Eivät etsineet biologisia vanhempiaan

Saara ja Anne oli luovutettu adoptioon vastasyntyneinä. Kumpikaan heistä ei ollut etsinyt syntymävanhempiaan. Siten molempien suhde näihin vanhempiin oli täysin heidän sisäisissä tarinoissaan luomiensa mielikuvien varassa.

Saaran tiedot elämänsä alkuvaiheista olivat vähäiset.

Äiti ja isä olivat nähneet jossain lehdessä ilmoituksen adoptoitavaksi an-nettavasta tyttölapsesta. Silloin ei kait ollut jonoja kuin nykyään. Näin on kerrottu. No joka tapauksessa he olivat saaneet minut omakseen. Siinä kuvassa olen vähän yli 1 kk:n ikäinen, lisäksi siinä on mummi ja paappa.

Nykyisen äitini, sen oikean äitini, kertoman mukaan synnyin etuajassa, olin kait aika pieni… minut synnyttänyt äiti oli kuulemma aika nuori, lapsi itsekin eikä voinut mua pitää. En tiedä, ovatko he koskaan tavanneet. En ole oikein koskaan kehdannut kysellä, jotenkin musta tuntuu, ettei mulla ole oikeutta eikä kait tahtoakaan tietää. (Saara, syntynyt 1970-luvulla)

Saaran adoptio on tapahtunut sodanjälkeisessä Suomessa 1970-luvun alussa. Lap-sia oli tarjolla silloin enemmän kuin halukkaita perheitä. Epätoivoiset äidit laativat jopa lehti-ilmoituksia, joissa luvattiin antaa lapsi hyvään kotiin. Silloin kriteerit lasta valittaessa olivat tiukkoja ja perheitä valittaessa väljiä. (Sinkkonen 2001, 499.) Adoptiovanhempien lukemasta lehti-ilmoituksesta alkoi prosessi, jonka seuraukse-na he saivat adoptoida ilmoituksessa kerrotun tyttövauvan.

Saaran kerronta elämänsä ensi vaiheista fokusoitui valokuvaan, jossa hän, puna-pukuinen tyttövauva tonttulakki päässään, oli noin kuukauden ikäisenä mummin ja paapan kanssa. Valokuva heijastaa Saaran elämänhistorian syvyyttä ja merkitsi hänelle kiinnekohtaa aikaan, jolloin adoptiovanhemmat saivat hänet lapsekseen.

Perheen rakentaminen ja vauvan liittäminen sukuun, Howellin (2003; 2006) mu-kaan suvuttaminen, oli jo alkanut. Tästä todisteena oli tämä valokuva. Saara arveli, että kuva on otettu ”ilmeisesti reissulla”, jolloin vanhemmat hakivat hänet Suomesta.

Perhe ei tuolloin asunut Suomessa.

Kertomuksessaan Saara rajasi syntymä-äitinsä ”minut synnyttäneeksi äidiksi”.

Näin Saaran suhde alkujuuriinsa määrittyi hänen sisäisessä tarinassaan biologian kautta. Enempää tietoa hänellä ei taustastaan ollut. Biologiseen isään Saaran poh-dinnat eivät kertomuksessa yltäneet. Valokuvasta ja tilanteesta, johon kuva liittyi, ei Saara ollut varma. Hän oli myös epävarma, oliko hänen edes soveliasta nostaa syntymä-äitinsä ja adoptiovanhempiensa mahdollista tapaamista keskustelun ai-heeksi. Yllättävää oli, että Saara pohti asemaansa saada tietää omasta historiastaan moraalisen oikeuden kautta ja kyseenalaisti oikeutensa tietää alkuperänsä. Hän

pohti etsintänsä mahdollisia seurauksia toisille ihmisille: aiheuttaako hän juuriensa etsinnällä itsessään ja tai toisissa pettymystä, syyllisyyttä, pelkoa ja mustasukkai-suutta vai iloa, kohtaamisia, hyväksyntää ja vapautumisen tunteita. Hän ei osannut myöskään päättää, halusiko hän lopulta edes tietää sitä, milloin ja miten hänet oli luovutettu adoptiovanhemmille ja oliko syntymä-äiti läsnä tässä hänen, Saaran, ja adoptiovanhempien elämän suuressa käännekohdassa. Valokuvassa Saara on niin pieni, että ero biologisesta äidistä ei voinut olla ajallisesti kaukana. Saaran kiinnostus oman elämänsä lähtökohtiin oli emotionaalisesti latautunut ja ristiriitainen.

