Kolmannen tulkintarepertuaarin tässä tutkielmassa muodostaa elämäkertojen kuvaus tosimieheydestä, joka ulkoistaa naiseuden asettaen feminiinisyydet maskuliinisuuksille vastakohtaisiksi. Käsitykset naiseudesta ja mieheydestä ovat laajentuneet, monimuotoistuneet ja muuttuneet huomattavasti sallivammiksi viimeisten vuosikymmenten aikana (Anderson & Magrath 2019), mutta tästä huolimatta Selänteen ja Karalahden elämäkerroissa maskuliinisuudet ja feminiinisyydet kuvastavat perinteisiä, totuttuja käsityksiä ja vahvasti heteronormatiivista sukupuolijärjestystä. Heteronormatiivisuuden mukaisesti naiset ja miehet esitetään elämäkerroissa pitkälti toistensa luonnollisina vastakohtina, mikä on tyypillinen tapa rakentaa hegemonista maskuliinisuutta ja toisaalta korostettua feminiinisyyttä (engl. emphasized femininity).
Aikaisemmassa tutkimuksessa on kuitenkin todettu, että voisi olla hedelmällisempää tarkastella
sukupuolten välisiä samankaltaisuuksia, ja että monet oletetut erot sukupuolten välillä eivät usein olekaan niin merkittäviä kuin on totuttu ajattelemaan. Osasyynä tähän on media, joka on kiinnostuneempi sukupuolten välisiä eroja löytäneistä tutkimuksista, jolloin ne saavat enemmän huomiota, kuin samankaltaisuuksia tarkastelleet tutkimukset. (Hyde 2014.) Eroavaisuuksien korostaminen ja mieheyden ja naiseuden asettaminen vastakkaisiksi toisilleen sulkee ulkopuolelleen myös sukupuolen muut ulottuvuudet, jolloin teosten tarjoama sukupuolikäsitys on vahvasti binäärinen (Messerschmidt 2018, 123–124).
Sukupuolten eroavaisuuksia korostava puhetapa on yhteydessä sukupuolirooliteoriaan, jonka mukaan miehet ja naiset oppivat erilaisia rooleja, normeja ja käyttäytymismalleja pääasiassa lapsuuden ja nuoruuden sosialisaation kautta (Connell 2000). Miesten ja naisten toisistaan selkeästi eroavat roolit nousevat vahvasti esiin myös Selänteen ja Karalahden elämäkerroissa. Miehet kuvataan aktiivisiksi toimijoiksi, ystäviksi, urheilijoiksi tai jonkin toisen ammatin edustajiksi, puolisoiksi ja isiksi. Miehet pyrkivät päämäärätietoisesti unelmiaan kohti ja tekevät kovasti töitä saavuttaakseen ne. Miehet ovat myös perheen ensisijaisia elättäjiä ja materiaalisen hyvän tarjoajia. Naiset puolestaan kuvataan ennen kaikkea äideiksi, vaimoiksi ja tyttöystäviksi, eli naishahmojen merkitys syntyy aina suhteessa mieheen, mikä on perinteinen naisille tarjottu tarinallinen malli länsimaisessa tarinavarannossa (Hänninen 1999, 51). Naiset huolehtivat kodista ja perheestä ja heidän kerrotaan toimivan taustalla merkittävänä apuna miestensä elämässä. Miesten ja naisten eroa korostaa myös kerronta, jossa kuvataan kuinka miehet ovat ystäviä miesten kanssa ja naiset naisten. Eroavaisuuksiin keskittyvien puhetapojen vuoksi mahdollisuudet monipuolisemmille maskuliinisuuden ja feminiinisyyden representaatioille ovat vähäiset.
Naisellisiksi oletettujen ominaisuuksien, eleiden tai olemisen tapojen ilmeneminen miehellä vaikuttaa tutkimusten mukaan olevan etenkin jääkiekkokulttuurissa ei-toivottavaa ja jopa tabu (Alsarve &
Angelin 2019), ja elämäkertojen esittämä naiseuden ulkoistava tosimieheyden repertuaari korostaa tätä näkemystä. Niin Selänteen kuin Karalahdenkin elämäkerroissa toistetaan, kuinka naiselliseksi ominaisuudeksi oletettu pehmeys on haitallista jääkiekkoilijalle, ja että pelaajien tulee olla ruumiillisesti vankkaa tekoa ja siedettävä kipua. Miehen ruumiin on perinteisesti ajateltu sopivan paremmin urheiluun kuin naisen, jolloin kovuus, voimakkuus ja kestävyys nousevat keskeisiksi maskuliinisuuden määrittäjiksi, kun taas herkkyys, pehmeys ja esimerkiksi hennompi ruumiinrakenne esittäytyvät naisellisina, ei-miehekkäinä ominaisuuksina (DiCarlo 2016).
