V anhempien kohtaamattomuudesta

Johanna ja Aila olivat kiinnostuneita saamaan tietoa omaan syntymähistoriaansa liit-tyvistä olosuhteista. Ajatus alkuperäisten juuriensa etsimisestä oli kypsynyt heidän mielissään teinivuosista lähtien ja kohdistunut juuri syntymä-äiteihin. Kummankin

kertojan biologinen äiti oli elossa ja siten tämän tapaaminen olisi ollut ainakin teo-riassa mahdollista.

Johanna kirjoitti yrityksistään saada biologiseen äitiinsä yhteyttä ja siitä, miltä hänestä tuntui kun äiti ei vastannut hänelle.

Yritin ottaa minun adoptiostani huolehtineen yhtiön kautta yhteyttä biologi-seen äitiini, kun tulin täysi-ikäiseksi. Biologinen äitini ei vastannut yhteyden-ottopyyntöihini. Se tuntui kurjalta. Tiesin hänen nimensä ja asuinpaikkansa, tuntuu kurjalta, kun hän ei ole vastannut yhteydenottopyyntöihin. (Johanna) Johannan motiivi ottaa yhteyttä syntymä-äitiinsä oli edes kerran nähdä ihminen, joka on hänet synnyttänyt ja tulla myös itse nähdyksi. Hän toivoi myös saavansa tietoa suvussa esiintyvistä sairauksista. Mitään uutta ihmissuhdetta Johanna ei kertomansa mukaan yrittänyt etsiä. Hänelle olisi riittänyt melkein mikä tahansa äidistä saatavilla oleva tieto. Pettymyksekseen Johanna ei saanut vastausta yhteyden-ottopyyntöihinsä. Selitykseksi syntymä-äitinsä reagoimattomuuteen Johanna oli rakentanut mielessään sisäistä tarinaa äitinsä elämän myöhemmistä vaiheista lapsen adoptioon luovuttamisensa jälkeen. Tytär oletti, että suojellakseen itseään biologi-nen äiti oli salannut häbiologi-nen olemassaolonsa. Tähän oletukseen Johanna uskoi. Hä-nen oli vaikea ymmärtää, miten kukaan voi kantaa tuollaista salaisuutta vuosikausia.

Salaisuus tulee kuitenkin paljastumaan jossain vaiheessa, sillä Johannan syntymä ja luovutus adoptioon on merkitty äidin väestörekisteritietoihin. Tiedot tulevat julki viimeistään biologisen äidin kuoleman jälkeisessä perunkirjoituksessa.

Pelastakaa Lapset ry:n kautta Johanna oli saanut pelkistettyä tietoa biologisen isänsä ulkonäöstä, ammatista ja perhesuhteista. Johanna ei odota koskaan saavansa enempää tietoa hänestä. Tytär tiesi, että biologisella äidillä oli muita lapsia. Tavates-samme hän ilmaisi, ettei ollut ainakaan tuolloin kiinnostunut tapaamaan biologisia sisaruksiaan, vaikka etsikin heistä välillä tietoja netin kautta. Netistä etsimisen Jo-hanna oli kokenut piinaavana ja kertoi, ettei enää omien lastensa syntymän jälkeen ole ehtinyt biologisia sisaruksiaan miettiä. Kertojalla oli adoptioperheessään sisko, joka oli myös adoptoitu. Sisarukset eivät olleet biologisia sisaruksia keskenään, mut-ta he olivat hyvin läheisiä toisilleen. Toisin kuin Johanna, sisko ei ollut Johannan kertoman mukaan lainkaankiinnostunut taustastaan.

Vähän yli 20-vuotiaana Johanna oli yrittänyt tavoitella syntymä-äitiään uudestaan kirjoittamalla itse suoraan hänelle, mutta äiti ei ollut vastannut kirjeeseen. Johannan toive täydentää oman alkuperätarinan aukkoisuutta ei toteutunut. Petyttyään jälleen Johanna ei aikonut enää ottaa yhteyttä äitiinsä. Biologisen äidin reagoimattomuus nosti hiertäviä kysymyksiä ja hämmentyneitä tunteita siitä, miksi syntymä-äiti ei ollut vastannut hänelle hänen yrityksistään huolimatta. Suhteen äitiinsä Johanna koki menetettynä.

