Narratiivinen lähestymistapa

Esillä oleva tutkimus on luonteeltaan laadullinen tutkimus, jonka teoreettis-meto-dologinen lähestymistapa on narratiivinen. Lähtökohtana on ajatus, jonka mukaan kertomukset ja tarinat ovat ihmiselle luonteenomainen tapa jäsentää elämäänsä, kokemuksiaan ja itseään (Hänninen 1999).

Narratiivinen tutkimus ei pyri yleistettävään tai objektiiviseen tietoon vaan pai-kalliseen, henkilökohtaiseen ja subjektiiviseen tietoon. Tietäminen on aina jonkun tietyssä sosiaalisessa ja fyysisessä ympäristössä elävän ihmisen tietoa. Tietämisen subjektiivisuuden korostumista pidetään narratiivisen tutkimusotteen vahvuutena.

(Heikkinen 2001, 130, 120.) Yksilöiden elämänkertomuksiin perustuva tarkastelu mahdollistaa sen, että ihmisten omat äänet pääsevät kuuluviin mahdollisimman au-tenttisina. Narratiivisen tutkimuksen lähestymistapa tarjoaa tilaa subjektiivisuuden, persoonallisuuden ja emotionaalisuuden kohtaamiselle (Laitinen & Uusitalo 2008, 128).

Teppo Sintonen (1999, 45) toteaa että ihmisen suhde todellisuuteen ja maailmaan on narratiivinen. Ihminen merkityksellistää maailmaa tuottamalla siitä kertomuksia ja kertomalla niitä toisille ihmisille. Näihin tarinoihin liitetään tietoa, kokemuksia

ja tunteita. Vasta 2000-luvulla narratiivinen tutkimusote on alkanut yleistyä tutki-muksissa, joissa kiinnostuksen kohteeksi ovat tulleet jollain tavalla psyykkisesti haa-voittuvien tai haavoittuneiden ihmisten elämänkokemukset tai muulla tavoin arat ja tabuoidut tutkimusaiheet (Laitinen & Uusitalo 2008, 109). Kerrotuista tarinoista koostuvan tutkimusaineistoni luonne ohjasi minut narratiivisen tutkimusotteen valintaan.

Vilma Hännisen (1999, 15) mukaan käsite tarinallinen tai narratiivinen tutkimus viittaa kaikkeen sellaiseen tutkimukseen, jossa tarinan, kertomuksen tai narratiivin käsitettä käytetään ymmärrysvälineenä ja jossa aineisto koostuu kirjoitetuista ja puhutuista tarinoista. Narratiivisen lähestymistavan mukaan ihminen nähdään ajal-lisena olentona, jonka kulloinenkin nykyhetki on ladattu sekä henkilöhistoriallisella menneisyydellä että ennakoidulla tulevaisuudella. Nykyhetki on piste menneisyyden ja tulevaisuuden välisessä jännitteessä ja saa merkityksensä kummastakin suunnasta.

(Mt., 58.)

Tutkimuksessani narratiivisuus viittaa väljästi lähestymistapaan, jossa tarinat nähdään keskeisenä ajattelun ja elämän jäsentämisen muotona. Adoptoitujen kertomuksia käytetään analyyttisenä mutta myös epistemologisena välineenä, sillä tutkimuksen tieto tuotetaan kertomusten avulla. Narratiivinen lähestymistapa sopii tutkimukseen, jossa ihminen nähdään aktiivisena, merkityksiä antavana toimijana ja joka tarkastelee ihmiselämän ilmiöitä prosessimaisina, kielellisesti tulkittuina sekä aikaan ja paikkaan sidottuina (Hänninen 1999). Lähestymistapa sopii tutkimuk-siin, joissa pyritään tuomaan esiin vähemmistön heikko ääni enemmistön suurten kertomusten keskellä (Hatch & Wisniewski 1995, 118). Tähän viitaten ymmärrän, että adoptoitujen voidaan katsoa edustavan vähemmistöä suhteessa ei adoptoitui-hin. Narratiivisuus mahdollistaa huomion kiinnittämisen yksilöön ja hänen koke-muksiinsa sekä yksilön tapahtumista esittämiin tulkintoihin (mt., 116).

Adoptoitujen kertomuksia tulkitsen ontologisista perusteista käsin. Ontologi-suus viittaa tässä siihen, että ihmisen olemisen, elämän ja tarinan välillä nähdään vallitsevan perustavanlaatuinen yhteys: ihmisen olemassaolo on olemukseltaan tari-nallista (MacIntyre 1981, 97). Perusajatuksena tutkimuksessani on Alasdair MacIn-tyren (1985, 212) esittämä näkemys siitä, että ihmiset ymmärtävät omaa elämäänsä ja toisten ihmisten toimintaa elettyjen kertomusten muodossa.