Nykypäivänä naiset harrastavat urheilua siinä missä miehetkin, mutta näin ei ole aina ollut, sillä urheilu on alun perin ollut ehdottomasti miehisyyttä korostava elämän osa-alue, johon naisilla ei ollut pääsyä (Tiihonen 1999). Kontaktilajien tai raskaita välineitä sisältävien urheilulajien ei aikaisemmin ajateltu soveltuvan naisille, kun taas esteettisyyttä, tasapainoa ja ilmaisullisuutta korostavat lajit kuten tanssi, voimistelu tai tennis katsottiin naisille paremmin soveltuviksi lajeiksi (Pirinen 2001, 151).
”Et ole tosissasi! Herää nyt.”
Ensimmäinen reaktioni Nannan ehdotukseen on täysin ehdoton. Minä tanssimassa näyttävää häätanssia. Ei tule kuuloonkaan. En ole ikinä elämässäni tanssinut. Tapulissa meillä oli jo nuorena sellainen asenne, että kovat jätkät eivät tanssi. Ne ovat aivan muita miehiä, jotka siellä tanssilattialla pyörivät. (Linnanahde 2017, 318.)
Urheilua voidaan käyttää keinona, jolla miesten ja naisten eroavaisuutta korostetaan, jolloin myös hyväksytty ja arvostettu tosimiehen representaatio kaventuu koskemaan tarkasti määriteltyä käsitystä miehestä ja miesvartalosta. Tanssi ei Karalahden elämäkerran mukaan ole miesten laji, ei ainakaan heteroseksuaalisten tosimiesten. Katkelman viimeinen lause on ainoita viittauksia homoseksuaalisuuteen koko Karalahden elämäkerrassa. Urheilu toimii erottelevana tekijänä myös Selänteen teoksessa, jossa Selänteen lasten kuvataan harrastavan perinteisen sukupuolijakauman mukaisia tyttöjen ja poikien lajeja. Tämän lisäksi erityisesti jääkiekko muotoutuu elämäkertojen puhetavoissa osa-alueeksi, joka ei ole naisia vasten tai jota naiset eivät ymmärrä. Naisten ulkoistaminen puhuttaessa jääkiekon kaltaisista maskuliinisista urheilulajeista on osa naturalisaatio prosessia, jonka seurauksena naisia on totuttu ajattelemaan vähemmän kykenevänä ja heikompana sukupuolena mitä urheiluun ja fyysiseen aktiivisuuteen tulee (DiCarlo 2016). Tutkimusten mukaan naisten alisteista asemaa miehille urheilumaailmassa uusinnetaan ja ylläpidetään monella tapaa, joista naturalisaatio on yksi. Hyviä esimerkkejä ovat myös miehille maksetut suuremmat palkkiot ja valtion urheilija-avustukset, ja miesten urheilun nauttima suurempi mediahuomio (Berg 2008, 209–213).
Tämänkaltaiset rakenteelliset erot ylläpitävät ja uusintavat käsityksiä siitä, että naisten urheilu on tylsempää ja vähäpätöisempää kuin miesten urheilu, mikä puolestaan korostaa ymmärrystä siitä, että naiset ja urheilu eivät kuulu samalla tavalla yhteen kuin miehet ja urheilu. (Anderson & Magrath 2019, 129–130.)
Teemu viihtyi urheilutoimittajien kanssa, koska he ymmärsivät jääkiekkoilua.
”Jossain naistenlehdissä ei tiedetä yhtään mitään jääkiekosta. Se on ihan yksi lysti mitä sanoo. Kun olen lukenut niitä juttuja, on ne vähän ihmeellisiä. Käy nyt selittämään, mitä on jääkiekko”, Teemu purki tuntojaan CITY-lehdessä. (Mennander 2014, 94.)
