Vahva omaelämänkerrallinen juonne suomalaisessa kaunokirjallisuudessa ja tut-kimuksessa on noussut erityisen kiinnostuksen kohteeksi viime vuosikymmeninä.
Ihmisten omaa elämää reflektoiva kerronnallisuus on lisääntynyt suuresti. Mikä saa ihmiset yhä useammin kysymään: kuka olen? Tavoittelevatko he kertomus-tensa avulla elämäänsä eheyttä, johdonmukaisuutta ja jatkuvuutta? Näitä minuu-den ja persoonallisuuminuu-den yhtenäisyyttä rakentamaan pyrkiviä, joskin murtumia, epäjohdonmukaisuuksia ja epäjatkuvuuksia sisältäviä kertomuksia on nimitetty tutkimuskirjallisuudessa muun muassa minäkertomuksiksi, elämänkertomuksiksi, persoonallisiksi myyteiksi ja persoonallisiksi narratiiveiksi (Ihanus 1999, 241).
Sukupolvien yli ulottuvasta perspektiivistä etsitään mahdollisuutta oman historian avautumiseen, sukupolvien ketjuun liittymiseen sekä uuden tien valintoihin. Juuret ja historia muodostavat origon, jonka ympäriltä haetaan heijastuspintaa menneen ja nykyisen toisiinsa kytkemiseen sekä tulevaan suuntautumiseen. Tutkimuksessani ymmärrän juurilla kaikkea sitä, mikä saa ihmisen paikantamaan itseään: yksilön geneettistä perimää sekä hänen sosiaalista ja kulttuurista ympäristöään.
Tutkimukseni paikantuu suomalaisen adoptiotutkimuksen kenttään. Tarkastelu-kulmani tutkimuksen teemaan asettuu aikuisiässä olevien viidentoista kotimaisesti adoptoidun kertomuksiin, joiden varaan tutkimus varsin pitkälle rakentuu. Adop-tion ympärille kietoutuu monia kulttuurisia arvoja, instituAdop-tionaalisia käytäntöjä sekä yksilöiden tasolla voimakkaita odotuksia ja tunteita. Harva sosiaalipalvelu on sellaisen yleisen mielenkiinnon ja argumentoinnin kohde kuin adoptio (Pösö 2003, 140–141). Adoptio jakaa ihmisten mielipiteitä ja adoptiopolitiikan käytännöt ovat usein arvostelun kohteina.
Perinteisesti adoptiotoiminta liittyy lastensuojeluun, sosiaalipalveluiden ja so-siaalityön kentälle. Tietoisuus adoptoitujen elämään vaikuttavista kulttuurisista ja psykososiaalisista tekijöistä on tärkeää adoptioon osallisille ihmisille suunnattujen palveluiden kehittämiseksi. Erityisesti kansainvälisen adoptiotoiminnan lisään-tyminen on tuonut mukanaan kasvavia ammatillisia haasteita adoptiotoiminnan kehittämiselle myös Suomessa.
Ihmisen elämänvaiheista ensimmäinen, lapsuus, paikantuu yleensä kotiin ja perheeseen. Ajatellaan, että koti ihmissuhteineen tarjoaa lapselle kasvun, turvan ja rakkauden ympäristön, jossa hänen ja biologisten vanhempien välinen kiintymys muotoutuu luonnostaan arkiseksi huolenpidoksi. (Hurtig & Laitinen 2000, 249;
Ojuri 2004, 73.) Tilanteessa, jossa vastasyntynyt luovutetaan adoptioon, elämän lähtökohdat rakentuvat toisin. Lapsen ja hänen biologisten vanhempiensa välinen
konkreettinen sosiaalinen sidos jää muodostumatta. Saman prosessin tuloksena syn-tyy toisaalla uusi perhe ja rakentuu uudenlainen sosiaalinen sidos, ei-biogeneettiseen sukulaisuuteen perustuva lapsen ja adoptiovanhempien välinen suhde (Högbacka 2005). Tapahtuma kiinnittää ja kietoo pysyvästi adoptoidun sekä hänen molem-mat perheensä merkittäväksi kudelmaksi toistensa elämäntarinoita, salaisuuksia ja ratkaisuja.
