Suomalaisia adoptiotutkimuksia

Suomessa adoptiota on tutkittu vähän, mutta kansainvälisen adoption kasvun myö-tä tutkimuksellinen kiinnostus ilmiöön on lisääntynyt maassamme. Tieteenaloista lääketiede oli aluksi eniten kiinnostunut adoptiosta Suomessa. Katsottiin, että adop-tio tarjoaa ainutlaatuisen mahdollisuuden tutkia erilaisten persoonallisuuspiirteiden periytymistä siitä näkökulmasta, mikä on biologisesti perittyä ja mikä ympäristön muokkaamaa. (Pösö 2003, 149.) Erityisesti psykiatriassa on kohdistettu tutkimuk-sellista kiinnostusta adoptoitujen elämän rakentumiseen (Lahti 1991; Varilo 1993).

Ilpo Lahti (1991) on tutkinut väitöskirjassaan Adoptiolapsi nuoruusiässä: 90 adoptiolapsen ja heidän perheensä psykiatrinen tutkimus adoptioon sijoitettujen lasten mielenterveyttä. Aineistona oli 90 alle kolmen vuoden iässä adoptoitua lasta, joita tutkittiin heidän ollessaan 14–21-vuotiaita. Tilastollisesti merkitsevimmät yhteydet adoptionuoren psyykkiseen terveyteen olivat äidin riittävän hyvällä van-hemmuudella ja perheen vuorovaikutussuhteiden laadulla. Lahden tutkimuksen perusteella adoptionuorten psyykkinen terveys oli melko hyvä. Tämä viesti adop-tiolapsen kyvystä selviytyä traumaattisista ja vaikeista olosuhteista, mikäli hänellä nuorena oli mahdollisuus kokea riittävää emotionaalista turvaa ja lämpöä.

Tutkimuksessaan Ottolapsisijoitus arviointi- ja toimenpideprosessina Esko Varilo (1993) selvitti Pelastakaa lapset ry:n kautta vuosina 1954–1956 yhteensä 414 adoptoidun mielenterveyspalvelujen ja päihdehuollon palvelujen käyttöä sekä rikos-rekisteriin joutumista. Nuoruusiässä adoptoiduista 43 eli noin 10 prosenttia käytti mielenterveyspalveluja. Rikollisuutta ja addiktio-ongelmia esiintyi saman verran kuin samanikäisessä väestössä keskimäärin. Adoptiovanhempien ominaisuuksilla oli suuri merkitys lapsen mielenterveyden kannalta. Varilo päätyi tutkimuksensa pohjalta adoptiomyönteiseen tulokseen, jonka mukaan adoptoidut selviytyvät normaaliväestöön verrattuna psykososiaalisesti keskitasoisesti tai jonkin verran kes-kimääräistä paremmin. Hän piti sijoitusta adoptioon erinomaisen hyvänä lasten- ja nuorisopsykiatrisena preventiivisenä hoitokeinona.

Sosiaalityössä ja sosiaalipolitiikassa klassinen on Elina Rautasen (1972) tutki-mus Avioton äiti ja adoptiopäätös, jossa tutkija tarkasteli tekijöitä, jotka ovat vai-kuttaneet aviottomien äitien päätöksentekoon synnyttämänsä lapsen pitämisen tai vaihtoehtoisesti lapsen adoptioon sijoittamisen suhteen. Tutkimuksen tavoitteena oli kuvata tällaisen valinnan tekeviä äitejä ja pyrkiä saamaan selville, voitaisiinko äidin tekemää päätöstä etukäteen ennustaa ja mihin tekijöihin se liittyisi. Tutkimus ei rajoittunut yksinomaan päätöksentekovaiheessa tai välittömästi sitä edeltävänä aikana tapahtuviin prosesseihin, vaan pyrittiin selvittämään myös tutkittavien kasvuaikaan liittyviä näkökohtia. Tutkimuksessa pohdittiin aviottoman äitiyden ilmiötä yhteiskunnan näkökulmasta, sen liittymistä esiaviolliseen seksuaalikäyt-täytymiseen ja sitä sääteleviin normeihin. Tutkija tarkasteli myös vallitsevia yhteis-kunnallisia ja ideologisia virtauksia sekä niiden vaikutusta normijärjestelmään ja yksilöiden seksuaalikäyttäytymiseen. Tuloksena todettiin, että lapsensa pitävissä ja

ottolapseksi antavissa oli kysymys ryhmistä, jotka olivat yleisrakenteeltaan monissa suhteissa samanlaiset.

