Biologisten vanhempien etsintä

Lasten adoptointia on ollut eri muodoissa jo tuhansia vuosia, mutta vasta 1970- ja 1980-luvulla alettiin ilmaista huolta adoption pitkäaikaisista seurauksista lapselle.

Tämä tapahtui Yhdysvalloissa. Vaikka adoption aikaisemmissa järjestelyissä

salassa-pitoa oli pidetty äärimmäisen tärkeänä, myöhemmin tunnistettiin, että adoptoitu-jen tiedon puute heidän alkuperäisistä vanhemmistaan vaikeuttaa identiteetin muo-toutumista ja vaikuttaa adoptoitujen ongelmiin. (Kirk 1964; Affleck & Steed 2001 38.) Adoptioon osallisten ja asiantuntijoiden vaatimuksesta adoptiolakiin tehtiin muutoksia, jotka mahdollistivat lainmukaisesti adoptoiduille ja syntymävanhem-mille oikeuden etsiä tietoa toisistaan ja ottaa yhteyttä toisiinsa. Tämän seurauksena adoptoitujen ja syntymävanhempien välisten tapaamisten määrä on Yhdysvalloissa kasvanut valtaisasti. (Affleck & Steed 2001, 38.) Karen March (2000, 359) arvioi adoptoitujen kiinnostuksen biologisten juuriensa etsimiseen nousevan heidän hen-kilökohtaisista fragmentoitumisen tunteistaan ja vaikeudesta integroida biologisia taustatietojaan osaksi itseään. Adoptioon liittyvä salassapito korostaa biologisen taustan merkitystä adoptoidulle, koska se estää häneltä pääsyn henkilökohtaisen informaation äärelle, johon muut ihmiset yhteisössään omalla kohdallaan pääsevät.

(Mt.)

Susanna Matwejeffin (2004, 25) mukaan monet tutkijat ovat tutkimustensa perusteella osoittaneet aktiivisesti taustaansa selvittäneistä adoptoiduista joitakin heitä yhdistäviä piirteitä. Useimmat adoptoidut olivat 25–35-vuotiaita, naimisissa ja työelämässä. Heillä oli vaikeuksia ulkoisesti tai sisäisesti tunnistaa itsensä adoptio-vanhemmissaan. Biologisten vanhempien etsintää nopeuttaa usein jokin ulkoinen tapahtuma adoptoitujen omassa elämässä, esimerkiksi oman lapsen syntymä tai adoptiovanhempien kuolema.

Alun perin on ajateltu adoptiovanhempiin liittyvän tyytymättömyyden moti-voivan adoptoituja biologisten vanhempiensa etsimiseen. Matwejeffin (2004, 25) mukaan osa tutkijoista väittää, että adoptoiduilla, jotka ovat kokeneet vaikeuksia adoptioperheessään, on suurempi tarve etsiä alkuperäänsä kuin niillä, joilla on men-nyt hyvin. Myöhempi tutkimus on osoittanut, että laajalla enemmistöllä adoptoitu-ja, jotka etsivät, on positiivinen suhde adoptiovanhempiinsa. (Pacheco & Eme 1993, 53–64) tai että adoptiosuhteiden laatu ei ole yhteydessä päätökseen etsiä (Affleck &

Steed 2001, 38). Gretchen Wrobel ym. (2004, 133–134) esittävät, että nykyisen yh-teiskunnallisen näkemyksen mukaan adoptoidun päätös etsiä syntymävanhempiaan on suositeltava vaihtoehto huolimatta siitä, toteutuuko etsintä vai ei. Sosiaaliset ajattelutavat ovat muuttaneet adoption käytäntöjä ja ihmisten asenteita adoptioon Yhdysvalloissa. Tietoisuutta adoptiosta elämänpituisena prosessina ovat lisänneet sekä adoptioon luovutettujen lasten vähäisyys, lapsiaan kasvattavien yksinäisten naisten äitiyden aikaisempaa vähäisempi leimaavuus, abortin aikaisempaa helpompi saatavuus, syntymä-äitien vaatimus saada vaikuttaa luovutukseen antamaansa lapsen sijoituspäätökseen että adoptiotoimistojen puoleen kääntyvät yhä useammat suljet-tuihin rekistereihin pääsyä etsivät aikuiset adoptoidut ja syntymä-äidit. (Brodzinsky

& Pinderhughes 2002.) Edellisistä muutoksista johtuen adoptoitujen kiinnostusta saada tietoa omasta syntymähistoriastaan tai syntymävanhemmistaan pidetään pi-kemminkin suositeltavana, eikä vain seurauksena adoptioperheissä vallitsevista

on-gelmallisista suhteista tai huonosta sopeutumisesta (Wrobel ym. 2004, 135; Selman 1999). Wrobelin ym. (2004, 146) mukaan on syytä kuitenkin muistaa, että myös sellaiset adoptoidut, jotka eivät halua etsiä juuriaan, kertovat positiivisesta perhedy-namiikasta. Yleisestä ajattelusta poikkeavasti tutkijat havaitsivat, että ei ole näyttöä siitä, että halu etsiä on seurausta huonoista suhteista adoptioperheissä tai nuoren sopeutumattomuudesta.