Barbara Yngvesson (1997, 63, 67) kuvaa, miten huolimatta adoption avoimuu-desta ja rakkauavoimuu-desta lapseensa syntymä-äidin tai vanhempien vastahakoisuus ja

vetäytyminen vuorovaikutuksesta adoptiovanhempien kanssa juontui vaikeudesta löytää sanoja tilanteeseen. Oletan, että moninaisista syistä johtuen osalle biologisista äideistä oman adoptioon luovuttamansa lapsen kohtaaminen ja sanojen löytäminen tapaamishetkellä voi tuntua vaikealta. Silloin äiti suojautuu sellaiselta tilanteelta totaalisella vaikenemisella ja kontakteista vetäytymisellä.

Mietin myös, että kun biologinen äitini on minua sisällään kantanut, niin mik-sihän ei halua tavata minua? Biologiselle äidilleni olen kiitollinen siitä, ettei hän tehnyt aborttia, vaikka abortit olivatkin silloin yleisiä. Hän antoi minulle elämän. (Johanna)

Vaikka Johanna ei saanut yhteyttä syntymä-äitiinsä, hän ikään kuin kuroi lopuksi säröilevän tarinansa osaset yhteen ja päätyi kiittämään syntymä-äitiään siitä, että äiti oli hänet synnyttänyt.

Ailan kiinnostus omaan alkuperäänsä kehkeytyi ja voimistui hänen ollessaan 12–16 vuoden iässä. Hän muisteli ensimmäisen yhteydenottonsa syntymä-äitiinsä tapahtuneen, kun hän oli noin 15-vuotias ja ”myllertävässä murrosiässä”, kuten hän elämänvaihettaan kuvasi. Hämärän peitossa oleva oma alkuperähistoria oli askar-ruttanut Ailaa. Seuraavan kerran hänessä oli herännyt voimakas tarve ottaa yhteyttä syntymä-äitiinsä elämänmuutoksessa, jossa oli itse tullut äidiksi. Tuoreen äitiyden huumassa hän oli selvittänyt biologisen äitinsä yhteystiedot, mutta kun selvisi, että äiti oli mennyt naimisiin, yhteydenotto jäi tekemättä. Omat sukujuuret ja sukulai-suus kuitenkin askarruttivat Ailaa ja hän kiinnostui sukututkimuksesta.

Pari vuotta sitten ryhdyin tekemään sukututkimusta. Biologisella äidilläni on siis lapsia lisäkseni ja isälläni useita lapsia jo ennen minua. Asioidessani kerran puhelimitse (x) paikkakunnan kirkkoherranvirastoon, sain virkailijan häm-mentymään kysymällä tunteeko hän biologisen äitini. Änkyttelyn jälkeen hän myönsi tuntevansa ulkonäöltä ja kehotti sitten käyttämään pappia välikätenä, jos haluan ottaa yhteyttä biologiseen äitiini. Taisi mennä vuosi asiaa harkites-sa. Ja sitten pistin papin asialle. Biologinen äitini pelästyi tietysti kovasti, kun pappi tuli työpaikalle. Hän kertoi terveiseni, biologinen äitini onkin biologinen mummi ja tytär on valmis tapaamaan. No biologinen äitini ei ollut – hänen perheensä ei tiedä minusta. Jotenkin arvasinkin. Hän ei kieltänyt etteikö ehkä joskus, mutta aikaa hän tietysti tarvitsee asian sulatteluun ja kertomiseen per-heelleen. Eli nyt odotellaan. Olen kiitollinen, että hän synnytti minut. (Aila) Kirkonkirjoista selvittämänsä tiedon perusteella Aila oli pystynyt paikantamaan alkuperäisten vanhempiensa ja sukunsa taustoja ja omia juuriaan. Historiatieto siitä, mihin sukujuuret paikallisesti kiinnittyivät, toivat uudenlaisia aineksia Ailan sisäi-seen tarinaan. Ailalle paljastui, että hänellä oli molempien biologisten vanhempien-sa puolelta useita puolisivanhempien-saruksia. Aila ei kuitenkaan heihin tarinasvanhempien-saan keskittynyt.