”JERE SAI KULTAA”, huusi minun ja Suskin kuvalla höystetty Iltalehden etusivu finaalitappion jälkeisenä aamuna, ja sisäsivuilta löytyi Suskin haastattelu. Kävin todella kuumana. Olimme jätkien kanssa juuri hävinneet finaalin, mutta lehden etusivu näytti siltä kuin olisin itse puhunut parisuhteestani ja verrannut sitä MM-finaaliin. Muutenkin olisi luullut, että etusivulle nostetaan koko joukkue eikä vain minua puhumattakaan tyttöystävästäni. Tein Suskille selväksi toivomukseni, että hän ei vastedes kommentoisi pelejäni millään tasolla lehdistölle. (Linnanahde 2017, 90.)
Selänteen ja Karalahden elämäkerroissa miehet ovat aktiivisia toimijoita. Kerronta keskittyy suurelta osin miehiin, sillä tarinoiden päähenkilö on mies ja urheilu-ura täynnä mieshahmoja. Naiset ovat molemmissa teoksissa sivurooleissa. Kuvaukset naisista eivät ole niinkään kuvauksia heidän persoonastaan vaan siitä, millainen merkitys heillä on teoksen mieshahmoille. Mieshahmoihin verrattuna naishahmot esittäytyvät suhteellisen passiivisina, kykenemättöminä juurikaan vaikuttamaan asioihin ympärillään. Karalahden elämäkerran minämuotoisen kerronnan vuoksi naisäänet eivät myöskään pääse samalla tavalla kuuluviin, kun tarina kerrotaan mieskertojan äänellä.
Selänteen elämäkerran haastattelumuotoisuuden vuoksi naisäänet tulevat kuulluiksi paremmin, joskin naiskertojia ei ole montaa.
Naisten passiivista asemaa yritetään purkaa teoksissa muutamaan otteeseen, mutta määrällisesti tällaista kerrontaa on vähän. Karalahden elämäkerrassa aktiivista toimijanaista edustaa Nanna, Karalahden nykyinen puoliso. Nanna kuvataan urheilijaksi ja itsenäiseksi yrittäjäksi, joka on äitinä ja vaimona olemisen lisäksi halunnut edistää myös omaa uraansa. Myös Selänteen elämäkerrassa kuvataan lyhyesti sitä, kuinka Selänteen vaimo Sirpa on itsenäinen ja vahva nainen. Toisaalta erityisesti Selänteen elämäkerrassa perinteisiin sukupuolirooleihin ja miehen tahtoon sopeutumiseen viittaavaa kerrontaa on huomattavasti enemmän ja kattavammin, kuin naisten itsenäisyyttä painottavaa kerrontaa.
Selänteiden kotien ovet ovat aina avoinna ystäville, kesät ja talvet Kirkkonummella ja Kaliforniassa, aivan kuten Teemun Lapsuudessa Nöykkiössä. Sirpan on ollut pakko sopeutua jatkuvaan vierasrumbaan.
”Joskus tunnen pyörittäväni enemmän majataloa kuin kotia. Kesäisin Suomessa meille ei jää paljonkaan aikaa olla yhdessä vain perheen parissa. Teemulla on niin kiltti luonne, ja hänen on vaikea sanoa ei, kun häntä pyydetään johonkin. Se aika on kuitenkin minulta ja lapsilta pois.” (Mennander 2014, 286.)
Paavon mielestä Teemu on despootti [itsevaltias].
”Jos asiat eivät mene hänen haluamallaan tavalla, ongelmatapaukset suljetaan pois lähipiiristä. Ja tämä koskee usein myös kaverien vaimoja tai tyttöystäviä. Jos ne eivät miellytä, koko paketti siirretään syrjään.” (Mennander 2014, 287)
Parisuhteen osapuolina naiset esittäytyvät vastuunkantajina, jolloin miesten asema on jälleen vapaampi ja itsenäisempi. Karalahden nuoruudessa naiset luokitellaan tärkeimmäksi kiinnostuksen kohteeksi kavereiden ja päihteiden jälkeen. Kerrotun kuvataan saaneen naisseuraa helposti ja olleen seksuaalisesti aktiivinen ja kykenevä. Naisten suosion saavuttamista korostavat puhetavat voivat olla yksi tapa todistella omaa miehuuttaan toisille miehille (Nieminen 2010). Myös Selänteen elämäkerrassa ”tytöt” luokitellaan nuorten miesten kiinnostuksen kohteeksi, mutta seksuaalisista kokemuksista ei kerrota samalla tavalla kuin Karalahden elämäkerrassa. Sen sijaan Selänteen kerrotaan panostaneen ensisijaisesti urheiluun. Erityisesti Karalahden elämäkerrassa korostuu parisuhteen osapuolena myös ”pojat ovat poikia” asenne, jolla perustellaan esimerkiksi Karalahden päihdeseikkailuja ja vastuutonta käytöstä puolisona ja isänä.