Tarkastelussa ilmeni, että lapsensa luovuttaneiden joukossa oli 35 prosenttia uusijoita ja lapsensa pitäneiden ryhmässä vain 12,5 prosenttia. Tulokset osoittivat, että ensisynnyttäjät ja uusijat olivat ryhmätasolla toisistaan merkittävästi erilaisia.

Uusijoille oli ominaista sosiaalinen sekä jossain määrin taloudellinen, mutta selvästi myös emotionaalinen deprivaatio. Mahdollista on, että ensisynnyttäjät ja uusijat tekevät päätöksensä erilaisista lähtökohdista käsin. Rautanen havaitsi tutkimuk-sessaan aikaisempien lasten lukumäärän olevan voimakkaimmin erotteleva tekijä.

(Rautanen 1972, 124–125.) Päätös on aviottoman äidin näkökulmasta mielekäs liittyen kullekin äidille ominaisiin käyttäytymismalleihin. Tutkimuksen tarkoitus oli osallistua keskusteluun aviottomien äitien asemasta Suomessa ja samalla tuoda sosiaalityön käytettäväksi tutkimustietoa tilanteisiin, joissa avioton äiti pohtii omaa ja lapsensa tulevaisuutta. (Mt.)

Anna Rastas (2007) sivuaa kansainvälistä adoptiota väitöskirjassaan Rasismi lasten ja nuorten arjessa.Transnationaalit juuret ja monikulttuuristuva Suomi. Seija Sukula (2009) analysoi väitöskirjassaan Matka äidiksi – tarinoita adoptiosta ja yk-sinvanhemmuudesta adoptioprosessin eri vaiheita 19 yksinhakijan tarinan avulla.

Tutkimuksen kohteena ovat yksin adoptoivien kertojien kokemukset äitiydestä, adoptioprosessista ja yksinvanhemmuuden arjesta. Sukula tarkastelee tutkimuksessa yleisesti myös näiden tarinoiden suhdetta kerrottuihin äitiyttä ja yksinvanhemmuutta normittaviin tarinoihin. Narratiivisuus kuvaa tarinallista aineistoa adoptiosta ja yk-sinvanhemmuudesta. Sukulan tutkimus tuottaa käytännönläheistä tietoa päätökses-tä perustaa perhe, adoptioprosessista ja äitiyden rakentumisesta adoptioneuvonnassa ja arjessa. Tutkimustulosten mukaan keskeinen syy adoptioon oli halu saada lapsia.

Hakijan on osallistuttava adoptioneuvontaan. Neuvonnassa luodaan mallitarinaa hyvästä adoptioyksinvanhemmuudesta. Merkittävää neuvonnassa oli mielikuvien muodostuminen vanhemmuudesta ja lapsesta. Kertojat käyttivät ruumiillisuuteen liittyviä käsitteitä, kuten raskaus kuvaamaan lapsen odotusta sekä keskenmeno, kun ehdotettua lasta ei saatu. Valokuva lapsesta oli ensimmäinen merkittävä tapahtuma mielikuvien syntymisen kannalta. Yhteisen arjen harjoittelu alkaa ensi tapaamisesta, ja kiintymisen kuvattiin syntyvän tutustumisen myötä. (Mt.)