Hänen huomionsa keskipisteessä oli erityisesti syntymä-äiti. Ollessaan kerran pu-helimitse yhteydessä syntymä-äitinsä kotipaikkakunnan seurakunnanvirastoon Aila tiedusteli äidistään ja sai virkailijalta vihjeen pyytää pappia välittäjäksi, jos haluaa ottaa yhteyttä äitiinsä. Virkailijan hämmentyminen Ailan suorasta kysymyksestä viestinee adoptioon kiinnittyvästä vaikenemisen ja kulttuurisen tabun luonteesta.

Päätös hakea yhteyttä biologiseen äitiinsä ei ollut Ailalle yksinkertainen, vaan vaati aikaa. Hän harkitsi noin vuoden, ennen kuin pyysi biologisen äitinsä seurakun-nan pappia välittämään terveisensä äidilleen ja toiveensa tavata hänet. Terveisistä säikähtänyt biologinen äiti tunnusti papille salanneensa perheeltään adoptioon luovuttamansa tyttären, eikä ollut ainakaan vielä valmis tapaamiseen. Ailan osaksi jäi odottaa, miten äiti asian jatkossa ratkaisee. Kuten edellä Johanna niin myös Aila ilmaisi kiitollisuuttaan biologiselle äidilleen omasta olemassaolostaan – siitä, että äiti oli hänet synnyttänyt.

Kysymykseni biologisista läheissuhteista ja kiinnittymisestä jäi Johannan ja Ailan sisäisissä tarinoissa mielikuvien tasolle. He olivat yrittäneet tavata syntymä-äitinsä, mutta päämäärän saavuttaminen estyi. Kertojien aukkoiset tarinat aukkoistuivat lisää, koska he eivät löytäneet vastausta kysymykseen: ”Miksi syntymä-äitini ei voi tavata minua?” Sekä Johanna että Aila kohtasivat syntymä-äitiensä vaikenemisen vaihtelevin tuntein. Heitä ei vain luovutettu lapsina adoptioon, heidät torjuttiin myös aikuisina. Johannalle oli pettymys, että hänen äitinsä ohitti hänet toistami-seen, ja se vahvisti hänen kokemustaan menetyksestä. Johannan ja Ailan tarve luoda kontaktia taustaansa sai väistyä, koska biologinen vanhempi ei ollut valmis heidän kohtaamiseensa ja menneisyyden selvittämiseen. Syntymä-äitien vetäytyminen haas-toi Johannan ja Ailan muohaas-toilemaan uusia tarinallisia orientaatioita. Aila sai papin välityksellä äidiltään viestin, joka sisälsi toivon elementin. Johanna tulkitsi elämänsä perusteita suhteessa syntymä- äitiinsä ja sepitti mielessään itselleen vastauksen kysy-mykseensä. Hän ei enää uskonut tapaavansa äitiään saati syntymäisäänsä. Hänen ta-rinansa pysyi muuttumattomana, kesken jääneenä. Tässä lukkiutuneessa tilanteessa elämän käänteet vaativat tulevaisuuteen pessimistisesti orientoituneelta Johannalta oman sisäisen tarinansa uudenlaista muotoilua ja ajatuksellista ulospääsyä etsin-täprojektinsa umpikujasta.

Siitä huolimatta, että menneitä tapahtumia ei voi muuttaa, ihminen voi aina muuttaa narratiivia, jota hän käyttää kytkemään menneet kokemuksensa nykyisyy-teen (Laitinen & Uusitalo 2008, 132; ks. myös Tolska 2002). Hyväksyen lopulta kipeät tulkintansa suhteessa vaikeneviin syntymä-äiteihinsä Johanna ja Aila yrittivät kääntää ne elämänsä voimavaraksi, haluksi ymmärtää äitiensä ratkaisuja ja lopulta kiittää heitä elämästään. Kertojat ymmärsivät syntymäänsä liittyvän valinnan sattu-manvaraisuuden ja sen tosiasian, että heillä olisi voinut olla kokonaan toisenlainen tarina tai pahemminkin, ei tarinaa laisinkaan. Kulttuuriset odotukset Johannan ja syntymä-äidin osalta olivat erilaisia. Lapsensa adoptioon sijoittanutta äitiä ympäröi usein kulttuurinen vaitiolo (Christiansen 2001; Martinell Barfoed 2008, 43).

Bio-logiset isät jäivät niin Johannan kuin Ailankin kertomuksissa maininnan tasolle, si-vujuonteeksi, eikä kumpikaan kertoja osoittanut tarinassaan heille odotuksia oman taustansa avaamisessa.