--Viimeistään torstaina lähdin liikenteeseen ja vietin yöni hotelleissa tai kavereiden luona. Sunnuntaina palasin krapulassani kotiin. Välillä loivensin tulevaa iskua koukkaamalla anopin kautta.
”Anna nyt pojan levätä”, sanoi lempeä anoppini, kun Suski raivosi minulle ja samalla myös äidilleen.
(Linnanahde 2017, 199.)
Karalahden teoksessa kuvataan seksuaalisissa suhteissa tapahtuvaa vastuuttomuutta ja riskinottoa, jonka on tutkimusten mukaan todettu olevan yhteydessä hegemonisen maskuliinisuuden värittämään mieskäsitykseen (Connell 2000). Karalahden elämäkerrassa seksisuhteesta puhuttaessa vastuu ehkäisystä esitetään kuuluvan naiselle, ja mikäli nainen ei ole ehkäisystä huolehtinut, on se tämän oma vika. Mies ei kanna vastuuta seksuaaliturvallisuudesta vaan ottaa riskejä oman, ja seksikumppanin terveyden ehdoilla. Toisaalta elämäkerta nostaa esiin myös isien epätasa-arvoisen aseman suhteessa äiteihin. Isällä ei ole lain mukaan sananvaltaa siinä, päättääkö äiti pitää vielä
syntymättömän vauvan vai tehdä abortin, mutta isän täytyy sen sijaan osallistua lapsen taloudelliseen elättämiseen kaikesta huolimatta. Miesten valta-asema suhteessa naisiin on selkeä osassa seksiin liittyvistä kysymyksenasetteluista, mutta on yhtä lailla selvää, että raskauden saatua alkunsa miehen sosiaalinen ja laillinen asema on heikko. (Anderson & Magrath 2019, 163.)
”Jere, olen taas raskaana.”
Sydämeni lyö kerran tyhjää. Pulssini nousee. Onko tuo nainen tosissaan?
”Mitä helvettiä? Miten niin olet raskaana? Mehän sovittiin, että hoidat ehkäisyn kuntoon!” --
--Olen Suomessa todella sekavissa tunnelmissa. Oksanalle oli selvinnyt tilanteeni jo hyvissä ajoin keväällä, ja sen jälkeen hän oli vain yrittänyt hankkiutua raskaaksi keinolla millä hyvänsä. (Linnanahde 2017, 284–285.)
Elämäkertojen naiseudesta erillistä tosimieheyttä korostavan tulkintarepertuaarin valossa maskuliinisuuden representaatio on selkeästi yhteydessä hegemoniseen maskuliinisuuteen ja sen mukaisiin ihanteisiin. Molempien elämäkertojen puhetavoissa on kuitenkin havaittavissa myös vastakerrontaa, jonka avulla perinteistä maskuliinisuuden kuvaa pyritään monimuotoistamaan.
Selänteen elämäkerrassa vastakerrontaa on erityisesti lapsirakkauden korostaminen ja sitä kautta hoivan moninaiset muodot. Särön hoivaavuuden puhetapaan luo kuitenkin se, että kerrottua kuvaillaan myös diktaattoriksi ja sovinistiksi. Tämänkaltaisista maskuliinisuuden kielteisistä puolista kuitenkin vaietaan teoksessa nopeasti. Esimerkiksi Selänteen oman äidin kommentti poikansa sovinistisuudesta ohitetaan yhdellä lauseella paneutumatta asiaan lainkaan. Sovinistisuus näyttäytyy asiana, jota ei haluta käsitellä ja johon ei haluta teoksessa ottaa kantaa. Tämänkaltaisen käsittelyn puuttumisen voi tulkita kuvaavan sitä, että sovinistisuus ymmärretään niin kielteisenä, ettei sitä haluta yhdistää kansan sankariin eikä tarjota lukijoille kuvaa sovinistisesta maskuliinisuudesta. Toisaalta sovinistisuuden käsittelemättä jättäminen ja myönteisiin puoliin keskittyminen antaa myös ymmärtää, ettei sovinistisuus ole ongelma silloin, kun myönteisiä ominaisuuksia on enemmän kuin kielteisiä.
