Ulkonäkö adoptiovanhempiin kiinnittävänä tai erottavana tekijänä

Ulkonäkö on fyysisesti konkreettinen ulottuvuus, johon peilaten voi verrata itseään suhteessa toisiin. Biologisten vanhempien ulkonäkö askarrutti monia tutkimukseni adoptoituja osana heidän identiteettinsä rakentamista erityisesti nuoruusiässä. Ai-neisto osoitti, että aiheesta keskustellaan tai sitä pohditaan mielessä adoptiosuhtees-sakin. Ulkonäöstä etsitään lasta ja adoptiovanhempia yhdistäviä tai erottavia puolia.

...kaikkia ongelmia koulussa, että opettajat kyselee, että kysypä äitisi raskausajan oireista ja jotain tällaista lisääntymiseen liittyvää, että kenen näköinen olet...

Oikeastaan voi sanoa, että silloin lapsena varmaan niin totesin vaan, että olen adoptoitu ja en ole vanhempieni näköinen. Ja vanhemmat taas reagoivat siihen sillä lailla, että he niin kuin tavallaan toivoivat, että kyllähän sinä nyt vähän näytät isältä tai vähän näytät äidiltä, että onhan sukulaisetkin niin sanoneet, mikä nyt tietenkään ei pitänyt paikkaansa sinänsä. (Mari)

Marin kertomana hänen vanhemmillaan oli voimakas tarve löytää fyysisestä ul-konäöstä sekä muista ominaisuuksista yhtäläisyyksiä Marin ja heidän itsensä välillä ja näin ikään kuin saada lapsi tuntumaan enemmän omalta biogeneettisen yhteyden

puuttuessa. Perhesuhteita rakentavien geneettisten siteiden puuttuminen luo Ma-rin ja hänen vanhempiensa muodostaman perheen toiseuden suhteessa biologisiin perheisiin. Vanhemmat pyrkivät tekemään toiseutta tyhjäksi, kumoamaan sen ja saavuttamaan kuviteltua samuutta etsiessään yhdennäköisyyttä ja samanlaisia saira-uksia heidän ja heidän tyttärensä välillä voidakseen perheenä muistuttaa biologista perhettä. Se, että lapsi ei saa kehonkuvalleen vahvistusta adoptiovanhemmistaan, voi olla hämmentävää ja antaa tunteen, että ei kuulu perheeseen. Monimutkaisem-pi tilanne on silloin, kun toiset henkilöt ovat yrittäneet kompensoida puutetta ja väittävät näkevänsä fyysistä samankaltaisuutta samalla, kun adoptoitu ei itse jaa tätä käsitystä. Hän tietää, että yhdennäköisyys ei perustu biogeneettiseen sukulaisuuteen (Ruohio 2016, 135). Se, että adoptoitu nähdään samankaltaisena ikään kuin hän olisi ”hyvityslapsi” adoptiovanhempiensa syntymättömälle biologiselle lapselle, ei anna mahdollisuutta surra geneettisen kytkennän puutetta adoptioperheeseen (Mattwejeff 2004, 118–119). Huolimatta vakuutteluista, että he ovat normaali perhe, adoptiovanhemmat eivät voi täysin välttää tosiasiaa, että jollain syvällä ta-valla heidän normaalisuudelleen on olemassa raja. Heidän lapsensa eivät ole heidän biologisia lapsiaan. Konkreettisin ilmenemä tästä on tosiasia, että lapset näyttävät erilaisilta kuin muu perhe ja suku. Vaikka adoptiovanhemmat saavuttavat adoption kautta pitkäaikaisen tavoitteensa tulla perheeksi ja kaiken sen, mitä se tuo muka-naan, heidän kehonsa jatkuvasti kumoavat perheen normaaliuden. (Howell 2006, 76.) Näin on erityisesti kansainvälisissä adoptioissa.