Suomen ensimmäinen adoptiolaki, Laki ottolapsista 208/1925, tuli voimaan vuonna 1925. Sittemmin tuhansia lapsia on annettu Suomessa adoptioon, osa lapsista myös ulkomaille. Pohjoismaisen ulkonäkönsä ja adoptiota kietovan tradi-tionaalisen hiljaisuuden, ”salaisuuspolitiikan”, seurauksena adoptoidut ovat men-neinä vuosikymmeninä jääneet usein hiljaiseksi ja näkymättömäksi, anonyymiksi ryhmäksi keskuudessamme. (Matwejeff 2004, 35.) Kotimaiset adoptiot ovat olleet julkisuudessa ja ammatillisissa keskusteluissa vaiettu aihe. Tilastokeskuksen mukaan vuonna 2016 Suomessa tehtiin 355 adoptointia, näistä kotimaisia adoptioita oli 282 ja kansainvälisiä 73. Samaa sukupuolta olevien rekisteröidyissä parisuhteissa elävien mahdollisuus perheen sisäiseen adoptioon vuodesta 2010 alkaen on nostanut mää-rää lähemmäs 300 adoptioon vuosittain. Vuonna 2017 kotimaisia adoptioita tehtiin 292 ja kansainvälisiä adoptioita 104. (Tilastokeskus, SVT adoptiot 2016 ja 2017.)
”Kansainvälinen adoptio on tuonut adoptiokäytännön perhemäärityksiin globaalin ja etnisen ulottuvuuden” (Pösö 2003, 156). Adoptio on Suomessa vuodesta 2002 lähtien oikeuttanut sosiaaliturvaan ja kansainvälisen adoption kustannuksista osa korvataan julkisista varoista (http://www.kela.fi).
Tutkimuksellisesti ja yhteiskuntapoliittisesti adoptiota ilmiönä on selvitetty Suo-messa toistaiseksi vähän. Tarja Pösön (2003, 140) mukaan esimerkiksi perheraken-teita esiteltäessä adoptiota koskevia tilastoja tai erityiskysymyksiä ei juuri käsitellä, eikä adoptio ole kuulunut esimerkiksi perhetutkimuksen piiriin. Nyt kansainvä-listen adoptioiden yleistyttyä maassamme tutkimuksellinen kiinnostus adoptioon on herännyt Suomessakin. Tästä esimerkkeinä ovat Seija Sukulan (2009) väitös-kirja Matka äidiksi – tarinoita adoptiosta ja yksinvanhemmuudesta, Heidi Ruohion (2016) väitöskirja Suomalaiset kansainvälisesti adoptoidut. Perheeseen ja kansaan kuuluminen sekä Pia Erikssonin (2016) väitöskirja Prospective adoptive parents wi-thin pre-adoption services: An interplay of emotions and power in social interaction.
Uusi ilmiö on, että adoption eri osapuolet – niin yksittäiset adoptoidut, biologiset vanhemmat kuin adoptiovanhemmatkin – ovat alkaneet kertoa adoptioon liittyvis-tä kokemuksistaan julkisuudessa.
Käsillä olevan tutkimuksen tarkoitus on lisätä adoptioilmiöön kohdistuvaa tutkimustietoa maassamme ja nostaa adoptiolapseus näkyväksi mahdollistamalla puheenvuoro aiheesta tutkimukseen osallistuville adoptoiduille itselleen. Tutki-muksen tavoitteena on kuulla, tallentaa ja tulkita haasteita, joita nämä kotimaisesti adoptoidut ovat elämässään kohdanneet. Tutkimus on näkökulmaltaan laadullinen ja narratiivinen tutkimus.
Käytän tutkimuksessa mukana olevista henkilöistä pääasiassa käsitteitä adoptoi-tu, kertoja tai osallistuja ja ajallisesti lapsuuteen liittyvissä yhteyksissä adoptiolapsi.