Nuorena oli kiva kuvitella asioita kun oli murrosikä ja kaikki oli hankalaa.

Silloin saattoi nostaa biologiset vanhemmat ”jalustalle” kuvitella heidät vaikka rock-tähdiksi tai kuuluisuuksiksi. Sitä etsi omia piirteitään vastaantulevista ihmisistä ja mietti kaikenlaista. (Saara)

Kertojan kuvitelmat alkuperästään laajenivat myös mielikuviin biologisesta isästä.

Saara ei häntä maininnut, mutta kirjoitti monikossa biologisista vanhemmistaan ku-vitellen heidät esimerkiksi rock-tähdiksi tai tunnetuiksi ihmisiksi, joita hän saattoi haaveillen sovittaa sisäiseen tarinaansa. Kun biologisista vanhemmista ei ole mitään tietoa, voi adoptoitu etsiä itseensä liittyvää yhdennäköisyyttä toisissa henkilöissä kaikkialla: kaduilla, busseissa, aikakauslehtien valokuvissa ja televisiossa esiintyvis-sä ihmisisesiintyvis-sä. Saara oli etsinyt katseellaan eri tilanteissa, ohi kiitävisesiintyvis-sä hetkisesiintyvis-säkin, kohtaamistaan ihmisistä itsensä näköisiä piirteitä. Hänen sisäinen tarinansa oli avoinna kysymyksille. Yhtä lailla biologinen äiti voi etsiä sydämessään adoptioon luovuttamaansa lastaan ihmisten joukosta (Bauman 1997, 321). Susanna Matwejeff (2004, 33) havaitsi tutkimuksessaan, että monet adoptoidut kertoivat etsineensä toisista ihmisistä geneettistä peilikuvaa, jota he olivat saattaneet kaivata, koska eivät olleet kasvaneet biologisten sukulaistensa keskuudessa. Nuoruusiässä seurasi aikoja, jolloin Saara kapinoi rajusti. Oli helppo vihata vanhempia, kun ”tiesi, ettei ne ole edes oikeita” vanhempia.

Ehkä häveliäisyydestä. Miksi häpeän? En tiedä. Rakastan vanhempiani aivan valtavasti, siksi en halua tietää biologisista. (Saara)

Jokin elämäntilanteessa oli tuottanut lapsena häpeää. Ullaliina Lehtisen (1993;

1995) mukaan negatiivisessa tunteessa on kyse minästä, joka on väärä. Kyseessä on minää arvioiva tunne. Siihen liittyy kokemus paljastumisesta ja katsottavana olemi-sesta. Häpeässä nousee esille kaikkien nähtäväksi se osa itsestä, mikä pitää piilottaa ja sulkea pois. Tunne eristää, muttei suojaa. (Ronkainen 1999, 13.) Marianne Novy (2005, 3) on kuvannut, miten hänen nuoruudessaan hänelle itselleen adoption paljastaminen oli kokemuksena intiimi, kuin hän olisi riisunut itsensä alasti toisten edessä. Salaamiseen liittyvä häpeäntunne aiheuttaa puhumattomuutta ja oman taus-tan peittelyä (Peltonen 2003, 13). Lehtisen (1993, 39–49) mukaan pelko kulkee häpeän kannoilla. Se, mitä pelätään, on pelko menetyksestä ja torjutuksi

tulemises-ta. Kamppailivatko Saaran häpeässä samanaikaisesti pelko hänen ja hänen adoptio-vanhempiensa suhteen vahingoittumisesta, pelko torjutuksi tulemisesta sekä halu ja viehtymys alkujuuriinsa liittymiseen? Saaran suhde adoptioon oli ambivalentti.