Kulttuurissa, jossa sukulaisuus rakentuu ajatukselle biogeneettisestä yhteydestä, adoption kaltaisesti luotua vanhemmuutta ei aina ymmärretä todelliseksi (Chris-tiansen 1997). Amerikkalaisen sosiaaliantropologi Judith Modellin (1994) mukaan traditionaalisilla sukulaisnarratiiveilla, jotka identifioivat sukulaisuutta biologisena suoraan alenevassa polvessa, on ollut syvällinen vaikutus adoptiosuhteisiin 1900-lu-vulla. Näiden suhteiden tuli muistuttaa niin paljon kuin mahdollista biologista sukulaissuhdetta. Esimerkiksi sosiaalityöntekijät pyrkivät valitsemaan perheille ulkonäöllisesti sopivan lapsen, joka voisi olla suhteessa adoptiovanhempiin kuin biologinen lapsi. (Park 2006, 216.)

Miten rakentaa sukulaisuutta vailla geneettisiä siteitä? Ihmislajille on luonteen-omaista pyrkiä projisoimaan itseään muihin. Oliko yhdennäköisyyden etsiminen ja samanlaisten ominaisuuksien tunnistaminen vanhemmille keino projisoida itseään Mariin ja näin ikään kuin voimistaa perheyhteyttään? Mari ei yhtynyt vanhempiensa toiveisiin nähdä heitä yhdistäviä tekijöitä, eikä mielestään muistuttanut vanhempiaan lainkaan ulkonäön suhteen tai muutoinkaan. Muistuttaa-verbi on aina suhteessa jo-honkin mittayksikköön (Park 2006, 222). Mittayksikkö tässä yhteydessä viittaa kä-sitykseen perheyhtäläisyydestä, (familienähnlichkeit) (Wittgenstein, 1953). Tämä ominaisuus antaa luontevan selityksen perhesuhteita kuvaavalle olettamukselle, jonka mukaan perheen jäseniä yhdistävät usein sellaiset piirteet kuin silmien väri, ihon väri, kasvonpiirteet, pituus, paino, ruumiinrakenne, käynti ja luonteenlaatu.

Marille ja hänen vanhemmilleenperheyhtäläisyysnäyttäytyi eri tavoin. Mari tarkas-teli yhdennäköisyyttä ja samanlaisuutta erottuvuuden näkökulmasta, vanhemmat puolestaan yhdistävänä, perhe- ja sukulaisuussidettä vahvistavana tekijänä. Monet tutkijat ovat havainneet adoptiovanhempien taipumuksen löytää merkkejä siitä, että heidän lapsensa olisi juuri heille tarkoitettu, kun nämä ovat etsineet fyysistä sa-manlaisuutta heidän ja adoption kautta saatujen lastensa välillä (Modell 1994, 206;

Howell 2003, 474; Högbacka 2008, 325–326). Janet Beizerin (2002, 248) mukaan päätös adoptoida vaatii usein tekemään valintoja asioista, joiden luonteeseen liittyy erilaisuus ja tuntemattomuus.

Katja muisteli kertomuksessaan, miten hänen luonaan yöpyvän biologisen äidin katseleminen oli ollut hänelle subjektiivisesti merkityksellinen ja intiimi kokemus.

Niin se oli semmoinen niin kuin tunne, mitä en sitten koskaan kokenut sen kasvattiäidin kanssa, semmoista tiettyä niinku fyysistä yhteyttä tai samankal-taisuutta. (Katja)

Voimakas tunne ja suhteessa syntymä-äitiinsä koettu samankaltaisuus avasi Katjan silmät näkemään hänen ja adoptioäidin väliset erot selvemmin kuin aikaisemmin.

Elina ei muistuttanut ulkonäöltään adoptiovanhempiaan. Mutta nauraen hän esitti, että olisi kyllä toivonut, että hän muistuttaisi heitä.

Tai sit mä ajattelin, minkä näköinen mä olisin, jos mä olisin oikeesti meidän iskän ja äidin biologinen lapsi. Siit mä oon ollut aina katkera, kun mun van-hemmat, molemmat on niin hoikkia ja mä oon aina ollut niin pyöreä. Niin sit mä aina sitä, et jos noi ois mut synnyttänyt niin sit mä oisin varmaan hoikka.