Käsitteellä adoptiolapseus kuvaan kertojien elämäntilanteen erityisyyttä. Lapseus viittaa Nykysuomen sanakirjan (1975) mukaan lapsen asemaan vanhempiensa suhteen. Suhteessa vanhempiin lapsena oleminen säilyy koko elämän lapsen iästä riippumatta (Jähi 2004, 39). Johanna Hurtig ja Merja Laitinen (2002) käyttävät käsitettä lapseus edellistä laajemmin ja tarkoittavat sillä lapsena elämiseen ja olemi-seen liittyviä piirteitä nykyisessä suomalaisessa yhteiskunnassa. Näin ymmärrettynä lapseuden käsite nivoo yhteen lapsuuden kulttuurisena instituutiona sekä lapsena olemisen merkitykset. Lapseus määrittyy lapsen oman lapsuusajan kautta. Adopti-olapseuden näen tutkimuksessani narratiivina adoptoidun geneettisiä, biologisia, sosiaalisia, psykologisia, emotionaalisia ja juridisia ulottuvuuksia sisältävistä olemas-saolon suhteista. Kun puhun lapseudesta suhteen merkityksessä, viittaan siihen, että joku on jonkun toisen lapsi.
Tutkimuksen teoreettis-metodologinen lähestymistapa on narratiivinen, jol-loin tutkimuksen keskiöön asettuu kokeva ja kertova ihminen. Vaikka adoptio koskettaa henkilökohtaisesti ja konkreettisesti hyvin pientä joukkoa väestöstäm-me, katson tärkeäksi tuoda esille aineistoni adoptoitujen kertomuksia adoptiolap-seudestaan. Reunalta näkee eri tavoin ja eri asioita kuin keskiöstä. Kirsi Nousiaisen (2004, 10) mukaan marginaaliset ilmiöt voivat kantaa kulttuurisia merkityksiä jopa selvemmin kuin normin mukaiset ilmiöt. Marjatta Bardy (2000, 151) puo-lestaan toteaa, että ”erityisen kautta avautuu näkymiä yleiseen usein terävämmin ja hedelmällisemmin kuin yleisestä erityiseen.” Erityisyys voi näyttää, miten yh-teiskunta toimii.
Laurel Richardson (1990, 25–26) käyttää nimitystä kollektiivinen narratiivi tarinoista, joissa ääni annetaan ihmisille, jotka ovat vaiti suhteessa vallitsevaan kulttuuriseen narratiiviin. Kollektiivinen narratiivi kertoo toisenlaista tarinaa kuin vallitseva kulttuurinen tarina. Yksittäinen ihminen voi samaistua kollektiiviseen narratiiviin kokemalla: ”Tämä on minun tarinani. En ole yksin.” Kollektiivisen ta-rinan avulla saman kokeneet voivat tuntea yhteisyyttä ja yhteenkuuluvuutta, vaikka eivät henkilökohtaisella tasolla tuntisikaan toisiaan. Tällainen tarina voi tuottaa sosiologista yhteisöllisyyttä liittämällä yhteen erilaisia ihmisiä, jotka ovat kokeneet elämässään jotain samankaltaista. (Richardson 1990, 25–26; Erkkilä 2005, 38.) Kertomukset antavat mahdollisuuden jakaa subjektiivisesti koettua sekä tulkita ja muotoilla kokemuksia adoptiolapseudesta.
Itseäni kiinnostaa, löytyykö adoptoitujen yksilöllisten äänten lisäksi eräänlaista kollektiivista ääntä, joka kertoisi lapseudesta ei-geneettisille siteille rakentuvissa perhesuhteissa. Kollektiivinen narratiivi voi onnistuessaan tarjota samaistumisen mahdollisuuksia sekä uusien näkökulmien ja tulkintojen rakentamisen tilaisuuksia myös tutkimuksen ulkopuolisille adoptoiduille ja ehkä laajemminkin erilaisissa ja kokoonpanoltaan muuttuvissa perheissä eläville lapsille.