Suhteella adoptiovanhempiin, mutta myös ei-läsnäoleviin biologisiin vanhempiin, oli Saaralle merkitystä.

Nuorena 17-vuotiaana muutin pois kotoa opiskelemaan. Yllätys, lähelle paik-kakuntaa, jossa olin syntynyt. Valinta oli tiedostettu. Tarkoituksena oli ottaa selville kuka olen, mutta pupu meni pöksyyn. (Saara)

Kiinnostus omaan alkuperään johti Saaran opiskelemaan lähelle paikkakuntaa, jossa hän oli syntynyt. Hakeutuminen elämänsä fyysisille alkujuurille oli Saaran tietoinen valinta. Hän uskoi, että kohtaamalla alkuperänsä hän saisi tietää, kuka hän oli. Jokin kuitenkin esti Saaraa etenemästä, ylittämästä kynnystä tuntemattomaan ja selvittämästä alkuperäkertomustaan. Adoptio oli erinäisin tavoin läsnä Saaran mielessä, mutta hänen rohkeutensa ei riittänyt aloittamaan oman alkuperän selvittä-misen prosessia. Adoptoitu voi pidättäytyä tapaamasta biologista perhettään, kuten Arthur Sorosky ym. (1974) ovat osoittaneet tutkimuksessaan. Sen mukaan monet adoptoidut etsivät biologisia perheitään, mutta lopettavat juuri ennen biologisen vanhempansa tapaamista. He pitävät parempana elää mielikuviensa varassa kuin kohdata todellisuus, joka saattaisi tuoda mukanaan pettymyksiä. (Reitz & Watson 1992, 240–247; Matwejeff 2004, 28.) Saara lopetti kertomuksensa toteamalla:

Nykyään elän vakaata kotielämää. Ihana mies. 3 lasta. Omakotitalo, hyvä am-matti, josta tykkään. … Kaikki on niin vakaata ja hyvin. Silti odotan: saanko tänä vuonna syntymäpäiväkortin, jonka on lähettänyt biologinen äiti. Uskon, että hänkin muistaa tuon päivän 30 vuotta sitten. (Saara)

Vastapainona elämänsä alun sattumanvaraisuuteen Saara kuvaa kertomisen ai-kaisen elämäntilanteensa vakaaksi. Hän oli tyytyväinen, hänellä on perhe, mies ja lapset sekä hyvä ammatti. Tavanomaisesti hyvän elämän peruselementteinä pidetyt osat ovat koossa. Jotain saavutetusta hyvästä kuitenkin puuttui. Saara kaipasi viestiä, jotain merkkiä biologiselta äidiltään. Mitä hän merkitsi syntymä-äidilleen? Muisti-ko tämä hänen syntymäpäivänsä? OliMuisti-ko päivä biologiselle äidille tärkeä? Vastausta vailla olevat ja ääneen lausumattomat kysymykset sitoivat näkymättömin säikein Saaraa hänen tuntemattomaan menneisyyteensä ja syntymä-äitiinsä, jonka Saara mielessään toivoi rikkovan heitä erottavan hiljaisuuden. Saaran odotuksissa aloite hänen ja syntymä-äidin kohtaamiseen asettui äidille.

Anne oli syntymänsä jälkeen ollut kaksi viikkoa biologisen äitinsä hoidossa, jonka jälkeen äiti päätti lopullisesti luopua lapsestaan. Anne oli siirretty lastenkotiin. Muu-taman kuukauden lastenkotivaiheen jälkeen adoptiovanhemmat saivat hakea hänet kotiinsa. Kun Anne alkoi ymmärtää adoption merkityksen, hänessä heräsi

kiinnos-tus syntymävanhempiinsa. Hän tiesi, että kodin kirjahyllyn laatikossa oli hänen ja hänen adoptoidun veljensä paperit, pieni tarina heidän adoptiostaan.