(Elina)

Adoptiovanhempiensa geeniperimästä haaveileva Elina saattoi luoda leikillään fantasioidun geneettisen siteen hoikkiin vanhempiinsa ja kuvitella itsensä heidän biologiseksi lapsekseen (vrt. Rosenberg & Horner 1991). Itsensä pyöreäksi kokevana Elina olisi mielellään ulkonäöllisesti samaistunut adoptiovanhempiinsa. Erilaisuus ruumiinrakenteissa muistutti häntä hänen fyysisestä erijuurisuudestaan suhteessa heihin.

Anne kertoi hänen ja hänen veljensä (myös adoptoidun) ulkonäön muistuttavan niin paljon heidän adoptiovanhempiensa ulkonäköä, että kyläläiset olivat pitäneet heitä ilman muuta adoptiovanhempiensa biologisina lapsina.

En mä ois arvannut, kun oot niin saman näköinen (kyläläisen kommentti).

Kun meillä on vielä silleen, että mä olen saman näköinen, kun mun äiti ja veli on saman näköinen, kun mun isä. Niillä on samanvärinen tukka ja samanvä-riset silmät. Ihan tuntuu, että samanlaiset kasvonpiirteetkin, mitä mun isä on ollut sitten nuorena. Ja mulla on sitten pyöreät kasvot niin kuin mun äidillä.

Samanvärinen tukka ja samanväriset silmät. Ei kukaan ole ikinä silleen kiin-nittänyt siihen huomiota. (Anne)

Anne kuvasi, miten perhettä yhdisti yhdennäköisyys niin hiusten ja silmien värissä kuin kasvonpiirteissäkin. Sana samaeri muodoissa esiintyi lyhyessä puheenvuorossa kahdeksan kertaa. Tulkitsen Annen rakentavan puheellaan yhdennäköisyydestä voimakasta tunnetta perheen yhteenkuuluvuudesta, jota ulkonäköjenkin samankal-taisuus vahvisti.

Myös Kristina viittasi kertomuksessaan yhdennäköisyyteen isänsä kanssa.

Monet ihmiset eivät edes huomanneet, että olin adoptoitu, koska satuin muistut-tamaan adoptioisääni ulkonäöltä melko paljon. (Kristina)

Kun lapsi syntyy, lienee universaalia, että lapsen liittymistä sukuun symbolisesti voimistetaan juuri hakemalla ominaisuuksien yhtäläisyyksiä sukulaisista. Susanna Matwejeffin (2004, 55) tutkimuksessa osa adoptoiduista paljasti, että monien mielestä he muistuttavat adoptiovanhempiaan ulkonäöltään, mutta he itse eivät jakaneet tätä näkemystä. Tällainen voi olla sinänsä tuttua biologisessakin perhees-sä, jolloin esimerkiksi sisarukset eivät saata nähdä sitä yhdennäköisyyttä välillään, mitä ulkopuoliset havainnoivat. Aineistoni kaikki osallistujat olivat syntyperältään valkoihoisia, samoin heidän adoptiovanhempansa. Näin etnisistä piirteistä johtuvaa toisenlaisuutta suhteessa adoptiovanhempiin ei ollut.

Ulkonäköön liittyvä moninainen teema sai erilaisia muotoja ja yhteyksiä adop-toitujen kokemuksina. Ulkonäkö osoittautui aineistossani tärkeäksi ulottuvuudeksi, jonka kautta adoptoidut etsivät identiteettiään ja pohtivat suhdettaan myös adop-tiovanhempiinsa. Yhdennäköisyys lasten ja vanhempien välillä auttoi osaltaan lapsia identifioitumaan perheeseensä, mutta se ei ollut identifioitumiselle välttämätön ehto, kuten Elinan esimerkki osoitti.

Epäilemättä lapset voivat muistuttaa adoptiovanhempiaan monin tavoin, mutta sitä ei kapeasti määrittelevä, fyysistä yhdennäköisyyttä etsivä katse välttämättä huo-maa (Park 2006, 222). Adoption kontekstissa diskurssit lapsen yhdennäköisyydestä ja samanlaisuudesta adoptiovanhempien kanssa merkitsevät käytännössä samalla lapsen etäännyttämistä biologisista vanhemmistaan. Yrittäessään rakentaa mieliku-vaa biologisista vanhemmistaan adoptoitu voi tarkastella vain omaa kehoaan.