Tutkittavan ilmiön institutionaalista paikkaa haen adoptiotoimintaa kuvaavien historiallisten, juridisten ja sosiaalisten käytäntöjen avulla. Ne kaikki ovat muovan-neet sitä ajallista ja sosiokulttuurista kontekstia, missä adoptoitujen yksilölliset ko-kemukset lapseudestaan syntyvät mikrotasolla. Adoptioilmiön taustojen avaaminen on tärkeää adoptiopalvelujen kehittämiseksi.
Tutkimuksessani tulen nojautumaan ensisijaisesti sosiaalityötä koskevaan sekä sosiaalipoliittiseen, sosiologiseen, sosiaaliantropologiseen, sosiaalipsykologiseen ja historialliseen kirjallisuuteen. Adoptiolla on selkeä yhteys sosiaalityöhön ja sosiaa-lipolitiikkaan. Sen lähtökohtana on toteuttaa lapsen etua tavoittelevaa sosiaalipoli-tiikkaa. Koska Suomessa on tehty vähän adoptioon liittyvää tutkimusta, tukeudun tutkimuksessani paljon länsieurooppalaisiin lähteisiin. Osa näistä lähteistä on adop-tiotutkimuksen vanhoja klassikkoja jo 1980- ja 1990-luvuilta ja sen tähden tärkeitä.
Henkilökohtainen suhteeni tutkimuksen kohteena olevaan ilmiöön on itselleni merkityksellinen. Motiivi tälle tutkimukselle nousee ennen kaikkea kokemuksis-tani itse adoptiovanhempana mutta myös aikaisemmasta työhistoriaskokemuksis-tani sosiaa-li- ja terveysalan opettajana sekä sitä edeltävästä työhistoriastani lastensuojelun sosiaalityöntekijänä.
Adoptioon liittyvät käsitteet
Adoptio on oikeudellinen toimenpide, jolla perustetaan vanhemman ja lapsen välinen suhde sellaisten henkilöiden välille, joiden kesken tällaista suhdetta ei bio-logisesti ole. Siirtymässä luodaan perheenomaisia suhteita tavalla, joka edellyttää ju-ridisen päätöksen. Päätöksen ehtona on varmuus siitä, että juridinen toimenpide luo edellytykset tai vahvistaa psykologisen ja sosiaalisen vanhemmuuden vaihtumisen.
(Pösö 2003, 141–142.)
Adoptoitavan entinen perhesuhde on katkennut osittain tai kokonaan käytössä olevasta adoptiotavasta riippuen. Perhesuhteen osittain katkaisevista adoptiosuh-teista käytetään nimitystä heikko adoptio. Tässä adoptiomuodossa adoptoidulla säi-lyy lainsäädännöllinen side biologiseen perheeseen ja adoptio on myös mahdollista purkaa. Vahvassa adoptiossa adoptoidun asema rinnastetaan biologisen lapsen ase-maan. Adoptiomuoto katkaisee lapsen kaikki oikeudelliset siteet omiin biologisiin vanhempiin, eikä hänellä ole adoption vahvistamisen jälkeen oikeutta periä heitä.
Vahva adoptio korostaa laillisen säännöstön tarvetta varmistamaan lapsen sosiaalis-ta, taloudellista ja emotionaalista sulauttamista adoptioperheeseensä ja biologisten siteiden häivyttämistä. (Parviainen 2003, 7.)
Adoptiolain (22/2012) myötä Suomessa tuli mahdolliseksi niin sanottu avoin adoptio. Avoin adoptio on sopimuksenvarainen järjestely, jonka mukaan käräjä-oikeus voi vahvistaa, että adoptiolapsella on käräjä-oikeus pitää yhteyttä aikaisempaan vanhempaansa adoption jälkeen. Edellytyksenä on, että aikaisempi vanhempi ja adoptiovanhemmat ovat sopineet yhteydenpidosta, eikä ole aihetta olettaa, että yhteydenpito olisi vastoin lapsen etua. (Mt.)