Kerran mä kävin itse yksikseni niitä lueskelemassa. Katsomassa vaan sen ver-ran, että mä tiesin, minkä nimisistä ihmisistä on kyse. Ja vähän, minkä näköisiä ihmisiä ne on ollut. Sillä perusteella mä osaan sanoa, että mä oon enemmän mun isän näköinen kuin tämän biologisen äidin näköinen. Äiti on ollut ihan vaalea ja isä on ollut sit vähän tummempi ja isokokoinen. Vaikka isästä oli vaan pelkästään, että siniset silmät, ruskea tukka, roteva. Kun se oli sitten kuullut, että tää mun biologinen äiti on tullut raskaaksi, niin hän jätti sitten saman tien ja lähti. Lukiks siinä, että se on muuttanut Ruotsin puolelle. Mikäs tän naisen nimi? …(äidin nimi). Niin sen biologisen äidin nimi oli. Se tää …oli (x) (paikkakunta) nainen. Mutta mä olen kuitenkin syntynyt toisessa kaupungissa.

(Anne)

Annea kiinnosti tietää biologisten vanhempiensa nimet ja heidän ulkonäkönsä.

Aluksi Anne kutsui syntymävanhempiaan etäisesti ihmisiksi, mutta jo seuraavissa lauseissa hän alkoi puhua heistä isänä ja äitinä. Isä oli ”mun isä”, jonka adoptiopa-pereista lukemastaan ulkonäkökuvauksesta Anne päätteli itse olevansa enemmän hänen kuin ”tämän biologisen äidin näköinen”. Isä, jonka nimeä Anne ei tiennyt, piirtyi kerronnassa hahmoksi, johon Anne koki voivansa ulkonaisesti samaistua vaa-lean äidin jäädessä aluksi Annen kerronnan katveeseen. Mutta isä poistui tarinasta heti, kun kuuli äidin raskaudesta. Teollaan mies loittoni tulevan lapsensa elämästä saavuttamattomiin. Annen kerronta siirtyi hapuillen syntymä-äitiin, kun hän tavoit-teli muististaan tämän nimeä siten pikemminkin kasvattaen etäisyyttä äitiinsä kuin lähestyen häntä puheessaan. Haastattelun kuluessa Anne ilmaisi, ettei hänellä ole ollut missään vaiheessa tarvetta saada enempää tietoa biologisesta äidistään:

Ei, ei. Kun mä tein itselleni niin selväksi että silloin kun ensimmäistä kertaa meidän äiti kysyi, että haluaisinko mä joskus tutustua tähän mun biologiseen äitiini ja mä sanoin, että en, en ollenkaan, niin varmaan silloin mä silleen niinku tein itselleni sen asian selväksi, miten mä haluan, kun ei se, se ei ole mun äiti. Näitä asioita sattuu, hänelle on varmasti sen jälkeen tullut perhe ja mies ja lapset eikä välttämättä ole näistä asioista sitten heille puhunut. Niin minkä takia mä rupean stressaamaan sitten tällaista mukavaa perheidylliä sillä, että mä yhtä äkkiä soitan, että mä olen joku hahmo sieltä menneisyydestä. Ja hän joutuis sitten käymään ne asiat läpi kenties sen uuden perheen kanssa. Ei sekään sitten ole reilua. (Anne)

Anne vakuutti, ettei ollut kiinnostunut syntymä-äidistään, koska tunsi, että tämä ei ole hänen äitinsä. Hän oli kantansa päättänyt jo aikaisemmin hänen adoptioäitinsä ky-syessä asiasta. Adoptioäiti oli heidän, hänen ja hänen adoptoidun veljensä äiti, meidän äiti. Syntymä-äidilleen Anne osoitti hyväksyvää ymmärtämystä omasta syntymästään,

eikä pitänyt hänelle tapahtunutta ainutlaatuisena. Mielessään Anne oli kuvitellut syntymä-äitinsä elämään onnellisen jatkon, jossa tällä oli mies ja lapset, mutta joilta hän oli adoptioon luovuttamansa lapsen salannut. Rakentamaansa sisäistä tarinaa syn-tymä-äitinsä hyvästä elämästä Anne ei halunnut rikkoa ja perusteli näin, miksi ei ole ottanut häneen yhteyttä. Anne oletti olevansa äidilleen kaukainen, tämän nykyisestä elämästä irrallinen ja ei-todellinen olento, epämääräinen hahmo menneisyydestä.