Myös Karalahden elämäkerrassa perinteisen mieheyden kuvausta pyritään laajentamaan muun muassa hoivaavan isyyden ja kerrotun herkkyyden painottamisen avulla. On kuitenkin huomattava, että puhetavoissa ei korostu herkkyyden avoin ilmaisu kanssakäymisessä muiden ihmisten kanssa.
Miehen herkkyys on elämäkerrassa salattua, yksityistä ja muulta maailmalta piilotettua yksittäisiä tilanteita ja puolisoa lukuun ottamatta. Näin ollen yritys hegemonisen maskuliinisuuden
vastakerronnalle herkkyyden kautta tulee tietyllä tapaa vahvistaneeksi hegemonista maskuliinisuutta, joka edellyttää miehiltä (tunteiden)hallintaa, vahvuutta ja rationaalisuutta (Connell 2000).
Karalahden elämäkerrassa on paljon ortodoksiseen maskuliinisuuteen kytkeytyvää kerrontaa, ja teoksen pääsanoma painottaa valinnanvapautta ja oman tien kulkemista. Myös Selänteen elämäkerrassa tosimieheyteen kytkeytyvät puhetavat korostavat itsenäisyyttä, valinnanvapautta, aktiivisuutta ja kovaa työntekoa. Karalahden tapauksessa valinnanvapaus ja itsenäisyys on tarkoittanut terveydelle haitallisia valintoja ja paljon riskikäyttäytymistä, mitä ei voida nähdä maskuliinisuuden representaatioiden myönteisenä laajentamisena. Puhe valinnanvapaudesta ja omanlaisen elämän luomisesta sisältää kuitenkin mahdollisuuden kaikenlaisille maskuliinisuuksille ja hyvin erilaisille valinnoille. Oman näköisen elämän tärkeyden painottaminen antaa tilaa tarkastella kaikenlaisia tapoja toteuttaa omaa maskuliinisuuttaan tai feminiinisyttään, ja tehdä itsestä hyvältä tuntuvia valintoja, vaikkeivat ne olisi ympäröivän yhteiskunnan tai lähipiirin normien mukaisia.
Vahvasti individualistinen näkemys oman onnensa seppänä toimimisesta kuuluu vahvasti Karalahden elämäkerran puhetavoissa ja mahdollistaa myös hegemoniaa purkavia toimintatapoja, vaikka kerronta itsessään suurelta osin vaikuttaa myös uusintavan hegemonisen maskuliinisuuden valta-asemaa suhteessa muihin maskuliinisuuksiin ja feminiinisyyksiin.
5.5 Väkivaltainen maskuliinisuus
Väkivallan tulkintarepertuaarin näkökulmasta Selänteen ja Karalahden elämäkerrat sisältävät paljon samansuuntaista mutta myös toisistaan eriävää maskuliinisuuspuhetta. Selänne ja Karalahti ovat pelanneet jääkiekkoa suhteellisen samoihin aikoihin, joten molemmat kuvaavat teoksissaan samassa ajassa vallinnutta jääkiekkokulttuuria. Teokset käsittävät melko pitkän ajanjakson, joten jääkiekkokulttuuri on muuttunut vuosien varrella jonkin verran (esim. initiaatioriittien kieltäminen), ja näitä muutoksia tuodaan teoksissa myös esiin. Niin Selänne kuin Karalahtikin ovat pelanneet sekä NHL:ssä Pohjois-Amerikassa että suomalaisissa joukkueissa, ja molemmat ovat edustaneet Suomen joukkuetta jääkiekon MM-kisoissa. Teosten kuvaukset vallinneesta jääkiekkokulttuurista sisältävät näin ollen paljon yhtäläisyyksiä ja molemmista teoksista käy ilmi, että ortodoksinen maskuliinisuus on ollut ja on edelleen läsnä jääkiekkokulttuurissa, erityisesti väkivallan näkökulmasta tarkasteltuna.