Riitta Högbacka (2008; 2009) on julkaissut useita artikkeleita kansainvälisestä adoptiosta ja luonut tutkimusnäkökulmia adoptioon. Vuonna 2014 julkaistuissa ar-tikkeleissaan Voiko kansainvälinenadoptio olla avoin? Högbacka (2014a) keskittyy tarkastelemaan kysymystä kansainvälisen adoption avoimuudesta ja artikkelissaan Unohdetut äidit? Eteläafrikkalaisten biologisten äitien kokemuksia adoptiosta (2014b) hän tarkastelee adoptioäitien sekä adoptioon lapsensa luovuttaneiden äitien kipeitä ja vaiettuja kokemuksia.

Pelastakaa Lapset ry:ssä toteutettiin vuosina 2010–2014 Kohtaaminen – koti-maisen adoption kehittämishanke. Tarkoituksena oli kehittää ja laajentaa kotimaista

adoptiotyötä avoimen adoption suuntaan. Päämääränä oli selvittää, mitä avoimella adoptiolla tarkoitetaan, miten sitä voisi toteuttaa ja minkälaisen mahdollisuuden se voisi tuoda lastensuojelun perhehoitoon sekä sijaishuoltoon laajemminkin.

Raha-automaattiyhdistyksen tuella käynnistetyssä hankkeessa kehitettiin lapsen syntymävanhempien kanssa tehtävää sosiaalityötä, kuultiin aikuisia adoptoituja ja koulutettiin lastensuojelun sosiaalityöntekijöitä adoptio-osaamisessa.

Kehittämishankkeen yhteydessä valmistui sosiaalityöntekijä Päivi Partasen (2014) ammatillinen lisensiaatintyö Avoimuus ja perhesiteet adoptoitujen elämässä.

Tutkimuksessa tarkastellaan aikuisten adoptoitujen kokemuksia adoptiosta, siitä puhumisesta sekä siteistä biologiseen perheeseen ja adoptioperheeseen. Aineistoja oli kaksi, joista toinen aineisto kerättiin sähköisellä kyselyllä, johon vastasi 46 adop-toitua (vastausprosentti 62). Toinen aineisto koostui kuudesta teemahaastattelusta.

Kaikilla kuudella haastatellulla oli ollut yhteys biologiseenperheeseen jo lapsuudes-sa tai aikuistuttuaan. Aineistot hankittiin Pelastakaa Lapset ry:n kautta. Adoptoi-tujen kokemusten mukaan vuorovaikutuksellinen avoimuus oli vähäistä. Avoimuus vaihteli täydellisestä vaikenemisesta siihen, että adoptio näyttäytyi luonnollisena osana perheen elämää. Yhteys biologiseen sukuun oli tarjonnut adoptoidulle mah-dollisuuden täydentää elämäntarinassaan olevia aukkoja. Adoption jälkeinen tuki ja siihen kuuluva jälkipalvelu nousivat tärkeiksi taustaan liittyvien tietojen saamisessa, mutta myös taustan selvittämiseen saadun tuen ja avun kokemuksissa.

Heidi Ruohio (2016) tarkastelee väitöskirjassaan Suomalaiset kansainvälisesti adoptoidut. Perheeseen ja kansaan kuuluminen 24 aikuisikäisen kansainvälisesti adoptoidun parissa tekemiensä haastattelujen perusteella, millaisia merkityksiä adoptoitujen syntyperä saa erilaisissa ympäristöissä sekä millaisia perheeseen ja kansaan kuulumisen kokemuksia heillä on. Aineiston analyysi muodostuu kahdesta osasta: teemoittelusta ja niin kutsutusta aineiston kanssa teoretisoinnista. Tutki-muksen teoreettisena viitekehyksenä toimivat symbolinen interaktionismi sekä minuuden ja kuulumisen käsitteet. Tutkimuksessa havaittiin, että kansainvälisesti adoptoitujen tieto biologisesta syntyperästä on vähäistä ja pirstaleista. Adoptoitu ja adoptiovanhemmat ottavat toisensa omikseen keskinäisessä suhteessaan. Kansainvä-linen adoptio näyttäytyy ihmisten mielissä vapaaehtoisena perheen perustamisen ta-pana eikä yksilön pakotettuna siirtolaisuutena. Biologisen suvun tai siihen liittyvän tiedon etsimisen ensisijainen motivaatio oli halu täydentää tietoa omasta itsestään.