Anne ei halunnut häiritä biologista äitiään, eikä hänelle kuvittelemaansa hyvää per-he-elämää muistuttamalla äitiä olemassaolostaan. Keskustelumme edetessä kysyin Annelta, puhuttiinko adoptioperheessä joskus lasten biologisista vanhemmista.

Veljestä mun on vaikea, mä en tiedä onko hän jutellut, mutta omalla kohdalla mä tein niin selväksi kyllä meidän äidille, että ei ole kuin yksi äiti enkä mä tar-vitse muita äitejä enkä mä halua tietää näitä, koska mä tiedän, että se on ollut valtavan raskas päätös, minkä takia sitten repii niitä haavoja auki. Voihan olla, että joskus tulee se tilanne, että mun äiti, mun biologinen äiti tai isä haluaakin musta tietää jotain, et ehkä mä oon siihen jollain tavalla valmis, mutta mua se asia ei niin paljon kiinnosta, enkä mä halua tätä mun ihanaa elämää sotkea nyt sillä, että mä ottaisin siihen yhden stressitekijän lisää. (Anne)

Anne asemoitui tiukan kielteisesti keskustelun avaukseen biologisista vanhem-mista. Ehkä hän olisi kohtaamiseen valmis, jos aloite tapaamisesta tulisi jomman-kumman biologisen vanhemman aloitteesta. Hänen järkkymätön kantansa oli, että äitejä voi olla vain yksi. Tässä tarinassa ainoa äiti Annelle oli adoptioäiti. Kiinnosta-via ovat Annen perustelut näkemykselleen. Hän ei halunnut, että toisenlainen tarina tunkeutuisi uhkaamaan hänen sisäisen tarinansa eheyttä. Hän kertoi ymmärtävänsä, että lapsen pois antaminen on äidille emotionaalisesti kipeä, raastava kokemus.

Anne ilmaisi lojaalisuuttaan biologiselle äidilleen, mutta varoi samalla aiheutta-masta jännitteitä, jotka saattaisivat kietoutua uuden suhteen luomiseen biologisen äidin kanssa. Puheessaan Anne pyrki suojelemaan itseään mutta myöskin biologista äitiään torjumalla ajatuksen menneiden solmujen ja haavojen avaamisesta. Annen kanta biologisten vanhempiensa tapaamisesta jäi lopulta avoimeksi. Ehkä hän olisi kohtaamiseen valmis, jos aloite tapaamisesta tulisi jommankumman alkuperäisen vanhemman aloitteesta. Tässä Anne hyväksyi myös biologisen isänsä mahdollisen kohtaamisen. Anne oli nyt tyytyväinen elämäänsä eikä ilmaissut tarvetta yrittää tavoitella syntymävanhempiaan. Hän arveli, että yhteydenoton seuraukset voisivat olla negatiivisia ja vain sekoittaisivat hänen tällä hetkellä hyväksi kokemansa elämän.

Anne arveli myös, ettei biologinen äitikään ehkä välitä tietää tyttärestä mitään. Hä-nen yhteydenottonsa voisi sotkea biologisen äidin elämän.

Nykyisen perheensä lisäksi Anne oli onnellinen myös adoptioperheestään. Suhde adoptioäitiin oli ”hyvä” ja adoptioisään ”hirmun hyvä”, hän kuvasi.

En mä ole koskaan ajatellut, että mä olen millään tavalla sen kummoisempi kuin muukaan lapsi. (Anne)

Annen tarina on looginen tarina siitä, miksi hän ei ole ottanut yhteyttä biologi-seen äitiinsä. Hän ei anna tunteenomaisia merkityksiä biologiselle äidilleen, vaan pikemminkin rakentaa etäisyyttä häneen tarjoten näin vastakertomusta juurien etsinnän tarinaan (vrt. Martinell Barfoed 2008, 120). Annelle biologia ei ollut niin merkitsevä yhteys lapsi–vanhempi suhteessa kuin sosiaalinen ja psykologinen yhteys, mikä oli syntynyt adoptiovanhempien arkisesta huolenpidosta, lämmöstä ja perheen keskinäisestä kiintymyksestä. Yleisellä tasolla adoptio oli Annelle abstrakti käsite eikä hän ajatellut itseään adoptoituna erilaisuuden tai toiseuden kautta, vaan pyrki korostamaan samanlaisuuttaan toisten lasten kanssa. Anne tulkitsee adoption elämässään positiivisena asiana eikä hän kohdistanut huomiotaan menneeseen vaan nykyisyyteen ja tulevaisuuteen.