Fakta on, että jääkiekko on väkivaltaista. Kaukalossa on pienessä tilassa testosteronin täyttämiä miehiä, jotka taistelevat varsinkin pudotuspelivaiheessa joka ikisestä sentistä kaukalossa. Joskus tunteet lyövät yli ja tapahtuu hirveitä. Jääkiekon sisäiseen koodiin kuuluu silmä silmästä -periaate. Joka muuta väittää, valehtelee. Näin kävi Raumallakin. Olimme tappiolla, ja pelaajaamme kohdistui väkivaltainen teko, jolloin jotain oli pakko tehdä. Itse en kuitenkaan ollut kaukalossa, kun pelaajamme panivat hyrskyn myrskyn. Tapausta käsiteltiin poliisin esitutkinnan jälkeen Rauman kihlakunnanvirastossa asti, mutta loppujen lopuksi asiassa tehtiin syyttämättäjättämispäätös. (Linnanahde 2017, 188.)
Jääkiekossa tapahtuva väkivalta on tunnetusti väkivaltaa, joka jää hyvin usein tuomitsematta. Jos vastaavia väkivallan tekoja tapahtuisi kaukalon ulkopuolella tavallisen elämän piirissä, tilanne olisi todennäköisesti toinen. Jääkiekkoon liittyvä väkivalta tiedostetaan, mutta siihen ei usein puututa.
(Tjønndal 2016.) Myöskään Karalahden elämäkerrassa ei pyritä tuomitsemaan aggressiivisia otteita vaan väkivallan olemassaolo myönnetään jääkiekkoon kuuluvana osa-alueena. Jääkiekkoväkivaltaan keskittyvässä tutkimuksessa on eroteltu pelaajaväkivallan neljä erilaista tasoa, jotka ovat brutal body contact (taklaukset, törmäykset, iskut), borderline violence (nyrkkitappelut pelissä), quasi-criminal violence (pelissä tapahtuvat väkivallan teot, jotka aiheuttavat vakavia vaurioita, esim. vaarallinen ja tahallinen korkea maila) ja criminal violence (vakavat väkivallanteot, jotka saavat virallisen oikeuskäsittelyn, esim. pahoinpitely, tappo). Näistä kaksi ensimmäistä ovat suhteellisen hyväksyttyjä jääkiekkokulttuurissa, kun taas kahteen jälkimmäisistä suhtaudutaan tuomitsevammin. (Young 2012, 19–20.)
Selänteen ja Karalahden elämäkerrat vahvistavat tuloksia, joita aikaisemmista jääkiekon ja väkivallan yhteyksiä tarkastelevista tutkimuksista on saatu. Pelaajat hyväksyvät aggressiivisuuden ja väkivaltaiset otteet luonnollisena osana peliä, mikä on ongelmallista, sillä ne voivat aiheuttaa pelaajille vakavia loukkaantumisia. Ongelmallista on myös, että aggressiivisuuden ajatellaan olevan keskeinen osa nimenomaan miesten jääkiekkoa. Naisten jääkiekossa brutaalit otteet ja tietyt taklaukset ovat säännöissä kiellettyjä, kun taas miesten jääkiekossa samaisia otteita pidetään viihteenä. Miesten jääkiekossa pelaajan keho on väline, jolla puolustetaan joukkuetovereita. (Alsarve
& Angelin 2019.) Jääkiekkokulttuurissa vallitsee usein niin kutsuttu ”soturinarratiivi” (warrior narrative), jolla tarkoitetaan ortodoksisen maskuliinisuuden ihanteisiin, kuten koviin otteisiin, kontaktinottoon ja ruumiin likoon laittamiseen joukkueen hyväksi, kannustavaa puhetapaa (Adams ym. 2010). Karalahden elämäkerrassa muun muassa osa jääkiekkovalmennuksesta tuottaa
soturinarratiivia ja kehottaa pelaajia käyttämään aggressiivisia otteita pelissä. Samankaltaisia löydöksiä on tehty myös jalkapallovalmennuksen keskuudesta (Adams ym. 2010).