Juurimatka on matka siihen vaihtoehtoiseen tulevaisuuteen, joka jäi omalta kohdal-ta toteutumatkohdal-ta.

Pia Eriksson (2016) tarkastelee adoptiota suunnittelevia vanhempia käsittele-vässä väitöskirjassaan Prospective adoptive parents within pre-adoption services: An interplay of emotions and power in social interaction adoptiovanhempien roolia asiakkaina sosiaalipalveluissa kansainvälistä adoptiota edeltävässä lakisääteisen adoptioneuvonnan ja adoptiopalvelun prosessissa Suomessa. Stressin tunteet ovat tavallisia adoptionhakijoiden keskuudessa. Tulevien vanhempien pelon

kokemuk-set liittyvät toivotun lapsen menettämiseen joko pelkona hylätyksi tulemisesta soveltuvuusarvioinnissa tai pelkona prosessin keskeytymisestä. Adoptioprosessi on yhteiskunnallisesti ja sosiaalisesti määritelty institutionaalinen konteksti, jos-sa adoptiota toivova henkilö kohtaa sosiaalityöntekijöitä ja muita adoptiotyön ammattilaisia asiakkaan roolissa. Sosiaalityöntekijöiden rooli portinvartijoina on läsnä koko adoptiota edeltävässä prosessissa. Adoptionhakijat kokivat tämän valta-asetelman erilaisten kontrolloivien käytäntöjen kautta. Erikssonin tutkimus osoittaa, että adoptiovanhempien rooli sosiaalipalveluiden asiakkaina luo jännit-teitä yksityisen ja julkisen elämänpiirin välillä.

Lilli Hedman ja Nina Halme (2018) ovat tutkineet adoptoitujen nuorten hyvin-vointia Kouluterveyskyselyssä 2017. Heidän hyvinvoinnistaan oli ollut saatavilla vain niukasti seurantatietoa. Kouluterveyskyselyssä adoptiota koskeva kysymys lisättiin ensimmäistä kertaa vuonna 2017. Julkaisussa tarkastellaan perusopetuksen 8. ja 9.

luokalla sekä lukiossa ja ammatillisessa oppilaitoksessa opiskelevien nuorten terveyt-tä, koulunkäyntiä, kasvuympäristön turvallisuutta, kotioloja ja osallisuutta.

Suomessa tehdään vuosittain noin 300 alaikäisten adoptiota, joista kolmannes on kansainvälisiä ja loput kotimaisia adoptioita. Kotimaisista adoptioista suurin osa on perheen sisäisiä adoptioita, pienempi osa adoptioista on perheelle vieraan lapsen adoptioita. Kotimaisten ja kansainvälisesti adoptoitujen hyvinvoinnissa on omia eri-tyispiirteitä. Ulkomailta adoptoidut erottuvat usein muusta väestöstä ulkonäkönsä takia. Finnish Adoption Study (finado.fi/publications.html) on tuottanut tietoa ulkomailta adoptoitujen lasten ja perheiden hyvinvoinnista.

Kotimaasta adoptoitujen lasten ja nuorten hyvinvoinnista saatu tieto on ollut vähäistä ja hajanaista. Suurin osa adoptoiduista on tyytyväisiä elämäänsä. Heillä on ympärillään välittäviä ihmisiä ja he kiinnittyvät koulussa luokkayhteisöönsä.

Heistä tyytyväisimpiä ovat Suomessa syntyneet pojat (70 %). (Hedman, ym. 2018.) Tulokset ilmaisevat kuitenkin myös adoptoitujen nuorten hyvinvoinnin eroja ver-rattuna muihin samanikäisiin. Heidän elämässään esiintyy muita nuoria enemmän riskitekijöitä, kuten ongelmia osallisuudessa, perhesuhteissa sekä laajemminkin kasvuympäristössä.