Juhani Ihanus (1999, 24) korostaa, että ihmisen minuus rakentuu ja muokkautuu kertomusten avulla; ihminen on kertomuksensa. Ihmisillä on myös tarve välittää ker-tomuksensa muille, halu kertoa tarinansa ja tulla kuulluksi. Elämästä kertominen on kuin väylä, jonka avulla inhimillinen elämä tulee merkitykselliseksi. Kieli on väline, jonka kautta ihminen merkityksellistää maailmaansa, kommunikoi toisten ihmisten kanssa heidän keskinäisessä maailmassaan ja ymmärtää itseään. Keskeistä kielelle on, että sen avulla tuotetaan elämälle merkityksiä. (Sintonen 1999, 53–54.) Todel-lisuus itsessään ei ole rakentunut ja jäsentynyt luokiksi, ilmiöiksi ja tapahtumiksi, vaan merkitykset tuotetaan kielellisesti (Lehtonen 1996, 30). Näistä merkityksistä

voidaan keskustella narratiivisuuden avulla ja narratiivit mahdollistavat merkitysten siirtämisen ihmisten välillä. Yksilön kokemus syntyy vuorovaikutuksessa toisten ihmisten ja yhteiskunnan kanssa. (Sintonen 1999, 37.)

Donald E. Polkinghornen (1995, 11) mukaan narratiivinen tietäminen lisää ymmärrystämme niin omasta käytöksestämme kuin toistenkin toiminnasta.

Vuorovaikutuksellisuus on osa esillä olevan tutkimuksen aineiston rakentumista.

Narratiivinen tiedonmuodostus on kontekstuaalista, subjektiivista ja kokemuk-sellista; sen avulla voidaan etsiä tapahtumien välisiä yhteyksiä, joiden kautta eri kokemusten välille punotaan juoni. Yhteyksiä etsivät joko kertoja tai narratiivista tutkimusta tekevä. Keskeistä juonentamisessa on yksilön oma aktiivisuus. Juonen luominen edellyttää yksilöltä kykyä tulkita omaa tai toisen ihmisen toimintaa.

(Erkkilä 2005, 23.) Narratiivisuuden avulla on mahdollista tavoitella yksilön elä-män merkityksellisiä vaiheita, joihin samalla liittyy jokin tärkeä näkökulma (Baars 1997, 39–40). Käsillä olevassa tutkimuksessa aineiston kertojien adoptiolapseu-den kokemuksiin pohjautuvia merkityksiä pyrin heidän kertomustensa kautta tavoittamaan.

Kerrotut tarinat välittävät yhteisön arvoja yksilölle ja opastavat häntä toimimaan yhteisön tarjoamissa rooleissa, joista kukin yksilö muodostaa oman elämäntarinansa (Hänninen 1999, 24). Anni Vilkko (1997, 92) määrittelee kertomuksen elämän-tapahtumista tehdyksi konstruktioksi, jonka yksilösubjekti muokkaa kulloiseenkin tilanteeseensa sopivaksi. Yksilö- ja tilannesidonnaisuutensa lisäksi elämänkertomus on voimakkaasti kulttuurisidonnainen. Elämä kerrotaan kullekin kulttuurille omi-naisella tavalla ja elämän kuvat ovat tietyn yhteiskunnan kuvia. (Mt.)

Hannu L.T. Heikkisen (2001, 116) mukaan sanoja narratiivi, kertomus ja tarina voidaan väljästi käyttää toistensa synonyymeinä. Vilma Hänninen (1999, 20–22) erottaa kertomuksen ja tarinan käsitteet, vaikka toisaalta hän määrittelee niitä toistensa avulla, esimerkiksi: ”Kertomuksen käsite viittaa ihmisen itsestään toiselle kertomaan tarinaan.” Varpu Löyttyniemi (2004, 48) määrittelee kertomuksen va-litsemisen, tulkitsemisen ja yhteyksien rakentamisen tapahtumaksi. Kertomuksen mielekkyys on identiteetissä, jonka kertoja elämänkulustaan luo vastauksena ker-rontahetken kysymyksiin ja tilanteen tarpeisiin. Merja Laitinen ja Tuula Uusitalo (2008, 114) katsovat, että kertoessaan kausaalisesti ja episodisesti etenevää tarinaan-sa ihminen tarinaan-samalla luo merkityksiä, ymmärtää itseään ja rakentaa identiteettiään narratiivisesti.