Sekä Saara että Anne viestivät tyytyväisyyttään omaan elämäänsä tutkimuksen hetkellä. Molempien kertojien kanta biologisten vanhempiensa mahdolliseen koh-taamiseen ilmeni sisällöltään samanlaisena, mutta erosi perusteiltaan. Luen Saaran kertomuksessaan ilmaiseman kiinnostuksen ja kaipauksen biologiseen alkuperäänsä ilmentävän sisäistä etsimistä ajatuksissa ja mielikuvissa. Sisäinen etsiminen ei ollut kuitenkaan saanut häntä tuolloin konkreettisesti etsimään biologisia vanhempiaan.

Toiveen aloitteesta mahdolliselle yhteydenotolle tulevaisuudessa Saara osoitti syntymä-äidilleen.

Anne kertoi, että hän ei ollut kiinnostunut itse etsimään alkuperäänsä, mutta jätti toisaalta tulevaisuuden portit raolleen. Jos mahdollinen aloite kohtaamiseen tulee biologisten vanhempien taholta, hän olisi ehkä valmis vastaamaan siihen.

Kolme adoptoitua vanhemmasta ikäryhmästä ei viitannut biologisten vanhem-piensa etsintään.

Antti oli adoptoitu vauvana. Hän ei kerro biologisista vanhemmistaan mitään.

En tunne yhteydenpitoon minkäänlaista ”velvollisuutta”. (Antti)

Sen sijaan hän kertoo vuosia sitten saaneensa perintöasian kautta yhteyden biolo-giseen velipuoleensa. Tästä muodostui tiivis yhteys veljesten välille, koska he tulevat hyvin toimeen keskenään.

Annikki menetti noin 5-vuotiaana isänsä tämän kuoltua. Annikki kaipaa isäänsä muistellessaan tunnepitoisesti latautuneita hetkiä isänsä kanssa lapsuuden ajalta.

Biologista äitiään Annikki ei kertomuksessaan mainitse.

Kaipaan yhä isää. (Annikki)

Veli oli alle vuoden ikäinen, kun hänen isänsä kaatui sodassa. Veli sijoitettiin ja myöhemmin adoptoitiin naapuriperheeseen, sisaret sijoitettiin lastenkotiin.

Biologinen äitiotti minuun ensimmäisen kerran yhteyttä ollessani jo naimisissa ja kolmen tytön ja pojan isä. Hän tarvitsi rahaa. Vastaukseni oli kielteinen.

(Veli)

Velin viittaus biologiseen äitiin on lyhyt ja lukkiutunut. Sanojen takaa aistin pettymystä, joka ei taivu lukijalle kertomukseksi. Sen sijaan hänen kertomuksensa sisarten tapaamisesta on lämmin ja viestii ilosta.

Ajelin polkupyörällä koulusta kotiin, kun näin kotipihallani kolme tyttöä, tiesin heti keitä he ovat. Voi sitä halausten määrää, mitä nuori ja ujo koulupoika sai kestää. (Veli)

Adoption vahvistamisen myötä Velin ja hänen sisartensa väliseen suhteeseen oli tullut katkos. Kertoja ei tiennyt lastenkodissa asuvista sisaruksistaan, vaikka he kaikki asuivat samalla paikkakunnalla ja liikkuivat arjessaan hyvin lähellä toisiaan.

Sisarusten kohtaaminen veljen kotipihalla avautuu tarinan lyhyydestä huolimatta merkityksellisenä. Vielä sanoittamaton yhteys sisarusten kesken liittää veljen ha-lauksin välittömästi sisaruspiiriin. Nuoret keskenään olivat toimijoita suhteidensa luomisessa ohi viranomaisten tai muiden aikuisten.