Kouluterveyskyselyn 2017 mukaan yksinäisyyden ja irrallisuuden kokemukset ovat adoptoiduilla yleisempiä kuin muilla nuorilla. Yksinäisimpiä ovat Suomessa syntyneet tytöt. Yksinäisyyteen liittyy tunne siitä, ettei kuulu muiden joukkoon.

Osa adoptoiduista nuorista saattaa kokea perhetaustaan, ulkonäköön tai kult-tuuriin liittyvää erilaisuutta, joka voi vaikeuttaa ystäväporukkaan kiinnittymistä.

Yksinäisyys ja irrallisuus nivoutuvat hyvinvointiin monella tapaa. Adoptoidut nuoret tarvitsevat tulosten mukaan tukea mielen hyvinvointiin ja jaksamiseen. He kokevat terveydentilansa jonkin verran muita nuoria heikommaksi. Niin Suomessa kuin muuallakin syntyneet adoptoidut pitivät koulunkäynnistä ikätovereitaan vä-hemmän. Vähiten koulunkäynnistä pitävät Suomessa syntyneet adoptoidut pojat.

(Hedman ym. 2018.)

Kouluterveyskyselyn 2017 aineistosta (Hedman & Halme, 2018) havaitsivat, että adoptoidut ja ei-adoptoidut kokevat kasvuympäristönsä turvallisuuden erilaisena.

Adoptoidut nuoret joutuvat muita nuoria useammin syrjivän kiusaamisen kohteek-si. Suomessa syntyneillä adoptoiduilla on muihin nuoriin nähden kaksinkertainen todennäköisyys kohdata syrjivää kiusaamista. Todennäköisyys, että he kokevat fyy-sistä uhkaa on muihin nuoriin verrattuna kolminkertainen. Seksuaalisen häirinnän uhriksi joutuvat useimmin Suomessa syntyneet adoptoidut ja heistä tytöt poikia huomattavasti useammin. (Mt.)

Perheeseensä kiinnittyminen on adoptoiduilla muita nuoria hieman heikompaa.

Kaikista adoptoiduista yli 70 prosenttia kokee kuitenkin olevansa tärkeä osa perhet-tään tai ystäväporukkaansa. Adoptoidut nuoret kokevat useammin vaikeaksi keskus-telemisen vanhempiensa kanssa. He kokevat myös muita useammin vanhempiensa taholta henkistä väkivaltaa. Niin Suomessa kuin muuallakin syntyneiden adoptoi-tujen todennäköisyys kokea tällaista väkivaltaa on ei-adoptoituihin nähden noin kaksinkertainen. Sellainen henkisen väkivallan kokemus on Suomessa syntyneillä adoptoiduilla tytöillä 44 prosentilla. On tärkeä tuottaa seurantatietoa erilaisissa per-heissä ja perhetilanteissa elävien lasten ja nuorten hyvinvoinnista. Tietoa tarvitaan yhdenvertaisuuden toteutumisen seurannassa sekä myös palveluja kehitettäessä ja arvioitaessa, miten ne vastaavat tarpeisiin. (Halme ym. 2018.)

Yhteenvetona adoptiosta tutkimuksessa todettakoon, että Suomessa on tehty vähän adoptiotutkimusta verrattuna Yhdysvaltoihin, Isoon-Britanniaan, Norjaan ja Ruotsiin, joissa tehtyihin adoptiotutkimuksiin olen työssäni erityisesti viitannut.

Tutkimuksellinen kiinnostus adoptioon on kuitenkin Suomessa ollut nousussa ja tilanne tässä suhteessa maassamme vähitellen muuttumassa.

3.5.3 Adoptiotutkimuksen kritiikkiä ja suuntauksia 1900-luvun