Narratiivisessa tutkimuksessa ihmisen olemisen, elämän ja tarinan välillä näh-dään vallitsevan perustavanlaatuinen yhteys. Tarinoiden roolia ihmisen elämässä ja toiminnassa ymmärretään Vilma Hännisen (1999; 2004a, 69–85) esittämän tari-nallisen kiertokulun teorian ja sisäisen tarinan käsitteen kautta. Tarinallisuutta voi tarkastella kerrottuina tarinoina eli kertomuksina. Kertomukset ovat usein kielellisiä esityksiä, mutta kerrontaa voi tuottaa myös erilaisten symbolien, esimerkiksi kuvien avulla. Sisäinen tarina on yksi tarinallisuuden ilmenemismuoto, jolla Hänninen

(1999, 20) viittaa kokemusten tarinalliseen organisoimiseen, kertomukseen, jonka kerromme itsellemme.

Hänninen viittaa tarinaan draaman käsitteellä. Tarinat ovat läsnä jo elämässä itsessään, eivät vain tulkinnoissa ja kertomuksissa. Elettävässä elämässä me elämme todeksi erilaisia tarinallisia pyrkimyksiämme, mutta elettävässä tai eletyssä tarinassa olemme aina vain yksi tarinan tuottaja monien joukosta (MacIntyre 2004, 251;

Valkonen 2007, 42). Hännisen (1999 ja 2004) mukaan se, mitä todellisessa elämässä tapahtuu, ei riipu yksin meistä, vaan siihen vaikuttavat niin toisten ihmisten teot ja pyrkimykset kuin erilaiset materiaaliset ja ideaaliset elämänolosuhteetkin. Jukka Valkonen (2007, 41) esittää, että tarinallisen kiertokulun teorian mukaan tarinal-lisuuden erilaiset muodot asettuvat suhteeseen toinen toisiinsa ja yhtäältä siihen sosiaalismateriaaliseen ja toisaalta istuvat siihen diskursiiviseen todellisuuteen, jossa ihminen kulloinkin elää. Kulttuurisella tarinoidenvarannolla Hänninen (2004, 73) viittaa siihen tarinallisten esitysten kokonaisuuteen, jota ihminen kuulee tai lukee elämänsä aikana. Tietyssä kulttuurissa jotkin tarinat ovat hegemonisia, vahvempia ja normatiivisempia kuin toiset ja näitä vastaan voidaan esittää vielä muita tarinoita, jotka antavat äänen vaihtoehtoisille tulkinnoille.

Tutkimukseni ankkuroituu konkreettiseen elämään. Adoptoitujen todelliset tarinat elävät myös kertomusten ulkopuolella. Vaikka yksilö onkin monin perus-tavanlaatuisin sitein kiinnittynyt yhteisönsä ja kulttuurinsa käytännölliseen tradi-tioon, hän on kuitenkin myös elämäntarinansa luoja ehtojensa rajoissa. Ihminen ei voi luoda elämäntarinaansa täysin vapaasti. Siitä huolimatta hänelle jää haaste luoda mielikuvien pohjalta juuri oma ainutlaatuinen elämäntarinansa. Periaatteellisella tasolla yksilö on vastuullinen tekemistään valinnoista, mutta silti hän voi vaikuttaa vain rajallisesti. Ihmisen elämäntarina ei ole ennalta kirjoitettu geeneihin tai lapsuu-den kasvuoloihin, eikä sen juonen kulku etene väistämättömän logiikan mukaises-ti. (Hänninen 2004, 77.) Tarinoiden avulla ihmiset jäsentävät omaa elämäänsä ja kuvaavat sitä toisille. Tarinat välittävät meille arvoja, ja niiden myötä sisäistämme kulttuurisia malleja. Tarina toimii myös elämän arvioinnin, merkityksellistämisen ja yksilön identiteetin rakentamisen välineenä. (Mt.)

Lähtökohtaisesti ajattelen elämän ja narratiivisuuden välisen suhteen merkittä-väksi siten, että kertomuksilla ja tarinoilla, joista tutkimukseni aineisto koostuu, on reaalinen suhde adoptoitujen elämään. Samoin vallitsee yhteys tutkimukseen osallistuvien sisäisen tarinan ja heidän kertomiensa elämäntarinoiden välillä. Narra-tiivinen lähestymistapa auttaa tutkimuksessani analysoimaan sitä, miten adoptoidut kertomuksissaan ovat jäsentäneet ja merkityksellistäneet muuttuvia elämäntilantei-taan ja niihin kytkeytyviä emootioita ja motiiveja suhteessa lapseutensa erityisyyteen.

Koska tutkimuksen tarinoissa painottuu kokemuksellisuus, narratiivinen lukutapa ja juonellisuus sekä tarinallisuus sopivat aineistoni analysointiin.