Kiinnostus omaan alkuperään on osoittautunut naisilla suuremmaksi kuin mie-hillä (Matwejeff 2004, 25). Jo Alexina McWhinnie (1967) ja Arthur Sorosky ym.

(1978) esittivät, että naiset suhtautuvat adoptioon tunneperäisemmin kuin miehet ja ovat siksi kiinnostuneempia etsimään tietoa taustastaan. Naiset ovat myös tietoi-sempia biologisesta sukulaisuudesta kuin miehet. David Howe ja Julia Feast (2000) huomasivat, että etsijät todennäköisemmin ajattelevat aktiivisesti identiteettiin ja itsetuntoon liittyviä kysymyksiä kuin ne, jotka eivät etsi. Naiset ajattelevat toden-näköisemmin kuin miehet syntymäsukulaisiaan. Adoptoidut, jotka etsivät, yrittävät yhdistää identiteettinsä kokonaisuudeksi täydentämällä koko joukon puuttuvia osasia, kuten ulkonäköön, alkuperään, syihin ja selityksiin liittyvää tietoa (Howe &

Feast 2000, 175; Wrobel ym. 2004, 135).

Syntymävanhempien etsiminen sisältää laajan jatkumon toimintoja itse aikomuk-sesta aina toimintaan asti. Etsiminen edellyttää usein yhteydenottoja niihin orga-nisaatioihin, jotka aikoinaan ovat adoptioasian hoitaneet. Etsimiseen liittyy myös yhteydenottoja syntymäperheisiin. (Wrobel ym. 2004, 133.) Prosessin työstäminen vaatii aikaa, kärsivällisyyttä ja asioiden organisointia. Miriam Reitz ja Kenneth Wat-son (1992, 239) havaitsivat tutkimuksissaan, että kaikista adoptiotriangeliin osalli-sista – syntymä-äiti, adoptoitu ja adoptiovanhemmat – etsijöitä ovat useimmiten adoptoidut. Naiset etsivät useammin kuin miehet ja aikuisten adoptoitujen etsinnän ensimmäinen kohde on yleensä syntymä-äiti. Jokaisen etsijän tarina on erilainen, mutta kaikille heille kokemukset ovat emotionaalisesti voimakkaita.

Useimmat etsijät päättävät aloittaa etsintänsä pitkän sisäisen kamppailun jälkeen.

Sysäyksen etsimispäätökseen antaa yleensä jokin merkittävä tapahtuma adoptoidun elinkaaren siirtymissä, esimerkiksi täysi-ikäiseksi tulo, avioliiton solmiminen, lapsen syntyminen tai jokin adoptioperheen tilanteeseen liittyvä hajottava muutos, kuten adoptiovanhemman kuolema tai adoptiovanhempien avioero. Tällainen voi ravisut-taa adoptoidun henkilökohtaisen elämän perusteita. (Fisher 2003, 347; Matwejeff 2004, 26.)

Oman identiteetin rakentaminen ja separaatio vanhemmista ovat osa nuoruu-siän kehitystehtävistä. Täysi-ikäisyyden saavutettuaan nuori kokee kehittyneensä merkittävästi: hän on suorittanut peruskoulun, hakeutunut jatko-opintoihin tai työhön, muuttanut kotoa ja alkanut itsenäistyä. Hänen vuorovaikutussuhteensa ympäröivään maailmaan laajenevat ja riippumattomuus toisista lisääntyy. (Wrobel 2004, 145.) Fyysinen, kognitiivinen ja sosiaalinen muutos nuoruusiässä avaavat oven adoption merkityksen miettimiselle. Nuori kykenee ajattelemaan monitasoisemmin

sitä, missä suhteessa hän on erilainen kuin muut. (Bernal 2003, 2.) Tietämättömyys omista juurista voi saada nuoren kokemaan itsensä keskenkasvuiseksi (Modell 2004, 214). Hyvin yksilöllistä lopulta on, kuinka paljon ihminen haluaa tietää adoptiosta edeltävästä taustastaan.

Tutkimukset osoittavat, että päätös siitä, etsiäkö syntymävanhempansa vai ei, on asia, jota useat adoptoidut jossain elämänsä vaiheessa harkitsevat. Tällainen poh-dinta oli havaittavissa vahvasti myös tämän tutkimuksen kertomuksissa. Jaoin adop-toitujen syntymävanhempien etsintää koskevat tarinat analyysia varten seuraaviin ryhmiin:

1) biologisen/biologiset vanhempansa etsineet ja hänet tai heidät tavanneet adoptoidut

2) biologista äitiään etsineet, mutta tavoitteessaan epäonnistuneet adoptoidut 3) adoptoidut, jotka eivät etsineet biologisia vanhempiaan tai eivät viitanneet

etsintään

4) adoptoidut, joiden yhteys biologiseen perheeseen oli jatkunut myös adop-tioon siirtymisen jälkeen

Ensimmäiseksi kohdennan luentani niiden kahdeksan adoptoidun kertomuksiin, jotka olivat päättäneet etsiä biologiset vanhempansa. Adoptiot olivat tapahtu-neet kertojien varhaislapsuudessa, joten heillä ei ollut minkäänlaista muistikuvaa syntymävanhemmistaan.