Jääkiekkoväkivallalle samoin kuin väkivallan siirtymiselle kaukalon ulkopuoliseen elämään, on aikaisemmissa tutkimuksissa esitetty riskitekijöitä, joita ovat joukkuetoverit, jääkiekkovalmennus, sekä perhe ja lähipiiri. Nämä tekijät voivat osaltaan selittää sitä, miksi osa pelaajista on väkivaltaisia myös kentän ulkopuolella ja toiset eivät. (Alsarve & Angelin 2019.) Sosiaalisen oppimisen teorian mukaisesti on esitetty, että urheilijat oppivat aggressiivista käyttäytymistä tarkkailemalla muita ja ottamalla mallia heidän käytöksestään. Jos kovista otteista palkitaan vaikkapa aplodeilla, on todennäköistä, että pelaajat oppivat kyseisen käyttäytymistavan olevan toivottavaa. Vastaavasti vähemmän aggressiivisia otteita käyttävien urheilijoiden toimintaa voi selittää sillä, että he yhdistävät aggressiivisen käyttäytymisen rangaistukseen tai vähintäänkin palkinnon puuttumiseen.
Tämänkaltaista mallioppimista voi tapahtua harrastelijajoukkueissa joukkuekavereiden välillä, valmentajilta ja perheenjäseniltä, mutta myös esimerkiksi seuraamalla ammattilaisjääkiekkoa median välityksellä. (Gee & Leith 2007.)
Tutkimuksissa on havaittu, että vaikka esimerkiksi nyrkkitappeluita ei pidetä toivottavina jääkiekkokulttuurissakaan, ne voidaan silti kokea motivoiviksi ja joukkueen taistelutahtoa herättäviksi. Lisäksi tappelun aloittaminen koetaan usein jääkiekkokulttuurissa oikeutetuiksi, mikäli vastapuoli on tehnyt epäreilun rikkeen tai teon omaa joukkuetta kohtaan. (Alsarve & Angelin 2019.) Selänteen elämäkerrassa nyrkkitappelu kuvataan oikeutetuksi nimenomaan tilanteessa, jossa vastapuoli on rikkonut omaa joukkuetta. Tappelun aloittaminen nähdään itsen ja joukkueen oikeutettuna puolustamisena, ja vastuu tapahtuneesta voidaan vierittää esimerkiksi tuomarityöskentelyn kontolle. Seuraavassa katkelmassa Selänne toteaa olevansa väkivaltaa vastaan, mutta jatkaa sitten, että itsen puolustaminen on kuitenkin oikeutettua. Väkivaltaa oikeutetaan pelissä itsen ja joukkueen puolustamisella, vaikka kaukalon ulkopuolisessa elämässä väkivallalla vastaamista epäoikeudenmukaiseen tekoon pidetään yleensä epäoikeutettuna ja vääränä. Asemoituminen väkivallan suhteen on siis erilaista riippuen tilanteesta, jossa väkivalta tapahtuu.
”Jos tuomari olisi ottanut rikkeet pois, mitään tappelua ei olisi edes syntynyt. Jack Johnson oli jo kerran ajellut mut pää edellä laitaan, ja tämä oli viimeinen pisara.
Videolla näkyy vain tappelun loppu, mutta sain aluksi kolme niin hyvää iskua sisään, että siinä olisi voinut murtua käsi. Halusin lähettää vastustajille tietoiset terveiset, ettei kannata sikailla. Joukkuekaverit olivat enemmän innoissaan tappelusta kuin jos olisin tehnyt hattutempun. --
--Olen aina ollut väkivaltaa vastaan, mutta itsensä puolustaminen kaukalossa on osa tätä touhua. Olen pelannut tätä lajia kauan ja tiedän tasan tarkkaan, koska pelataan kovaa ja koska yritetään vahingoittaa toista. Siinä tulee se ero, miksi tappeluita tulee. Tuomarit pystyvät halutessaan estämään ne. Tässä tapauksessa Losissa oli vain yksi vaihtoehto.”
Teemua paheksuttiin ennen kaikkea yhdestä kommentista, jossa hän kertoi omien poikiensa olleen innoissaan tappelusta.
”Pojat ovat niin monta kertaa sanoneet, että tappele kerran edes, että he näkevät. Nyt he olivat maalin takana ensimmäisellä rivillä, joten he näkivät varmaan aika hyvin ja hyppivät tasajalkaa”, Teemu totesi Ilta-Sanomille.
Teemun omasta innostuksesta kertoo jotain se, että hänellä on yhä läppärissään taustakuvana edellisen sivun otos tappelusta. (Mennander 245–246.)
