä korostamalla merkityksellisinä lapsi–vanhempi suhteen psykososiaalisia ulottuvuuksia enemmän kuin biologiaa. Tosin hän kertoi, että hänen miehelleen oli tärkeää miehen oma biologinen yhteys heidän lapsiinsa.

Edellä olevia kahta erilaista tarinatyyppiä ei aineiston pienuuden vuoksi voi pi-tää tutkimuksellisesti edustavina, mutta katson niiden valaisevan kertojien erilaisia tapoja luoda sukulaisuutta ja antaa merkityksiä sukulaisuudelle omassa elämäntilan-teessaan. Janet Carsten (2000) on määritellyt tapoja luoda sukulaisuutta käsitteillä biogeneettinen tai adoptiivinen adoption yhteydessä. Verisukulaisuutta pidetään

useissa kulttuureissa sukulaisuuden perusmääreenä. Sillä on eroja luova voima, joka jakaa yksilöitä erilaisiin sosiaalisiin kategorioihin. Kun Johanna, Aila, Saara, Mari ja Marja luokittivat sisäisessä tarinassaan sukupolvikytköstään jatkumona sekä taaksepäin syntymä-äitiinsä että eteenpäin lapsiinsa, he nostivat biologian tärkeäksi osaksi sukulaisuuden luokittelua. Heidän narratiivinsa kertoivat geneettisen yhtey-den voimasta adoptoidun suvuttamisen tai suvuttautumisen käytännöissä. Anne rakensi puheessaan sukulaisuuttaan ”eteenpäin” lapsiinsa. Hänen kuvauksessaan side lapseen ei tullut ensisijaisesti biogeneettisesti annettuna vaan lapsen hoitami-sen ja hoivaamihoitami-sen myötä. Annen tavan rakentaa sukupolvikytköstään tulkithoitami-sen vertautuvan lapsi–vanhempi suhteen rakentumisen asiayhteyteen adoptiosuhteissa, joissa biologisen yhteyden puuttuminen nostaa sosiaalisen ja psykologisen yhteyden tunnustamisen ensisijaiseksi (vrt. Yngvesson 2007, 563).

Oman lapsen syntymä näyttää tutkimuksen aineiston perusteella muodostuneen useiden naiskertojien elämän taitekohdaksi, jossa myös adoptiolapseuden keskeinen erityisyys, kokemus kaksien vanhempien lapseudesta sekä pyrkimys itsensä kiinnit-tämiseen sukupolvien ketjuun, oli vahvasti läsnä. Äidiksi tulon kokemuksista ker-tovista naisista ainoastaan Marja, joka oli 5-vuotiaana siirtynyt syntymäkodistaan adoptiokotiin, tiesi ja muisti biologiset vanhempansa. Marjan aviomies oli myös adoptoitu, mutta toisin kuin Marja, hän ei tiennyt taustastaan mitään. Muille esi-merkkien naisille biologinen äiti oli tuntematon. Annea lukuun ottamatta äidiksi tulostaan kertoneet naiset kiinnittivät puhettaan biologiaan tai verisukulaisuuteen äitiydessään. Veri on vettä sakeampaa metaforaa hyödyntäen he liittivät itsensä biologisen sukulaisuuden perintöön. Elinaa lukuun ottamatta, joka kuitenkin ras-kaana ollessaan pohti paljon biologisen äitinsä puoleisen suvun terveyshistoriaa, ne naiset, jotka olivat tavanneet biologisen äitinsä jo ennen itse äidiksi tuloaan, eivät kertomuksessaan tuoneet esille omaan taustaansa liittyviä ajatuksia lapsensa syn-tymän yhteydessä. Vaikka biologista yhteyttä lapsen ja hänen vahempiensa välillä korostetaan sukulaisuuden perustana monissa kulttuureissa, Suomessa adoptoidut mielletään omiksi lapsiksi ja sukulaisiksi.