Adoptiot voidaan jakaa lähtötilanteen mukaan kahteen ryhmään: perheen sisäi-siin adoptioihin ja varsinaisiin adoptioihin eli vierasadoptioihin. Perheen sisäinen adoptio tai sukulaisadoptio on kyseessä silloin, kun adoptoidaan sukulainen tai esi-merkiksi puolison aikaisemmasta suhteesta syntynyt lapsi. Vierasadoptioksi kutsu-taan tilannetta, jossa adoptiolapsella ei ole sukulaisuussuhdetta adoptioperheeseen.
(Parviainen 2003, 7–8.)
Adoptiot voidaan jakaa myös kotimaisiin ja kansainvälisiin adoptioihin. Kotimai-sessa adoptiossa adoptoidun ja adoptioperheen syntymämaa on sama. Kansainvä-lisessä adoptiossa adoptoitu on kotoisin jostain muualta kuin adoptioperheen tai adoptoijan kotimaasta. (Mt., 8.)
Suomen lainsäädännön mukaisesti avioliitossa samaa sukupuolta olevilla pareilla on vuodesta 2016 ollut oikeus adoptoida niin sisäisesti kuin ulkoisesti (adoptointi perheen ulkopuolelta). (Laki avioliittolain muuttamisesta 249/2016.)
Adoptioon johtava prosessi on nimeltään adoptiotapahtuma. Se koskee adoptoi-tavaa, adoptioperhettä ja aikuisadoptiota lukuun ottamatta myös adoptoitavan alku-peräisperhettä. Mukana on lähes aina myös välittäjänä toimiva osapuoli, joka hoitaa tapahtumaan liittyviä käytännön asioita sekä ohjaa ja valvoo adoption toteutumista.
Suomessa välittäjänä on joko sosiaaliviranomainen tai adoptiojärjestö. (Parviainen 2003, 8.)
Tutkimuksen rakenne
Tutkimuksen johdantoluvussa esitän tutkimuksen tarkoituksen ja tavoitteen sekä adoptioon liittyvät käsitteet.
Toisessa luvussa tarkastelen adoptiokäytäntöjen historiaa ja kolmannessa luvussa tarkastelen adoptiota kulttuuristen kertomusten kentässä sekä tutkimuksen aiheena.
Neljännessä luvussa tuon esiin tutkimuksen käsitteellistä ja teoreettis–metodolo-gista sisältöä. Esittelen käyttämääni narratiivista lähestymistapaa, siihen kiinnittyviä käsitteitä ja perustelen niiden valintaa työvälineiksi. Tuon kyseisessä luvussa tarkas-teltavaksi tutkimustehtäväni muotoilun, aineiston keräämisen tapani sekä sen, millä keinoin olen työstänyt tutkimukseni tulokset.
Tutkimuksen empiirisessä osassa, luvuissa viisi ja kuusi ja seitsemän, tarkastelun kohteena on adoptio kertojien omassa elämässä ja perheessä heidän kertomuksistaan esiin nostamieni teemojen kautta. Aineiston lähiluvussa keskeisenä tavoitteena oli kertojien ymmärtäminen.
Viidennessä luvussa tarkastelen, miten adoptio yhtenä elämänjuonteena on kietoutunut kertojien elämänvaiheisiin, sekä milloin ja minkälaisissa tilanteissa he nostavat adoption esiin kertomuksissaan. Analysoin, minkälaisten kysymysten avul-la tutkimukseni adoptoidut paikantavat juuriaan ja minkäavul-laista suhdetta he luovat niihin kertomuksissaan.
Kuudennessa luvussa avaan kertojien kuvauksia läheissuhteiden ja kiinnittymis-ten teemoista. Adoptoidun läheissuhteiden erityisyydestä kertovat toisaalta heidän
läsnä olevien ja toisaalta näkymättömien perhesiteidensä moninaisuus ja monitasoi-suus. Perhesiteet kiertyivät keskeisiksi juonteiksi tutkimuksen kertomuksissa.
Luvussa seitsemän tarkastelen adoption kulttuuristen tarinoiden suhdetta tutki-muksen kertojien sisäisen tarinan rakentajina ja luvussa kahdeksan teen yhteenvetoa ja esitän pohdintaa tutkimuksesta sekä tarkastelen tutkimusprosessia ja esitän johto-päätökset tutkimuksen tuloksista.