Selänteen elämäkerrassa väkivallan tulkintarepertuaari on ristiriitainen. Toisaalta Selänne kritisoi kommenteissaan väkivaltaista käytöstä pelissä ja kertoo tuomitsevansa väkivallan, mutta tästä huolimatta väkivaltaa jääkiekossa myös oikeutetaan. Lisäksi Selänteen elämäkerrassa tappeluista tai törkeistä taklauksista puhuttaessa kerronnan oheen on liitetty tiedot siitä, millä nimellä tilanteen tallenne löytyy YouTube -palvelusta. Näin ollen lukijaa kannustetaan katsomaan video väkivaltaisesta tilanteesta ottelussa. Tämänkaltaiset yksityiskohdat elämäkerrassa korostavat väkivallan viihdearvoa jääkiekkoa seuraavien ihmisten keskuudessa. Erään törkeän ja tahallisen Selänteeseen kohdistuneen vahingonteon kohdalla teoksessa korostetaan, kuinka ”11 -minuuttinen videoklippi on näkemisen arvoinen” (Mennander 2014, 190). Vaikka teoksessa tuodaan esiin, että kyseisenlaiset teot ovat törkeitä ja vahingollisia pelaajien terveydelle ja heidän uransa jatkuvuudelle, saavat ne kerronnassa myös näkemisen arvoisen viihteen leiman.
Jokaisella pelaajalla jääkiekkojoukkueessa on oma roolinsa, eivätkä kaikki pelaajat ja joukkueet liputa samanlaisen pelityylin puolesta. Valmius aggressiivisiin otteisiin on erityisesti Pohjois-Amerikassa yleisesti voittoisana ja kannatettavana pidetty tapa pelata jääkiekkoa, mutta esimerkiksi eurooppalaista ja pohjoismaista jääkiekkokulttuuria on luonnehdittu enemmän taitoihin kuin aggressiivisiin otteisiin ja voimaan nojaavaksi. (Allain 2014.) Nämä maanosien väliset erot tuodaan esiin myös Selänteen ja Karalahden elämäkerroissa, joissa eurooppalaista jääkiekkoa kutsutaan
”taitopeliksi”, ja pohjoisamerikkalaista pelitapaa eurooppalaista intensiivisemmäksi. Tutkimuksissa
on todettu, että pohjoisamerikkalaiset pelaajat saavat huomattavasti eurooppalaisia pelaajia enemmän rangaistuksia aggressiivisista teoista pelissä, mikä vahvistaa oletuksen jääkiekkokulttuurien maanosakohtaisista eroista todeksi. Tutkimustulosten valossa usein esitetty väite aggressiivisuudesta luontaisena seurauksena intensiivisestä pelistä on myös näin ollen kestämätön. (Gee & Leith 2007.)
On kuitenkin huomattava, että vaikka joukkueessa yleisesti ottaen vallitsisi kovien otteiden kulttuuri, ei kaikkien pelaajien tarvitse olla niin kutsuttuja tappelijoita (Allain 2014). Usein joukkueissa, erityisesti Pohjois-Amerikassa (Gee & Leith 2007), voi olla kaikkien tiedossa olevia pelaajia (engl.
enforcer), jotka keskittyvät koviin taklauksiin ja tarvittaessa osallistumaan tappeluihin (Tjønndal 2016). Näiden pelaajien ei välttämättä edes tarvitse olla pelitaidollisesti yhtä hyviä kuin muiden pelaajien, kunhan he ovat valmiita käyttämään voimaa ja ottamaan fyysistä kontaktia vastustajaan.
(Tjønndal 2016.) Maskuliinisuuden näkökulmasta huomionarvoista on, että aggressiivisista peliotteista ja fyysisestä kontaktista kieltäytyvät tai niitä karttavat pelaajat joutuvat usein joukkuetovereiden ja valmentajien epäsuosioon. Niin sanottua kovan pelin välttämistä voidaan pitää pehmeytenä, jota ei pidetä myönteisenä ominaisuutena perinteistä kovaa ja sitkeää maskuliinisuutta
(Tjønndal 2016.) Maskuliinisuuden näkökulmasta huomionarvoista on, että aggressiivisista peliotteista ja fyysisestä kontaktista kieltäytyvät tai niitä karttavat pelaajat joutuvat usein joukkuetovereiden ja valmentajien epäsuosioon. Niin sanottua kovan pelin välttämistä voidaan pitää pehmeytenä, jota ei pidetä myönteisenä ominaisuutena perinteistä kovaa ja sitkeää maskuliinisuutta